Ilana Aalto: Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan

 

Atena, 2017. Nextory 7 h 22 min.

Ilana Aallon Paikka kaikelle - Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan tuo raikkaan erilaisen näkökulman liiallista tavaraa koskevaan keskusteluun. Aalto on paitsi ammattijärjestäjä, myös kulttuurihistorioitsija. Niinpä hän tarkastelee tavaraa, tavarantuotantoa ja nykyihmisen tavarasuhdetta laajemmassa kontekstissa. 

Paikka kaikelle -teos suhteuttaa nykytilanteen menneisyyteen, tarkastelee tavaratuotantona myynnin maksimoimisen ja brändäämisen merkityksen näkökulmasta ja pohtii myös esimerkiksi hamstraamisen sairausluokituksen perusteltavuutta.

Paikka kaikelle on erittäin kiinnostava teos, jonka mielellään hankkisi myös omaan kirjahyllyynsä.

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Bazar 2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Alkuteos 21 lessons of the 21st Century. 368 s.

21 oppituntia maailman tilasta on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Yuval Noah Hararilta. Hararin valtava suosio on ymmärrettävää: hän kirjoittaa konkreettisesti, kiinnostavasti ja kärjistävästi. 21 oppituntia maailman tilasta on takakansitekstin mukaan "tukevasti kiinni nykyajassa", siinä missä "Sapiens katsoi menneisyyteen" ja "Homo deus tulevaisuuteen".

21 oppituntia maailman tilasta -teoksen sisältö on nimensä mukainen ja se on jaksoteltu viiteen osaan, joista kukin (kuin myös kukin "oppitunneista") on nimetty varsin maailmaasyleilevästi, jopa self help -kirjallisuuden traditioita mukaellen, tyyliin "Sinnikkyys" tai "Totuus". Hararilla on paljon kiinnostavia ajatuksia ja avauksia esimerkiksi liittyen kertomuksellisuuteen, koulutukseen ja tekoälyyn.

Omaan makuuni Hararin ajatusmaailma rakentuu kuitenkin liian luonnontieteelliselle pohjalle; teoksen pohjavireestä välittyy vahvasti se, että ihminen on hermoverkkoja ja molekyylejä, eikä mitään suurempaa tarkoitusta elämällä ole.

Edellä kuvailtu kuitenkin on vain yksi ideologia ja sikäli yksi tarina muiden joukossa - uskokoon siihen ken tahtoo. Paikoin Harari myös popularisoi asioita varsin mutkattomiksi ja kirjoitustyylissä onkin jonkin verran samaa kuin vaikkapa Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittaja Thomas Eriksonilla.

Tainaron @ Kansallisteatteri, Helsinki

Leena Krohnin romaanin Tainaron (1985) pohjalta dramatisoitu samanniminen esitys on nähtävissä Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Näytelmänä Tainaron tuntuu yhtä erikoiselta kokemukselta kuin Krohnin tekstikin on romaaniksi - mikä kaikki voi olla romaani, no, esimerkiksi Tainaron, joka on kokoelma minän kirjoittamia kirjeitä Tainaronista, hyönteisten kaupungista, sinälle, joka ei tunnu vastaavan.

Näytelmä on varsin uskollinen romaanille, kirjerakenne toistuu siinäkin. Lavastus on unenomainen ja valaistuksella on suuri rooli tunnelman luomisessa. Voimakkaiten näyttämösovitus tuntuu mielestäni puhuvan muutoksesta: ihmisten muutos on hidasta ja huomaamatonta siinä missä hyönteisten muutos on toisinaan niin järisyttävä ja kokonaisvaltainen muodonmuutos, että herää kysymys identiteetin pysyvyydestä tai edes jatkuvuudesta; mitä ovat muistot, jotka rakentavat meidät - onko valemuistoilla ja omilla muistoilla edes mitään määrittävää eroa; ja entäpä sitten Tainaron kaiken kaikkiaan - "se ei ole paikka, se on tapahtuma". Näytelmässä kaikki todellakin virtaa ja syntyy jatkuvasti, ja tämä muutoksen ja jatkuvan muutoksen tematiikka on saatu niin hyvin näyttämölle, että näytelmä on pikemminkin kokemus kuin loogisesti juoneksi järjestäytynyt tapahtumaketju.

Näytelmän on ohjannut Essi Rossi ja dramatisoinut Iida Hämeen-Anttila. Näytelmän päähenkilö, Tainaroniin saapunut ihmettelijä, on Kati Outinen, mutta täytyy sanoa, että lavalla näytelmän todellinen tähti on Aino Venna, jonka esittämää musiikkia kuullaan läpi näytelmän ja joka edustaa milloin mitäkin tainaronilaista hyönteistä tai tarvittaessa vaikka radiota. Aino Vennan taito olla läsnä ja luoda tunnelmia on ilmiömäinen.

Tainaron on kokonaisvaltainen kokemus, jossa kaikki hetket eivät kanna aivan yhtä vahvasti. Osa siirtymistä kirjeestä toiseen tuntuu tyhjäkäynniltä, vuorosanat varmaankin esitys esitykseltä hoituvat luontevammiksi ja tunnelman intensiteetti ei jaksa kantaa aivan koko esityksen läpi, mutta näytelmä hioutunee sujuvammaksi syksyn mittaan. Kuitenkin Aino Vennan sekä valaistuksen ja lavastuksen luoman kokonaistunnelman vuoksi Tainaron kyllä kannattaa käydä katsomassa. Ei kaikkein helpointa teatteria, mutta kokemisen arvoinen näytelmä!

Miki Liukkonen: O

"Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa."

WSOY 2017. 858 s.

Puolisen vuotta se otti, Miki Liukkosen esikoisromaani O:n lukeminen. Kirja on samanaikaisesti riemastuttavan viihdyttävä, yksityiskohtaisessa kuvauksessaan osuva ja aivot nyrjäyttävä, hämmästyttäviä henkilöhahmoja sisältävä ja juoneltaan koukuttava; kääntöpuolena on pitkiin virkkeisiin ajoittain uupuminen, eritoten teoksen alkupuolella loputtomien alaviitteiden lukeminen, vaikeus muistaa kuka kukin on ja ärtymys, kun kerronnan näkökulma vaihtuu juuri, kun tarina alkaa muuttua kiinnostavaksi.

Kokonaisuudessaan O jää kuitenkin selvästi plussan puolelle. Irrationaalisen hullutteleva kerronta on vangitsevaa. Henkilöhahmojen nimet ovat aivan pilvipääosastoa, mieleenpainuvimpana hahmo, jonka nimi on Darnopogaldjitzer. Tuo ei helposti mielestä lähde, kun sen on kerran sinne saanut. Kerronnan yksityiskohtaisuus - esimerkiksi materiaalit, joista esineet koostuvat, nimetään äärimmäisen tarkasti, samoin esineiden väri ja kuviointi sekä se, miltä esine tuntuu - herättää miettimään sitä, millaisia havaintoja itse tekee maailmasta ja kuinka ne nimeää.

Mistä romaani siis kertoo? Uimariporukasta, joka kokoontuu paitsi altaalla treeneissä, myös E.U.-nimisessä baarissa (eli Entisessä Urheilubaarissa). Kirkos Neurosis -nimisestä sirkus- ja performanssitaiteilijakokoonpanosta. Kööpenhaminalaisesta teatteriseurueesta, joka työstää hyvin epämääräistä H. C. Andersen-proggista. Helsingissä asuvista romaneista. Meilahden sairaalasta, jossa tapahtuu kummia. Fysiikkaa opiskelevasta pojasta, joka kommunikoi vain post it -lappujen välityksellä ja joka hikoilee paljon. Munakoisoja soittavasta kirjallisuuden professori Magnus Braxista. Kompan A/S -nimisestä tanskalaisfirmasta, joka on erikoistunut lasten leikkipuistolaitteiden valmistamiseen. Sokeutumisesta ja muista oudoista oireista. Kuolleiden eläinten tökkimisestä. Unkarilaislähtöisestä Jantek Zoltánfistä, joka on sekaantunut muun muassa erinäisiin huumeisiin ja Nikola Teslan kirjeisiin.

Ja jollakin tavalla kaikki tuo liittyy yhteen. Paikoin O:hon on kirjoitettu varsin suoraviivaista mediakritiikkiä nykyajan informaatiotulvasta, mitä romaani mahdollisesti itsessään pyrkii havainnollistamaan; tai sitten se pyrkii havainnollistamaan elämän mielettömyyttä ja sitä, kuinka syy-seuraussuhde on ihmisen ajattelumalli - sillä romaanissa syyt ja seuraukset voivat olla mitä mielettömimpiä, mikä on myös osa lukunautintoa.

"On vain 'on'. Tai pelkkä 'o', välähdys ilman reunoja..."

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák

Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.