Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.

Rutger Bregman: Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa

 

Atena 2020. Suom. Mari Janatuinen. Alkuteos De meeste mensen deugen. Nextoryn äänikirja, 15 h 27 min.

Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa on teos, joka antaa erilaista ja tarpeeseen tulevaa perspektiiviä maailmaan ja ihmiseen tlanteessa, jossa vuosien koronapandemian jälkeen mediatilan täyttää Ukrainan sota.

Bregman keskittyy teoksessaan kumoamaan teorioita, tutkimuksia ja ajatusmalleja ihmisen luontaisesta pahuudesta. Teos on kirjoitettu havainnollistavasti ja konkreettisesti ja sisältää esimerkkejä niin kirjallisuudesta, historiasta kuin psykologiastakin.

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

Tammi 2021. Suom. Helene Bützow. Nextory 11 h 33 min.

Pidän paljon Haruki Murakamin tyylistä: esimerkiksi Komtuurin surma ja Kafka rannalla ovat viehättäviä, järkälemäisiä romaaneja, joiden maailmasta ei tee mieli poistua. En ole lukenut Kazuo Ishiguroa aiemmin. Klara ja aurinko on ensimmäinen romaani, jonka häneltä kuuntelin, ja ihastuin Ishiguron tyyliin saman tien. Murakamin ja Ishiguron kerronnassa on jotakin samanlaista: romaaneissa ei ikään kuin tapahdu erityisen paljoa tai tapahtumat ovat pieniä, mutta niiden vaikutus henkilöihin on suuri. Ehkä tässä juuri piilee heidän romaaniensa vetovoima.

Klara ja aurinko -romaanin päähenkilö on robotti, keinoystävä nimeltä Klara. Romaani sijoittuu määrittelemättömään lähitulevaisuuteen: maailma on hyvin samankaltainen kuin nykymaailma - ihmiset asuvat taloissa, käyvät koulua tai töissä, ajavat autoilla ja käyttävät älypuhelimia - oikeastaan ainoa merkittävä ero nykymaailmaan on kehittynyt robotisaatio ja se, että lapsia "muunnellaan" eli heidän geenejään manipuloidaan, jotta heidän kykynsä ja kapasiteettinsa olisi parempi. Keinoystävä-robotit on kehitetty lapsia varten: syynä vaikuttaisi toisaala olevan lasten kehityksen tukeminen, toisaalta yksinäisyysongelman ratkaiseminen. Ja yhtä lailla kuin kaiken teknologian kehityksen taustalla, keinoystäviä tunnutaan hankittavan perheisiin myös samasta syystä, kuin miksi ihmiset nykyäänkin hankkivat teknologiaa: uudet vempaimet viehättävät, teknologia ja tavarat ylipäätään kiinnostavat ihmisiä.

Romaanin alussa Klara viettää "elämäänsä" keinoystäviä myyvässä kaupassa - hän on siellä myytävänä. Jo alkuasetelmasta huomaa romaanin käsittelevän suuria, eettisiä kysymyksiä, jotka ilmenevät eri aikoina eri tavoin. Koska kerronta suodattuu Klaran kautta, lukija pohtii väistämättä kysymyksiä tietoisuudesta, tajunnasta ja minuudesta toisaalta suhteessa keinoälyn olemukseen, toisaalta suhteessa ihmisyyteen. Näin Klaran asema herättää ajatuksia myös esimerkiksi orjakaupasta ja sen eri muodoista menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa.

Kun Klara ostetaan kaupasta erääseen perheeseen, lukija pääsee tutustumaan romaanin keskeisiin ihmishenkilöhahmoihin ja heidän välisensä suhteet paljastuvat pikkuhiljaa. Kuoleman- ja muutoksenpelko ovat inhimillisiä asioita, jotka näkyvät ajassa kuin ajassa, mutta se, kuinka pelkoja kohdataan tai millaisia ratkaisuja niihin haetaan, vaihtelee. Klara ja aurinko -romaani käsittelee näitä pelkoja ja pohtii, millaisia toimintamalleja tulevaisuus tarjoaa - ja mitä eettisiä ongelmia niihin voi liittyä. Hyvän ja pahan tematiikka ylipäätään on romaanin keskiössä.

Robottien inhimillistyminen ja se, kuinka teknologia korvaa ihmisiä, ovat asioita, joita jo nykytodellisuudessa kohtaamme. Klara ja aurinko saa lukijan pohtimaan omaa suhdettaan robotisaatioon, mihin robottipäähenkilön kautta suodattuva kerronta tuo oman lisänsä: ainakin itse lukijana huomasin kiintyväni päähenkilöön, vaikka kyseessä on robotti.

Koska Klara ja aurinko -romaani käsittelee puhuttelevasti syvimmiltään ikiaikaisia, suuria teemoja, on helppoa kuvitella sen saavuttavan klassikon aseman.

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

9 hyvää syytä elää @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Kaisa-Liisa Logrenin ohjaama 9 hyvää syytä elää on kerrassaan hyvä näytelmä. Päähenkilönä nähdään Klara Harmaa, joka on kolmikymppinen, masentunut nainen. Näytelmän alussa hän on saanut (tuki)asunnon, jossa hän harjoittelee elämää. Klaran maailmaan päästään hyvin sisään heti näytelmän alusta alkaen: näin vaikeaa voi olla jo ihan asunnosta ulos Alepaan lähteminen. Äidin hyvää tarkoittavat mitä kuuluu -puhelut oletko syönyt -kyselyineen lähinnä ahdistavat, kun yksi tarkoitus olisi vihdoin päästä omille jaloilleen ja aloittaa oman elämän eläminen.

Kaikki 9 hyvää syytä elää -näytelmässä lavalla nähtävät hahmot ovat omalla tavallaan hukassa elämässään, olipa kyse sitten päähenkilö Klarasta, äidistä, joka yrittää saada elämäänsä merkitystä asettumalla mielenterveysongelmista kärsivien äänitorveksi yleisonosastopalstoilla ja aloittelevana vloggaajana, Klaran siskosta, jolla päältäpäin katsottuna menee hyvin, mutta kun hänen pintansa murtuu, pinta paljastuu kulissiksi, naapurin tytöstä tai tämän äidistä, naapurin papasta tai maahanmuuttajanaisesta, mielenterveystukihenkilöstä, postinjakajasta, katujuoposta koirineen...

9 hyvää syytä elää näyttää kaikki hahmonsa todellisina ihmisinä, jotka ovat jotain muuta, kuin miltä ohimennen nähtynä näyttää. Jokaisen elämässä on omat ongelmansa, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ratkaisuihin - ja parhaita ratkaisuja voi syntyä, kun ihmiset kohtaavat toisensa. 9 hyvää syytä elää ei anna katsojalle varsinaisesti mitään uudenlaisia vastauksia, mutta ajatteluttamaan se kuitenkin jättää.

Näytelmässä on hyvä rytmi, ja katsomossa saa niin nauraa kuin herkistyäkin. Dialogi on kirjoitettu oivaltavalla tavalla; itse en hoksannut päähenkilön repliikkien erityispiirteistä erästä seikkaa, ennen kuin se tehtiin suoraan yleisölle selväksi. Tällaisilla oivalluksilla saadaan hienosti tehtyä näkyväksi se, että jos ihminen alkaa vältellä itselleen hankalia asioita ja rakentaa niistä elämälleen sellaisia rajoja, joita hän ei aio ylittää suojellakseen itseään, hän myös menettää jotakin olennaista - tässä näytelmässä kyvyn rakastaa.

9 hyvää syytä elää on monitasoinen ja puhutteleva näytelmä, joka todellakin kannattaa käydä katsomassa.

Mestari ja Margarita @ Kansallisteatteri, Helsinki

Mestari ja Margarita eli Mihail Bulgakovin triptyykkiromaaniin Saatana saapuu Moskovaan perustuva näytelmä on pyörinyt jo jonkin aikaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Vihdoin huhtikuun alussa pääsimme katsomaan sitä. Hyvä näytelmä!

Ehkäpä siksi, koska romaanissa on fantastisia elementtejä, Mestari ja Margaritassa on paljon ylinäyttelemistä. Se vaatii katsojalta hieman totuttelua, mutta kun tunnelmaan pääsee sisään, se on taikamainen. Saatanan hahmo on taikurimainen, kaikentietävä lurjustelija, ja hänen seurueessaan eritoten kissa on upeasti näytelty kokonaisuus. Vähiten - ei ollenkaan - ylinäytteleminen pukee Margaritaa, joka varsinkin ensimmäisellä puoliajalla on kesäteatterimainen hahmo; toisella puoliajalla Margaritan musiikilliset ja tanssilliset kohtaukset sen sijaan ovat vaikuttavia.

Romaani - se, mitä ikivanhasta lukukokemuksesta muistan - on yllättävän uskollisesti saatu lavalle ja kuitenkin siten, että esitys on sopivan mittainen ja rytmiltään onnistunut. Jotkin kohtaukset esitetään nukketeatterina, mikä on mitä oivaltavin ratkaisu - jos kaikkitietävä Saatana ei nyt ihan vetele jokaisen hahmon kohtalonnyörejä, niin ainakin ihmiset hänen näkökulmastaan näyttävät marioneteilta. Toisella puoliajalla on vauhdikkaita, kauniita ja groteskeja kohtauksia.

Visuaalinen toteutus Mestarissa ja Margaritassa toimii hienosti: marionettien lisäksi lavastuksessa käytetään näyttävästi animaatiota ja savua.

Tykkäsin!