Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Atena 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 47 min.

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani on viipyilevästi kirjoitettu tarina eri sukupolvien naisista, identiteetistä ja elämästä. Tarina lähtee liikkeelle Leningradista, jossa Vera asuu kommunalkassa. Neuvostoliittolaisen arjen kuvaus on yksityiskohtaista. Kun valtio alkaa natista liitoksissaan ja Veralle ja hänelle syntyneelle tyttärelle Ninalle paljastuu, että heillä on inkeriläisiä juuria, vaikka Veran äiti niistä ei olekaan koskaan puhunut, koska äidille asia on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin mahdollisuuksia. Kun Suomi avaa keskustelun inkeriläisten paluumuutosta, Vera näkee siinä mahdollisuuden elää elämäänsä jossakin muualla kuin Leningradissa, jonka ilmapiiri on alkanut muuttua yhä ahdistavammaksi. Vera, hänen miehensä Georgi ja heidän tyttärensä Nina muuttavat Suomeen ja päätyvät Turkuun Varissuolle. 

Romaanissa varsinkin maahanmuuttajuuden, identiteetin ja sopeutumisen kysymyksiä käsitellään oivaltavasti ja maahanmuuttajan arjen kautta. Suomen-jaksossa keskushenkilöksi vaihtuu piakkoin tytär Nina, jonka kasvamista aikuiseksi seurataan. Romaanin keskeinen teema on myös äitiys, joka ei näyttäydy helppona tai ruusuisena. Myös maahanmuuttajamiesten identiteettiongelmia kuvataan osuvasti: Georgi on Neuvostoliitossa ollut arvossaan oleva tiedemies, mutta Suomessa hän ei kelpaa mihinkään. Oman paikan löytäminen uudessa maassa näyttäytyy kivuliaana prosessina. 

Kerronta etenee aina nykyaikaan ja Venäjän vuonna 2022 aloittamaan Ukrainan sotaan saakka.

Vaellus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Anna Krogeruksen kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama näytelmä Vaellus Ryhmäteatterissa on sillä tavoin erilainen näytelmä, että se keskittyy hyödyntämään näytelmäilmaisun perinteisiä keinoja ja saa katsojat pauloihinsa silkalla läsnäololla. Mukana ei ole videotehosteita, neljännen seinän rikkomista tai jonglöörausta, ja se tuntuu yllättävän freesiltä.

Vaelluksessa seurakunnan työntekijät ja ulkopuolinen (yt-)konsultti ovat lähteneet Lappiin vaeltamaan, ja jokaisella heistä on erilaiset odotukset siitä, miksi vaeltamassa ollaan ja mitä vaeltaminen oikein tarkoittaa. Erämaassa henkilöhahmojen väliset suhteet ja kunkin hahmon sisäinen dynamiikka tulee näkyväksi. Jokaisessa hahmossa on enemmän kuin miltä alkuasetelman perusteella näyttää, ja jokaisessa on sekä tragiikkaa että komiikkaa. 

Ne hetket, jolloin näytelmässä lauletaan, ovat perusteltuja ja niistä muodostuu koskettavia.

Vaellus näyttää nykyajan ongelmien naurettavuuden ja samalla sen haavoittuvuuden, joka meissä jokaisessa pinnan alla on.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan."

Siltala 2022. Nextoryn e-kirja.

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi on niin mustalla huumorilla sävytetty yhteiskuntakriittinen romaani, että alun jälkeen sen lukeminen alkaa tuntua raskaalta. Romaanissa on äärimmäisen osuvia hotakaismaisia sivalluksia, jotka saavat lukijankin hykertelemään. Aihe on tärkeä: yhteiskunnasta ja yhteisöstä syrjäytetty ihminen lähtee hakemaan oikeutusta ja kostoa. Päähenkilön asemaa kuvaakin hyvin sitaatti "Minun oli pakko suostua, koska olen elänyt sellaisen elämän, jossa ei ole mahdollista kieltäytyä. Vaihtoehdottoman elämän". Tällaiseksi päähenkilö asemansa kokee. Opetuslapsi käsittelee hyvinkin samaa tematiikkaa kuin Noora Vallinkosken romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Katharsis jää kuitenkin puuttumaan ja lukukokemuksen jälkeen olo on hiukan samanlainen kuin Iida Rauman Hävityksen jälkeen. 

Romaanin päähenkilö on nuori aikuinen nainen, joka lähtee kosto-odysseialle niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat satuttaneet häntä hänen ollessaan lapsi, ja toisaalta kolmea sellaista hänelle täysin tuntematonta henkilöä vastaan, jotka edustavat asioita, jotka hänen mielestään ovat pahimpia syntejä. Uskototematiikka onkin romaanissa vahvasti läsnä: jokainen osio alkaa päähenkilön rukouksella.

Päähenkilö tekee adoptiovanhemmistaan ankaran analyysin. Adoptioisä Laurin ikääntymisen prosessia kuvataan naurettavaksi ja Lauri näytetään pahimman luokan manspleinaajana:

"Palautteesta imarreltuna Lauri teki virheen, johon niin moni hänen ikäisensä kompastuu. Hän ei malttanut pysyä suorissa housuissaan, vaan vaihtoi ne farkuiksi. Hän ei suostunut vanhenemaan, vaan ryhtyi matkimaan nuorekkaita: hän aloitti radiossa podcast-sarjan, jossa ajatteli ääneen samoja, jo kertaalleen kotona kuulemiamme nolouksia. Omien jaaritusten lisäksi hän kutsui keskustelukumppaneikseen itsensä kaltaisia vanhenevia miehiä, jotka komppasivat toisiaan uskomattoman unettavasti, raahautuen kliseeviddakon ryteikössä minuutista toiseen - -."

Adoptioäiti Kirstiä puolestaan ivataan tämän persoonattoman persoonallisuuspyrkimyksen kautta:

"Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan. - Kirsti on persoonallinen, mutta jos hän kohta kuolisi, hänen tilalleen tulisi aivan samanlainen."

Päähenkilö kokee ylipäätään valtavaa vieraudentunnetta hyväosaisia ihmisiä kohtaan eikä syyttä, sillä hän ei koskaan koe päässeensä mukaan hyväosaisuudesta: "Ihailen heitä kaukaa, minun ei kuulu mennä heitä lähemmäs. Tiedän kokemuksesta, ettei heidän laupeutensa yllä pimeimpään nurkkaan. Yksi heitä kaikkia yhdistävä juttu on vapaus. Vapaus sanoa, vapaus keskittyä itseensä. Vapaus kehittyä, vapaus vaeltaa luonnossa. Vapaus toteuttaa itseään, vapaus sisustaa. Vapaus olla piittaamatta mitä muut sanovat, ne, jotka eivät ole saavuttaneet vapautta, syystä tai toisesta, yleensä omaa kyvyttömyyttään."

Opiskelemista yliopistossa kuvataan  hyvin samalla tavalla kuin Vallinkosken Koneen pelossa tai Rauman Hävityksessä: "Opiskelutovereihin tutustuessa huomasin heti, että tulemme eri lähtökohdista samaan maailmaan ja tajuamme nopeasti, ettei mitään samaa maailmaa ole." Onko yhteiskuntamme todella jo railoutunut niin pahasti, ettei "mitään samaa maailmaa ole"? Ainakin merkkejä tällaisesta kehityksestä on ollut runsaastikin - mutta onko meillä vielä mahdollisuus paikata maailmankokemuksesta edes riittävän "sama", jotta yhteiskuntarauhamme ja hyvinvointiyhteiskuntamme eivät olisi aivan mennyttä?

Opetuslapsen päähenkilö nimittäin kokee täydellistä paitsijäämistä, mikä on hänen kostotoimintaansa ohjaava motiivi. Kun päähenkilö keskustelee niiden kolmen henkilön kanssa, jotka hän on siepannut saadakseen nämä ymmärtämään, kuinka hän kokee näiden olevan pahimman luokan synnintekijöitä, yksi siepaituista sanoo, että päähenkilö tulee saamaan "tästä kaikesta kovan rangaistuksen". Tähän päähenkilö ajattelee: "Tähänastinen elämäni on ollut niin iso rangaistus, että suuremmalla minua on turha uhata." On vaarallista, jos tuntuu, ettei ole mitään enempää menetettävänä vaan kaikki on jo mennyt.

Onnellisuuden, onnekkuuden ja hyvinvoinnin epätasainen ja epäreilu jakautuminen pulpauttelee aika ajoin päähenkilöstä myös aivan timanttisia aforismeja: "Yksilöllisyys ja liberalismi. Ovatko ne arvoja vai vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja?" 

Opetuslapsessa on siis loistavasti onnistuneita seikkoja, mutta kokonaisuuden tasapaino on sellainen, etten lukijana erityisesti pitänyt romaanista. Ehkä en ole aivan näin mustan huumorin ystävä kuin mitä Opetuslapsi alusta loppuun saakka kärjistyksillään on, tai sitten olen sellainen keskiluokkainen ja hyväosainen lukija, jota Rauman Hävityksessä piikitellään - "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli...". Opetuslapsesta nimittäin tulee "vähä paha mieli".

Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 

"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

Cait Flanders: The Year of Less - How I Stopped Shopping, Gave Away My Belongings, and Discovered Life is Worth More Than Anything You Can Buy in a Store

 

Nextoryn äänikirja. 5 h 34 min. Hay House, 2019.

Cait Flandersin The Year of Lessin punaisena lankana on kertoa kirjailijan elämänmuutoksesta: siitä, kuinka hän piti itselleen vuoden verran ostoskieltoa ("Shopping ban") ja kuinka se vaikutti hänen elämäänsä.

Kirjan vahvuutena on se, että vaikka keskiössä on materialismikriittisyys, omaisuuden vähentäminen ja ostosten tekemisen rajoittaminen, lukijalle paljastuu jo pian teoksen alussa, että asioista kerrotaan hyvin henkilökohtaisesti. Kirjailija kertoo syistä, jotka saivat hänet kokeilemaan ostoskieltoa (alkoholiongelma ja alkoholin juomisen lopettaminen; ylikuluttaminen ja velkaantuminen), taustoittaa ylipäätään elämäänsä keskeisesti vaikuttaneita käännekohtia (lapsuus yksinhuoltajaäidin kanssa; myöhemmin äidin ja tämän uuden miehen avioliitto ja sittemmin ero) ja kuvailee muita muutoksia, joita ostoskielto on hänen elämäänsä aiheuttanut (säästöjen kertyminen ja rohkeus irtisanoutua työstä, joka ei enää tunnu omalta ja oikealta).

Kirja noudattelee pitkälti ostoskieltovuoden kronologiaa. Flanders kertoo päätöksistään ja itselleen asettamistaan rajoituksista konkreettisesti ja kuvailee elävästi myös projektissa kohtaamiaan epäröimisen hetkiä. Ostoskielto tekee näkyväksi sitä, kuinka Flanders on identiteettinsä rakentanut, ja kun samat rakennuspalikat eivät enää ole käytettävissä, identiteettikin on luotava uudelleen.

Flanders toimii itse äänikirjan lukijana, mikä sopii tähän teokseen hyvin. The Year of Less antaa ajattelemisen aihetta ja kertoo yhden mallikertomuksen siitä, kuinka kuluttamisen vähentäminen voi vaikuttaa elämään ja mitä kaikkea se voi tehdä näkyväksi.

Anja Snellman: Kaikki minun isäni

 

"...Tunnustan velkani myös sneppiautoille, myymälävarkauksille ja ville vallattomuudelle."

WSOY 2021. 238 s.

Mielestäni Anja Snellman on parhaimmillaan kirjailijana silloin, kun hän kirjoittaa omaelämäkerrallisesti: niin lähellä olevista asioista, että jos niitä uskaltaa katsoa, niistä paljastuu jotakin universaalia ja väistämättä osuvaa, koskettavaa ja kipeääkin. Kaikki minun isäni on tällainen romaani. Romaanissa keskitytään ennen kaikkea Ensio Kaurasen tarinaan ja isä-tytärsuhteeseen sekä lapsuudenperheen elämän tarkastelemiseen (jonka olennaisena osana on isän alkoholismi). "Vanhempien ja lasten välinen suhde ei noudattele minkään muiden ihmissuhteiden lainalaisuuksia - -. Se ei ole mikään varsnainen ihmissuhde, koska vanhemmat eivät ole ihmisiä. Isä on isä. Äiti on äiti."

Kuitenkin romaanin nimi Kaikki minun isäni jo vihjaa siihen, että romaani tarkastelee isien merkitystä laajemmin kuin vain lapsuudenperheen kontekstissa. Isyyttä tutkitaan myös esimerkiksi taiteellisena isyytenä (perinteisempää olisi puhua esikuvista) tai isähahmojen etsimisenä laajemmin, ja pohditaan myös muiden kuin minäkertojan isäsuhteita. Siinä missä kirjoittaminen on rohkeutta katsoa asioita, lukeminen näyttäytyy eskapismina: "Sinusta kerrotaan, että opit lukemaan jo 4-vuotiaana. Yhtä hyvin voisi sanoa, että opit pakenemaan jo 4-vuotiaana."

Isäsuhteiden tematiikkaan laajemmalla tasolla liittyy se romaanin taso, jolla tarkastellaan ilmiöiden aikasidonnaisuutta ja nykyajan ideologisuutta, johon romaani on tärkeä puheenvuoro:

"Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. - - Pysähdyt miettimään, sensuroidaanko sinunkin teoksistasi tulevina vuosina epäkorrektit ilmaukset, epäsopivat henkilöhahmot ja sopivaisuuden vastaisiksi määritellyt mielipiteet, vaikka kuvaisitkin ne kaikenkarvaisten henkilöhahmojesi ominaisuuksiksi."

Romaanissa on ikään kuin kaksi aikatasoa: toinen, jolla pohditaan ja muistellaan epälineaarisesti, ja toinen, jossa kirjailija istuu autossa "toukokuun talon" edessä ja pohtii kirjailijanuraansa ja teostensa vastaanottoa sekä suhdettaan lukijoihinsa, sillä hän on menossa taloon lukijatapaamiseen kertomaan teoksestaan. Tähän asetelmaan liittyy retrospektiivisyys ja ajallisuuden pohdinta. 

"Ja kyllä, on eri asia vihata miehiä kun on 25 tai kun on 65. Vaatii vuosirenkaita ymmärtää miksi."

Kaikki minun isäni on myös metoo-keskusteluun liittyvä puheenvuoro ja sellaisena kyseessä olevaa keskustelua ristovalottava. Päähenkilön elämään liittyy nimittäin keskeisesti myös Jan-niminen taiteilijamies, johon päähenkilö on tutustunut jo nuorena. Myöhemmin Jan on joutunut metoo-myrskyn silmään, tullut canceloiduksi ja ehkäpä siihenkin liittyen tehnyt itsemurhan.

Yhtä lailla kuin Kaikki minun isäni osoittaa kulttuurisen omimisen käsitteen ongelmallisuuden suhteessa fiktion olemassaoloon ylipäätään, romaani muistuttaa ihmisen kompleksisuudesta ja ristiriitaisuudesta inhimillisenä ominaisuuutena. Romaani ei väitä, että metoo-tyyppinen toiminta olisi oikein tai suotavaa, mutta mielestäni pyrkii osoittamaan sen, että kaikkiin ihmisiin kuuluu monenlaisia ominaisuuksia, ja on yksisilmäistä leimata toinen ottaen huomioon vain osan niistä:

"Kertokaa! Miten olisit voinut olla rakastamatta Jania, karismaattista, lahjakasta, anteliasta nautiskelijaa, jolla oli myös ilmeisiä heikkouksia ja tunnettuja paheita? Sillä eikö rakastamisessa ole aina myös vaaramomentti mukana, se momentum, jossa toisen näkee ensi kertaa ilman rakkauden hormonimyrskybaskeria?"

Kaikki minun isäni on siis samanaikaisesti sekä ajaton romaani perhesuhteiden merkityksestä ja identiteetistä että tässä ajassa kiinni oleva puheenvuoro.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi 2020. Suom. Lotta Toivanen. Nextory 6 h 13 min.

Väkivallan historia on yksi raskaimmista romaaneista, joita olen lukenut, mutta samalla myös ehtottoman tärkeä puheenvuoro väkivallasta ja väkivallan kokemuksen seurauksista yksilölle.

Romaanin päähenkilö, samanniminen kuin kirjailija, raiskataan, ja raiskaus on niin väkivaltainen, että siihen liittyy murhayritys. Romaanin kerronta etenee kolmella tasolla: päähenkilö on kertonut raiskauksesta sisarelleen, ja hän on sisarensa luona kylässä ja kuuntelee, kun sisar selittää tapahtunutta miehelleen. Samanaikaisesti päähenkilö käy itse läpi muistojaan yöstä, jolloin hänet raiskattiin. Tähän limittyy raiskauksen jälkeinen elämä: rikosilmoituksen tekeminen ja se, kuinka päähenkilö koettaa elää elämäänsä eteenpäin. Sisällöllisesti romaani on lyhyydestään huolimatta varsin toisteinen, mikä tuntuu perustellulta ratkaisulta: traumaattinen kokemus toistuu jonkilaisena luuppina ja värittää kaikkea, mitä päähenkilö sen jälkeen kokee.

Lukukokemuksen raskaus liittyy romaanin aiheen tarkkaan rajaukseen: siinä missä Louisin esikoisromaani Ei enää Eddy köyhyys- ja kurjuuskuvauksestaan huolimatta sisältää lopussa poispääsyn lapsuuden vaikeasta maailmasta kohti opintoja ja uutta elämää, Väkivallan historia keskittyy vain raiskauskokemuksen välittämiseen.

Väkivallan historia on tärkeä romaani, mutta ei varmastikaan sovi luettavaksi kaikkiin elämäntilanteisiin.

 

Suvi Ratinen: Matkaystävä

 

Otava 2019. Nextory 10 h 58 min.

Suvi Ratisen romaani Matkaystävä on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Romaanin päähenkilö kasvaa lestadiolaisperheessä, ja romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan hänen lapsuuttaan ja lestadiolaisuutta. Kuvaus on elävä kurkistusikkuna itselleni täysin vieraaseen kulttuuriin ja tapoihin. 

Matkaystävässä on kaksi aikatasoa: päähenkilön lapsuus 80-luvulla ja nuori aikuisuus 2000-luvulla. Dekkarimaista jännitettä romaaniin on kirjoitettu sillä, että vuoden 2006 aikatasolla päähenkilö saa kuulla luokkatoverinsa Markon, joka myös on lestadiolainen, katoamisesta. Markon katoamisen myötä menneisyys kiertyy mukaan nykyhetkeen ja saa lopulta aikatasot sulamaan yhteen.

Lukioikäisenä päähenkilössä kyspyy päätös siitä, että hän ei enää ole uskossa, ja hän alkaa kerätä pääomaa - niin rahaa kuin henkistä kanttiakin - irtautuakseen yhteisöstä. Hän tietää, ettei se ole helppoa.

Romaanin loppupuoli keskittyy kuvaamaan uuden elämän aloittamista tyhjästä, ilman tietoa "maailman menosta" ja ilman varsinaista tukiverkkoa. Siinä missä lapsuuskuvauksista välittyy lestadiolaiskulttuuri, nuoruuskuvauksen hienous on valtava ulkopuolisuusen kokemuksen sanallistaminen, yritys olla "ihan tavallinen suomalainen" - ja samalla tahto salata lestadiolainen menneisyys, sillä se paljastuessaan aiheuttaa liikaa kysymyksiä. 

Päähenkilö "yrittää ymmärtää" kovasti kaikkea maailmassa näkemäänsä ja kokemaansa, ja sitä takamatkaa, jolta hän kulttuurisen tietonsa kanssa lähtee liikkeelle, konkretisoi hienosti esimerkiksi se, että hän menee kirjastoon lukemaan Trivial Pursuitin pinkkejä kysymyksiä ja vastauksia, jotta tietäisi populaarikulttuurista edes jotain. Populaarikulttuuri ja kaikki muu lestadiolaisuudessa kielletty on kuitenkin niin valtava massa, että on mahdotonta ottaa sitä kaikkea haltuun ja osata erottaa olennainen epäolennaisesta, koska aina tulee yllätetyksi siitä, ettei tiedäkään tai osaakaan jotain.

Uuden, maallisen kulttuurin ja elämän opetteleminen näyttäytyy todella raskaana, varsinkin, kun samalla pitää tiukasti pyrkiä salaamaan se, miksi ei tiedä "mistään mitään" ja mikä oma menneisyys on.

Matkaystävä ei anna helppoja vastauksia siihen, millaista elämää pitäisi elää tai mitkä voisivat olla oikeita ratkaisuja. Siinä missä päähenkilö on jättänyt lestadiolaisuuden taakseen, mikään muukaan ideologia ei näyttäydy sen parempana vaihtoehtona. Eräässä kohdin romaania päähenkilö toteaakin, ettei pysty enää uskomaan oikeassa olemiseen. Tämä on oivallus, mutta tällainen oivallus myös jättää tyhjän päälle. Päähenkilö ei pysty olemaan "oma itsensä" (mitä käsitettä romaanissa myös kritisoidaan - mitä se oikein tarkoittaa?) missään seurassa tai ympäristössä, ja vaikka lestadiolaisseurakunta muistuttaakin häntä siitä, että aina voi palata, paluun mahdollisuus näyttää sekin vaikealta, sillä toisaalta lestadiolaisyhteisökin on muuttunut siinä missä päähenkilökin - ja kun kerran on lakannut uskomasta oikeassa olemiseen, miten paluu olisi mahdollinen?

Matkaystävä on taitavasti kirjoitettu romaani, joka käsittelee johonkin kuulumisen, hyväksynnän, rakkauden ja uskonnon teemoja ristivalottaen niitä kaikkia ja kysyy kysymyksen, mitä käy niille ihmisille, jotka ovat menettäneet menneisyytensä ja eivät voi enää palata siihen, mutta eivät oikein voi kuulua minnekään muuallekaan.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

"Kuvat pakottivat minut kohtaamaan hänet."

Like 2020. 351 s.

Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä on tiivisti kirjoitettu tarina määrätietoisuudesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka mennyttä ei voi jättää taakseen vaan se on kohdattava.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä, taitelija Lola ja nuori nyrkkeilijä Rebekka. Romaanin teemoja valotetaan kummankin henkilöhahmon kautta. Nyrkkeilystä kerrotaan romaanissa paljon, ja sen avulla hahmotetaan myös määrätietoisuutta, tavoitteisiin sitoutumista ja sitä työtä, mitä tavoitteiden tavoitteleminen vaatii.

Varjonyrkkeilijä tekee hienosti näkyväksi sen, miten seksuaalisen hyväksikäytön me too -asetelma voi syntyä ja millaiset sen vaikutukset uhrin kannalta ovat. Valmentaja-valmennettava-asetelma mahdollistaa tiiviin sitoutumisen ja luottamuksen, joiden varaan hyväksikäyttö voi rakentua.

Riippuvuus valmentaja-valmennettava-suhteessa voi tuntua molemminpuoliselta mutta eri syistä. Valmentajan ohjeet ja elämänviisaudet saattavat tuntua kullanarvoisilta: "Kaikkeen ei ole aikaa. Jos haluat vähän kaikkea, saat vähän kaikkea - -." Niin kai se menee hyvässäkin valmentaja-valmennettava-suhteessa.

Varjonyrkkeilijän vahvuus on se, että yksikään henkilöhahmoista ei ole lattea - yksiselitteisen hyvä tai paha. Pahuutta ei kuitenkaan päähänsilitellä myötäsukaisen ymmärtäväisesti, vaan elämä näytetään niin traagisena kuin se voi olla. Ja traagisetkin asiat voi kohdata.

Varjonyrkkeililijä käsittelee raskaita teemoja, mutta romaanin lukemisesta ei jää raskasta oloa. Teemat tosin jäävät mietityttämään pitkäksikin aikaa.

Kaikki hienot jutut @ Kansallisteatteri, Helsinki

Duncan Macmillanin kirjoittama ja Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle Mari Lehtosen ja Ilja Peltosen ohjaama näytelmä Kaikki hienot jutut käsittelee rankkoja teemoja. Keskiössä on (äidin) mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuus.

Kaikki hienot jutut on yhden näyttelijän (Ilja Peltonen) show, joka muuntuu kerrasta kertaan. Willensaunaan on rakennettu intiimi ja pelkistetty tila, jossa tarina etenee. Näytelmä on kasvutarina, ja sen päähenkilö on alussa 7-vuotias poika. Yleisö pääsee seuraamaan pojan kasvua pojasta mieheksi. Näytelmässä käydään läpi lapsuutta ja nuoruutta ongelmineen ja iloineen, joista suurin osa on vahvasti samastuttavia, vaikka näytelmän päähenkilö joutuukin kantamaan myös sellaisia murheita ja taakkoja, joita meille kaikille ei ole annettu.

Kaikki hienot jutut on helposti lähestysttävää ja koskettavaa teatteria, joka puhuu tärkeistä aiheista.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.