Elli Salo: Keräilijät

Otava 2025. Lukijana Karoliina Niskanen. Äänikirjana Strytelin kautta. 4 h 52 min.

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on omaääninen, samanaikaisesti koskettava ja groteski teos. Päähenkilö menee tekemään arkeologista kenttätutkimusta perä-Kainuuseen Venäjän rajan lähettyville. Korvessa keskellä ei mitään, "Läätteessä" (mikä lukijalla assosioi sotahistoriatematiikankin vuoksi Raatteentiehen, mitä tässä lienee haettukin) asuu luontokuvaaja Ani, jonka tämänhetkinen elämä on vähän niin ja näin. 

Ani on koettanut tehdä luontomatkailubisnestä syrjäisellä leirintäalueella, mutta teoria kuulostaa kauniimmalta kuin mitä itärajan syrjäiset leirintäalueet ehkä tuppaavat todellisuudessa olemaan. Luontokuvausta Ani edelleen tekee, mutta alkoholi vie välillä enemmän, välillä vähemmän. Leirintäalueella, jonne minäkertoja pikkumökkiin majoittuu, asuu pysyvänoloisesti vanhassa asuntovaunussaan myös Ljudmila, joka elanto tulee pitkälti marjanpoimimisesta. Tämä kolmikko - ja tietysti myös Anin koira Ystävä, rajavartiolaitokselta eläköitynyt susikoira - on kerronnan keskiössä, ja kolmea naista yhdistää se, että jokaisen elämä itse asiassa tällä hetkellä on vähän niin ja näin. Mitä kohti tässä oikein olisi menossa, vai ollako tässä?

Keräilijät-romaanin motiivit ja teema liittyvät teoksen nimeen. Eri henkilöt keräilevät konkreettisesti kuka mitäkin - minäkertoja arkeologisia löytöjä, Ljudmila marjoja, Ani ihmisiä elämäänsä vaikka erakoksi naamioituukin - ja romaani itsessään on myös eräänlainen keräilyerä, mutta ehdottomasti hyvässä mielessä: keskushenkilöt ovat tarinassa, koska ovat ajatuneet sinne, missä kohtaavat, ja arkeologiset löydöt ovat olemassa siellä missä ovat jos ovat, ja niiden jäljille on päästy muistokeruun avulla. Päähenkilön veli on kuollut, ja suru on osa häntä. Hänkin on eräänlainen muistojen keräilijä - paitsi sotahistoriallisten muistojen, myös oman elämänsä muistojen.

Kerronnassa on mahtavaa lakonisuutta ja groteskia huumoria, ja välillä ei voi kuin nauraa henkilöhahmojen tarinoille. Henkilöihin kuitenkin suhtaudutaan empaattisesti. Jokaisella heistä on heikkoutensa, ja juuri se tekee heistä inhimillisiä ja aitoja. Sillä mennään, mitä on.

Elli Salo tuo kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen, jossa tuntuu olevan hieman kaikuja toisaalta Alexandra Salmelan groteskista tyylistä tai Jaroslav Hašekin huumorista, toisaalta selkosten eräkirjallisuudesta, jota on kerrontaan on pastissoitu suoraankin mukaan. 

Kustantamon sivujen kirjailijaesittelyn mukaan Salo toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja romaaniin pohjautuvan näytelmän kantaesitys on Kajaanin kaupunginteatterissa. Toivottavasti esitys nähtäisiin myös Kansallisteatterin lavalla. Romaanin voi kuvitella taipuvan näytelmäksi toimivalla ja puhuttelevalla tavalla.

Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Tuomas Marjamäki: Kummeli - Erittäin hyvin sanottu

Docendo 2015. Storytelin äänikirja, 5 h 24 min.

Kummelista kertovaa kirjaa, johon on haastateltu kummeleita ja joka kertoo ilmiön tarinan ysäriltä 2010-luvulle, on hauskaa ja viihdyttävää kuunnella. Kummeli on yksi suomalaisen sketsiviihteen ja huumorin helmiä, ja Kummelin tarinaa kuunnellessa tekeekin mieli alkaa katsoa YouTubea. Kirjassa myös aika ajoin selitetään joitakin sketsejä ja paikoin haastateltavat kertovat tarinaansa niin itseironisesti (esimerkiksi puhuessaan Kummeli-elokuvien murskakritiikeistä), että kuuntelijanakin tulee hyvälle tuulelle. Kummeli - Erittäin hyvin sanottu on viihdyttävä hyväntuulen kirja, joka piirtää myös omanlaistaan ajankuvaa Suomesta.

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa, homo sapiens!

 

Otava 2023. BookBeatin äänikirja, 13 h 57 min.

Antti Ritvasen toinen romaani Hyvää jatkoa, homo sapiens! on tragikomedia nykyihmisistä ja nyky-yhteiskunnasta. Romaanin keskeisin hahmo on Henrik Granlund, julkkisterapeutti. Romaanin alussa Henrik on uransa huipulla: hänellä on oma tv-show Valtakunnansovittelija, jossa hän ratkoo pariskuntien ongelmia, hän on julkaissut menestyksekkään itseapuoppaan Sovinnon taika ja hän pitää yksityisvastaanottoa. Henrik on eronnut ja hänellä on teini-ikäinen tytär, joka asuu hänen kanssaan Helsingissä. Ex-vaimo on muuttanut Espanjaan. 

Romaanin alussa Henrik salamarakastuu taidenäyttelyn avajaisissa punatukkaiseen naiseen, ja romaanin tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Muiksi keskeisiksi romaanihahmoiksi nousevat tämä punatukkainen kustannustoimittajana työskentelevä aktivistinainen, suomalais-iranilainen Said Asikainen sekä jokunen Henrikin nuoruudenystävä tai -kaveri.

Tapahtumia kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta ja romaani käsittelee tässä hetkessä puhuttelevia teemoja: rasismia, maahanmuuttoa, vihapuhetta, maalittamista, mediaa, mielenterveyttä ja terapiaa. Ja toki myös universaaleja ja ajattomia teemoja, kuten rakkautta, perhettä, kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Romaanin traagisuus ja koomisuus vuorottelevat niin onnistuneesti, että kuuntelemista ei tekisi mieli keskeyttää ollenkaan.

Jalmari Helander: Sisu

Jalmari Helanderin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Sisu on puhdas lajityyppinsä överirämistelyelokuva, jossa vuonna 1944 Lapin maisemissa vanha mies on kyllästynyt sotimiseen ja kaivaa kultaa seuranaan koira ja hevonen. Kultaa löytyy, ja siitä aiheutuu ongelmia, sillä mies saa natsit peräänsä. Seuraa lukuisia splatter-henkisiä taistelukohtauksia.

Elokuva on rytmitetty temaattisiksi luvuiksi ja on pituudeltaan kompakti puolitoistatuntinen, jossa ei juuri puhuta.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

 

"Mathilde naputtaa etusormella auton rattia."

Minerva 2022. Suom. Kaila Holma. Ranskakielinen alkuteos Le serpent majuscule, 2021. Nextoryn e-kirja.

Pierre Lemaitren dekkari Kyykäärme on pöytälaatikosta kaivettu teksti, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1985, mutta joka julkaistiin vasta 2020-luvulla. Kyykäärmeen astelma on herkullinen: päähenkilö on palkkamurhaaja Mathilde, joka alkaa jo käydä vanhaksi ja jonka muisti reistailee. Hän ei toimi kaikkien toimeksiantajansa turvallisuussääntöjen mukaan ja pikku hiljaa hän alkaa tehdä erilaisia virheitä - joita yksi on se, että hän murhaa väärän ihmisen.

Dekkari on täynnä erilaisia juonenkäänteitä, ja lukija seuraa Mathilden edesottamuksia silmät selällään. Mustaa huumoria on paitsi itse dekkarin asetelmassa, myös kielessä:

"Sitten mies rojahtaa lupaa kysymättä tuolille istumaan ja katsoo porttivahtia. Hävytön mies! nainen ajattelee hiljaa mielessään, minkä hänen ilmeensä paljastaa selvästi. Nainen katselee poliisia kuin vanhaa karvatonta koiraa. Epäilemättä siksi että tämä on kalju."

...ja Mathilden ajatuksenjuoksussa:

"- - sydänkohtaus tästä vielä puuttuisi, mennä nyt heittämään veivi tällaisella hetkellä Henrin talon edustalla, piru vie, kylläpä moisista ajatuksista ammentaakin voimaa."

Kyykäärme on toimivaa, kepeää ja vetävää kesälukemista. Aiemmin olen lukent Lemaitrelta romaanin Näkemiin taivaassa (josta tehdyn elokuvankin kävin katsomassa), ja pidin siitä hyvin paljon. Voi olla, että Kyykäärmeen lukeminen aloittaa lukukesäni Leimaitre-jatkumon!

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Like 2019. Nextory 9 h 4 min.

Helena Wariksen romaani Nuorgamin vettä kertoo parikymppisestä Mikke Korhosesta, joka Nuorgamissa lyö vetoa kavereidensa kanssa siitä, että hän saa kuljetettua ämpärillisen vettä Nuorgamista Helsinkiin siten, että ämpäriä kantavat muut kuin hän ja ihmiset vielä maksavat kantamisesta. Romaanin tapahtumat käynnistyvät tästä absurdista asetelmasta, ja niin Mikke lähtee matkaan halki Suomen Transporterillaan.

Nuorgamin vettä on viihdyttävä läpileikkaus Suomesta ja etenkin "maakuntien Suomesta", roadtrip, jolle lukija kutsutaan mukaan. Paitsi että kyse romaanissa on konkreettisesta matkasta, matkasta rakentuu myös Miken elämänmuutoksen kuva.

Miranda July: Avokämmen

"Ajaessani lääkärin vastaanotolle tunsin olevani tähtinäyttelijä elokuvassa, jota Philip katseli: auton ikkunat olivat auki, tukka hulmusi tuulessa, ohjasin yhdellä kädellä."

Siltala 2016. Suom. Hilkka Pekkanen. Alkuteos The First Bad Man, 2015. 344 s.

Miranda Julyn romaani Avokämmen on absurdi, provosoiva ja varsin erikoinen romaani. Päähenkilö on nelikymppinen Cheryl Glickman, joka on töissä naisiin kohdituvaa väkivaltaa esiin tuovassa ja vastustavassa järjestössä nimeltä Avokämmen. Cheryl elää melko eristäytynyttä ja omaehtoista elämää. Hänen elämänsä koostuu tarkoista rutiineista ja niiden vastapainoksi villeistä fantasioista, kunnes eräänä päivänä hänen ovellaan seisoo Clee, Avokämmenen perustajapariskunnan aikuinen tytär, joka on päättänyt muuttaa Cherylin luokse asumaan "joksikin aikaa". Cherylin arki suistuu raiteiltaan, ja se tapahtuu täysin absurdilla ja sovinnaisuuksia totaalisesti murtavalla tavalla.

Cheryl käy erinäisissä vaihtoehtohoidoissa ja terapiassa, sillä hän kärsii "globus hystericuksesta", valtavasta, hengensalpaavasta tunteesta kurkussaan. Cheryl on neuroottinen mutta samalla paikoitellen hurmaavan tarkkanäköinen henkilöhahmo:

"Suzanne - - piirsi - - päärynän. 'Sinun vartalosi on tämän muotoinen. Näetkö? Pikkuriikkinen ylhäältä ja vähemmän pikkuinen alhaalta.' Sitten hän selitti, miten luotiin illuusio sopusuhtaisesta vartalosta käyttämällä alaosassa tummia värejä ja yläosassa kirkkaita. Aina kun näen naisia joilla on sellainen väriyhdistelmä tarkistan, ovatko he päärynänmuotoisia, ja aina he ovat - päärynä ei pysty huijaamaan toista päärynää."

Tarkkanäköisyyden lisäksi Cherylissä on ihailtavaa itsevarmuutta:

"'Isä sanoi, että pukeudut ihan kuin lesbo.' Hymyilin, Ei ollut vaikea kuvitella Mark Kwonia paisuttelemassa kuvausta siitä, miten olin epäonnistunut hänen miellyttämisessään; juuri sellainen hän oli."

Avokämmenen tarinaa pohjustellaan lyhyesti, ja sen jälkeen se lähtee vyörymään raiteiltaan täysin absurdeille kierroksille. Cherylin ja Cleen suhde on jo alun perin hyvin erikoinen, mutta se saa aivan käsittämättömiä käänteitä. Juuri kun lukija on hyväksynyt näiden käänteiden synnyttämän maailman, maailma käännetään uudelleen aivan ympäri - ja niin tapahtuu vielä kertaalleen, ennen kuin romaani saadaan päätökseen. Avokämmen on siis lukukokemuksena punastuttava, hämmentävä ja humoristinen, mutta henkilöhahmoissa on myös syvyyttä, vaikka he ovat osin aivan käsittämättömiä. Mutta ehkä me kaikki ihmiset olemme, loppujen lopuksi?

Avokämmen pohtii syvimmiltään myös sitä, mistä elämässä oikein on kysymys:

"- - miettisin sitten, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Mutta siinäpä se: vaihtoehtoja ei ollut. Vaihtoehtoja oli ollut ennen lapsen tuloa, mutta ne olivat jääneet toteuttamatta. En ollut lentänyt Japaniin yksin katsomaan, millaista siellä oli. En ollut käynyt yökerhoissa ja kehottanut vieraita ihmisiä kertomaan itsestään minulle. En ollut edes käynyt elokuvissa yksin. Olin ollut hiljaa, vaikka ei ollut mitään syytä olla hiljaa, ja olin käyttäytynyt johdonmukaisesti, vaikka johdonmukaisuudella ei ollut merkitystä."

Onko ihmisellä valinnan varaa vai toteuttaako jokainen omaa kohtaloaan? Onko elämässä tilanteita, joissa valinnanvaraa ei ole? Poissulkeeko jokin valinta lopullisesti joitakin muita?

Avokämmen kuvaa hienosti myös ihmisen muodonmuutosta, uuden identiteetin ja minän syntyä sekä siihen liittyvää vanhasta luopumista:

"Kun aurinko sitten nousi, kiipesin itsesäälini vuorenhuipulle ja muistin, että olin aina ennenkin odottanut kuolevani elämän päätteeksi. Mitä väliä sillä oikeastaan oli, vaikka eläisin koko elämäni tätä poikaa hoitaen - kai sellainen olisi yhtä hyvä elämä kuin jokin muukin? olisin aina maan matonen. Lapsi ei ollut vienyt minulta lentokykyä eikä ikuista elämää. Nyt osasin arvostaa nunnia, ei pakosta nunniksi joutuneita vaan nykyaikaisia naisia, jotka valitsivat nunnan elämän vapaaehtoisesti. Jos oli niin viisas että ymmärsi elämän muodostuvan enimmäkseen toiveistaan luopumisesta, eikö silloin kannattanut opetella hyväksi luopujaksi sen sijaan että yritti tavoitella kaikenlaista? Tällaiset oudot oivallukset putkahtelivat esiin tahtomattani, ja aloin ymmärtää, että unettomuus ja valvominen ja jatkuva syöttäminen olivat jonkinlaista aivopesua, prosessi joka muokkasi entistä minääni hitaasti mutta vakaasti uuteen uskoon: äidiksi. Se teki kipeää. Yritin tiedostaa tapahtumaketjua ikään kuin katselisin minulle tehtävää leikkausta. Toivoin että voisin säilyttää pienen murusen entistä itseäni, vain sen verran, että pystyisin varoittamaan muita naisia. Tiesin kuitenkin, ettei se varmaankaan onnistuisi. Kun kehityspolku olisi valmis, minulla ei olisi enää jäljellä mitään minkä avulla valittaa, mikään ei tekisi enää kipeää, en muistaisi mitään."

Ateria @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.

Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.

Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.

Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.

Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.

Spike Lee: BlacKkKlansman

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on kerrassaan onnistunut elokuva: se on viihdyttävä, puhutteleva, hauska, ajatuksia herättävä ja erittäin ajankohtainen. Myös Suomessa laajalti uutisoitu Jasper Pääkkösen roolisuoritus on vahva.

Kannattaa katsoa!