Lewis Carrol: Alicen seikkailut ihmemaassa

WSOY 2020. 144 s. BookBeatin e-kirja.

Alicen seikkailut ihmemaassa on  virkistävää vaihteluluettavaa aikuisten kirjoille. Toisaalta jatkuva kutistuminen ja kasvaminen alkoi tuntua melko mekaaniselta ratkaisulta kerronnassa, ja sen olin unohtanut, että ihmemaaseikkailujen kehyksenä romaanissa on kliseinen nukahdin ja kun heräsin, huomasin kaiken olleen unta -ratkaisu.

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.

Huorasatu @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Huorasatu - näytelmä, romaani, näytelmä.

Romaanina Huorasatu on hulvaton, groteski ja kantaaottava. Ryhmäteatterin näytelmäversiossa (käsikirjoitus Laura Gustafsson, ohjaus Sakari Hokkanen) korostuu komiikka, ja hyvä niin. Huorasatu-näytelmässä jonkinlaiseksi keskushenkilöksi nousee Afrodite (Satu Silvo), mutta kokonaisuus koostuu episodimaisista kohtauksista eikä niinkään rakennu yhtenäisen juonen varaan. Keskiössä on naiseus ja mikä sitä määrittää.Muitakin teemoja, kuten eläinten oikeuksia ja suvaitsemattomuutta sivutaan, mutta varsinkin ensinmainittu tuntuu näytelmässä hieman päälleliimatulta - ehkä kaikkeen ei voi tai kannata ottaa kantaa kerralla.

Näytelmän esittelytekstissä todetaan "Huom! Esitys sopii myös perheen miehille" - ennakkonäytännön yleisöstä 99 prosenttia oli naisia, joten sopii toivoa miestenkin löytävän näytelmän, sillä uskoisi tämän herättävän erinäisiä keskusteluita nykyajan sukupuolirooleista, naiskuvasta ja mieskuvasta, joista jälkimmäinen sai mielestäni varsin perinteisen käsittelyn; ehkäpä yksi nykymiehen parodia joukosta löytyy.

Näytelmä perustuu Gustafssonin samannimiseen romaaniin, joka puolestaan perustuu Gustafssonin samannimiseen näytelmään. Romaanin henkilöhahmoista Kallasta ja Millasta on näytelmässä tullut vain hahmoja muiden joukossa. Ensimmäinen puoliaika on nimeltään Huora, toinen puolestaan Satu.

Hulvattomuutta ja havaintoja näytelmässä riittää. Näyttelijät ovat kerrassaan mainioita. Satu Silvo sutenööri Akan Ronttina / Afroditena ottaa näyttämön totaalisesti haltuunsa, Minna Suuronen näyttelee yhtä hienosti kuin aina ja puvustus on oivaltava. Varsinkin toinen puoliaika on yhtä hulluttelua. Huorasadun näkemisen jälkeen Aristotelesta ei vähään aikaan voi ajatella vakavasti. Suosittelen!

Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja

"Nimensä puolesta tähän kirjaan voisi sisällyttää prinssi Hamletin, pisteen, viivan, pinnan, hyperkuution, kaikki yleisnimet sekä ehkä myös jokaisen meistä ja jumaluuden."

Teos 2009(?). Alkuteos El libro de los seres imaginarios, 1995. Suom. Sari Selander. 277 s.

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja esittelee monenlaisia omituisia ja mytologisia mielikuvitusolentoja ihmiskunnan historiasta ja melko laajasti eri kulttuureista. Teos on koostettu ensyklopedian tai bestiarion muotoon ja parhaiten se toimii silmäilylukukokemuksena tai pieninä annoksina nautittuna.

Suomennos on laadukas, ja teoksen lopussa on paitsi suomentajan jälkisanat, myös suomentajan loppuviitteet. Jälkisanoissa suomentaja toteaa näin: "Yllättävää /--/ on se, että mitä ilmeisimmin Borges ei ole lisännyt siihen mitään kirjailijalle tyypillisiä, lukijaa harhauttavia kepposia. Kirjailijalta olisi odottanut, että hän olisi lisännyt  tekstiin joitakin itse keksimiään petoja, filosofeja tai kirjailijoita."

Monessa sana-artikkelissa kuvataan tuhoa, maailmaloppua tai tuomiopäivää. Monet hirviöistä ovat ällöttäviä ja moniraajaisia, mutta esimerkiksi skandinaavisen maailmanselitysmallin maailmanloppuvisio on suorastaan runollinen: "Jumalten Hämärän päivänä käärme syö Maan ja susi Auringon."

Monet oliot ja visiot ovat myös humoristisia ("Origenes opetti Aleksandriassa /--/, että autuaat syntyvät uudelleen pallon hahmossa ja pyörivät ikuisuuteen") tai liikuttavan säälittäviä ("kalalaji /--/ nimeltään Goofang, joka ui takaperin, jottei sillä menisi vettä silmiin. 'kooltaan semuistuttaa täsmälleen möhkäkalaa, paitsi että se on paljon suurempi.'").

Mytologisena haku- ja inspiraatioteoksena Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja on osuva!