Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018. Storytelin äänikirja, 11 h 30 min.

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta käsittelee kahta pääteemaa: eroa pikkulapsiperheessä ja psykoosin puhkeamista lähipiirissä. Riikka Pulkkisen tyylissä kirjoittaa viehättää se, kuinka hän onnistuu pohtimaan ihmisyyttä, olivatpa juonikuviot tai henkilöhahmojen elämäntilanne sitten samastuttavia tai eivät. 

Lasten planeetassa kahta teemaa yhdistää toisiinsa päähenkilö Frederika. Frederika on se, joka eroaa lapsensa isästä. Hänen pitää olla tyttärelleen äiti, luotettava aikuinen, joka tietää vastaukset ja joka pitää arjen toiminnassa, vaikka puitteet vaihtuisivatkin. Frederikan pikkusisko Julia puolestaan opiskelee lääkiksessä. Kun kerronnan fokus vaihtuu Juliaan, lukija pääsee asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jonka psykoosi on juuri puhkeamassa. 

Frederikan ja Julian sisarussarjaan kuuluu vielä kolmaskin sisar, ja sisarusten ja heidän vanhempiensa kautta päästään tarkastelemaan lapsuudenperheen dynamiikkaa siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Sisäkertomuksena romaanissa on myös Frederikan tyttärelleen kertoma iltasatu ponista ja leijonasta, joka omalla tavallaan kertoo ihmissuhteiden ja läheisyyden ihanuudesta ja vaikeudesta.

Vaikka romaanin teemat ovat suuria ja saattavat vaikuttaa hankaliltakin, kertojaääni suhtautuu henkilöhahmoihin empaattisesti ja romaanin lukemisesta jää katarttinen tunne.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta. 

Pierre Lemaitre: Verihäät

"Istuaallaan, selkä seinää vasten, jalat pitkällään, raskaasti hengittäen."

Minerva 2018. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié, 2009. 358 s. Nextoryn e-kirja. 

Pierre Lemaitren Verihäät on todella piinaava ja koukuttava trilleri. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Sophie ja Franz. Romaani alkaa Sophien näkökulmalla. Sophie on noin kolmikymppinen nainen, josta tuntuu, että hän on tullut tai tulossa hulluksi. Hän on hyvin, hyvin väsynyt, unohtelee ja sekoittaa asioita, ja nyt vaikuttaa sillekin, että hän on jopa murhaaja. Sophien tilannetta keritään alussa pikku hiljaa auki, ja lukijalle alkaa paljastua, mitä kaikkea Sophielle on oikein tapahtunut.

Lemaitremainen tvisti romaaniin tulee, kun kerronta siirtyy näkökulmahenkilöistä toiseen, eli Franziin. Eivätkä käänteet todellakaan jää vain yhteen, vaan niitä rakennetaan pitkin romaania. 

Verihäät on kirkkaasti parasta Lemaitren kärkituotantoa.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

"Aamulla oli satanut ensilumi enkä millään saanut yhtä Corollan kesärengasta irti."

Otava 2021. Nextoryn e-kirja. 

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen esikoisromaani Punainen planeetta on vaikuttava ja järkyttävä romaani mielenterveys-, päihde- ja perhesuhdeongelmista. Romaanissa on minäkertoja Joonatan, mutta päähenkilö on Joonatanin isä, Mikko J. Tola. Romaanin alkua ja loppua kehystää Joonatanin vierailu isoäitinsä luona: isoäiti on jo vanha ja sairas, mutta Joonatan haluaisi tältä vastauksen siihen, miksi isästä tuli sellainen kuin tuli. Kehyksen sisällä romaani noudattelee kronologiaa, joka alkaa isän lapsuudesta, jossa keskitytään isoisän ja isoäidin suhteeseen ja perheeseen, sen jälkeen isän nuoruuteen ja sitten isän avioliittoon, lasten syntymään ja lapsuuteen eri puolilla Suomen syrjäseutuja.

Isoäidin ja isoisän perhe on upporikas, dynamiikaltaan vinksahtanut kokonaisuus. Isoisä on aivokirurgi, joka sairastuu polioon ja halvaantuu, mutta terrorisoi silti perhettään pyörätuolista ja sairaalasta käsin, jopa erottuaan vaimostaan ja mentyään uudelleen naimisiin hoitajansa kanssa. Isoisä on vahva persoona, joka kokovartalohalvauksestaan ja happipulloistaan huolimatta työnarkomaanina kykenee jatkuviin urotekoihin, kuten rupeamaan Suomen ensimmäiseksi televisioarvostelijaksi. Koko perhe kittaa jatkuvasti viinaa, mutta se on naamioitu porvariston hillityksi charmiksi eikä kyse ole siis kenenkään alkoholismista. Isoäiti menee myös uudelleen naimisiin, asianajajansa kanssa. Rahaa ja asuntoja on, mutta perheen Mikko-lapsi aiheuttaa ongelmia, sillä hän tulee hulluksi: hänen tilansa diagnosoidaan skitsofreniaksi. 

Mikon sairastumisen vaikutusta perheeseen tarkastellaan sekä Mikon että tämän äidin näkökulmasta, ja äitisuhde näyttäytyy Mikon elämän keskipisteenä, hänen näkökulmastaan katsottuna keskeisimpänä traumana, syynä kaikkeen pahaan. Mikko kokee, että hänen äitinsä on kylmä ja ahne ihminen, joka ei ymmärrä eikä rakasta häntä. Vaikka äidin käytös osin tältä vaikuttaakin, kauhealta vaikuttaa myös äidin kohtalo suhteessa sairastuneeseen poikaansa: Mikko piinaa äitiään jatkuvilla, ristiriitaisilla yhteydenotoilla, milloin haukkuen tämän mitä mielikuvituksellisimmilla ilmaisuilla, milloin taas imarrellen ja kehuen tämän maailman parhaaksi äidiksi (myös motiivinaan saada äidiltään rahaa). 

Myös se, että Mikko haluaa olla taiteilija, vaikuttaa ennen kaikkea reaktiolta äitiä kohtaan, ei niinkään halulta tai varsinkaan kyvyltä tehdä taidetta:

"Isä leveili hyödyntävänsä A. Bretonin automatiikkaa, jonka antifasisti Breton itse hylkäsi mahdottomuutena mutta isänipä todisti sen mahdolliseksi. Se oli mahdollista: mutta vain jos sattui olemaan muuan Mikko J. Tola! Vain isäni aivoissa oli maaginen takaportti, 'aukko ikuisuuteen'. Sitä isä ei paljastanut, että menetelmän syntyyn oli varmasti suuresti vaikuttanut se, että hän oli harhainen ja keskittymiskyvytön mies, joka ei joko viitsinyt tai kyennyt paneutumaan töiden viimeistelyyn ja joka ei ollut (toisin kuin Salvador Dali neuvoo) ensin opetellut maalaamaan kuten entisaikojen mestarit Rafael ja Michelangelo vaan oli heti suin päin rynnännyt uudistamaan koko maalaustaiteen."

Mikon taide ja taiteilijuus ja "boheemi elämäntapavalinta" näyttäytyvät sairaan ihmisen jonkinlaisena yrityksenä elää elämää. Kuolemasta Mikko puhuu jatkuvasti, ja hän onkin yrittänyt itsemurhaa lukuisia kertoja.

Kuvaus Mikon nuoruudesta päättyy avioliiton solmimiseen. Rakas, lasten tuleva äiti, on sairaanhoitaja, ja lukuisista peittelyistä tai versioista huolimatta, joita kaveripiirille kerrotaan tai joiden kertomista vältellään, vaikuttaa siltä, että he ovat kohdanneet sairaalassa, jossa Mikko on ollut hoidossa. Nuorena solmittu avioliitto vaikuttaa Mikkoon positiivisesti: tuntuu siltä, että hän on kohdannut henkilön, joka rakastaa häntä ja on valmis olemaan olemassa häntä varten. Nainen vaikuttaakin umpirakastuneelta ja ihastuneelta myös Mikon persoonaan ja elämäntapaan: seikkailuun, epätyypillisyyteen, boheemiuteen...

Punainen planeetta on kirjoitettu tarinaa etäännyttäen, mikä saa traagiset asiat näyttämään absurdeilta ja humoristisilta. Välillä tekisi lukijanakin mieli uskoa Mikon huimapäisiin juttuihin, teorioihin ja norminvastaisen elämäntavan autenttisuuteen - kuten hänen vaimonsa selvästi melko pitkään tekeekin - mutta tarina on tragedia, auttamaton luisu alamäkeen ja kohti tuhoa. Sitä mukaa kun perheeseen syntyy lapsia, päihteidenkäyttö syvenee ja mielenterveys rakoilee niin pahasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, Mikon kuva todellisuudesta ja elämästä, jota hän elää, alkaa näyttää kaikista epätodelta. 

Traagista tarinassa Mikon näkökulmasta on se, että Mikko on äärimmäisen itsekeskeinen eikä hänellä ole muuta todellisuutta kuin hänen itse luomansa todellisuus (joka säännöllisesti hajoaa ja sitten taas jatkuu, koska muutakaan ei ole). Mikon vaimon ja lasten äidin tragedia puolestaan on se, että hän elää elämäänsä Mikon kautta ja Mikon varassa, mutta hän ei lopulta kuitenkaan kestä sitä vaan hän hajoaa niin psyykkisesti (jatkuva väsymys nimetään, kyse on varmasti muustakin) kuin fyysisestikin (hänen kuntonsa romahtaa, käveleminen ja pystyssä pysyminen muuttuu vaikeaksi, vähän ravinnon vuoksi hän on luurangonlaiha ja lopulta saa pyörätuolin). Elämänvalinnat realisoituvat:

"Isä palasi retkiltään taas aamuyöstä, ja noustuaan kahden maissa hän marssi jääkaapille, avasiolutpullon hampaillaan ja sanoi: 'Kaikki on päin helvettiä, minun elämäni on sanoinkuvaamattoman hirveää paskaa.' 'Jaa? No tee asialle jotain!' äiti sanoi ja hääti meidät lapset ulos D-rappuun kissamummon luo syömään. 'Tajuutko sä miten loukkaavaa toi on, sä puhut koko ajan myös mun elämästä.'"

Lapsien - joita yhteensä syntyy neljä - tragedia on se, että tämä on ainoa todellisuus, jonka he tuntevat.

Perheen alamäkeen vaikuttaa myös rahatilanteen jatkuva huonontuminen. Eristäytyminen ja erilaisuus eskaloituvat askel askeleelta ja muutto muutolta: ensin nuoripari muuttaa Helsingistä Järvenpäähän, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Ruotsinpyhtäältä jonnekin Keski-Suomeen ja sieltä Itä-Suomeen; kerrostalosta rivitaloon, sieltä kerta kerralta surkeampaan ja syrjäisempään omakotitaloon ja lopulta joensuulaiseen lähiökerrostaloon, jossa vietetty elämä on jo täyttä sekoilua.

Punainen planeetta tuo mieleen Kreeta Onkelin Ilosen talon ja Susanna Alakosken Sikalat, joissa molemmissa kuvataan alkoholismia ja köyhyyttä lapsen näkökulmasta. Punaisen planeetan minäkertoja on perheen kolmas lapsi, Joonatan, mutta kertoja on useimmiten kätkeytynyt ja ulkopuolinen, kommentoivakin. Tämä ratkaisu erottaa Punaista planeettaa yllä mainituista romaaneista.

Punainen planeetta on vaikuttava ja vaivaamaan jäävä romaani, joka ei tuomitse henkilöhahmoista ketään tai tehdyistä ratkaisuista mitään, vaan jättää lukijankin pohtimaan, olisiko jotakin voitu tehdä toisin ja jos olisi, olisiko lopputulos voinut olla parempi. Sosiaalityöntekijöiden kyvyttömyyttä ja toimintahaluttomuutta romaani sivuaa - sitä, kuinka helppoa äidin olikaan puhua sosiaalityöntekijät uskomaan, että perheessä kaikki on hyvin. Myös rahan merkitys jää vaivaamaan: vaikka perhe kärsii köyhyydestä (asiunolot ovat mitä ovat, useinkaan ruokaa ei ole, hygieniataso on usein alhainen ja niin edelleen), isoäidin rahat ja sosiaalituet mahdollistavat kuitenkin jatkuvan taksilla ajamisen, ryyppäämisen ja sähkeiden lähettämisen. Syntyy vaikutelma, että Mikon äiti ja vaimo mahdollistavat Mikon elämänvalinnat ja sitä kautta koko perheen tragedian. Toisaalta tragedia, vaikkakin erilainen, olisi varmasti olemassa, vaikka he olisivatkin toimineet toisin.

Punainen planeetta on pintatason absurdiudestaan huolimatta äärimmäisen surullinen kirja, joka muistuttaa siitä, kuinka monenlaisia todellisuuksia ja todellisuuksien tulkintoja maailmaan mahtuu.

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

 

"Olen juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun Olof Palme ammutaan."

Like, 2012. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Et eventyr, 2011. 367 s.

Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran on upea romaani. Tekisi mieli sanoa, että romaanin tunnelma on satumainen, mutta siitä sanasta tulee mieleen myös vääränlaisia konnotaatioita. Olipa kerran -romaanissa nimittäin ei ole lainkaan kyse ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä tuhkimotarinasta tai glitterin kimalluksesta, vaan satumaisuus tai taianomaisuus syntyy aivan toisin tavoin.

Alkuun on myös sanottava, että inhoan lapsikertojan käyttämistä kirjallisuudessa. Silloin usein tulos on kömpelö tai alleviivaava, mutta Olipa kerran tekee tässä täydellisen poikkeuksen. Romaanin ensimmäisen puoliskon ajan kerronta suodattuu lapsipäähenkilön läpi, romaanin toisen puoliskon ajan saman henkilön, joka on kasvanut nuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Olipa kerran -romaanissa lapsipäähenkilön käyttäminen toimii, sillä sen avulla tarina ja olosuhteet, jotka tavanomaisesta aikuisperspektiivistä vaikuttaisivat epävakailta, köyhiltä ja ankeiltakin, saadaan näyttämään aivan normaaleilta, turvallisilta ja kiehtovilta.

Romaanin tarina kertoo isästä ja pojasta. He asuvat kahdestaan, ja isä tekee milloin mitäkin hanttihommia. He muuttavat usein, ja lähdöt paikasta toiseen ovat nopeita ja äkillisiä. Poika viettää paljon aikaa yksin tai isän kanssa kahdestaan. Poika ei käy koulua ja parivaljakko elää elämäänsä jotakuinkin yhteiskunnasta irrallaan, sen varjoissa ja marginaaleissa.

Romaani on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä ja se näyttää, kuinka elämän voi elää täysin eri tavalla kuin mitä pidetään tavanomaisena. Toisaalta kyse on myös ongelmista virkavallan, mielenterveiden ja päihteiden kanssa, mutta kaikki tämä jää rivien väliin.

Romaanin kokonaissävy on lohdullinen. "En tiedä teinkö tänään oikein. Kannella ei saa. Mutta en minä kertonutkaan mitään, en kenellekään. Isä sanoo, ettei vääriä valintoja juuri olekaan. Tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni." Mikä tosiaan olisi "väärä valinta"? Asioilla toki on seurauksensa, mutta ehkäpä "tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni", tehdä omat ratkaisunsa, olivatpa ne sitten samankaltaisia kuin enemmistöllä samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä tai hyvinkin normeista poikkeavat.

Olipa kerran -romaanissa on vahva eetos siitä, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka romaanihenkilöiden tekemät ratkaisut eivät olekaan yhdenmukaisia vallisevan moraalin tai yleisen elämäntavan kanssa. Olipa kerran ei selittele tai alleviivaa mitään, vaan henkilöhahmojen ratkaisut taustoitetaan siten, että lukijalle jää tilaa omille tulkinnoilleen siitä, mikä mahdollisesti on oikein ja mikä väärin.

Romaanin tunnelmasta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin teokset, vaikka romaanin maailma ja tarina ovatkin aivan erilaiset kuin Zafónilla. Mutta: aivan upea lukukokemus, vahva suositus tälle teokselle!

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"Valkea merilintu liihottaa yksinäisenä sairaalakäytävällä Stora Mansissa, Beckombergassa."

Tammi, 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Beckomberga. Ode till min familj, 2014. 365 s.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus kertoo isä-tytärsuhteesta, tyttären varttumisesta lapsesta aikuiseksi epävakaan, mielisairaan alkoholisti-isän kanssa. Tytär, omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö Jackie, rakastaa isäänsä, joka puolestaan ei ole varma siitä, onko hän rakastanut koskaan ketään. Tyttären lapsuudessä isä joutuu tai pääseen Beckomsbergan mielisairaalaan, ja tytär viettää pitkälti lapsuutensa ja nuoruutensa isän luona sairaalassa vieraillen. Sairaalasta, sen asukkaista ja henkilökunnasta, tulee tyttärelle kuin ystävät ja perhe.

Isä Jim kuvataan ehdottomana mutta hauraana henkilönä, mikä käy ilmi esimerkiksi tyttären ja isän mielisairaalassa käymästä keskustelusta:

"'Etkö halua tulla terveeksi?'
        'En tiedä enää, mitä haluan, en tiedä mitä terveenä oleminen tarkoittaa. Ja olen kotiutunut tänne, olen enemmän kotonani kuin missään muualla koskaan aiemmin. Ihmiset täällä ovat erilaisia, heillä ei ole mitään ja olen oppinut, ettei sillä ole mitään väliä mitä omistaa ja missä asuu. Kaikki me ollaan kuitenkin samall viivalla, kenelläkään ei ole keinoa suojautua.'
        'Suojautua miltä?'
        'En tiedä. Yksinäisyydeltä... mielensisäiseltä äkkijyrkänteeltä.'"

Kuolema on romaanissa jatkuvasti läsnä, mutta ei uhkaavana, vaan jollakin tavoin luonnollisena. Vaikuttaa siltä, että Jim on aina, jos ei nyt ollut itsetuhoinen, niin kaivannut kuolemaa tai hakeutunut kohti sitä. Romaanissa pidetään selviönä, että jonakin päivänä Jim tekee itsemurhan, ja Jim ja Jackie käyvät siitä myös keskusteluja:

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Samantapaisia keskusteluja käydään myös mielisairaalan potilaiden kesken. Jim tutustuu Beckomabergassa Sabinaan, joka sanoo Jimille "Tiedätkö mikä oli Einsteinin onnellisin ajatus? - - Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa". Kuoleman, sairauden ja alkoholismin jatkuva läsnäolo on Jackielle normaalia, hänelle ei ole olemassa muunlaista todellisuutta. Se saa hänet myös nuorena aiikuisena, kun hänellä on lapsi, pohtimaan "voiko katseenkin oikeasti periä, onko pimeys perinnöllistä". Romaani tuntuu vastaavan kysymykseen sekä kyllä että ei.

Niin raskas on rakkaus on pohtivaa ja tunteellista tekstiä, jossa koko ajan ollaan elämän suurien kysymysten äärellä. Vaikka tematiikka on synkkää, romaanissa kuitenkin on toivoa. Sabinan ja Jackien välillä sairaalassa käydään seuraava keskustelu:

"'Mitä sinä aiot nyt tehdä, Jackie?'
        'En tiedä', sanon, 'en tosiaankaan.'
        'Jos olet kahden vaiheilla, tee se mikä on rohkeaa.'"

Tee se, mikä on rohkeaa, sillä "'Älä odota', Jim sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, 'elämä ei ala koskaan, se vain loppuu. Yhtäkkiä. Naps.'"

Lentävä hollantilainen @ Suomen Kansallisooppera, Helsinki

Wagnerin Lentävä hollantilainen on ehkäpä visuaalisesti näyttävin ja viihdyttävin ooppera, jonka olen nähnyt. Tarina kertoo taiteilijasta, "Lentävästä hollantilaisesta", joka on kirottu kiertämään meriä ja tekemään aika ajoin vimmaisesti taidetta - vain aito rakkaus voi hänet pelastaa.

Kansallisoopperan versio on "nykyaikaistettu", mutta tarina itsessään on niin kliseinen taiteilijanerotarina, että se nykyaikaistamisesta huolimatta on patriarkaalinen.

Lentävä hollantilainen nimittäin kohtaa merillä merikapteenin, joka kertoo tyttärestään, jonka mielellään naittaisi Lentävälle hollantilaiselle, vaikka tyttärellä jo on sulhaskandidaatti - tämä sulhaskandidaatti vain ei ole isän mieleen (eikä kyllä sinänsä syyttä, sillä poikaystävä on lipevä, juoppo ja jokaisen naisen liehittelijä). Miehet sopivat kabinettipuheissaan, että Lentävä hollantilainen tulee asumaan merikapteenin kotiin ja tsekkailemaan tytärtä - ja jos he menevät naimisiin, merikapteeni saa Lentävän hollantilaisen taiteellisen tuotannon ja Lentävä hollantilainen puolestaan vapautuu kirouksestaan.

Merikapteenin tytär on Senta, taiteellisesti suuntautunut nainen, joka jo ennen Lentävän hollantilaisen tapaamista on fanittanut tätä. Ja kas, niinpä kaikki on kuin kohtalon suunnittelemaa ja he saavat toisensa! Oi onnea, oi rakkautta, oi sielujen sympatiaa!

Jossakin vaiheessa retkuuteensa tottunut Lentävä hollantilainen kuitenkin retkahtaa orgioimaan muiden kanssa - tai kenties kyseessä on uni, fantasia tai painajainen, joka joidenkin mutkien kautta päätyy Lentävän hollantilaisen dramaattiseen kuolemaan. Nykyaikaistamista lienee se, että Senta laittaa kuolemalla rahoiksi - ja vaikka hänestä tulee sureva ja traaginen leski, on hän kuitenkin saanut kokea kunnon rakkaustarinan ja tullut itse kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Oopperassa on monia näyttäviä ja vaikuttavia joukkokohtauksia ja lavastus on erittäin onnistunut. Liikkuvat seinät jakavat toimivasti näyttämötilaa eritunnelmaisiin sektioihin ja takaseinän massiiviset videokuvat luovat todella vahvasti tunnelmaa. Sentan roolissa nähtävä Miina-Liisa Värelä on esityksen ehdoton tähti, roolisuoritus on vahva, moniulotteinen ja puhutteleva.

Yksi lensi yli käenpesän @ Suomenlinnan kesäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin kesän 2018 esitys Suomenlinnan kesäteatterissa - Yksi lensi yli käenpesän - on rohkea valinta. Näytelmästä ei saa perinteistä kepeää kesäteatteria, ei sitten millään, vaikka komediallisiakin aineksia on mukana, ja rohkeus on kyllä kannattanut: esitys on puhutteleva ja onnistunut.

Näytelmä perusteuu Ken Keseyn samannimiseen romaaniin. Tapahtumat sijoittuvat mielisairaalaan, ja niin romaani kuin näytelmäkin tutkivat valtaa ja vallankäyttöä suljetussa yhteisössä. Elämä mielisairaalassa on urautunut rutiineihinsa, kunnes osastolle tulee uusi potilas, McMurphy, joka kyseenalaistaa systeemin toimivuuden ja järkevyyden, kapinoi sitä vastaan ja istuttaa kapinan ja kyseenalaistamisen siemenen myös muiden osaston potilaiden mieleen.

Ensimmäinen puoliaika näytelmästä on varsin hulvaton, kun osaston järjettömyys tuodaan katsojan silmien eteen. Mykkänä pidetyn Intiaanipäällikkö-potilaan monologit tuovat ensimmäiseenkin puoliaikaan syvyyttä ja traagisuutta, oten silkasta hulluttelusta ei kuitenkaan ole kyse.

Näytelmä onnistuu hienosti sekä näyttämään että asettamaan kyseenalaiseksi niin hulluuden kuin terveenkin mielen. Lopetus vetää hiljaiseksi, ja kesäteatterilta lauttalaituria kohti elokuisessa yössä marssiikin varsin mietteliästä väkeä.

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

"Makaan lattialla."

Like 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. 407 s.

Sano että olet minun on psykologinen trilleri, johon on taitavasti kirjoitettu henkilöhahmoja, joiden mielenterveys järkkyy. Lukijanakaan ei aina voi olla aivan varma, onko kyse harhaisen mielen tuotoksista vai fiktion sisäisestä todellisuudesta. Romaanin tarina on synkkä ja ahdistavakin, mutta Sano että olet minun koukuttaa maailmaansa ja teos tekee mieli lukea sitä käsistään laskematta.

Päähenkilö on Stella, 39-vuotias psykoterapeutti, joka on 21 vuotta sitten tapahtuneen tyttövauvansa ratkaisemattomaksi jääneen katoamisen jälkeen onnistunut kokoamaan itsensä uudelleen, ensin suljetulla osastolla, sitten myös maailmassa; Stella on rakastunut, mennyt naimisiin, saanut pojan ja opiskellut itselleen ammatin. Kadonnutta tyttövauvaa ei koskaan löydetty ja vauvalle on myös muistokivi - hautakiveksi Stella ei kiveä suostu sanomaan -, joskaan Stella ei koskaan ole uskonut vauvan kuolleen.

Ja eräänä päivänä Stella saa vastaanotolleen nuoren naispotilaan, joka ensitapaamisesta saakka on hänen mielestään hänen kadonnut tyttärensä, Alice. Stella jää pakkomielteisesti kiinni tähän ajatukseen mutta ymmärtää kuitenkin sen, ettei hänen kannata puhua asiasta välttämättä edes aviomiehelleen, koska häntä pidettäisiin vain hulluna ja pakkomielteisenä.

Sano että olet minun -trillerin kerronta ei suodatu ainoastaan Stellan henkilöhahmon läpi, vaan tarinan kulkua läpivalaistaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. Jokaisen kertoja-henkilöhahmon luotettavuus asettuu kyseenalaiseen valoon, mikä tekee kirjan lukemisesta kiinnostavaa. Kuka heistä on täysjärkinen? Mitä oikein tapahtui 21 vuotta sitten? Mitä tapahtuu nykyhetkessä? Myös henkilöiden väliset suhteet ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla, koska joitakin kohtauksia käsitellään useamman henkilöhahmon kokemuksen kautta.

Sano että olet minun -romaanin tematiikka liittyy vahvasti äitiyteen: missä menee huolenpidon ja sairaalloisen kiinnittymisen raja? Romaani tarkastelee kysymystä niin äidin kuin (aikuistuvan) lapsenkin näkökulmasta.

Äitiystematiikka linkittyy myös identiteettikysymyksiin: missä kohdin on se polttopiste, jossa on minä - ei jotakin, joka on olemassa vain kontrolloimassa muita, eikä myöskään jotakin, joka on olemassa vain kontrollin kohteena.

"Olen oppinut tulemaan nähdyksi. Se ei olekaan niin vaarallista. Päinvastoin. Silloin on helpompi kätkeytyä. Pidän siitä, että voin valita, kuka olen kenenkin silmissä."

Katja Kallio: Yön kantaja

"He ovat lentäneet jo lähes kymmenen tuntia ja liitävät nyt ääneti illan hämärässä."

Otava 2017. 380 s.

Aluksi Katja Kallion Yön kantaja tuntui minusta pinnalliselta ja tekosyvälliseltä romaanilta. Mutta kun romaani pääsee käyntiin, se on niin valloittava, että lukemista ei hennoisi lopettaa. Ja kun kirja on luettu, tarina ja tunnelma ovat vahvoina mielessä.

Päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, köyhän äidin äpärätytär, joka jo pienestä saakka on ollut pitelemätön ja kotikylillään hän onkin saanut liikanimen hassu-Amanda. Yhteisön näkökulmasta hän on elänyt mistäänpiittaamatonta elämää: hän ei ole ahkera eikä käyttäydy niin kuin tyttöjen ja naisten pitää, vaan hän tekee oman päänsä mukaan, juopottelee, jos siltä tuntuu, harjoittaa irtolaiselämää ja päätyy vankilaan useammankin kerran. Riemukasta Amandan elämä ei kuitenkaan ole:

"Ne [taivaansininen hame ja kulunut puuvillapusero henkarissa] jaksoivat heijastella kalpeasti Raunistulan aamujen vihreää valoa, jossa hän käveli nuorena tyttönä pää kivistäen, väsyneenä ja rauhattomana, ja mietti miksipä ei kävelisi suoraan ruskeaan jokeen kun elämältä ei kuitenkaan saisi sitä mitä halusi eikä ilman suostunut olemaan."

Romaani "on saanut inspiraatiota" todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864 - 1918) elämästä.

Romaanin alussa Amanda lähtee Turun Raunistulasta kuumailmapallolentäjä Duplessin matkaan liitämään taivaiden halki kohti Pariisia:

"Mitä Amanda toivoi, että hänelle Pariisissa tapahtuisi? Samaa kuin hän toivoi kaikkialla muuallakin. Maanteitä hän kammosi, hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. - - Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnhyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältäpäin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja voi miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä. Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään. Kova istua, kova nukkua, kova kuolla."

Lentomatka ja Pariisin-aika motivoidaan hyvin alun jälkeen, kun Amanda ja kerronnan fokus siirtyvät Seilin saarelle ja mielisairaalaympäristöön. Sairaalaympäristö ja Amandan henkilöhahmo ovat niin räikeässä ristiriidassa keskenään, että tässä kohdin romaani muuttuu kiinnostavaksi - ja kerronnan kieli samoin. Kieli ei sinänsä muutu mihinkään, mutta kontekstin muutos karistaa ilmaisusta kaiken sen, joka aiemmin tuntui teennäiseltä. Kun Seilin saaren alkukesän aamupäivää kuvataan näin - "Ulkona oli viileää; piha nyreksi vielä varjossa" - tulee ajatelleeksi, että eipä piha varjossa voikaan muuta kuin "nyreksiä". Yön kantaja on kirja, jossa on syvällisyyttä ja kontrasteja, eikä sitä malta laskea käsistään.

Amandan henkilöhahmo on moniulotteinen, ja todellisuuspohja tuo siihen vielä yhden ulottuvuuden lisää: ajatella, että Suomessa on saattanut olla yli sata vuotta sitten joku tällainen nainen, joka on saattanut elää tällaisen elämän! Onko kyse sitten rohkeudesta vai pakosta - romaani tuntuu kallistuvan jälkimmäisen kannalle. Kerronta välittää taitavasti Amandan ajoittain horjuvan todellisuuskokemuksen ja sen, kuinka hän koettaa harhan ja todellisuuden kanssa tulla toimeen:

"Aamuyöt menivät niin keveässä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentunutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. - - Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa."

Pariisista Amanda siis päätyy Seilin saarelle. Saaren suljettua maailmaa, yhteisöä ja valtahierarkiaa kuvataan hänen kokemuksensa kautta. Mikä valtava kontrasti onkaan hänen aiemman elämänsä ja Seilin syrjäisen todellisuuden välillä - ja sen, mitä Amanda elämältään haluaa ja mitä hän siltä saa. Amandan hahmo rinnastuu sireeneihin, joita hän saarella jähmettyy havainnoimaan:

"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat kuin olisivat tulleet hulluiksi."

Yön kantaja ristivalottaa hienosti terveyden ja hulluuden välistä rajaa - ja kummalla puolella rajaa ihminen sitten seisookaan, hänen täytyy jollakin lailla sopeutua siihen maailmaan, jossa hän elää. Jokainen maailmankolkka toimii jollakin logiikalla: "Joka ikisellä sairaalan kolkalla on omat sääntönsä; joka maailman kolkalla myös, puiston penkeillä, joka kadun joka pätkällä ja portaalla. Että kuka missäkin saa olla ja kuka ei." Toisaalta maailmassa pitääkin olla jotakin järkeä, jokin syy, jotta olemassaolo olisi todellista ja elämällä jokin merkitys.

Merkitys voidaan luoda aina uudelleen suhteessa vallitsevaan tilanteeseen. Amanda on kaikessa kompleksisuudessaan yllättävänkin sopeutuva hahmo, kun ajatellaan sitä, mitä kaikkea hän romaanissa kokee. Mutta johonkin on aina ankkuroiduttava - jos aikoo olla ihminen, ja tapoja on monia:

"Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistuneesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan. Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään. Ainoa konsti oli kuvitella liikkuvansa jossakin muualla, toisessa paikassa, toisten ihmisten parissa. Ajatella niiden ajatuksia. Lukiessa hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan."

Olipa hullu tai ei, eskapismi ei aina toimi tai riitä. Yön kantajassa öisin ei ulkoisesti välttämättä tapahdu paljoa, mutta silloin sisäinen maailma on valloillaan ja sitä on lähes mahdotonta paeta: "Valvominen oli läpivalaissut hänet. Koko entinen elämä muistui mieleen. Koko tulevaisuus paljastui." Yöt paljatavat asioita.

Yön kantaja herättää kysymyksiä onnellisuudesta ja onnettomuudesta, todellisuuden aika ajoin järkähtävästä olemassaolosta ja havainnon siitä, kuinka vahva Amanda lopulta on. Ja kuinka vääjäämättömästi aika ihmiselämässä etenee: jos saa elää pitkään, kokee enemmän myös menetyksiä - ja kuinka monta kertaa itsensä voi menettää, ennen kuin kyse on lopullisesta menetyksestä?

"Älä kerro kenellekään. Niin Amanda on tottunut sanomaan puhuessaan asioistaan. Älä kerro kenellekään. - - Pitäisikö sen sijaan sanoa: Kerro kaikille."

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Farmi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterissa esitettävä George Orwellin Eläinten vallankumous -romaanista (1945) ponnistava näytelmä Farmi on kompakti, hauska, traaginen ja teemoja pohtimaan saava näytelmä. Farmin ovat käsikrijoittaneet Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren, joista viimeeksi mainittu on myös näytelmän ohjaaja. Helsingin Sanomat antoi Farmille viisi tähteä, mikä on varsin poikkeuksellista. Itse en päätynyt aivan samanlaisiin sfääreihin näytelmää jälkipuidessamme, mutta kuten kritiikista huomaa, näytelmä tarjoaa runsaasti ajattelemisen aihetta.

Farmissa hyödynnetään oivallisesti toistoa kerronnan välineenä. Kun jokin toistuu, katsoja kiinnittää huomiota siihen, mikä on eri tavalla kuin aiemmin. Toisto tuo näkyviin todellisuuden normit ja sen, mitä pidetään turvallisena arkena, mitä puolestaan arkea järisyttävänä poikkeuksena.

Farmilla asuu johtaja-possu, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut ahdistunut kissa, vale-empaattinen ja itsekäs kana, pinnallinen ja hieman pöhkö maailman pienin hevonen Falafella sekä lammas, joka vastaa kaikista käytännön askareista. Jokainen päivä alkaa samalla tavoin: aurinko nousee, jokainen eläin tekee itselleen tyypilliset aamuaskareet ja sitten Falafella pyytää possua "kertomaan Historian" - siis lukemaan Eläinten vallankumousta.

Eläinten todellisuus farmilla on pintapuolisesti aurinkoa ja vihreää nurmikkoa, mutta kun rutiini suistuu raiteiltaan, todellisuuden alta nostaa päätään hallitsematon historia, joka on saatava vaiennettua heti, ettei todellisuus järkkyisi sijoiltaan yhtään enempää. Mutta jokaisen eläimen turkin tai höyhenpeitteen alla piilee sama mekanismi kuin todellisuudessakin: pinnan alla on jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Kun yö laskeutuu, katsojalle paljastuu yksi kerrallaan kunkin eläimen yöpuoli. Mikään, mikä päältäpäin näyttää harmoniselta ja siloiselta, ei sitä ole.

Farmissa on käytetty paljon huumoria, jonka kritiikki osuu esimerkiksi työpaikkajargoniin ja tekee näkyväksi sen tyhjänpäiväisyyden, ja pelon tyhjänpäiväisyyden alla: jos näennäisesti yhteyttä (ja todellisuudessa etäisyyttä) ei pidettäisi yllä kielellisten, turvallisten fraasien avulla, niiden alta voisi tulla näkyviin loputon tyhjyys ja pelko. Farmin eläinyhteisö on näennäisen onnellinen ja toimiva, mutta näytelmä tekee näkyväksi sen, että toimivuuden kulissin takana kukaan ei tunne toisiaan, välitä toisistaan tai uskalla välittää; voisi lähteä "täältä" "tonne" tai "sinne", mutta kun ei uskalla. Voisi rakastuakin, mutta helpompaa on keksiä tekosyitä sille, ettei se oikeasti olekaan hyvä idea. Voi salaa muilta olla oma itsensä, erilainen kuin arkinormi ja luova, mutta jos sen näyttää muille, tulee hylätyksi. Voi paeta arjen vaatimuksia ja epäreiluutta suuruudenhulluihin rotukuvitelmiin omasta ylemmyydestä, mutta ne ovat vain itsepetosta, joka ei muuta todellisuuden luonnetta yhtään mihinkään suuntaan. Voi olla kaiken suorittava työorja, jonka panosta yhteiseksi hyväksi kukaan ei huomaa, mutta se on rooli, josta ei ole poispääsyä.

Farmi sekä viihdyttää että saa nauramaan oman arkitodellisuuden näkyväksi tehdyille pintakulisseille, mutta se saa myös tarkastelemaan niin omaa itseään ja toimintaansa kuin ympäröivää todellisuutta ja sen toimintaehtoja kriittisessä valossa.

EDIT: Korjattu lehmä lampaaksi erään tarkkasilmäisen lukijan havainnon perusteella. Kiitos!

Iida Rauma: Katoamisten kirja

"Auttaisiko jos tunkisi pään veteen?"

Gummerus 2011. 377 s.

Iidan Rauman esikoisromaani Katoamisten kirja on nimensä veroinen: päähenkilö on kadonnut omaan elämäänsä eikä tunnu saavan mistään otetta, hänen tyttöystävänsä Sofia on kadonnut suorittamiseen ja sopeutumiseen, maahanmuuttaja-työkaveri Zorka on halunnut kadota entisestä elämästään ja viettää elämäänsä Suomessa henkisesti etäällä muista ihmisistä kertomatta itsestään juuri muuta kuin erilaisia tarinoita ja valheita, vanhainkodin vanhukset ovat kadonneet kuka dementiaan, kuka ylipäätään vanhainkodin seinien sisään, eristyksiin muusta maailmasta; äiti on kadonnut sisällissotaa käsittelevään tutkimukseen ja mielenterveyden horjumiseen, isä puolestaan on kadonnut perheen elämästä omasta tahdostaan - hän on vain "Jossain".

Katoamisten kirja on myös tarina ihmissuhteista, jotka menevät vikaan - eikä kukaan tiedä, miksi. Syyt ovat niin moninaisia ja kerrostuneita, ettei niitä purkamalla lopulta päädy mihinkään. Ne vain loppuvat.

Päähenkilön elämä näyttää samanlaiselta, yhtä liikkumattomalta ja muuttumattomalta: "Ulkona sataa kaatamalla, ja veden ropina vie minut jalkapallokentän laitaan, missä maailma on pelkkää kuraa ja märkiä lenkkitossuja eikä aika etene lainkaan. Syksy tai kevät, aina on sama kostea maa ja peli, jonka sääntöjä en opi."

Romaanin ajan nykyisyydessä päähenkilö on nuori aikuinen, parikymppinen. Romaanissa on kuitenkin runsaasti takaumia lapsuuteen, josta päähenkilö yrittää löytää syitä nykyisyyden ongelmiinsa palaamalla muistoihin ja unohduksiin, tapahtumiin ja valtasuhteisiin ala-asteella ja siihen, kuinka kipeisiin asioihin ne johtivat - kuinka ihmisistä jokaisella on omat tragediansa, jotka saattavat olla syitä sen taustalla, mitä tapahtui ja tapahtuu.

Romaanin päähenkilö on kuvataiteellisesti lahjakas, hän piirtää ja maalaa. Kaikista muotokuvista siintää kuitenkin läpi yhdet piirteet: kaikissa muotokuvissa on jotain Susannasta. Miksi? Varisnaisesti Susannan maalaamiseen tai piirtämiseen on kuitenkin hankalaa, ellei mahdottoman oloista ryhtyä. Miksi?

"Yksinäisyyttä räikeämpää ei ole. Seistä koulun pihalla aivan seinän vieressä hiljaa ja maahan katsoen. Odottaa bussia ja syödä ruokalassa sanomatta muuta kuin kiitos. Kaikki kääntyvät katsomaan, tuijottavat. Yksinäisyys on oranssi ja välkkyvä peitto, jonka alla olen tyhjää."

Lapsuuden yksinäisyys jatkuu aikuisuudessa, vaikka elämässä on tyttöystävä, työtoverit ja äiti. Sisäinen tyhjyys ei poistu, vaikka sitä koettaisi poistaa unilääkkeillä, rauhoittavilla lääkkeillä tai alkoholilla, maalaamalla tyhjänpäiväisiä aiheita tai tekemällä töitä. Pahinta on pimeys:

"Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään. - - Istumme pitkään puhumatta. Tiedän meidän molempien miettivän samaa. Että mauttomat vitsit, kissanhoito, heikko todellisuudentaju, Anna Eld, päätön säntäily, hysteerinen nauru, raivokohtaukset ja tupakointi, Opamoxit, Tenoxit, Seroquel, Risperdal, alkoholi, lattioiden pesu, pakko-oireet, masturbointi ja Kimble - ne ovat kaikki parempia kuin pimeä. Pimeä, joka on joka puolella ympärillä."

Omasta tilanteestaan voi myös koettaa toki syyttää muita:

"'Mä vihaan mun isää', sanon.
'Miksi?'
'Kaikki on sen syytä.' - -
'Joskus tekee hyvää ajatella niin, vaikka olisi väärässä', hän sanoo. 'Mitä se on tehnyt?'"

Mutta vaikka muissa olisi syytä tai vaikka kaikki olisi muiden syytä, ongelmat eivät ratkeä syyttelemällä. Katoamisten kirja kyseenalaistaa itse asiassa kokonaan sen, voivatko "ongelmat ratketa". Ihmisen on kuitenkin elettävä itse oma elämänsä sellaisena kuin se on. Olemassa olevat asiat itsessään eivät muutu, mutta siihen voi vaikuttaa, mitä tekee tai ajattelee, missä ja kenen kanssa.

Katoamisten kirja kuvaa osuvasti ahdistusta tyhjyyden ja tilattomuuden ääripäiden avulla. Päähenkilön sisällä vaanii pohjaton tyhjyys ja pimeys (jota toisaalta täyttävät pyytämättä ahdistavat unet ja elämäntilanne), mutta jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että elämässä ei lainkaan ole tilaa:

"Viime viikkoina on tuntunut siltä kuin seinät, katot ja kadunpuoliskot hiipisivät lähemmäs toisiaan, valmistautuisivat rusentamaan minut kivi-tapetti-lasivillaeriste-syleilyynsä. Ehkä pitäisi kysyä naapureilta, ovatko heidänkin neliönsä kutistuneet, roikkuuko heidänkin kattonsa alhaalla. - - Myös Sofia valittaa, ettei hänellä ole tarpeeksi tilaa - -."

Tyttöystävä Sofia koettaa ehkä parhaansa mukaan auttaa ja tukea päähenkilöä, mutta kun suhteessa on jotain määrittelemätöntä pohjiaan myöten pielessä, auttamisyritykset eivöt johda kenenkään näkökulmasta yhtään mihinkään.

Vaikka Katoamisten kirja käsittelee hyvin ahdistavia ja kipeitä aiheita, sen lukemisesta ei jää paha olo. Rauma onnistuu käsittelemään yleispäteviä (ja sikäli potentiaalisen kliseisiä) aiheita kuulaasti, syyttelemättä, alleviivaamatta ja osoittelematta. Katoamisten kirja on hieno romaani.


* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Markku Rönkkö: Hajaannus

"Minulla on patja, tyyny ja peitto."

Like 2016. 316 s.

Markku Rönkön romaani Hajaannus kertoo mielen hajoamisesta - tai pikemminkin se keskittyy siihen, kuinka kertaalleen hajonnut elämä on saatu koottua jollakin lailla kasaan ja mitä sitten tapahtuu, kun kaikki hajoaa taas.

Romaanin metatasona kulkee subjektipuhe. Tarinaa kerrotaan pääosin kahden henkilöhahmon, Kirren ja Jalin, näkökulmasta. Molemmat ovat akateemisella uralla, Kirre tutkii feminismiä ja Jali on erikoistunut ulkopolitiikkaan, eritoten Venäjään ja Venäjän ja lännen suhteisiin. Sekä Kirre että Jali ovat hyvin urakeskeisiä ja kunnianhimoisia:

"Vähättelevä, varovainen asenne - - rassaa. Koko ajan puhutaan urapolusta. Ahdistavaa. Haluan uratien. Valtatien. Autobahnin ilman nopeusrajoituksia."

Kirre tutkii feminismiä. Romaanissa mainitaankin usein feminististen teorioiden klassikkonimiä, kuten Beauvoir ja Irigaray, joiden teorioiden pohjalta Kirre kirjoittaa väitöskirjaansa. Feminismi on kuitenkin hänelle myös henkilökohtaista:

"- - minun on ryhdyttävä oman elämäni performanssitaitelijaksi. En ole todella vapaa jos kiellän kokemuksen itseltäni. Olen kahleissa, muiden määrittelemä, vailla olemusta ja identiteettiä jos en tee valintoja ja valinnoissani todenna lakeja jotka olen itselleni luonut. Jos pidän ruumistani luonnontieteen objektiruumiina, en ymmärrä naiseutta itsessäni. Ruumiini on tilanne. Tilanteen ei saa antaa tulla. Tilanteeseen tulee mennä. Aion mennä."

Romaanin keskiössä on subjektius ja sen hajoaminen, mutta vaikka teoksessa esitelläänkin myös akateemisia teorioita, romaani käsittelee aihettaan kaunokirjallisesti, henkilöhahmojen kautta. Mitä ihminen voi kestää, ja mitä voi tapahtua, kun raja ylittyy? "Trauman kokenut ihminen kehittää minuuden, joka on trauman kokeneesta persoonallisuudesta erillinen. Sitä tyttöä hän minulle kuvailee. Ja se tyttö on varjo, joka ei jätä häntä rauhaan."

Hajaannuksessa on myös varsin herkullista henkilö- ja tilannekuvausta. Jali kuvailee erästä tapaamaansa naista näin:

"- - hänen kasvoillaan lepäsi tyyni rauha, mikä on ominaista henkilöille, joiden ammatiksi tulee toimistoapulainen, pesulanhoitaja tai salaatinpilkkoja ja jotka ylisummaan eivät ole suuria sivistyksen rakastajia."

Hajoamisen ympärillä arki puolestaan näyttäytyy asiana, "joka on tavallista ja toistuu, jossa mies juopuu liikaa, jossa väsyneenä tulee ajatus tappaa huutava lapsi, jossa virtsa karkaa ja kynsinauha lohkeaa, jossa mikään ei ole täydellistä eikä edes mieleistä".

Hajaannus on psykologinen romaani, joka kertoo mahdollisuuksien maailmasta ja selviytymiskeinoista, jotka eivät aina ole kauniita tai hyviä.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja