Ateenan kulttuurikohteita, Kreikka

Akropolis

 
Akropolis-kukkula hallitsee Ateenan kaupunkimaisemaa: se loistaa yössä näyttävänä maamerkkinä ja toimii päivälläkin kaupungilla kulkemista hahmottavana paikkana. Akropoliilla on paljon nähtävää - näyttävin rakennuksista on tietenkin Parthenon (400 eaa.).

Akropolis ja se saa todella miettimään aikansa kaupunkikulttuuria ja elämää. Elämä vapaana miehenä antiikin Kreikassa on varmasti ollut nautinnollinen kokemus; toisaalta, kun katsoo nykyaikanakin jatkuvaa kunnostustyötä ja miettii antiikin aikana tapahtunutta rakennustyötä, ei voi olla ajattelematta orjien kohtaloa mahtavien rakennusten aikaansaamisessa.

Arkeologinen museo

Akropoliin juurella sijaitsee moderni rakennus, Arkeologinen museo, jossa on esillä runsaasti monenlaisia reliikkejä kuin myös niiden kopioita, mikä kertoo omaa kolonialistista historiaansa (osa alkuperäisistä on nähtävillä esimerkiksi British Museumissa).

Osassa näyttelyaluetta on kuvaamiskielto. Kieltoalueella on muun muassa puhutteleva metsästyskoirapatsas; laiha koira, jonka kylkiluut ovat näkyvillä ja joka o jähmettyneenä saalistusasentoon. Vaikka patsaasta ei itse saa kuvia ottaa, patsas löytyy postikorttina museokaupasta.

Arkeologinen museo tuntuu rauhalliselta keitaalta, pakopaikalta kaupungin vilinästä ja turstilaumojen tukkimasta Akropoliista, vaikka museossakin vieraita riittää.

Luonnollisestikin myös museosta voi ihailla näkymiä Akropoliille.

Kerameikos

Kerameikoksen muinaisalue Ateenassa on pitkälti hautausmaa. Alue on kaunis ja puistomainen, ja siellä voi vaellella eri aikakausien hautojen keskellä. Kerameikos-hautausmaalla ei juurikaan ollut tungosta, joten se toimi hyvin myös rauhoittumisen paikkana. Alueella on luonnollisestikin myös museo.

Lykavittos-kukkula

 
Akropolis-kukkulaa korkeammallekin Ateenassa nousee Lykavittos-kukkula. Kukkulan laelle pääsee niin funikulaarilla kuin kävellenkin. Kukkulalta aukeavat näkymät paljastavat sen, kuinka laaja miljoonakaupunki Ateena onkaan. Kukkulan laella on myös ravintola ja kappeli, mutta mikäli näköalat eivät kiinnosta, Lykavittokselle tuskin kannattaa hakeutua. 

Ateenan katedraali

Ateenan katedraali tunnetaan myös Jumalansynnyttäjän ilmestyksen kirkkona. Se sijaitsee Plakassa ja se on valmistunut vuonna 1862. Antiikinaikaisten kohteiden rinnalla katedraali tuntuu hyvin erilaiselta, suorastaan tuoreelta ilmestykseltä. Tunnelma sisällä on hämyinen ja rauhallinen, ortodoksikirkolle tyypillinen. Ulkoapäin kirkkoon varsin hillityn näköinen, mutta sisältä näyttävä.

Olympeion

Olympeion eli Olympoksen Zeuksen temppeli edustaa korinttilaista tyyliä ja sijaitsee Ateenan kansallispuutarhan lähellä.

Kivenheiton päässä Olympeionilta sijaitsee Kallimarmaron, eli Ateenan olympiastadion, joka on rakennettu antiikinaikaisen stadionin paikalle sitä jäljitellen ja jolla on järjestetty olympialaiset 1800-luvulla. Stadionille pääsee sisään ja siellä itse kukin voi kokeilla kykyjään juoksuradalla. Kallimarmaronilla on myös pieni olympialaisten nykyhistoriaa esittelevä museo.

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Vagankovskojen hautausmaa, Moskova

 
Jos menee Moskovaan, on yksi elämää suurempi syy käydä Vagankovskojen hautausmaalla - sinne on nimittäin haudattu Sergei Jesenin, kenties maailman paras runoilija. Jesenin syntyi Rjazanissa vuonna 1895 ja hirttäytyi Pietarissa Angleterre-hotellissa vuonna 1925. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti jäähyväisrunon "Näkemiin, ystäväni, näkemiin" omalla verellään. Toisaalta on spekuloitu, oliko hänen kuolemansa itsemurha vai liittyikö valtion toiminta siihen jotenkin.

Jeseniniä on suomennettu melko vähän. Neuvostolyriikkaa I -kokoelmassa on muutamia hänen runojaan Pentii Saaritsan suomennoksina, ja vuonna 2009 Nastamuumio julkaisi Olli Hyvärisen suomentaman kokoelman Tarkoin valitut runot. Lisäksi Jeseniniä löytyy suomeksi joistain neuvostorunoutta esittelevistä kokoelmista, mutta osa kokoelmista tuntuu suomennetun lähinnä poliittisista syistä ja suomentajien amatööriys näkyy runojen tasossa - niistä on yksinkertaisesti kadonnut runous. Jesenin kirjoitti pitkälti mittaan mutta hänen tuotannossaan on joitain kokeilevampiakin runoja, kuten "Hevoslaivat". Suomessa Jesenin tuntuu olevan melko tuntematon, mutta Venäjällä hän on paitsi hyvin tunnettu myöskin hyvin pidetty runoilija.

Vagankovskojen hautausmaa on melko iso, ja opastaulu oli sen verran syrjässä, että näimme sen vasta hautausmaalta poistuessamme. Kävelimme kuitenkin intuitiivisesti lähes suoraan oikealle haudalle, vaikkei se suinkaan näy pääportille saakka, olkoonkin korkeahko ja valkoinen. Lisäksi kartta on varsin ylimalkainen, mutta kuitenkin suuntaa-antava. Se näyttää tältä:

...ja tarkemmin selityksin tältä:

Haudat on siis merkitty värikoodein ja numeroitu, mutta numeroselityksiä opastaulussa ei ole. Jeseninin haudalle kuljetaan pääportilta katsottua ensin vasemmalle ja sitten oikealle, se siis sijaitsee hautausmaan kartalla vasemman alakulman alueella. Hautausmaalle on haudattu jonkin verran myös muita taiteilijoita ja kuuluisuuksia, joita voi selailla esimerkiksi tästä linkistä. Hautausmaalle pääsee keskustasta kätevästi metrolla, lähin asema on vuoden 1905 asema, jolta on muutaman korttelin mittainen kävelymatka hautausmaan pääportille - perille löytää hyvin seuraamalla mustiinpukeutuneita ihmisiä, jotka kantavat kukkia kädessään.

Hautausmaa on yleistunnelmaltaan suomalaiselle kokijalle kohtalaisen sekava kokemus, sillä haudat ovat hyvin lähekkäin ja moni niistä on ympäröity metalliaidalla, jotkin myös ylhäältä päin. Talvisessa maisemassa tunnelma on oudohko, häkkimäinen, tai kuin pinnasänkyjä rivissä. En tiedä, kasvaako haudoilla kesäisin köynnöksiä, ovatko ne silloin aivan erinäköisiä. Loppukuriositteettina olkoon yksi anonyymi tunnelmapala:

Pére-Lachaisen hautausmaa, Pariisi

Pére-Lachaisen hautausmaa on Pariisin kuuluisin - varmaankin siksi, että sinne on haudattu myös Jim Morrison. Miksi ja miten Morrison on päätynyt Pariisiin viettämään ikuista lepoaan, sitä en tiedä. Ja itse asiassa Pére-Lachaisella on kiinnostavampiakin - ja myös yllättävämpiä - hautoja.

Tällä kertaa kokeilimme erilaista (ja myös toimivampaa) suunnitustaktiikkaa kuin Montmartren hautausmaalla. Portin vieressä on samanlainen opastetaulu kuin toisellakin hautausmaalla, ja täälläkin näkyi turisteja, joilla oli painettu kartta. Meillä ei paperikarttaa edelleenkään ollut, ja otimme askeleen nykyaikaisempaan suuntaan: nastoitimme iPadin kartalle kiinnostavat henkilöt ja lähdimme suunnistamaan osin vaistonvaraisesti, osin iPad suunnannäyttäjänämme.

Ensimmäinen kohde oli runoilija Paul Eluard, jonka hauta löytyikin helposti. Eluard on yksi suosikkirunoilijoistani, vaikka tunnenkin hänen tuotantoaan vain hitusen, lähinnä Aale Tynnin toimittaman ranskalaisen runouden antologian Tulisen järjen aika (1962) kautta. Erityisen pysäyttävä on runo Kuolema, rakkaus, elämä: "-- ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta / meri on taivaan silmissä tai yön / metsä antaa puille turvallisuuden / ja talojen seinillä on yhteinen iho / ja tiet risteilevät aina." Mielestäni tämä on jonkinlainen kannanotto Herakleitokselle, virtaan astumisesta.

Eluardin haudan lähettyviltä olisi pitänyt löytyä tanssijatar Isadora Duncanin hauta, mutta jostain syystä emme löytäneet sitä. Se harmitti hieman, sillä Duncanin haudalta olisin halunnut lähettää terveiseni venäläiselle runoilijalle Sergei Jeseninille, jonka kanssa Duncanilla oli suhde. Myös Duncanin kuolintapa on pysähdyttävä, yksi niistä tarinoista, jotka eivät unohdu: hän istuutui auton kyytiin ja hänen huivinsa jäi auton pyörän väliin, mihin hän kuristui.

Oscar Wilden hauta yllätti. Oletin sen olevan samaan tapaan hillitysti fanitettu kuin kaikkien muidenkin aikaa sitten kuolleiden taiteilijoiden, mutta höpö höpö. Ruuhkaa oli miltei yhtä paljon kuin Morrisonilla ja hautapaasi oli ympäröity muovipleksein, joihin oli kirjoitettu paljon terveisiä ja suudeltu paljon suudelmia. Oscar Wilde, ei siis mikään pölyttynyt kirjailija!

Marcel Proustin hauta oli hillitympi ja keskirivissä piilossa suurempien paasien takana. Sielläkään tosin ei saanut olla yksin.

Minkäänlaista ruuhkaa sensijaan ei ollut Maurice Merleau-Pontyn haudalla, jonka löytäminen oli tämän hautausmaan kohteista haastavinta, mikäli hukkaan jäänyttä Duncania ei lasketa. Merleau-Pontyn hauta oli truffautmaisen vaatimaton ja moderni kivi keskirivissä vanhojen, sammaloituneiden hautojen keskellä. Merleau-Pontyn filosofiassa minua kiehtoo eniten aikakäsitys - kuinka menneisyys on aina läsnä tässä hetkessä, kuinka tämän hetken ja tulevaisuuden rajaa ei ole vaan tuleva romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen - aikaa itsessään siis ei tavallaan ole olemassa.

Jim (eli James) Morrisonin haudalle oli helppoa löytää seuraamalla muita ihmisiä tai ihmisten ääniä. Haudalla oli monenikäisiä ihmisiä. Kukaan ei juonut punaviiniä mutta selvästi meneillään oli myös intiimin haaveellisia hetkiä tuijotellen vainajan kiveä.

Pére-Lachaisessa on haudattuna huomattavasti enemmän kuuluisuuksia kuin Montmartressa, mutta niinpä siellä on myös huomattavasti enemmän turisteja.

Montmartren hautausmaa, Pariisi

Montmartren hautausmaa ei ole Pariisin kuuluisin, joten paikalla ei myöskään ollut hillitön turistiruuhka. Kuuluisuuksia tännekin on toki haudattu.

Hautausmaa sijaitsee Montmartren kukkulan juurella ja sinne on ainakin yksi portti. Hautausmaan kulmauksen yli kulkee vilkkaasti liikennöity tie, mikä tuntuu omituiselta. Hautausmaalla on kuitenkin rauhallinen, puistomainen tunnelma.

Karttataulusta selviää Montmartreen haudatut kuuluisuudet. Ehkäpä jostain olisi saanut myös painettuja karttoja, mutta me etenimme kartasta otettujen valokuvien, käsin söherretyn suuntaa-antavan töhryn ja osittain toimivan sisäisen kompassin varassa.

Hautausmaa on kuin kuolleiden kaupunki: sitä ympäröivät korkeat muurit ja korkeiden hautamuistomerkkien väliin jää kapeita kävelykujia. Löysimme meitä kiinnostavista haudoista kolme: François Truffautin, Émile Zolan ja Alexandre Dumas nuoremman. Truffautin hauta on moderni ja näyttävien paasien joukossa vaatimattoman oloinen. Zola ja Dumas ovat helpommin löydettäviä, hautamuistomerkit ovat varsin monumentaalisia. Zolan haudalla tulee väkisinkin miettineeksi Nanaa - sijoittuuhan romaani Pariisiin.