Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

"Hän avaa silmänsä."

Tammi 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Last Town, 2014. 324 s.

Blake Crouhcin romaani Wayward Pines - Viimeinen kaupunki on täysin tyhjänpäiväinen lukukokemus. Tartuin trilleriin kirjastossa, kun kaipasin jotain vetävää ja helppoa luettavaa, mutta valinta osoittautui harhaksi. Wayward Pines on myös Fox-tv-kanavalla näytettävä sarja, mutta sarjaa en ole seurannut. Viimeinen kaupunki osoittautui sarjan kolmanneksi osaksi (tai kaudeksi?), mikä varmaan vaikutti myös lukukokemukseeni. Ainakaan itsenäisenä teoksena tämä nimittäin ei toimi.

Takakansi- ja kansilieveteksteissä hehkutetaan, kuinka teos on "Painajainen, josta et pääse eroon" ja kuinka juoni on "huiman koukuttava". No näin ei kuitenkaan ole. Viimeinen kaupunki lähtee liikkeelle siitä, kuinka Wayward Pinesin kaupunki on palajstunut suljetuksi dystopiakokeiluksi, jossa eletään aikaa nykyhetkestä 1800 vuotta tulevaisuuteen. Sähköaitaportti on avattu ja kupunkiin vyöryy abroja, eli jotain tulevaisuuden ihmislajia, joka kulkee neljällä jalalla ja jonka ainoa ominaisuus on verenhimoisuus - abrat eivät muuta halua kuin syödä ihmisiä.

Koko juoni rakentuu päättömälle takaa-ajolle ja ihmisten pelastautumisyritysten kuvaukselle, joka on kömpelöä. Ihmishahmot koettavat paeta erinäisin tavoin, mutta suurin osa takaa-ajoista päätttyy siihen, että abrat saavat ihmiset kiinni, raatelevat heidät hengiltä ja mässäilevät heidän sisälmyksillään. Toki on pari välkympää tai onnekkaampaa ihmisyksilöä, jotka onnistuvat pelastutumaan (kenties joitakin vuorokausia tai viikkoja kestävältä) abrainvaasiolta.

Kukaan henkilöhahmoista ei ole kiinnostava tai sellainen, jonka puolesta lukija jännittäisi. Muutamalle henkilöhahmolle on koetettu kirjoittaa syvempää kuvausta - kerrotaan esimerkiksi vallanhimosta ja siitä, mitä seuraa, kun ihminen koettaa leikkiä jumalaa, tai sitten hahmotellaan kolmiodraamoja. Tämäkin jää pinnalliseksi.

Viimeisen kaupungin sekä alku että loppu on kirjoitettu siten, että tämä teos on selvästikin väliteos. Lopetuksen tehtävä on saada lukija odottamaan jatkoa, mutta tämän teoksen perusteella tarinan jatkokaan ei voisi vähempää kiinnostaa, mikäli teoksella ei ole mitään sanottavaa. Itse tahkosin tämän romaanin läpi vain siksi, että olen kehno jättämään kirjoja kesken.


***

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuontantoa en ole lukenut aiemmin (enkä kyllä vastaisuudessakaan aio lukea)
30. Viihteellinen kirja
32. Kirjassa on myrsky
44. Kirjassa joku kuolee

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Katri Vala: Maan laiturilla

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 72 s.

Maan laiturilla -runokokoelma (1930) koostuu kolmesta nimeämättömästä osiosta. Tunnelmaltaan kokoelma on erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, Kaukainen puutarha (1924) ja Sininen ovi (1926). Toisaalta runoja lävistää eksistentialismi, luopuminen ja kaipuu, toisaalta mukana on myös futuristisia sävyjä ja tyylivalintoja.

Monessa runossa on menetykseen pysähtymistä, erilaista suhtautumista kuolemaan kuin aiemmissa runoissa. Kuvasto on avaruudellista ja merellistä, esimerkiksi: "Elämässä kaiken, kaiken kadotin. / Laske, taivaan laiva, purjein kultaisin / Maan laituriin!" (nimikkoruno), "Ei ole muuta kuin tämä nouseminen, / virran huumaava kaipaus mereen, / väkevyys, jota ei vielä ole, / syntymätön tähti" (Andante religioso), "Missä on kaukainen maasi? / Missä on minun kaukainen maani? / En ole nähnyt sitä koskaan. / Palatko venheeni, ennenkuin tulemme rantaan?" (Katkennut kukka), "Nyt seison niiden joukossa, / jotka odottavat rannalla, / jotka katsovat väsynein silmin / pimeälle merelle, / milloin laivasi tulet näkyvät" (Kuolema) ja "Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän / kädessäni tähden väräjävä lyhty" (Valvoja).

Kokoelmassa näyttäytyy ihmisyyden, elämän ja inhimillisyyden hetkellisyys. Ruumiillisuus on lopullisuutta avaruutta ja Jumalaa vasten: "Ruumiini on ollut vankila. / Nyt lyön sen rikki. // Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy!"

Tätä lopullisuutta ja menetyksen tematiikkaa vasten futuristiset runot näyttäytyvät hieman outoina, ikään kuin epätoivoisina yrityksinä pysytellä mukana maallisessa kehityksessä. Asfaltti, raitiovaunut ja filmin ihana sankari sekä kapiteelilla kirjoitetut sanat ja englanninkieliset sanat runoissa tuntuvat tyylikokeiluilta, jotka eivät istu perinteiseen symboliikkaan tai kokoelman muuhun tematiikkaan. Kokoelma tempoo siis vähintäänkin kahtaalle.