Frank Martela: Älä etsi onnea - Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Aarne Linden. 6 h 15 min.

Filosofi Frank Martelan teoksessa Älä etsi onnea - Epätyypillisiä elämänohjeita nykyihmiselle on välityön maku. Teoksessa ei ole juuri mitään uutta verrattuna esimerkiksi Elämän tarkoitukseen, mutta ei myöskään oivalluksia tai jonkinlaista teoreettista kokonaisviitekehystä, joka puoltaisi teoksen olemassaoloa puheenvuorona. Kirjalla on raflaava nimi, mutta sisällöltään se jää pinnallisen jutustelevaksi.

Olikohan teoksen loppusanoissa vai missä, missä tulee ilmi, että teos on ensin kirjoitettu englanniksi ja sitten suomeksi tai suomennettu. Lieneeköhän Älä etsi onnessa siis kysymys kansainvälisille markkinoille pyrkimisestä kokoamalla yhteen suurelle yleisölle helposti lähestyttävään muotoon filosofian ajattelua ylipäätään? Tämä selittäisi teoksen kepeyttä sellaisell lukijalle, jolle Martelan aiemmat teokset tai ajattelu ovat jo ennenstään tuttuja.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 49 min.

Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta II jatkuu sitä, mihin Tilavuuden laskemisesta I päättyy. Tara Selter lähtee pois miehensä Thomasin luota: on aika selvittää marraskuun 18. päivän mysteeriä yksin. 

Kirjan alkupuoli keskittyy vuodenaikoihin: Tara huomaa kaipaavansa vuodenaikoja ja vuodenkiertoa ylipäätään, ja hän päätyy rakentamaan itselleen vuodenajat matkustamalla Euroopassa sellaisiin paikkoihin, missä sää vastaisi sitä vuodenaikaa, jossa Tara marraskuun 18. päiviensä lukumäärän mukaisesti elää. Hän aloittaa lapsuudenperheensä luota ja joulun viettämisestä. 

Vuodenaikojen tärkeydestä kirjoittamisella on yhteys myös aikaan, jota elämme. Ilmastonmuutoksen myötä on puhuttu siitä, kuinka vuodenajat eri puolilla maailmaa voivat muuttua - tai tavallaan jopa kadota. Suomen osalta on puhuttu lumettomien talvien lisääntymisestä ja toisaalta sateiden, tuulien ja pilvisyyden lisääntymisestä talvisaikaan. Tämä ennuste saa Suomen tulevat talvet kuulostamaan ikuiselta marraskuun 18. päivältä. Toisaalta edelliset pari talvea ovat olleet kovinkin kylmiä ja runsaslumisia Etelä-Suomea myöten. 

Kun vuodenajat on koettu, Taran valtaa jonkinlainen tyhjyys. Keinotekoinen maailma on kuitenkin aina simulaatio, ei totta, vaikka voimmekin leikkiä erilaisia roolileikkejä halutessamme. Romaanisarjan alusta alkaen keskeisenä esinemotiivina on ollut roomalainen sestertius, siis kolikko. Tilavuuden laskemisesta II:ssa vuodenaikojen käsittelemisen jälkeen luvassa on Rooman valtakunnan historiaa ja Rooman valtakunnan olemuksen pohtimista, sekä kiinnostava teoria siitä, mihin Rooman valtakunnan kasvu lopulta tyssäsi. 

Romaanisarjan toinen osa päättyy täydelliseen cliffhangeriin, joka pohjustaa kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 5 h 25 min.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani (tai romaanitrilogian ensimmäinen osa?) Tilavuuden laskemisesta I on viehättävä, hidastempoinen ja filosofinen romaani. 

Päähenkilö Tara Selter pitää vanhojen kirjojen kauppaa miehensä kanssa. Hän on Pariisissa aivan tavallisella kirjojenostomatkalla, kun hän herää hotellihuoneessaan marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Ja uudelleen, ja uudelleen. Tara on pudonnut ajan ulkopuolelle: hänelle jokainen aamu on marraskuun 18., vaikka kerrat toistuvat. Koko muu maailma sen sijaan tuntuu elävän samaa päivää kuin se olisi päivä muiden joukossa. 

Tara koettaa ymmärtää, mistä on kyse, mutta se on vaikeaa. Romaanin kerronta on yksityiskohtaista ja toisteista (mikä tekeekin siitä niin hypnoottista). Tara kuvailee päivän yksityiskohtia ja koettaa löytää marraskuun kahdeksannentoista kaavan, koettaa ymmärtää, kuinka hän on joutunut luuppiin ja kuinka sen voisi murtaa. Muiden muisti pyyhkiytyy aina yön aikana, ja jokainen aamu on heille aivan tavanomainen, ensimmäistä kertaa tapahtuva marraskuun 18. 

Tara on Pariisissa, mutta hän päättää palata kotikaupunkiinsa ja kotitaloonsa miehensä luo. Tilavuuden laskemisesta I koettaa kuvailla hienosti sitä, kuinka eri ajallisissa todellisuuksissa eläminen lopulta kasvattaa kuilun pariskunnan väliin: Taran elämässä on satojen marraskuun kahdeksantoistien kokemus, kun taas Thomas on joka aamu tabula rasa marraskuun kahdeksannentoista suhteen, hänen eilisensä on aina marraskuun seitsemästoista.

Ballen tyylissä kertoa henkilöhahmoistaan on jotakin samaa kuin Milan Kunderalla, kirjoittamisen tyylissä on samaa esseemäisyyttä ja analyyttisyyttä. Tara ei millään tavalla ole samastuttava hahmo, jo ihan siitäkin syystä, että hän viettää marraskuun kahdeksannentoista yhä useammin yksin ja irrallaan muista ihmisistä, eikä tällainen ulkopuolisen pohtijan tai tarkkailijan rooli tuota hänelle minkäänlaisia ongelmia. Pikemminkin kuin inhimillinen päähenkilö, Tara tuntuu olevan kirjailijalle väline tarkastella ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa, järjestelmiä ja toimintaa.

Tilavuuden laskemisesta I on viehkeä (pienois)romaani, jonka jatkoksi tekee mieli tarttua toiseen osaan.

Frank Martela: Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä

 

Gummerus 2020. Nextoryn e-kirja, 4 h 23 min.

Frank Martelan kirjoittama tietokirja Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä on helposti lähestyttäväksi rakennettu teos, joka osin sisällöltään muistuttaa itseapuoppaita, mutta on paljon enemmän. Elämän tarkoitus on myös teos, joka rakentaa synteesiä historiasta ja kulttuurihistoriasta, jonka pohjalle se uskottavasti rakentaa teorian siitä, kuinka elämän merkityksellisyys syntyy ja kuinka ihminen voi itse siihen vaikuttaa.

Martela kirjoittaa, että "saksalaisen sosiologin Max Weberin sanoin esimodernin ihmisen maailma oli lumottu. Jumalan ja henkien olemassaolo oli itsestäänselvyys. - - Tässä lumotussa maailmassa 'luonnollisten' ja 'yliluonnollisten' selitysten välillä ei ollut eroa; tieteellistä maailmanselitystä - - ei ollut vielä keksitty". Hän kertoo, että "Aristoteles ei koskaan miettinyt, onko ihmisen olemassaololla jokin tarkoitus vai eikö ole. Lumotussa kosmoksessa, jossa hän eli, oli itsestään selvää, että ihmisellä oli tarkoitus, koska kaikella oli jokin sisäsyntyinen tarkoitus; se piti vain löytää. Aristoteleen ja seuraavien vuosituhansien länsimaisen ajattelun suuri kysymys koski ihmiselle ominaista tarkoitusta ja korkeinta hyvää. - - Kyse oli ihmisen tarkoituksesta samassa mielessä kuin me ehkä kysymme, mikä on polkupyörän tai veitsen tarkoitus: ajaminen ja leikkaaminen."

Murros maailmankuvassa alkoi Martelan mukaan tapahtua 1600-luvulla, jolloin tieteellisempi maailmankuva alkoi vallata alaa länsimaissa ja tämä uusi tieteellisempi maailmankuva erotti luonnollisen ja yliluonnollisen toisistaan ja alkoi sitten työntää jälkimmäistä syrjään. Esimoderni lumottu kosmos muuttui nykyaikaiseksi mekaaniseksi maailmaksi.

Elämän tarkoitus sikäli millaisena kysymyksen nykyään käsitämme nousi Martelan mukaan varsinaisesti pohdintaan 1800-luvulla: englantia puhuvassa maailmassa skotlantilainen esseisti, satiristi ja historioitsija Thomas Carlyle oli ensimmäinen, joka kirjoitti elämän tarkoituksesta teoksessaan Sartor Resartus vuonna 1834; nykyisin Carlylen teos mainitaan usein teoksena, jonka myötä englantilainen kirjallisuus siirtyi romantiikan ajasta viktoriaaniseen aikakauteen. Carlylelle elämän tarkoitus on: tee merkityksellistä työtä ja voit tehdä henkilökohtaisista ihanteista totta ja saavuttaa aidon täyttymyksen tunteen, Martela kirjoittaa ja jatkaa Carlylen vaikutuksesta: Carlyle on vaikuttanut ajatuksillaan elämän tarkoituksesta koko seuraavaan sukupolveen - kaikki hänen jälkeensä englanninkielisessä maailmassa samasta aiheesta kirjoittaneet reagoivat jotenkin hänen ajatuksiinsa. Manner-Euroopassa aiheesta kirjoittivat muun muassa Kierkegaard ja Schopenhauer.

Elämän tarkoituksen mukaan tieteellinen maailmankuva sai alkunsa kristillisen maailmankuvan sivutuotteena: rationaalinen ja looginen analyysi syntyi teologisen tutkimuksen piirissä ja sen tavoitteena oli oppia ymmärtämään Jumalaa ja hänen luomaansa maailmaa paremmin, mikä näkyi esimerkiksi Newtonin ja Keplerin tutkimuksissa. Kiinnostavana yksityiskohtana Martela mainitsee sanan "ateismi" esiintyneen englannin kielessä ensimmäisen kerran vuonna 1540, mutta kestäneen jonkin aikaa ennen kuin sen merkitys kapeni yleisestä pakanuudesta suoranaiseen Jumalan olemassaolon kiistämiseen.

Tieteellisen maailmankuvan vallattua alaa romantiikka tyylisuuntauksena ryhtyi pohtimaan elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, mikä näkyi niin Carlylen, Kierkegaardin kuin Schopenhauerinkin ajattelussa, Martela kuvaa. "Kuuntele sydäntäsi" -neuvo pohjautuu romantikkojen ideologiaan ja näkyy nykypäivän ajattelussa niin romanttisen rakkauden ideassa (oikea rakkaus vie jalat alta) kuin itsensä löytämisen ajatuksessa (etsi kutsumuksesi äläkä tyydy muuhun työhön). Romantikot siis ottivat kristillisen ajatuksen kutsumuksesta ja korvaivat "Jumalan" "sydämellä", Martela analysoi. "Ja tästä löytyy suora yhteys elämän tarkoitukseen: puhumalla sisäisestä kutsumuksesta romantikot itse asiassa mainostivat ajatusta, että meidän jokaisen elämälle on luvattu jokin tietty tarkoitus; meidän on vain löydettävä se."

Elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden pohdinnan Martela summaa: "Väittäisin että uskonnosta vieraantuminen tieteellisen maailmankuvan yleistymisen myötä ja romanttinen ajatus siitä, että ihmisen on löydettävä elämälleen vahva tarkoitus, jotta hän todella eläisi, saivat yhdessä aikaan todellisen myrskyn, jonka seurauksena syntyi eksistentiaalisen kriisin käsite ja ne olosuhteet, jotka ovat tyypillisiä nykypäivän kulttuurille; yhteiskunnalle jossa merkityksellisyyden puute voi viedä kaiken huomion."

Edellä kerrottu on Elämän tarkoituksessa kiehtovaa ja sivistävää luettavaa. Vaikka kerrottujen asioiden yksityiskohdat olivat irrallisina faktoina itselleni aiemmin tuttuja, oli kiehtovaa lukea jonkun kirjoittamaa synteesiä niiden merkityksestä ja keskinäisestä yhteydestä. Tässä mielessä Elämän tarkoitus on yleissivistyksen ja maailman ymmärtämisen näkökulmasta hyvinkin kiehtovaa luettavaa.  

Olettaisin kuitenkin, että pääsyy sille, miksi lukija Martelan teokseen tarttuu, löytyy teoksen nimestä Elämän tarkoitus - suuntana merkityksellinen elämä. Mikä siis on elämän tarkoitus ja kuinka voisin suunnata merkityksellistä elämää kohti? Elämän tarkoitus -kysymystä ja sitä, onko kysymys olennainen, Martela pohtii perustellusti teoksessaan. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin se, johon hän lukijaa kehottaa keskittymään. Kirjassa kerrotaan psykologisesta itsemääräämisteoriasta, jonka mukaan psykologisia perustarpeita on kolme: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden eli läheisyyden tarve. Martela täydentäisi listaa vielä yhdellä kohdalla, ja hän toteaa uskovansa "itse vahvasti siihen, että autonomia, kyvykkyys, yhteenkuuluvuuden tunne ja hyvän tekeminen tekevät elämästä merkityksellistä". Tämän listan pohjalle ihminen voi rakentaa omat arvonsa ja ne kompassinaan suunnata kohti merkityksellistä elämää.

Elämän tarkoitus on ajattelemaan saavaa ja sivistävääkin luettavaa ja sen sisältö voi saada pohtimaan elämää perustellusti uudelta kantilta. Tämän lukukokemuksen perusteella luen tai kuuntelelen mielelläni lisää Martelan ajatuksia.

Platonin Akatemia XXIV @ Suomenlinna

Syksyn 2020 Platonin Akatemia -kulttuuritapahtuman teemana oli "Ymmärtää - selittää". Tapahtuma järjestettiin Suomenlinnassa ja Harakan saarella ja sitä pystyi korona-ajan tyyliin seuraamaan striimin välityksellä. 

Tapahtumassa oli kiinnostavia luentoja ja keskusteluita. Tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija Ville Lähde avasi tapahtuman alustamalla aiheesta "Millaista on filosofin työ monitieteisessä ympäristötutkimuksessa?" ja alustusta seurasi paneelikeskustelu. 

Harakan saarelta Helsingin luontokeskuksesta striimatussa osiossa keskityttiin Itämeri-näkökulmaan ja päästiin tutustumaan siihen, mitä Harakan luontokeskuksessa tehdään. 

Iltapäivällä ohjelma jatkui Suomenlinnan Tenalji von Fersen -salista, missä amiraali Chapman johdatti katsojat Suomenlinnan historiaan ja Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula kertoi Suomenlinnasta Unescon maailmanperintökohteena. Iltapäivän ohjelman ensimmäisen osion päätti tutkija ja laulaja Anette Åkerlund, joka kertoi romanikulttuurista ja esitti upean flamencoesityksen.

Iltapäivän toisessa osiossa professori Jukka Korpela ja dosentti Tapio Bergholm alustivat Itämeren historiaan liittyvistä aiheista; eritoten Bergholmin alustus satamatoiminnan historiasta kaikkine ykstyiskohtineen ja anekdootteineen teki minuun vaikutuksen. Tapahtuman päätti opiskelija Kalle Karakorven näkökulma Itämerestä huomenna.

Nufit 2020 @ Paasitorni, Helsinki

Helsingin Paasitornissa järjestetyn vuoden 2020 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli Aika. Kiinnostavaa teemaa lähestyttiin tapahtumassa monesta näkökulmasta. Kävin seuraamassa alustuksista pari ja myös hieman taideohjelmaa, jota en muista aiemmilta vuosilta mutta joka toi tapahtumaan lisää syvyyttä.

Parjantain myöhäisiltapäivän taideohjelmassa Juho Rissanen -salissa esiintti Rebekka Holi.

Holin kappaleet olivat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa oli oivalluksia, joihin on helppoa samastua. Holi on taitava äänenkäyttäjä ja kitaristi - aiemmin en ollut hänestä kuullut, mutta epäilen, että kuulemme hänestä vielä.

Perjantai-illan viimeisen alustuksen Juhlasalissa piti Maria Hämeen-Anttila aiheesta "Matematiikka, aika, intuitio". Alustuksessa käsiteltiin kiinnostavalla ja minulle uudella tavalla matematiikkaa tai pikemminkin erilaisia matemaattisia ajattelu- ja lähestymistapoja: peruskysymyksenä oli, onko matematiikka jokin "olemassa oleva asia", jonka ihminen on "vain löytänyt", vai heijasteleeko matematiikka itse asiassa ihmisen tapaa ajatella ja olla maailmassa. Hämeen-Anttila osasi puhua asiasta varmaankin niin kansantajuisesti kuin se on mahdollista, mikä teki alustuksen seuraamisesta ylipäätään mahdollista ainakin itselleni.

Hämeen-Anttila lähti liikkeelle Kantin filosofiasta ja siitä, kuinka aika ja tila ulottuvuuksina liittyvät ihmisyyteen ja ihmisen tapaan tulkita maailmaa, koska ihminen on ajallis-tilallinen olio. Matematiikassa aika liittyy aritmetiikkaan ja diskreettiin laskemiseen, tila puolestaan geometriaan, jota Hämeen-Anttila ei sen syvemmin keskittynyt tarkastelemaan. Alustuksessa käytiin myös ajatusleikki siitä, miten ihmisen rajallinen, ajallis-tilallinen oleminen vaikuttaa siihen, miten ihminen laskee; Hämeen-Anttila kehotti (jonkun tutkijan esimerkin mukaan) kuvittelemaan maailman, jossa olemmekin kaasuja - rajattomia, sekoittuvia, olemukseltamme täysin erilaisia kuin millaisia nyt olemassa olevassa todellisuudessa olemme. Olisiko tapamme laskea ja harjoittaa matematiikkaa aivan erilainen? Todennäköisesti. 

Lauantaiaamun ensimmäisen alustuksen piti Eeva Kolttola Nyyti ry:stä ja se käsitteli ylisuorittamista ja loppuunpalamista niin työelämässä kuin opiskelijankin näkökulmasta. Kolttolan alustuksessa ei tullut minulle juurikaan uutta sisältöä, mutta toisaalta alustus teki asiaansa näkyväksi. Kolttola myös esitteli erinäisiä sitaatteja uupumuskirjallisuudesta ja sitä kautta myös uusinta, eritoten kotimaista uupumuskirjallisuutta.

Nufitissa ollaan tyypillisesti suurten kysymysten äärellä ja niitä käsitellään monen tieteenalan näkökulmasta, mikä tekee tapahtumasta virkistävän ja uusia näkökulmia avaavan. Ensi vuoden Nufitia odotellessa!

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák

Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Nufit 2017 @ Paasitorni, Helsinki

Nufitin eli Nuorten filosofiatapahtuman teemana Paasitornissa 20.-21.1.2017 oli liike. Tapahtuma järjestettiin nyt kuudettatoista kertaa. Ohjelmistossa oli luentoja, keskusteluja, lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailu, taideohjelmaa ja filosofisia teehetkiä.

Kävin perjantaina kuuntelemassa Karin Creutzin alustuksen "Daeshin viehätys". Creutz valotti alustuksessaan radikalisoitumisen mekanismeja, tarkasteli Isisiä niin lännen näkökulmasta kuin musliminäkökulmasta ja puhui paljon myös retoriikan ja sanavalintojen merkityksestä kuin sanojen ja symbolien omimisesta. Karin Creutzin haastajat Eemil Lemmetti ja Amos Wallgren kysyivät paljon kiinnostavia kysymyksiä ja myös yleisökeskustelu oli mielenkiintoista. Kokonaisuus sai tarkastelemaan aihetta uusin silmin.

Lauantaina menin kuuntelemaan otsikon perusteella Kaarle Hurtigin  alustusta "Media liikkeessä". Hurtig havainnoi alustuksessaan median sisällöntuotannon lakien muutosta nykyisessä kaupallisessa mediassa ja alustuksensa loppupuolella Hurtig keskittyi esittelemään hahmottelemaansa vaihtoehtoista demokratiamallia.

Vuonna 2017 Sokrates-kilpailun voiton vei Helsingin Medialukio vastustaessaan väitettä "Kaikki virtaa - pysyvyys on harhaa".

Nufit 2016 - Tuho @ Paasitorni, Helsinki

Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden kiinnostavimmista kulttuuritapahtumista, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Tänä vuonna teemana oli "Tuho".

Kävin kuuntelemassa useita alustuksia, joista kirjoitan tarkemmin alla, Maryan Abdulkarim puhui rasismin ja naisvihan suhteesta, Risto Ylihärsilä taiteilijuudesta, Marco Casagrande kaupunkitilan mahdollisuuksista (tämä oli ehkä paras kaikista kuuntelemistani alustuksista! - mikäli niitä on mitenkään mahdollista paremmuusjärjestykseen panna), Juha Siltala tuhosta ja uhrista historian ja kansakunnan näkökulmasta ja Tiina Rosenberg feminismistä. Nufitia vaivaa runsaudenpula, joten harmillisesti en päässyt kuulemaan esimerkiksi Saara Jantusen alustusta Sota 2.0 tai Suvi Auvisen alustusta Tuhotaan valtasuhteet.

Nufitissa järjestetään myös lukiolaisille suunnattu Sokrates-väittelykilpailu, jonka väitteet tänä vuonna olivat mielestäni todella mielenkiintoisia, Tosin osa niistä oli niin vaikeita, että lukiolaisten reaktiokykyä väittelyn tuoksinnassa ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi väite "Uskonto tuhoaa moraalin" oli mielestäni tällainen - väitteeseen on saatu sisällytettyä kaksi laajaa ja abstraktia käsitettä, joiden määrittelystäkin jo voitaneen väitellä lähestulkoon täältä ikuisuuteen. Finaaliin pääsivät Rovaniemen lyseonpuiston lukion joukkue sekä Medialukion ja Tuusulan lukion hybridijoukkue, joista ensin mainittu voitti kilpailun nyt toista vuotta perätysten.

Maryan Abdulkarim: Rasismi ja naisviha erottamattomat

Varsinkin tämänhetkisen suomalaisen keskustelukulttuurin kontekstissa minua kiinnosti mennä kuuntelemaan Maryan Abdulkarimin alustusta, jossa käsiteltiin rasismia ja naisvihaa yhteenkuuluvina ilmiöinä.

Alustuksensa alussa Abdulkarim määritteli rasismin valtajärjestelmäksi, joka määrittelee yksilöitä etnisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla on valkoinen mies ja sen pohjalla on musta nainen. Rasismin historiassa taustalla on taloudellinen hyöty: kun Amerikan alkuperäiskansat oli kulutettu loppuun, valtameren yli alettiin roudata Afrikasta mustia orjia. Rasismin perustalla näkyy siis ajatus ihmisen välinearvosta. USA:ssa kirkko oli mukana rasismissa: mikäli ihminen ei ollut kristitty (mitä maahan tuodut mustat eivät olleet), hänellä ei ollut sielua, joten hänen hyväksikäyttämisensä sai oikeutuksen.

Yleisökysymyksissä kyseenalaistettiin se, eikö myös valkoinen ihminen voi joutua rasisimin kohteeksi. Abdulkarin kiisti tämän käänteisen rasismin mahdollisuuden, sillä maailmassa vallitsee valkoinen hegemonia, ja vaikka valkoisista sanottaisiinkin jotain rasistista, se ei tuota rasistisia ennakkoasenteita toisin kuin esimerkiksi mustien suhteen: mustien tuottama kertomus - olisipa se sisällöltään rasistinen tai ei - ei jäisi ainoaksi narratiiviksi valkoisista, koska valkoisista kertovia (ja eritoten valkoisesta miehestä kertovia) narratiiveja on niin paljon, että ymmärrämme olevan olemassa erilaisia valkoisia yksilöitä, kun taas mustista kerrottu rasistinen narratiivi näkyy heti esimerkiksi mustan ihmisen hakiessa työpaikkaa; jos tai kun työnantajalla ei ole omia kokemuksia mustista, rasistisesta narratiivista tulee ikään kuin tosi (somali - siis laiska jne.).

Naisvihan juuret Abdulkarin puolestaan sijoitti siihen, että naisen keho kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Naisen keho haluttiin siis ottaa haltuun taloudellisista ja poliittisista syistä: haluttiin lisää jälkeläisiä, naisen keho oli siis otettava haltuun. Naisen valtaa rajoitettiin suhteessa hänen seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseensä ja luotiin tila, jossa nainen ei hallitse omaa kehoaan.

Myös haastajat nostivat naisen aseman esiin kysymyksissään. Naisen täytyy baarissa miettiä, voiko hän lähteä tupakalle yhtä aikaa muiden kanssa, jos pöytään ei jää ketään ja lasissa on vielä juomaa. Täytyy muistaa, että on olemassa riski, että joku kävisi laittamassa lasiin tyrmäystippoja. Miehet eivät välttämättä edes ymmärrä ongelman todellisuutta, koska heidän ei tarvitse ajatella sitä. Nainen miettii myöhään töistä palatessaan, mikä on paras reitti kävellä kotiin: se ei välttämättä ole suorin ja nopein reitti, vaan se reitti, joka on valaistu ja jolla todennäköisemmin liikkuu muitakin ihmisiä. Nainen ehkäpä kävelee avain taskussa olevan nyrkkinsä sisään puristettuna, jotta hän voi tarvittaessa puolustautua väkivaltaisessa hyökkäyksessä.

Jokainen nainen ymmärtää edellä kuvatut ongelmat, koska jokainen nainen on suunnitellut toimintaansa häneen mahdollisesti kohdistuvan uhan perusteella; miehet sen sijaan saattavat kokea, että Suomi on turvallinen maa. Esimerkit naisten varautumisesta potentiaalisiin turvallisuusuhkiin ovat ääneen sanottuina pöyristyttäviä: ajattelemmeko me jokainen oikeasti näin - miten se muuttaisi meitä, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tällaisia asioita ei tarvitsisi huomioida?

Miten rasismi ja naisviha sitten liittyvät yhteen? Abdulkarim otti havainnollistavaksi esimerkiksi suomalaiset katupartiot ja niiden toimintaa kuvaavan sitaatin Jari Sarasvuolta: katupartiot eivät ole huolissaan suomalaisista naisista vaan kyseessä on omaisuusrikos - halutaan suojella naisia, jotka koetaan omiksi; valkoisen naisen siis ajatellaan kuuluvan valkoiselle miehelle ja valkoista naista siis täytyy "suojella" muilta väreiltä. Samaa tematiikkaa käsitteli lauantaina Tiina Rosenberg alustuksessaan Patriarkaatin tuho.

Myös toinen teema toistui niin Abdulkarimin kuin Rosenberginkin alustuksissa, nimittäin etuoikeutettuus. Abdulkarim toi esiin, että "sortaja ei koskaan voi liittyä sorrettujen joukkoon". Esimerkiksi suomalainen voi päättää lähtevänsä Bangladeshiin vaateteollisuuden orjatehtaaseen töihin, mutta sorron kokemus ei koskaan ole sama, koska suomalainen olisi tuolloinkin etuoikeutettu; hänellä olisi aina paluun mahdollisuus takaisin Suomeen - hänellä on muun muassa varakkuutta, suhteita, kielitaitoa ja paljon laajakulmaisempi elämänkokemus kuin bangladeshilaisella tehdasorjalla, ja nämä etuoikeutut ominaisuudet tekevät muuntumisen epäetuoikeutetuksi mahdottomaksi.

Lisäesimerkkinä etuoikeutettuudesta Abdulkarim käsitteli esimerkiksi kykyä liikkua: kukaan, joka kykenee liikkumaan kahdella jalalla, tuskin oli joutunut miettimään ennen Nufitiin saapumistaan ja Paasitornin 2 1/2 kerrokseen kiipeämistään, onko paikalle saapuminen ylipäätään mahdollista ja onko rakennus esteetön.

Etuoikeutettuusesimerkkien pohjalta Abdulkarin teki yhteenvedon, ettei yhteiskunta ole samanlainen kaikille. Jos on etuoikeutetussa asemassa, ei helpostikaan tule kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Katupartiotoiminta kirvoitti myös useita yleisökysymyksiä ja keskustelua rakenteellisen rasismin ja "huutelun" erosta. Abdulkarin totesi, että ulossulkevat rakenteet ylläpitävät "huutelua" ja tuottavat konkreettisia häirintätilanteita. Rakenteet myös etäännyttävät ja häivyttävät ilmiöitä ja tekevät niistä näennäisen tavanomaisia ja normaaleja. Abdulkarin totesi jokaisen länsimaissa asvuvan olevan modernin ajan orjanomistaja - kapitalismin reuna-alueilla, ulkoistettuna maantieteellisesti pois näkyvistä, kukoistavat orjamarkkinat: vaatteita tuotetaan orjatyövoimalla Kaukoidässä, ja kaivosteollisuus, joka tuottaa esimerkiksi teknologian tarvitsemat raaka-aineet, toimii (lapsi)orjatyövoimalla.

Rasismi ei myöskään elä "yhteiskunnan marginaalissa", kuten on ajateltu - esimerkiksi että somessa huutelijat olisivat pieni mutta äänekäs ryhmä. Abdulkarim kehotti yleisöä tutustumaan hallituksen maahanmuutto-ohjelmaan, perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelmaan ja äärioikeiston maahanmuutto-ohjelmaan ja tutkimaan, onko niissä sanavalintaeroja. "Ilma, jota hengitämme, on rasisitista."

Risto Ylihärsilä: Putoan kaivossa

Mennessäni kuuntelemaan Risto-yhtyeestäkin tutun Risto Ylihärsilän alustusta ajattelin sen olevan joko hitti tai huti. Ehdin paikalle vasta kesken yleisökeskustelun, ja aluksi tuntuikin siltä, että keskustelu on päämäärätöntä haahuilua, puhutaan abstrakteista aiheista, joita ei syystä tai toisesta konkretisoida. Tunnelma kuitenkin parantui tai pääsin itse tahmean alun jälkeen sisään aiheisiin, sillä lopulta keskustelu oli kiinnostavaa kuultavaa.

Yleisökysymyksissä nousi esiin muun muassa taiteen tekemisen oikeutus: onko ok tehdä taidetta vai onko taiteen tekeminen vain täysin itsekästä, vaiko sittenkin itsekkyyden vastakohta, mikäli taide esimerkiksi auttaa vastaanottajaa oivaltamaan asioita uudella tavalla tai osoittaa muidenkin kärsineen samankaltaisista ongelmista?

Risto kertoi esimerkiksi kappaleiden Nina, olen palasina ja Uskotko Jeesukseen Kristukseen pohjimmiltaan kertovan paniikkihäiriöstä, vaikkei kummassakaan sitä suoraan mainita. Keikoilla hän oli havainnut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin soittamisen jälkeen yleisössä osan pitelevän rintaansa, ei sikäli, että he olisivat aivan sydänkohtauksen partaalla, vaan ehkäpä siksi, että kappale oli kuitenkin onnistunut välittämään sellaista sisältöä, jota se ei eksplikoinut. Itse olen kuullut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin livenä kerran - se on yksi suosikkibiiseistäni Riston tuotannosta, mutta ainakin tuolla keikalla se esitettiin niin painostavasti ja ahdistavasti, että allekirjoitan Riston analyysin kappaleesta, vaikken muistakaan itse pidelleeni rintaani esityksen jälkeen tai sen aikana.

Ristoa pyydettiin myös kontekstualisoimaan oma musiikkinsa suomalaiseen musiikkiin, missä yhteydessä hän mainitsi muun muassa Joose Keskitalon nimen; ensimmäisen levynsä Risto kuvaili olleen "sellaista sekoitusta, mitä ei ihan hetkeen ollut [Suomessa] tehty", mutta sittemmin "vastaavia kummajaisia" oli sittemmin tullut vastaan.

Marco Casagrande: Kolmannen sukupolven kaupunki - teollisen kaupungin raunio

Marco Casagranden alustus ja sitä seurannut keskustelu olivat Nufitin parasta antia. Itse en osannut otsikon perusteella odottaa oikein mitään, ja ehkä siitäkin syystä alustus veti täysin maton kaiken sen alta, mitä olen ajatellut kaupungeista ja asumisesta, siitä, mikä niiden suhteen ylipäätään on mahdollista. Olin kerrassaan hämmentynyt ja vaikuttunut alustuksesta, ja niin tuntui olevan moni muukin, sillä yleisökysymyksissä lähes jokainen puhuja totesi aluksi kiittävänsä alustajaa kiinnostavasta esityksestä, mitä ei kuitenkaan joka alustuksen yhteydessä kuullut, vaikka kiittäminen kiinnostavuudesta toki on myös kohteliaisuus.

Marco Casagrande on arkkitehti, joka on voittaunut töillään useita palkintoja ja joka on tehnyt monia kansainvälisiä projekteja. Tässä alustuksessa Casagrande puhui lähinnä työskentelystään Taipeissa ja siellä erityisesti Treasure Hillin slummissa.

Taustaksi on kuitenkin ensin kirjoitettava siitä, mitä Casagrande tarkoittaa "kolmannen sukupolven kaupungilla". Ensimmäisen sukupolven kaupunki on maisema - esimerkiksi joki ja vuoret - johon muodostuu inhimillistä asutusta. Casagrande kuvaili tätä "luonnon ehdoilla syntyväksi pesäksi". Toisen sukupolven kaupunki puolestaan on teollinen kaupunki. Teollinen kaupunki syntyy, kun ihminen teollistumisen myötä julistaa riippumattomuutensa luonnosta. Kolmannen sukupolven kaupunki puolestaan syntyy silloin, kun teollisuus kypsyttää kaupungin orgaaniseksi koneeksi, osaksi luontoa.

Kolmannen sukupolven kaupunki versoo teollisuuden kaupungin raunioilla ja jättömailla tai toisaalta sen olemassaolo mahdollistuu katastrofin jälkeen. Projektissa luonto toimii yhteistyöarkkitehtina. Tämä oli mielestni yksi vallankumouksellisimmista ajatuksista, joita Casagrande toi esiin - varsinkin kun olemme Suomessa, joka suhtautuu rakennusmääräyksiin ja rakentamiseen lähes hysteerisesti (mutta onnistuu silti tuottamaan rakennuksia, jotka ovat lähes poikkeuksetta homeessa tai joissa silti kärsitään sisäilmaongelmista).

Esimerkkitapaus Treasure Hill oli käytännössä vuoren rinteelle rakentunut slummialue Taipeissa, ja Casagranden saapuessa paikalle kaupungin viralliset tahot olivat aloittaneet slummin hävittämisen: alarinteiden talot, jotka oli kyetty lanaamaan puskutraktorein, oli lanattu maan tasolle, ja ylempänä olevien talojen väliltä oli hävitetty se, minka Casagrande nimesi kaupungin hermoverkoksi, siis portaat ja sillat, talojen väliset yhteydet. Taloja ei ollut voitu tuhota, koska puskutraktorit eivät kyenneet kiipeämään rinteitä pitkin eikä kaupunki ollut panostanut rahaa järeämpään kalustoon.

Casagrande alkoi tarkkailla Treasure Hillin toimintaa ja teki useita havaintoja. Slummissa oli itse asiassa harrastettu kaupunkiviljelyä, mikä toi alueelle omavaraisuutta. Viljelyksiä ja muita tarpeita varten oli varastettu vettä kaupungin vesiverkostosta, mutta vain pieniä määriä - sellaisia, jotka voisivat hävitä vaikka jonkin putkisto-ongelman ilmaantuessa. Vedellä kasteltiin viljelykset, ja vesi valui rinnettä alas; alas valuttuaan vesi oli suodattunut viljelysten läpi ja siis puhdistunut ja käytettävissä uudestaan. Slummissa kompostoitiin, mikä on ekologista. Myös sähkö hankittiin varastamalla kaupungin verkosta. Casagrande kiinnostui alueesta ja sen mahdollisuuksista ja päätti työskennellä alueen parissa: siinä, missä kaupungin virallinen strategia halusi tuhota alueen ja hankkiutua siitä eroon, Casagrande aloitti alueella päinvastaisen prosessin ja slummin tuhoamisprojekti käännettiin päinvastaiseksi - alettiin rakentaa portaita ja viljelyksiä. Materiaalit saatiin läheiseltä siltatyömaalta, rakentajat olivat esimeriksi paikallisia opiskelijoita ja slummin asukkaita.

Tietenkään Treasure Hill ei ollut mikään auvoinen ihanneyhteisö, vaan sielläkin oli omat valtarakenteensa ja ongelmakohtansa. Osa asukkaista omisti useita taloja, joissa oli vuokralla heikommassa asemassa olevia ihmisiä, kuten siirtotyöläisiä, joita talonomistajat puolestaan riistivät. Alueella kukoisti myös prostituutio ja huumekauppa. "Mikään paikka ei ole puhtoinen." Moralisoiti ei kuitenkaan ollut Casagranden tavoite, vaan keskusjohtoisen kaupungin tuho, jota Treasure Hill omalla tavallaan edusti.

Miten Treasure Hill sittemmin kehittyi? Kehitys on jonkinlainen malliesimerkki kapitalismin toiminnasta ja gentrifikaatiosta. Kun alue kehittyi, se hyväksyttiin myös virallisesti ja laillistettiin. The New York Times -lehti saapui paikalle ja teki alueesta jutun, jossa se nimesi Treasure Hillin "must see destinationiksi". Alue sai kuuluisuutta. Paikallinen hallitus alkoi omia sitä itselleen, mistä seurasi muun muassa virallisia turvallisuusmääräyksiä - argumentoitiin, että alueen itse rakennetut talot ovat vaarallisia. Alueella asui paljon vanhuksia, jotka eivät kyenneet itse remontoimaan rakennuksia, joten alueen asukkaat pakkosiirrettiin muualle. Aluetta kunnostettiin ja se nimettiin "Taipei Artist Villageksi". Alue sai uudet asukkaat ja sinne tehtiin taiteilijoiden residenssejä - alue siis banalisoitiin. Ja nyt siis vain rakenne alkuperäisesta Treasure Hillistä on jäljellä.

Toinen projekti Taipeissä oli "Raunioakatemia", jonka käyttöön vallattiin viisikerroksinen rauniotalo, jonne syntyi "akateeminen ei kenenkään maa". Taloon rakennettiin kaupunkiviljelypalstoja: sadevedet ohjattiin katolta sisään putkia pitkin huoneiden nurkkiin, joissa kasvatettiin bambua. Kellariin istutettiin puita. Viidenteen kerrokseen rakennettiin "Taipein hienoin sauna". Talossa paitsi työskenneltiin ja opiskeltiin, myös asuttiin. Talon seinämiin kasvoi kasveja - esimerkiksi puu, jolla ei ollut lainkaan yhteyttä maahan. Kun puun ekosysteemiä tutkittiin, huomattiin, että sen toinen pääjuuri oli talon teräsbetonisten rakenteiden välissä, toinen puolestaan vesi- ja viemäriverkostossa. Tarvittavan hummuksen puu pyydysti ilmasta.

Luonto siis vääntää ihmisympäristön sellaiseksi, että siitä tulee osa luontoa, ja ihmiset toimivat samoin luonnon suhteen. Teollisessa, kapitalistisessa koneessa on reikä, joka voidaan vallata käyttöön, mistä käy esimerkiksi "Taipein kallein tontti". Taipein keskustassa on tontti, jolle ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole rakennettu mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että tontti on niin kallis, ettei kenelläkään ole varaa ostaa sitä. Ja tähän väliin ovat iskeneet taipeiläiset "anarkistimummot": he ovat vallanneet tontin kaupunkiviljelyyn. Casagranden mukaan orgaaniset yhteisöt ovat usein matriarkaalisia, ja myös Treasure Hillin johtajana oli vanha nainen. Myös "anarkistimummojen" toiminnan merkitys tuli useassa kohdassa esiin.

Casagrande ryhtyi Taipeissä työstämään myös jättömaasaarta, joka sijaitsee Taipeitä halkovan joen keskellä. Saari on tulvamaata, joki tulvii säännöllisesti saaren yli. Saarelle päätettiin rakentaa "ihmisräme" puukuutiokehikoista, jotka olivat 6 x 6 x 6 metrin kokoisia. Laatikoita laitettiin vierekkäin ja päällekkäin, ja sisään voi tuottaa sellaista sisältöä, kuin haluaa. Katoille tehtiin puutarhat, alimpiin laatikoihin ei rakennettu pysyvää sisältöä. Kun joki tulvii, se tulvii vapaasti alimpiin, tyhjiin kehikkoihin, ja kun tulvaa ei ole, alakerroksissa järjestetään esimerkiksi Night market -tapahtumia tai kunnostetaan veneitä. Käyttövesi puhdistetaan saastuneesta joesta, ja kun vesi valuu alas kattopuutarhoista, se on jälleen puhdistunut käytettäväksi.

Puulaatikkometodia on kokeiltu toisaallakin: se on esitelty Tallinnassa ja sitä viedään johonkin virolaiseen kylään, ja sitä on sovellettu muun muassa Gazassa. Gaza on voimakkaiden pakotteiden kohteena, alueelle ei saa viedä esimerkiksi betonia. Sen sijaan "puutikkuja" (eli puukehikkokuutioiden rakentamisen mahdollistavaa materiaalia) saa tuoda, ja seinät voi sitten rakentaa käsillä olevasta materiaalista, kuten betonimurskasta (jota pommitusten jäljiltä on saatavilla) tai hiekkasäkeistä.

Kolmannen sukupolven kaupunki on siis "paracity": teollisen kaupungin sisäelin, parasiitti, joka hyödyntää olemassa olevaa kaupunkirakennetta - paracity "laiduntaa teollista kaupunkia, joka on sen eläin". Paracity on siis eräänlainen hi-tech-slummi, joka toimii kaupungin parasiittinä imien kaupungista itseensä energiavirtoja, saastetta ja roskia, joista se tuottaa itselleen energiaa tai joita se hyödyntää tai jotka se jalostaa ja myy takaisin kaupungille.

Keskusteluosiossa punnittiin Casagranden ajatusten ja toiminnan soveltamista Suomeen. Otettiin esimerkiksi Rovaniemi, "missä varmaan on paljon tyhjiä taloja". Miten arktisissa oloissa voitaisiin toteuttaa paracity-ajattelua? Casagrande sanoisi kokeilevansa projektia mielellään. Puhuttiin paljon myös Helsingistä. Harmiteltiin sitä, että Suomessa ei ole esimerkiksi Kööpenhaminan Christianian kaltaista aluetta. Toisaalta nyt esimerkiksi Keski-Pasila on alue, jossa ei toistaiseksi ole mitään (tosin sinnekin on suunnitteilla suuri ostoskeskus - hasikahtaako jotenkin vanhanaikaiselta ajatukselta?). Casagrande ihmetteli suomalaista kaksoiskäyttäytymistä: miksi ihmiset vetäytyvät mökeilleen "mökkikulttuurin barbarismiin" viettämään aikaa pihalla kalsarit ja saappaat jalassaan, miksei mökkikulttuuria voi tuoda kaupunkiin, vaikka "sinne Pasilaan"?

Kaupunkisuunnittelun suurimmaksi esteeksi Casagrande nimesi "virallisen maun", jonka mukaan päätöksiä tehdään ja joka käyttää usein perusteluinaan esimerkiksi ulkomaisia vaikutteita. Virallinen maku on Casagranden mukaan mahdoton keskustelukumppani. Virallisellakin maulla on "alitajunta", mutta se ei pysty työstämään ajatuksia. Olisi päästävä käsiksi tähän alitajuntaan, sillä näkyvän, kuten virallisen maun, kanssa työskenteleminen ei johda tuloksiin, joihin kollektiivisen alitajunnan kanssa työskenteleminen voisi johtaa, Siis vertauskuvin "kaupunkikompostia pitää pystyä pöyhimään", jotta "päästään käsiksi oikeaan kukkamultaan". Ja siihen tarvitaan väkivaltaa. (Jonka olemassaolon voi lukea esimerkiksi yllä kuvatuista, toteutuneista projekteista.)

Marco Casagranden projekteista saa lisätietoa hänen firmansa kotisivuilta.

Casagranden vastauksissa yleisö- ja haastajakysymyksiin toistui usein lause "kai se on mahdollista". Tässä lausahduksessa on mielestäni Casagranden ydinviesti - miksei jokin voisi olla mahdollista? Casagrande toi alustuksessaan ja vastauksissaan esille itselleni niin uudenlaisia ja radikaaleja ajatuksia, etten todellakaan ollut miettinyt tuollaisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuutta puhumattakaan siitä, että ideoita oli jo toteutettu konkreettisesti ja käytännössä. Meidän jokaisen tulisi siis harjoittaa "kai se on mahdollista" -ajattelua, ja saattaa syntyä jotakin sellaista, mitä ei ennen ole ollut olemassa.

Marco Casagrande osoittautui loistavaksi ja innostavaksi puhujaksi, jota kannattaa mennä kuuntelemaan, jos siihen on mahdollisuus.

Ali Jahangirin stand up -komiikkaa

Lauantai-illan kevennykseksi sitä kaipaaville Nufitin ohjelmassa oli tarjolla koomikko Ali Jahangirin stand up -komediaa, ja ainakin itse tähän aikaan illasta kaipasin kevennystä, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla myös kiinnostava Suvi Auvisen Tuhotaan valtasuhteet.

Jahangirin esitykselle oli varattu aikaa puolitoista tuntia. En ole aiemmin nähnyt Jahangiria lavalla, mutta sekä omien oletusteni että sen, miten Jahangiri omaa esitystään välillä kommentoi, pohjalta voin todeta, että kyse oli paitsi stand upista, nauramisesta ja naurattamisesta, myös ajatusten herättämisestä. Jahangiri käsitteli muun muassa erilaisuuden ja maahanmuuton tematiikkaa paitsi vitsein myös puhumalla niistä vakavasti.

Kokonaisuus oli hyvin onnistunut ja itseäni jäi naurattamaan eniten vitsi suomalaisten fanaattisesta suhtautumisesta (uusiin) perunoihin. Jahangirin esitys toi osuvasti esiin myös sen, että vaikka tapahtuma on vakavasti otettava ja käsittelee tärkeitä aiheita, kaikkien esitysten ei tarvitse olla vakavia ja silti nekin voivat käsitellä vakavasti otettavia asioita.

Juha Siltala: Miksi ihmiset käyttäytyvät tuhoavasti?

Juha Siltala lähestyi Nufitin teemaa, Tuhoa, histrorian näkökulmasta. Alustuksessa ja keskustelussa keskityttiin pitkälti ihmisyyteen itsensä sekä kilpailun että empatian näkökulmasta, ja pitkälti keskustelua käytiin kansakunnista ja kansallisvaltioista.

Siltala toi esiin, että ihmisellä on olemassa mekanismi, joka palkitsee altruisimista (toiselle hyvän tekeminen tuo tekijälleen hyvän olon), mutta ihmisellä on myös kilpailullinen puoli. Kun resurssit käyvät niukemmiksi, niistä myös kilpaillaan kovemmin. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että sellainen yhteisö, joka koostuu vain keskenään kilpailevista jäsenistä, menestyy heikommin kuin sellainen, jossa jäsenet myös huolehtivat toisistaan. Tulkitsen tämän näkökulman varsin vahvaksi argumentiksi hyvinvointivaltion puolesta.

Haastajat esittivät kysymyksen, miten voitaisiin edistää ihmiskunna me-henkieä tilanteessa, jossa tuntuu, että yhteiskunta sirpaloituu entistä voimakkaammin erilaisiksi alakulttuureiksi. Tässä yhteydessä Siltala nosti esiin kulttuuriset sulkeumat, joista hän otti esimerkiksi amerikkalaisen konservatismin. Sen vastapoolina hän puhui liberaaleista ja huomautti, että vaikka liberaalien empatiapiiri, siis henkilöt ja ryhmät, joita kohtaan liberaalit tuntevat empatiaa, on laajempi kuin konservatiiveilla (en tiedä, voisiko tässä yheydessä siis todeta, että liberaalien kulttuurinen sulkeuma on laajempi kuin konservatiivien vai voidaanko liberaalien kohdalla ylipäätään puhua kulttuurisesta sulkeumasta, koska liberaalien lähtökohta itsessän on jonkinlainen avoimuus), myös liberaalit voivat käyttäytyä paineen alla samoin kuin konservatiivit: siis aggressiivisesti ja poissulkevasti. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta esimeriksi sosiaalisessa mediassa keräämällä peukutuksia ja samassa prosessissa suljetaan ulos "muiksi" niitä, jotka eivät peukuta samaa ideologiaa ja identiteettivalintaa.

Samassa yhteydessä Siltala otti esiin niin sanotun valvovan silmän merkityksen. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan jo valvovan silmän kuva työpaikan kahvihuoneen seinällä sai kahvittelijat maksamaan osuutensa kahvikassaan tunnollisemmin. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tällainen valvova silmä puuttuu ja käyttäjien kontrolli höllentyy niin seurauksin, joita jokainen voimme käydä sosiaalisesta mediasta lukemassa ja joita sinne myös itse tuotamme. Kasvokkain viestittäessä valvova silmä on läsnä siinä, että viestimme silmästä silmään, eikä vastaavia ylilyöntejä tule yhtä helposti.

Tilaisuudessa puhuttiin paljon myös uhreista ja uhraamisesta. Siltala taustoitti ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä Euroopassa vallinneella "puhdistautumisen" tai nuortumisen tarpeella. Kouluttamattomat nuoret miehet menivät rintamalle kohti kiväärejä soturihyveiden innoittamina, ja koska uhri ei voi olla turha, sota jatkui, vaikka idealismi karisi eikä tuloksia oikein ollut syntyäkseen.

Sotapropagandaankin sisältyy ajatus uhrista, syntipukista; siitä, että paha tai ahdistava tunnelma voidaan "säilöä aineena ja siirtää muualle". Siltala rinnasti tilanteen työpaikkakiusaamiseen: jotakuta työpaikalla kiusataan niin pitkään, että työyhteisö saa kiusatun häädettyä keskuudestaan (esimerkiksi eroamaan tai vaihtamaan työpaikkaa), minkä jälkeen jäljelle jäänyt yhteisö voi tuntea yhteenkuuluvuutta - ja uhri tietysti syyllistetään siitä, että häntä kiusattiin: uhri nyt vain oli niin outo tyyppi, ärsyttävä tai jotain, että koko prosessi johtui itse asiassa hänestä. Siltala viittasi historoitsija Rene Gerardiin, joka on sanonut, että ihmisyhteisöllä on taipumus uhrata omia jäseniään ja tavoitella tällä uhrilla puhdistautumista ja uudistumista.

Dehumanisaatio on sitä helpompaa, mitä etäisempi kohde on kyseessä. Siltala viittasi tässä muun muassa Mirkka Danielsbackan tutkimukseen sotavangeista. Suomessa sotavangit oli ikään kuin helppoa näännyttää nälkään leireillä, sillä he eivät olleet yksilöitä, vaan kyse oli ryhmästä, jonka jäsenet vain vaihtuivat. Kun sotavankeja taas ruvettiin sijoittamaan taloihin maaseudulle, he muuttuivat yksilöiksi: vaikka oli kielettyä esimerkiksi ottaa sotavankeja syömään samaan pöytään isäntäväen kanssa, tätä harjoitettiin jonkin verran. Vanki ei enää ollut kasvoton osa vangeiksi leimattua ryhmää, vaan yksilö.

Haastajat ottivat esiin kysymyksen kaksijakoisesta suhtautumisesta väkivaltaan: vaikka nyky-yhteiskunta tuomitsee väkivallan, väkivalta on kuitenkin olennaisesti mukana esimerkiksi suosituimmissa tietokonepeleissä. Siltalan mukaan väkivalta sekä kiehtoo että kauhistaa ihmisiä, ja siksi esimerkiksi väkivaltapelien pelaaminen voi toimia keinona ottaa haltuun väkivallan uhkaavuutta. Aggressio ei kuitenkaan ole ominaisuus, joka pitäisi kitkeä kokonaan pois yhteiskunnasta, sillä ihmisen täytyy kyetä pitämään puoliaan ja kyetä sanomaan ei: liian kilttejä yksilöitä hyväksikäytetään. Siltala toi esiin huomionarvoisen tulkinnan myös raamatullisesta käännä toinenkin poski -strategiasta: hänen mukaansa alun perin kyse ei ollut alistumisesta (millaiseen tulkintaan ainakin itse olen törmännyt) vaan passiivisesta vastarinnasta: kääntämällä toisen posken se, johon lyönti oli kohdistunut, kiisti lyöjän auktoriteetin.

Vaikka keskustelu käsitteli pitkälti yhteisöjä ja yhteiskuntia, myös yksilön tuhoisuus nousi esiin. Siltala kertoi Sigmund Freudin thanatos-käsitteestä eli kuolemanvietistä, joka toimii eroksen, elämänvietin vastavoimana. Ihminen tahtoo kuolemaa rauetakseen tyhjiin, lopettaaksen yksilöksi tulemiseen liittyvän jännityksen kuin myös seksuaalisen jännityksen. Myöhemmin samalla vietillä on selitetty myös päihteidenkäyttöä yksilön yrityksenä sammuttaa kipeä itsetietoisuutensa yhtenä toimintakeinona tilanteessa, jossa ei ole uskoa siihen, että tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa. Päihteet tarjoavat tien lyhytjännitteiseen nautintoon, kun pitkäjännitteisesti nautintoa tai jotain parempaa ei ole näköpiirissä. Siltala totesi myös sen, että historiallisesti raittiusliikkeiden nousu ajoittuu sellaiseen ajankohtaan, jossa tulevaisuus näyttäytyy positiivisena mahdollisuutena.

Juha Siltalan alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa sekä yksilö että yhteisö näyttäytyi sellaisena, jolla on mahdollisuus niin tuhoon kuin sen vastavoimana näyttäytyneeseen empatiaankin. Kuitenkin tuhoon johtavia elementtejä, kuten kilpailua ja aggressiota, tarvitaan myös toimivassa yhteisössä tai yksilössä. Niille antautuminen näyttäisi kuitenkin johtavan tuhoon.

Tiina Rosenberg: Patriarkaatin tuho

Tiina Rosenberg toi heti alustuksensa alussa esiin, että hän käsittelee aihetta, patriarkaatin tuhoa, pikemminkin siitä näkökulmasta, että patriarkaatti tuhoaa. Patriarkaatin Rosenberg määritteli siten, että se tarkoittaa isän valtaa, isältä pojalle perittyä valtaa, ja että sen tavoitteena on kasvattaa pojista heteromiehiä ja siis lopulta isiä. Patriarkaatti myös siis kohdistaa valtansa ensisijaisesti miehiin - niin symbolisen kuin konkreettisenkin väkivallan. Patriarkaaliset rakenteet kuitenkin herättävät miehissä myös halua olla mies, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että feministeistä suuri osa on naisia.

Sukupuoli on ominaisuus, jota tuotetaan aktiivisesti. Patriarkaalinen sukupuolittuminen (tai sukupuolittaminen) lähtee (symbolisen) väkivallan kautta: on oletus, että ihmisen sukupuolen täytyy olla tunnistettavissa ensisilmäyksellä (ja vaihtoehtoja ovat nainen tai mies), muut ilmentymät herättävät havainnoijassa vastarintaa, joka voi olla symbolista tai konkreettista väkivaltaa.

Tällä hetkellä mediassa olevista ilmiöistä alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa käsiteltiin muun muassa lääppimistä ja katupartioita. Naisen asema ja raiskaukset ovat nousseet yleiseen keskusteluun nyt, kun tekijänä on tai potentiaalisesti on joku muu kuin valkoinen mies, "jolle raiskaaminen on ollut kotikenttäetu". Tämä on erittäin provokatiivisesti sanottu, mutta asian pitäisi mielestäni olla keskusteltavissa ilman poteroitumista tai loukkaantumisia silloin, kun puhutaan siitä rakenteen tasolla: siis ei niin, että jokainen valkoinen miesyksilö on raiskaaja, vaan niin, että raiskaamista ei ole nähty edes keskustelun arvoisena silloin, kun se on ollut valkoisten miesten suorittama teko. Rosenberg teki provoisoivasta lausahduksestaan kuitenkin huomionarvoisen johtopäätöksen: nyt, kun Suomessa keskustellaan raiskaamisesta, naisen asemasta ja naisen oikeuksista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki osapuolet eivät käy samaa keskustelua tai aja keskustelussa samaa agendaa.

Tilaisuudessa käytiin keskustelua paitsi sukupuolen määrittelystä myös ylipäätään sukupuolen olemassaolosta ja siitä, onko sukupuoli relevantti asia. Rosenberg toi keskusteluun kehollisuuden näkökulman: sukupuolen ulkopuolelle on mahdotonta täysin asettua, koska olemme kehollisia olentoja, mutta sukupuolta voi toki "rikkoa" tai toteuttaa toisin tai ikään kuin "väärin". Yleisöpuheenvuoroissa tämä näkemys asetettiin kriittisen tarkastelun alaiseksi ja keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, onko lähtökohtaisesti väkivaltaista vaatia ihmistä ilmoittamaan, onko hän nainen tai mies tai kolmannen tai jonkin muun sukupuolen edustaja.

Yleisökysymyksessä problematisoitiin myös feminismin käsite ja tuotiin esille, olisiko parempi puhua esimerkiksi ekvivalismista. Rosenbergin mielipide ja kokemus asiasta oli se, että kun tai jos lakataan puhumasta esimerkiksi naisista, "nainen" häviää tai unohtuu diskurssista kokonaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että "naiseen" liittyvistä asioistakaan ei keskustella. Sen, että käsitteet ovat problemaattisia, ei pitäisi johtaa koko keskustelun loppumiseen.

Rosenberg osoittautui loistavaksi puhujaksi, jota yleisö olisi varmaan kuunnellut mielellään pidempäänkin; esimerkiksi kaikkia yleisökysymyksiä ei ehditty tilaisuudessa esittää. Kuitenkaan Rosenberg ei näyttänyt feminismiä erityisen houkuttelevassa valossa - hän muun muassa totesi, että on olemassa feministisen killjoy-hahmo tai rooli; henkilö, joka pilaa aina tunnelman nostamalla ongelmallisia asioita ja näkökulmia esiin, mikä onkin feministin rooli. Tämä kommentti kirvoitti aplodit yleisöltä.

Tilaisuuden aikana kävi myös selväksi, että sukupuoli on niin moninainen ja moneen ulottuvuuteen liittyvä ilmiö, että feminismi ottaa aina kantaa myös muihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Feminismi näyttäytyi vallan kritiikkinä ja valta-asemien purkamisena.

Tähän liittyen käytiin hyvää keskustelua muun muassa etuoikeutettuudesta. Rosenberg toi esiin, että usein etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset ovat tekemisissä lähinnä toisten etuoikeutettujen kanssa. Alistetuista vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä heidän kanssaan. On vaarallista, mikäli ihmisellä on valtaa eikä hän itse tiedosta sitä tai hän kieltää sen. Ja kuitenkin "valta korruptoi, ihan absoluuttisesti". Ihminen luulee olevansa toisenlainen kuin muut, ettei valta kuitenkaan korruptoisi juuri minua. Näin kuitenkin käy, ja siksi tarvitaan refleksiivisyyttä. Rosenberg kehotti yleisöä hakeutumaan erityyppisiin ryhmiin (ja vaikka perustamaan itse ryhmän, jos itsellä ryhmää ei ole) ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista. Kun asioita on reflektoitu, voidaan siirtyä toimintaan - esimerkiksi tuottamaan tekstejä tai muita tuotoksia aiheesta, ja siten taas vaikuttaa maailmaan ja rakenteisiin.

Rosenberg esitti myös varsin viiltävää kritiikkiä naisia ja naiseutta kohtaan, vaikka hän totesikin jättävänsä aihetta käsittelevän potentiaalisen performanssinsa esittämättä tässä tilaisuudessa. Rosenberg toi esiin tyypillisen naisellisen elehtimisen: naiset esiintyvät julkisuudessa pää kenossa, ripset räpsyen, jalat ristissä - viestien olemuksellaan epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Naiseus lähtee seksismistä, kysymyksestä, oonksmänyt riittävän hyvä.

Yhteiskunnassamme kukaan ei halua olla uhri - vaikka toisaalta esimerkiksi köyhät ovat selvästikin kapitalismin uhreja. Naiset eivät ole solidaarisia naiskollektiivia kohtaan, missä Rosenbergin mukaan manifestoituu hybris ja huono itsetunto. Mikäli nainen menestyy, hän usein toteaa, että yheiskunnassa ei siis ole ongelmia, koska katsokaa, minäkin olen menestynyt. Tällainen nainen ei halua identifioitua samaan joukkoon, jossa on ei-menestyneitä naisia, potentiaalisesti uhreja, vaan hän käyttää retoriikkaa tyyliin "mä en oo saanu tätä työpaikkaa, koska oon nainen, vaan koska oon oikeesti hyvä".

Ajassamme on tärkeää olla menestynyt, ja menestynyt suuntaa katseensa aina ylöspäin, kohti vielä suurempaa menestystä, ei sosiaalisissa luokissa alaspäin - siitäkään syystä etuoikeuteut, siis jollakin lailla menestyneet, eivät ymmärrä alistettuja. Etuoikeutettuutta manifestoidaan erilaisin keinoin - Rosenberg esitti myös retorisen kysymyksen siitä, miksi suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on asuntolaina; koska kaupungin vuokrataloissa ei haluta asua - vaan edes toisella puolella tietä tai mielummin omistusasunnossa - koska siihen, mitä niissä asuminen edustaa, ei haluta identifioitua.

Keskustelussa esiin nousi myös queerfeministisen vallankumousen mahdollisuus ja queer resistance, joista jälkimmäisen Rosenberg toi esiin, kun hän kommentoi sitä, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla kuten esimerkiksi Francois Hollande teki puheessaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen; queer resistance on toimintaa, jossa esimerkiksi kadulla partioivien natsien päälle voisi heitellä isot pussilliset glitteriä.

Yhteiskunta ei kehity lineaarisesti aina kohti jotakin parempaa, vaan liike on aaltoliikettä. Niinpä feminististä agendaa täytyy pitää jatkuvasti esillä: jos naisten oikeuksien puolesta ei taistella, jos patriarkaattia ei tuhota, emme pääse mihinkään. Naisten asemaa heikentämään pyrkivinä argumentteina Rosenberg mainitsi muun muassa Timo Soinin avoimen aborttivastaisuuden ja aborttivastaisuuden, joka Juha Sipilällä on, vaikka tämä yrittääkin pitää sen poissa julkisuudesta.

Alustus ja sitä seurannut keskustelu voidaan siis tiivistää teesiksi, että patriarkaalisia toimintatapoja pitää heikentää.

Laura Lindstedt: Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista.

"Kuvittele, että olet puolisokea."

Teos 2015. 439 s.

Luettuani ensimmäisen luvun vuoden 2015 Finlandia-voittaja Oneironista en ollut järin innoissani: teksti tuntui liian hiotulta ja harkitulta, kylmältä - erittäin taitavasti rakennetulta mutta siksi etäiseltä. Myös erikielisten repliikkien ja fraasien sirotteleminen - vaikkakin se perustellaan sillä, että naisilla on eri äidinkielet - romaaniin tuntui pitkälti vieraannuttavalta ja itsetietoiselta kikkailulta. Jollen olisi erikseen päättänyt lukevani tätä romaania, kirja olisi todennäköisesti ensimmäisen luvun jälkeen jäänyt pölyttymään ja odottamaan seuraavaa avautumisen hetkeä unohdukseensa asti.

Onneksi kuitenkin annoin teokselle mahdollisuuden, sillä varsin pian ensimmäisen luvun jälkeen se tempaisi mukaansa, Nyt luettuani koko teoksen olen edelleen sitä mieltä, että se on erittäin taitavasti kirjoitettu ja kompositioltaan tarkkaan rakennettu teos, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja samalla kotimaisessa kirjallisuudessa hyvin omaääninen teos.

Oneironissa seitsemän naista tapaa toisensa valkeassa, kuolemanjälkeisessä tilassa, josta takaumien kautta käydään eri puolilla maailmaa, erilaisissa kulttuureissa ja erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisissa kokemuksissa ja elämissä - ja lopulta erilaisissa kuolemissa.

Romaani yhdistelee erilaisia lajityyppejä: mukana on paitsi kerrontaa ja dialogia (niin nykyaikaiseen tyyliin kuin myös Aleksis Kiven hengessä merkittynä), myös performanssia, runoutta, lehtiartikkeleja ja tietotekstin tyyliin kirjoitettuja osioita. Sanavalinnat ovat yksityiskohtaisia ja osuvia. Oneiron onnistuu paitsi kuvittelemaan ja tuottamaan kuolemanjälkeisyyden ja kuoleman itsessään, myös luomaan seitsemän kiinnostavaa naishahmoa, joista kuolemanjälkeinen tila onnistuu kuorimaan esiin olennaisimman.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
34. Keskustelua herättänhyt kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka.

"Valko-Venäjä... Maailmalle me olemme terra incognita, tuntematon ja tietymätön maa."

Tammi 2000/2015. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Venäjänkielinen alkuteos  Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997. 392 s.

Tämä on yksi parhaista ja vaikuttavimmista kirjoita, jonka olen lukenut. Vai onko tämä edes kirja? Tuntuu siltä, että Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous on jotain enemmän, yritys sanallistaa jotain sellaista kokemusta, jolle on vaikeaa löytää sanoja, koska mitään sellaista ei ole tapahtunut sitä ennen tai sen jälkeen. Myös suomennos on äärimmäisen sujuva. Aleksijevitš on todellakin Nobelinsa ansainnut.

Tšernobylista nousee rukous on moniääninen romaani, joka koostuu lähinnä haastatteluista. Aleksijevitš on haastatellut eri tavoin Tšernobyliin liittyviä ihmisiä: ihmisiä, jotka ovat asuneet voimalan vieressä, Pripjatissa tai vyöhykkeellä, ihmisiä, jotka ovat olleet raivaamassa onnettomuuden jälkiä, jornalisteja ja valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet Tšernobylia, tavallisia valkovenäläisiä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden, aikuisia, lapsia... Suurimmasta osasta haastatteluja välittyy läpitunkeva hämmennys ja tunne siitä, että oli elämä ennen onnettomuutta ja sen jälkeen, että jotain muuttui pysyvästi;  Tšernobylista puhuminen on kuin jostain pyhästä, käsittämättömästä, liian suuresta puhumista, Kirjailija itse sanoittaa tämän näin: "Uusille tunteille ei löytynyt sanoja eikä uusille sanoille löydetty tunteita."

Lasten haastattelut ovat konkreettisia, mutta eivät tavallaan sen naiivimpia kuin aikuistenkaan. Moni puhuu rakkaudesta; moni nainen on menettänyt miehensä, nähnyt ja kokenut miehensä hitaan, kituvan kuoleman. Muutama haastateltu on fysiikan asiantuntija, mutta näissäkin haastatteluissa kuuluu keskenään erilaisia ääniä - kaikki fysiikan tuntijatkaan eivät suinkaan ymmärtäneet, mistä oli kyse. Tšernobylista nousee rukous maalaa ennen kaikkea kuvan neuvostoihmisestä - ihmisestä, jonka perusluonne tuntuu hyvin erilaiselta kuin nykyinen, läntinen, kapitalistinen ja materialistinen ihminen. Mukana on myös vihaisia ääniä ja ainakin yksi, joka edelleen kieltää koko tapahtuman merkityksen.

Mies, jonka vaimo oli juuri pettänyt häntä, muistelee Tšernobylia näin: "Muuan Jerusalemin asukas, jonka talon ohi Jeesusta vietiin Golgatalle, näki ja kuuli kaiken, mutta hänellä särki silloin hammasta. Hänen silmiensä edessä Kristus lyyhistyi ristin alla, lyyhistyi maahan ja huusi. Kaiken sen hän näki, mutta koska hänellä särki hammasta, hän ei mennyt kadulle. Parin päivän kuluttua, kun hammasta oli lakannut särkemästä, hän sai kuulla, että Kristus oli noussut kuolleista. Silloin hän ajatteli: 'Minähän olisin voinut olla tuon tapahtuman silminnäkijä, ellei hammasta olisi särkenyt.' Eikö näin käy aina? Ihminen ei koskaan yllä suuren tapahtuman tasalle. Se käy aina yli hänen voimiensa. Isä puolusti Msokovaa vuonna -42. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin hän tajusi, että oli ollut tekemässä historiaa. Hän tajusi sen kirjoista ja elokuvista. Itse hän muisteli: 'Istuin juoksuhaudassa ja ammuin. Räjähdys hautasi alleen. Lääkintämiehet kiskoivat minut puolikuolleena sieltä ylös.' Siinä kaikki." Hän itse muistaa ajasta lähinnä pettämiseen liittyvät tunteet, muu oli toissijaista.

"Tšernobyl... Aluksi sama reaktio kuin aikaisemminkin. Mitä se meille kuuluu? Se on viranomaisten päänsärky... Se on niiden voimala... Ja se on kaukana. Emme edes katsoneet kartasta, missä. Ei kiinnostanut. Emme välittäneet enää totuudesta... Emme ennen kuin maitopulloihin ilmestyi etiketit 'Lasten maitoa' ja 'Aikuisten maitoa'...Ohoh! Tämä tietää jo jotain..." Romaanista välittyy rivien välistä se, kuinka tapahtumaa ja sen merkitystä ja seurauksia salailtiin tavallisilta ihmisiltä - tai toisaalta ne, joille puhuttiin säteilystä fysiikan termein ja joita kehotettiin suojautumaan ja syömään jodia, eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse tai pitivät puheita humpuukina. Saastuneella alueella tuotettiin ruokaa, kuten ennenkin, sitä tuotiin markkinoille, koska kiintiöt piti saada täyteen - ja tavara, jonka piti hävittää vyöhykkeellä, kuten raivaustoimissa käyteyt autot, salakuljetettiin sieltä ja myytiin eteenpäin.

Käyttökelpoisen omaisuuden hävittäminen tuntui ihmisistä absurdilta, ja absurdilta siitä tuntuu myös lukea: "Ensin kaivettiin suuri monttu... Viisi metriä syvä... Sitten tulivat palomiehet ja pesivät ruiskuilla talon katonharjasta perustuksiin asti, ettei siitä nousisi radioaktiivista pölyä. Kaikki pestiin, ikkunat, katto, kynnys... Sitten talo vedettiin nostokurjella monttuun... Sinne menivät nuket, kirjat, lasipurkit... Kaivinkoneella kauhottiin hiekkaa päälle ja juntattiin sileäksi. Kylän paikalla on nyt tasainen pelto. Siellä pellon alla on meidän koti. Ja koulu ja kyläneuvosto... Siellä on minun herbaarioni ja kaksi postimerkkialbumiani. Haaveilin siitä, että kävisin hakemassa ne. Minulla oli polkupyörä... Se oli vasta ostettu..." Näin muistelee lapsi.

"Tulevaisuudessa meitä odottaa Tšernobylin filosofinen ymmärtäminen. On kaksi valtiota, joita erottaa piikkilanka: toinen on itse vyöhyke, toinen muu maailma. Vyöhykettä ympäröivillä mädäntyvillä tolpilla riippuu kuin ristillä kirjailtuja käspaikkoja... Sellainen on meillä tapana. Ihmiset tulevat tänne kuin hautausmaalle... Täällä on teknologian jälkeinen maailma. Aika on lähtenyt kulkemaan taaksepäin. Tänne ei ole haudattu vain heidän kotiaan vaan kokonainen aikakausi. Uskon aikakausi! Me uskoimme tieteeseen! Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen!"

Nufit 2015 @ Paasitorni, Helsinki

 

Vuonna 2015 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli rakkaus, mikä osoittautui sekä kuuntelemieni alustusten että seuraaman Sokrates-väittelykilpailun kannalta erittäin osuvaksi ja moninäkökulmaiseksi valinnaksi. 

 

Irja Askola: "Rakkaus - kaikille vai vain toisille"

Piispa Irja Askola alusti aiheesta "Rakkaus - kaikille vai vain toisille". Alustuksen jälkeisessä yleisö- ja haastajakeskustelussa nousi esiin kysymyksiä rakkauden rajoista suhteessa ihmisyyteen ja tasa-arvoon. Eniten kuitenkin pohditutti Askolan määritelmä lähimmäisen rakastamisesta: "Jos minä rakastan lähimmäistäni, minä en määrittele hänen puolestaan, mikä on hyvää." Kommenteissa nousi esiin muun muassa lähetystyön historia - eikö se nimenomaan perinteisesti sisällä ajatuksen lähimmäisen hyvän määrittelystä. Paljon pohdittiin myös lähimmäisen hyvän määrittelemisen ja lähimmäisestä välittämisen rajaa. Askolan mukaan ero on asenteessa: ehkä me olemme nimenomaan liian arkoja puuttumaan läheisemme ongelmiin päällepäsmäröimisen pelossa.

 

Markus J. Rantala: "Mitä nainen haluaa?"

 

 

Joskus on ihan parasta heittäytyä sokkona uusiin kokemuksiin, toisinaan taas olisi hyvä ottaa asioista etukäteen selvää. Koin jälkimmäisen tunteen kuunnellessani Markus J. Rantalan alustusta "Mitä nainen haluaa?" Alustuksen otsikko oli niin provosoiva ja ympäripyöreä, että valitsin mennä kuuntelemaan häntä Ilkka ja Vappu Taipaleen "Seksi ja 1960-luku" -alustuksen sijaan, mutta kaduin valintaani, sillä Rantalan esitys osoittautui sisällöltään melko yksipuoliseksi.

Heti alussa selvisi, että kyseessä on luonnontieteellinen, evoluutiopsykologinen näkökulma aiheeseen, ja keskiössä on ulkonäkö, "sillä sitä voi tutkia". Rantalan mukaan käsitys kauneusihanteista syntyy jo vauvaiässä, joten kyse ei ole hänen mukaansa kulttuurisidonnaisista asioista. Kaikissa kulttuureissa suositaan nuoruutta, symmetrisyyttä ja suuria silmiä. Kulttuurilla toki on vaikutusta, mutta kauneuspiirteet vaikuttavat tutkimusten mukaan universaaleilta. 

Rantala käsitteli alustuksessaan kauneusihanteiden merkitystä parinvalinnassa. Rantala luennoi ääriään myöten täydelle salille, ja lähestymistapa oli heteronormatiivinen. Heteronormatiivisuutta hän ei kuitenkaan tuonut läpinäkyvästi ja selvästi esiin esityksen alussa, mikä mielestäni on vastuutonta - varsinkin kun otetaan huomioon, että hän oli puhumassa nimenomaan nuorille, Nuorten filosofiatapahtumassa. Tilaisuuden loppupuolella, kun yleisökysymyksissä nousi esiin sukupuolinen ja seksuaalinen monimuotoisuus, Rantala totesi, että evoluutiopsykologia ei ole heteronormatiivista, mutta yksittäinen tutkimus voi olla, "koska kaikkea ei voi kysyä". Tämä olisi pitänyt tehdä selväksi heti alussa, sillä toki tutkimus vastaa siihen kysymykseen, joka tutkimuskysymykseksi on valittu, ja niillä keinoin, jotka valitut metodit mahdollistavat.

Parinvalinnassa Rantala lähti liikkeelle eläinmaailmasta. Koreat koiraat eivät panosta jälkeläisten hoitoon, vaan ainoa naaraan saama hyöty on "hyvät geenit". Rantala on itse tutkinut selkärangattomia väitöskirjassaan, ja sitten hän kiinnostui ihmisistä. Ihminen ei halua pariutua henkilön kanssa, jolla on taudin tai sairauden merkkejä: inhon tunne on psykologinen adaptaatio. Kuvastaako miehen kasvojen komeus miehen immuniteettikykyä? Rantala päätti tutkia asiaa. Hän kuvasi miehiä, kysyi naisilta miesten puoleensavetävyydestä ja sitten testasi miesten immuniteettikykyä rokottamalla heitä. Tutkimus osoitti selkeän positiivisen korrelaation. Tutkimus toistettiin ja löydettiin sama korrelaatio uudelleen. 

Mitä ne kasvojen piirteet miehillä sitten ovat, jotka heijastavat hyvää immuniteettikykyä ja jotka siis vaikuttavat miellyttäviltä? "Toinen näyttää huippu-urheilijalta, toinen penkkiurheilijalta", tiivistää Rantala tietokonemallinnettujen kasvokuvien ulkonäön. Korkealla testosteronitasolla on yhteys siihen, että nainen kokee miehen puoleensavetäväksi: miehillä, joilla oli korkea testosteronitaso, oli tutkimuksen mukaan myös puoleensavetävimmät kasvot, mutta myös stressihormonitason piti olla matala. Stressihormoni aiheuttaa aknea, rasvan kerääntymistä kasvoihin ja vaikuttaa myös hiusten kasvuun, joten yhteys vaikuttaa ymmärrettävältä.

Kulttuurierojakin naisten mieltymyksisä löytyi. Maissa, joissa on paljon tauteja ja loisia, naiset olivat erityisen mieltyneitä korkean testosteronitason miehiin.

Myös alhainen rasvaprosentti on miehillä tärkeämpää kuin isot lihakset, mikäli katsotaan naisten mieltymyksiä.

Maskuliiniset miehet panostavat kuitenkin vähiten parisuhteeseen, mikä liittyy testosteroniin. Vähemmän testosteroniset miehet kompensoivat geenejään panostamalla parisuhteeseen ja romantiikkaan. Ovulaation aikana naiset suosivat runsastestosteronisia miehiä, muulloin vähätestosteronisia. Vaikutus on huomattu naimisissa olevissa naisissa, ei sinkuissa.

Rantala sai havainnoillaan yleisön naureskelemaan. Lopuksi Rantala totesi myös psyykkisten ominaisuuksien ja varakkujden vaikuttavan naisten parivalintakriteereihin ja antoi parinvalintaohjeita koottuna slidelle "Mitä tehdä jotta saisi naisen houkuteltua parisuhteeseen?" Rantalan esitys tuntui nojaavan varsin voimakkaasti sukupuoli- ja seksuaalistereotypioihin, joilla Rantala myös nauratti yleisöä. Vastaava tutkimus on toteutettu myös naisten kasvoilla, mutta sitä ei pysty selostamaan lyhyesti, koska "nainen on niin monimutkainen ja mies on paljon suorempi". Ahaa.

Näin suppeassa alustuksessa Rantalan tutkimuksesta tuli lähes henrylaasasmainen vaikutelma - biologian tai kauppatieteen sanasto riittää selittämään rakkautta lopulta varsin kapeasti. 

Yleisökysymyksenä nousi esiin, että entäpä jos parinmuodostuksen tavoite ei ole lisääntyminen. Tämä ajatus ei kuulemma vaikuta ihastumiseen ja parinmuodostukseen. Mikä on siis homoseksuaalisuuden rooli tässä? No, myös homoseksuaalisuudesta tuli yleisökysymys, johon Rantala tiivistetysti vastasi, että homomiehistä osa suosii samoja piirteitä kuin naiset, osa samoja kuin miehet; homot vaoivat hakea naisellista tai miehekästi kumppania, homot "jakautuvat selkeästi kahteen eri luokkaan". Homojen tutkiminen on siis monimutkaisempaa kuin heteroiden, koska homoseksuaaleissa on eri tyyppejä - heteroissako siis ei? 

En kyseenalaista evoluutiopsykologiaa tai sen tutkimustuloksia sinänsä, mutta esittämistapa ja varsinkin tässä kontekstissa oli mielestäni moraalisesti kyseenalainen. Tilaisuudesta jäi sellainen tunne, että nyt heteropojat, menkää kotiinne, ryhdistäytykää ja aloittakaa karotenoidipainotteinen ruokavalio, sillä se saa ihonne puoleensavetävämmään näköiseksi kuin rusketus (puhumattakaan keskitalven pohjoismaisesta kalmankalpeudesta), muokatkaa kasvonne symmetrisiksi, jolleivät ne sellaiset ole, nostakaa testosteronitasoanne ja miehistäytykää, sillä vain testosteronipitoisella tosimiehellä on mahdollisuuksia parinvalinnassa - romanttinen nössö joutuu vain palvelemaan naistaja hoitamaan kotona huutavat kakarat, jotka todennäköisesti eivät edes ole omia, sillä moraalisesti heikolla mutta ah niin kiimaisella ovulaatiohetkellään nainen on kuitenkin haksahtanut testosteronirenttuun.

Sami Pihlström: "Rakkauden ja kuoleman filosofia"

Nufitin parasta antia on juuri tämä: päästä seuraamaan ammatikseen ajattelevan ihmisen ajatuksenjuoksua. Ensialkuun epäröin, onko laisinkaan hyvä ajatus mennä kuuntelemaan alustusta näinkin synkeänoloisesta aiheesta. Uskontofilosofi Sami Pihlström totesi vielä alustuksensa alkuun keskittyvänsä lähinnä kuoleman filosofiaan. Hän onnistui kuitenkin puhumaan aiheesta siten, että puolentoista tunnin keskustelun aikana ja sen jälkeen oloni oli innostunut, uudistunut ja motivoitunut. Mahtavaa!

Koska kyseessä on filosofiatapahtuma, Pihlström lähti liikkeelle siitä, että kannattaa keskittyä siihen, mitä juuri filosofia vastaa rakkauden ja kuoleman tematiikan kysymyksiin - filosofian kysymykset ovat sellaisia, joihin muut tieteenalat eivät varsinaisesti keskity, vaikka muutkin tieteenalat toki näitä kysymyksiä ksäittelevät.

Kuoleman filosofia keskittyy tarkastelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden merkitystä. On tärkeää erottaa merkityksen (meaning) ja merkityksellisyyden (significant) käsitteet.  Kuoleman tematiikkaan liittyvien käsitteiden merkitystä Pihlström avasi siten, että "kuolema" on tila, hetki tai tapahtuma; "kuoleminen" puolestaan on prosessi; "kuolleena oleminen" on tila ja "kuolevaisuus" taipumus, joka aktualisoituu kuolemassa. Kuoleman käsitteen merkitys on eri kuin kuoleman kriteerit (kuten sydämen pysähtyminen), joiden avulla puolestaan voidaan määritellä kuolemaa. Milloin kuoleman prosessi alkaa? Syntymässä?

Kuoleman merkityksellisyys puolestaan liittyy elämään. Kuolema uhkaa elämän merkityksellisyyttä, mutta niin uhkaa kuolemattomuuskin. Antaako kuolema merkitystä elämälle vai kyseenalaistaako kuolema elämän merkityksen? Sikäli kuolema antaa elämälle merkityksen, että jos kuolemaa ei olisi, ei Pihlströmin sanojen mukaan olisi yksilöllisyyttä, sillä jos kaikki voisivat tehdä kaiken, eroja yksilöiden välillä ei olisi.  

Yleisökysymyksissä esiin nousi näkökulma, onko kuolema merkittävämpi yksilöllisyyden määrittelijä, vai olisiko se kuitenkin syntymä. Pihlström lähti vastauksessaan liikkeelle siitä, että toki syntymä on hyvin merkityksellinen: täytyy syntyä, jotta voi kuolla tai olla kuolemasta huolissaan. Syntymä on yksilön kannalta siis ratkaisevan tärkeää, mutta siitä päästään kysymykseen, miten yksilön identiteetti ylipäätään määrittyy. Voisiko tietty yksilö olla sama yksilö, jos hän olisi syntynyt joskus toiste? Onko aito mahdollisuus, että juuri tietty minä olisi voinut syntyä jossakin toisessa ajassa?

Jos elämän ja kuoleman merkityksellisyydet siis liittyvät toisiinsa, olisiko kuolemattomuus tylsää, loputtoman tylsää? Vasta-argumenttina tylsyydelle ovat moninaiset inhimilliset kyvyt: kuolemattomuudessa kykyjen kehittämiselle ei olisi aikarajaa, vaan kaikki mahdolliset inhilimilliset pyrkimykset voitaisiin kehittää huippuunsa. Motivoituisivatko ihmiset kehittämään kykyjään, jos siihen olisi ikuinen mahdollisuus? Ajallinen rajallisuus tekee asioista tärkeitä: koska asioita ei voi lykätä (loputtomiin), syntyy motivaatio. Kuolevaisuuteen liittyy lisäksi periaatteelinen epävarmuus: ajan määrää ei voi tietää. 

Kuolevainen elämäntilanne johtaa aivan eri elämänmuotoon kuin kuolematon. Lääketiede kehittyy, ja on mahdollista, että jossain vaiheessa emme enää kuole vanhuuteen - mikä olisi eräänlaista kuolemattomuutta - mutta muut kuolemisen muodot, kuten onnettomuudessa kuoleminen, olisivat edelleen olemassa. Tällainen tilanne eittämättä muuttaisi suhtautumistamme esimerkiksi riskien ottamiseen. Onko ylisuojelevan holhusyhteiskunnan takana piiloajatuksena toive tai kuvitelma kuolemattomuudesta (tai kuolemanpelko) - kunhan on kypärä päässä tilanteessa kuin tilanteessa, vältymme kuolemalta?

Wittgenstein mukaan kuolema ei ole tapahtuma vaan maailmanloppu (solipsismi). Solipsismi lähtee liikkeelle oletuksesta, että on vain yksi subjekti, minä. Käytännöllisellä tasolla solipsismin abstraktio lakkaa olemasta merkityksellinen. Solipsismi on kaukana käytännön elämän tilanteista, joissa toiset ovat aina läsnä. (Levinasin toiseuden etiikassa, ehdoton ettinen vastuu toisesta minulla, määrittää minuutta tavalla jossa vastuullinen eettinen subjekti, minä, on keskiössä. Pääseekö levinasin tyyppinen lähestymistapa koskaan eroon solipsismista?)

Merkityksellisyyden omakohtaisuuden kysymyksessä kuoleman filosofia kytkeytyy rakkauden filosofiaan.

Kuolevaisuus rajaa elämämme: kuolevaisus asettaa elämälle ajalliset rajat, kaikelle, mitä voimme tehdä tai olla. Kuolema on aina läsnä rakkaudessa, koska aika on aina radikaalilla tavalla rajallista.

Rakkaudenkin voi käsittää  kuolemana: rakastava antaa aina osan itsestään rakastetulle.

Entä voiko kuolemaa pelätä, jos ei rakasta mitään? Pihlströmin mukaan kuolemaa voi pelätä, vaikka olisi menettänyt rakkauden ja toivon. 

Varsinkin keskusteluosiossa leikittiin paljon scifi-henkisiä ajatusleikkejä - ja mikäpä olisikaan mielenkiintoisepaa, kuin leikkiä niitä ammattilaisen johdolla. Yksi spekuloitavista kysymyksistä oli kysymys ihmiskunnan kuolemisesta, jota lähestyttiin usealta kantilta.

Jos ihmiskunta kuolee, katoaako ihmiskunnan merkityksellisyys ja jos, niin onko se hyvä vai paha asia? Ensin Pihlström otti esiin epikurolaisen argumentin: kuolema ei voi olla paha asia sille, joka kuolee, koska kaikki, mikä on hyvää tai pahaa, liittyy aisteihin, ja kun havaitseva subjekti lakkaa kuolemassa olemasta, kuolema ei voi olla paha. Vasta-argumenttina Pihlström esitti privaatioteorian: kuolema voi olla paha sille, joka kuolee, koska kuolema vie hyviä asioita pois (privaatio). Kysymystä lähestyttiin näiden kahden argumentin näkökulmasta, mikä herätti lisäkysymyksiä: Onko kuolema paha - ja jos, niin kenelle? Jos ihmiskunta kuolee, onko "muita"?

Kysymys ihmiskunnan kuolemasta johti pohdintaan muistojen kuolemasta. Mikä on muistojen merkitys meille -  onko se lopullinen kuolema, kun kukaan ei muista meitä? Ajatuksen ja muiston kuolema. Muistaminen on kosketuspiste rakkauden ja kuoleman välillä. 

Muistamisen tavat ja käytännöt ovat osa sitä, miten suhtaudumme kuolemaan. Jos ajatellaan neljästä viiteen sukupolvea taaksepäin, kukaan ei muista ihmisiä, ellei kyse ole suurmiehistä tai vastaavista poikkeusyksilöistä. Tavalliset ihmiset vajoavat hämärään, josta mikään muistaminen ei kaiva heitä esiin. 

Pihlström havainnollisti muistamisen jatkumoa esimerkeillä brittiläisen Julian Barnesin kuolemanpelkoa käsittelevästä teoksesta "Nothing to be Frightened of". Barnes on spekuloinut ajatuksella "viimeisetsä lukijasta": jokaisella, joka kirjoittaa, on viimeinen lukija. Ajatus tuntuu sentimentaaliselta, mutta Barnes huomauttaa sarkastisesti, että "viimeistä lukijaa" ei kannata ajatella "erityisenä henkilönä", sillä hän ei ainakaan suositellut teosta luettavaksi kenellekään toiselle... Ehkäpä "viimeinen lukija" ei siis olekaan erityisen merkityksellinen hahmo. 

Toinen ihmiskunnan kuolemasta herännyt ajatusketju liittyi ihmisen ponnisteluihin ja motivaatioon tehdä asioita. Ihmisen ponnistelut olettavat pitkän aikajänteen: tämä on panokseni johonkin pidempään tai suurempaan prosessiin, ehkä pidempään kuin elämäni. Jos olisi olemassa tieto, että ihmiskunta tuhoutuu kuukausi kuolemani jälkeen, näiltä ponnisteluilta saattaisi kadota motiivi. Haluaisimmeko silti viime töiksemme tehdä jotain "merkityksellistä", vaikka aikajänne jäisi hyvinkin lyhyeksi? Ajattelemmko tekojemme vaikuttavan sukupolvienkin jälkeen? Miten käsitys tekojemme aikajänteestä vaikuttaa motivaatioon tai merkityksellisyyden kokemukseen? Voisiko teostani jäädä jälki jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen, toisiko se merkityksellisyyden tekoihini?

"Aikaa on aika rajallisesti" on ajatus, joka toistui tilaisuudessa useasti ja jolla toinen haastajista myös osuvasti aloitti loppukommenttinsa kaksi minuuttia ennen tilaisuuden päättymistä. Tilaisuus tosiaan oli sellainen, jossa aika meni kuin siivillä ja jossa aikaa olisi toivonut olevan enemmänkin käytettävissä. 

Se, että kuoleman kysymyksen filosofinen pohtiminen perjantai-iltana voi olla viihdyttävää ja antoisaa, yllätti minut tällä kertaa erittäin positiivisesti.

Sokrates-väittelykilpailu

Lukiolaisille tarkoitetussa Sokrates-väittelykilpailussa aiheet liittyivät myös vuoden teemaan, rakkauteen. Aihepiirivalinta tuntui erittäin osuvalta, sillä rakkaudesta kaikilla on myös omakohtaista kokemusta filosofisten argumenttien lisäksi. Sanottavasta ei siis ollut puutetta, mikä teki väittelyistä myös todella hauskoja seurata. Aihepiiri ei kuitenkaan tarkoittanut, että väitteet olisivat mitenkään helppoja puolustettaviksi tai vastustettaviksi - vai miltäpä kuulostaa esimerkiksi "On parempi olla onnettomasti rakastunut kuin olla kokematta rakkautta"?