Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus 2018. 381 s.

Kirjalliset väärennökset -teos käsittelee kirjallisuuden historiaa ja vastaanottoa tarkkaan rajatusta näkökulmasta: mitä tarkoittaa aito ja mitä puolestaan väärennetty. Teos ei lupaa mitään uusia paljastuksia, mutta aihepiiri oli näköjään itselleni sen verran vieras, että teoksen sisällössä oli minulle paljonkin uutta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Väärennösten maailma keskitytään tarkastelemaan ja määrittelemään ilmiötä. Sen verran minullakin oli taustatietoa, että tiesin, ettei nykyisenkaltainen tekijäkäsitys ole suinkaan aina ollut normi - ja vaikkapa että antiikissa roomalainen kirjallisuus syntyi pitkälti "lainaamalla" kreikkalaisilta. Teoksen toinen ja kolmas osa keskittyvät yksittäisiin tapauskertomuksiin, ensin mainittu eurooppalaisessa ja toiseksi mainittu kotimaisessa kontekstissa.

Kirjalliset väärennökset näyttää väärentämisen maailman moniulotteisena. Aitouskäsityskin on vaihdellut ajan saatossa, ja toisaalta monen teoksessa esitellyn kirjoittajan kirjoittamisprosessi näyttäytyy kollaasimaisena. Hyvin kiinnostava tapaus on esimerkisi teoksessa käsitelty Oscar Wilde, jonka nimissä paitsi on julkaistu erinäisiä teoksia, jotka eivät ole hänen kynästään peräisin, mutta joka on kierrättänyt myös omia ajatuksiaan ja sitaattejaan teoksesta toiseen - siis tavallaan plagioinut itseään.

Kotimaisen kirjallisuuden osalta käsitellään esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantiedettä (1995). Olen itse lukenut kyseisen teoksen kahdesti, mutta onnistunut täysin välttymään teoksen julkaisun aikana käydyltä "sitaattikeskustelulta". Myöhemmin olen tosin ihmetellyt uudempien Kauranen/Snellmanin romaanien lopussa olevien "lähdeluetteloiden" tarpeellisuutta - mutta Kirjalliset väärennökset antaa siis niille selityksen. Tekijänoikeuskeskeisessä maailmassa kaunokirjallisiakin teoksia kirjoittavan kirjailijan ja kustantamon kannattaa ainakin koettaa taata selustansa tässäkin asiassa...

Marko Annala: Paasto

"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."

Like 2018. 285 s.


Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.

"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."

Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:

"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."

Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.

Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:

"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."

Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák

Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.