Jalmari Helander: Sisu

Jalmari Helanderin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Sisu on puhdas lajityyppinsä överirämistelyelokuva, jossa vuonna 1944 Lapin maisemissa vanha mies on kyllästynyt sotimiseen ja kaivaa kultaa seuranaan koira ja hevonen. Kultaa löytyy, ja siitä aiheutuu ongelmia, sillä mies saa natsit peräänsä. Seuraa lukuisia splatter-henkisiä taistelukohtauksia.

Elokuva on rytmitetty temaattisiksi luvuiksi ja on pituudeltaan kompakti puolitoistatuntinen, jossa ei juuri puhuta.

Cristian Mungiu: R.M.N. - Kylmä talvi

Paljoa kryptisempää ja mieleenpainumattomampaa nimeä elokuvalle on kyllä vaikea äkkiseltään keksiä. Mutta siinäpä jotakuinkin kaikki kriittinen, mitä haluan Cristian Mungiun elokuvasta sanoa - ja nimenkin merkitys aukeaa, jos lukee yhtäkään elokuvasta kirjoitettua arvioita. 

Elokuvan tarina sijoittuu monikieliseen Transilvaniaan. Keskushenkilö Matthias on töissä teurastamolla Saksassa, mutta kohdatessaan rasismia hän vastaa siihen väkivallalla ja lähtee takaisin Romaniaan. Kamera seuraa Matthiasta, joka hahmona on ikään kuin ulkopuolisena sivustaseuraajana vähän kaikessa, koettaa mukautua mielipiteineen vallitseviin tilanteisiin ja jos mahdollista olla sanomatta juuta tai jaata siihen tai tuohon. Ja asioita, joista sanottavaa ja mielipide muilla on, elokuvassa riittää. 

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat rasismi, muukalaisviha ja yhteiskunnallinen murros. R.M.N. tarkastelee näitä teemoja keskittymällä kuvaamaan transilvanialaisen pikkukylän yhteisön elämää. Parasta elokuvassa on se, kuinka elokuva ristivalottaa monikulttuurisen kylän (joka tosin ei tiedosta olevansa monikulttuurinen ja olleensa sitä jo vähintäänkin vuosisatoja: tiedostamattomuus tehdään näkyväksi, kun kylän leipomolle tulee srilankalaisia työntekijöitä - monikulttuurisuus sen sijaan tehdään katsojalle näkyväksi jo elokuvan alussa, kun kerrotaan, että eri kielten tekstitykset on koodattu eri värein) eritasoisia ristiriitoja ja ongelmia. Helppoja vastauksia ei ole, ja ne jotka ovat helppoja vastauksia, ovat idioottimaisia.

Elokuva on kerronnaltaan pitkälti realistinen ja vahvasti kiinni tämän ajan ongelmissa. Elokuvassa keskisenä motiivina on karhu, minkä käsittelemisessä elokuvasta kirjoittaneet kriitikot eivät tuntuneet pääsevän kovin pitkälle. Olisiko ollut The Guardianin kriitikko, joka käsitteli tekstissään karhua jollakin lailla romanialaisessa kontekstissa ja huomioi karhun nousseen myös nykyisen sikäläisen äärioikeiston tunnukseksi, mikä vaikuttaa relevantilta tulkinnalta. Googlaamalla löytyy myös tietoa karhun merkityksestä romanialaisessa kansanperinteessä ja -uskossa, ja sitä kautta motiivi saa mielestäni syvempiäkin merkityksiä.

Elokuvan loppukohtaus löi ällikällä ja vaati purkukeskustelua lasin äärellä katsomiskokemuksen jälkeen. Väitän meidän päässeen tulkinnassamme sen suhteen vähintään yhtä syvälle kuin katsomispäivän iltaan mennessä lukemieni elokuva-arvostelujen kirjoittajatskin. Toki arvioissa täytyy  varoa juonipaljastuksia, mikä vaikeuttaa lopetuksen analysoimista.

Summa summarum: R.M.N. on vaikuttava elokuva, josta löytyy huomattavan monia tasoja.

Olivia Newman: Suon villi laulu

Finnkino myy nykyään lippuja mysteerinäytöksiin: katsoja ei ennen elokuvan alkamista tiedä, mitä leffaa on tullut katsomaan, ja elokuvat ovat sellaisia, jotka ovat vasta tulossa ensi-iltaan. Mikä oivallinen konsepti! Meidän mysteerielokuvamme paljastui jo ensimmäisten sekuntien aikana Olivia Newmanin ohjaamaksi Suon villiksi lauluksi - koska olen lukenut kirjan, suomaiseman kuvaus vihjasi tähän jo vahvasti, ja kun puhe alkoi, olin asiasta varma. 

Elokuva siis perustuu Delia Owensin samannimiseen bestseller-romaaniin ja noudattelee uskollisesti romaanin juonta. Kyse on hyvän mielen elokuvasta, eräänlaisesta aikuisten sadusta, vaikka fantasiaelementtejä tarinassa ei olekaan. Tarina noudattaa kuitenkin ryysyistä rikkauksiin -kaavaa, eli kertoo kuvaannollisesti ruman ankanpoikasen kasvamisesta joutseneksi, ja kuten kirjankin juonessa, lopusta löytyy vielä yllätys katsojalle. 

Kyseessä on niin sanotusti ihan kiva leffa - tietoisesti en olisi tätä hakeutunut katsomaan, mutta mysteerinäytöksen sisällöksi tämä oli erinomainen elokuva.

Cary Joji Fukunaga: No Time to Die

Uusin James Bond -elokuva, No time to Die (2021), on viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, eikä liki kolmituntinen pituuskaan lopulta ole liikaa. Tarinaan on kirjoitettu myös syvyyttä, ja se tuntuu erään aikakauden lopulta. 

Takaa-ajokohtaukset ovat bondmaisen koukuttavia: samanaikaisesti postikortteja, jotka sijoittuvat maailman eri kolkkiin, ja Q:n luomien viihdyttävien teknologisten ihmeiden esittelyä.

No Time to Dien pääpahis on Lyutsifer Safin, joka paljastuu Bondin antagonistiksi niin työtehtävän kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla. Pääpahikselle tyypillisesti Safinin tukikohta on ankea teknologiabunkkeri syrjäisellä saarella. Eläköitynyt Bond asustaa elokuvan alussa trooppisella saarella, mutta työn imu on niin voimakas, että hän ei voi olla palaamatta agenttihommiin.

Itse juoni heijastelee nykyhetkeä, sillä Safin rakentaa biologista dna:han pohjautuvaa asetta, jonka prototyypin hän on varastanut (niin mistä...). 

Daniel Craigin esittämä Bond on edelleen supermaskuliininen sankarihahmo, mutta hahmoon on kirjoitettu myös pehmeyttä, ja sänkyyn Bond ei pääse (eikä ehkä pyrikään) kaikissa tilanteissa, joissa hän naishahmoja kohtaa. Naisille on elokuvassa kirjoitettu perinteistä Bond-rämistelyä enemmän ruutuaikaa.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Karyn Kusama: Destroyer

Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidmanin tähdittämä Destroyer (2018) on saanut hyviä arvosteluja. Kyseessä on toimiva ja viihdyttävä poliisijännäri, jonka käy mielellään katsomassa. Myös elokuvan pituus on nykyleffaksi suorastaan kompakti, 121 minuuttia.

Päähenkilö on Erin Bell -niminen poliisi, joka edustaa klassisen kovaksikeitetyn pahispoliisin stereotyyppiä. Destroyerissä poikkeuksellista on se, että nyt kyseessä ei ole mies vaan nainen. Bell lähtee kostamaan menneisyyden tapahtumia, joista on tullut hänen elämäänsä määrittelevä sisältö ja jotka keritään näkyviin takaumien kautta.

Destroyerissä on hyvä jännite ja toimintaelokuvaksi väkivalta on suorastaan realistista eikä se nouse keskiöön. Sen sijaan Kidmanin pistävä katse porautuu katsojaan intensiivisenä ja läpitunkevana elokuvan alkumetreiltä lopetukseen saakka.

Bryan Singer: Bohemian Rhapsody

Queenistä ja Freddie Mercurystä kertova elokuva Bohemian Rhapsody on saanut melko nihkeät kritiikit. Queenin musiikista nauttivalle elokuva on kuitenkin ehdoton katsomiskokemus, ja nimenomaan elokuvateatterissa: keikkakohtauksissa parhaimmillaan tuntuu siltä, kuin olisi itse paikan päällä nauttimassa tunnelmasta. Elokuva keskittyy kuvaamaan Queenin nousua ja se huipentuu vuoden 1985 Live Aid -konserttiesiintymiseen. Tämä on katsojaystävällinen valinta (vaikka osa Queenin superhitesitä rajautuukin näin elokuvan ulkopuolelle): Live Aid -esiintymisen vahva tunnelma jää päällimmäisenä mieleen. Freddie Mercuryn sairaus ja kuolema käsitellään lähinnä vain lopputeksteissä. Minään elämäkertakuvauksena elokuvaa ei oikein voi pitää, mutta musiikki- ja bändielokuvana Bohemian Rhapsody on mahtavaa seurattavaa.

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

Spike Lee: BlacKkKlansman

Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman on kerrassaan onnistunut elokuva: se on viihdyttävä, puhutteleva, hauska, ajatuksia herättävä ja erittäin ajankohtainen. Myös Suomessa laajalti uutisoitu Jasper Pääkkösen roolisuoritus on vahva.

Kannattaa katsoa!

Stefano Sollima: Sicario 2: Soldado

Stefano Solliman ohjaama ja Benicio del Toron tähdittämä elokuva Sicario 2: Soldado on ihan viihdyttävä toimintaelokuva, jossa tosin toiminta lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Elokuvan katsominen muistuttaa pikemminkin tv-sarjan osan katsomista: tapahtumat lähtevät liikkeelle ikään kuin kesken tarinaa ja lopetus on sellainen, että luvassa varmasti on jatkoa, jos vain rahahanat ovat auki. Sicario 2: Soldado vaikuttaa enemmänkin elokuvalta, joka kuvaa tilannetta, ei niinkään juonta tai tapahtumasarjaa.

Aloituksessa haetaan vauhtia kaukaa. Elokuvan pitäisi kertoa Meksikosta, laittomasta ihmiskaupasta Meksikon ja Usa:n rajalla. Aluksi kuitenkin lähdetään Afrikkaan kuulustelemaan somalialaista merirosvoa. Kun vauhtia on sieltä saakka haettu selittämään ihmissalakuljetuksen juurisyitä Amerikan mantereella, lähdetään punomaan juonta, jossa amerikkalaisten konkreettinen tavoite on sytyttää sota meksikolaiskartellien välille kidnappaamalla erään kartellin pomon 16-vuotias tytär ja saada kidnappaus näyttämään toisen kartellin tekemältä. "Things get dirty" all the time, eli amerikkalaiset liikkuvat pääosin laillisuuden tuolla puolen ja hyödyntävät erilaisia laittomia kontakteja operaation hoitamisessa. Rahasta ja välineistä ei ole puutetta, mutta tietysti kaikki menee monellakin tapaa pieleen.

Tunnelma elokuvassa on synkkä ja äärimmäisen maskuliininen: nähdään lähikuvia tosimiehistä, joiden dialogi on kuin kovaksi keitetystä dekkarista. Jos katsojan pokka pitää dialogin, osin epäloogisten tapahtumien ja kuolleistaheräämisten keskellä, elokuva on omanlaistaan viihdettä. Naisten rooli elokuvassa kilpistyy 16-vuotiaaseen tyttöön, jonka äärellä toki kovistakin kovimman miehen sydän sulaa.

Sicario 2: Soldado ei jätä pysyvää muisti- tai tunnejälkeä, mutta ei sen katsomisesta turhautunuttakaan oloa jää.

Armando Iannucci: The Death of Stalin

Armando Iannuccin ohjaama satiiri The Death of Stalin (2017) on ehkä juuri sitä, mitä siltä olisi voinut odottaa: jokseenkin kuivakka ja ennalta-arvattava elokuva, jolla on hauskatkin hetkensä (ja jolle kahden tunnin mitta on ehdoton maksimi).

Elokuva kertoo Neuvostoliittoa johtavasta pappa- tai setäporukasta, jonka kärkihahmona on luonnollisesti Stalin. Sitten Stalin heittää henkensä ja sedät eivät tiedä mitä tehdä; samalla alkaa hillitön valtakamppailu. Kuvaan astuvat mukaan myös Stalinin aikuiset lapset, terävä ja osin neuroottisen oloinen tytär ja impulsiivinen, alkoholiongelmainen poika.

Elokuvan hersyvin ja tarkkanäköisintä huumoria edustava kohtaus liittyykin lapsiin. Molempien heistä saavuttua kuolintaloon poika alkaa riehua. Tytär ja Neuvostoliiton korkein johto seisovat rivissä ja katselevat kohtausta - tai pikemminkin pyrkivät olemaan katselematta. Tähän tilanteeseen jokainen johonkin perheeseen tai sukuun kuuluva voi samastua - ja eritoten tyttären (Andrea Riseborough) näyttelijäsuoritus on upea!

Albert Dupontel: Näkemiin taivaassa

Pidin todella paljon Pierre Lemaitren Concourt-palkinnon voittaneesta romaanista Näkemin taivaassa (2013, suom. 2014) ja kun huomasin, että siitä on tehty elokuva, halusin ehdottomasti nähdä elokuvan. Ja sekin oli hyvä!

Albert Dupontelin (joka myös näyttelee keskushenkilö Albert Maillardia) ohjaama Näkemiin taivaassa (2017) onnistuu olemaan yllättävän uskollinen romaanille. Etukäteen mietin, miten 546 sivua saadaan puristettua tuntiin ja viiteenkymmeneenseitsenmään minuuttiin, mutta vastaus on, että ilmeisen hyvin.

Elokuva onnistuu olemaan sekä realistinen että ennen muuta absurdi, kuten romaanikin. Rintama- ja sairaalakohtauksissa ei mässäillä ruumiillisuudella, mutta myönnän silti katsoneeni elokuvaa osin kurkkien sormien välistä. Romaanissa suuressa roolissa ovat myös eräänlaiset naamiohuvit, ja mietinkin etukäteen, kuinka ne on saatu visualisoitua. Hienosti!

Näkemiin taivaassa saa katsojan sekä nauramaan että itkemään. Kannattaa mennä katsomaan, jos saa mahtumaan Finnkinon esitysajat omaan kalenteriinsa sopiviksi - huhtikuun viimeisenä viikonloppuna elokuvaa pyöritti koko Helsingissä vain Kinopalatsi, yhdessä salissa, lauantaina klo 11.30 ja sunnuntaina klo 12.

Pohjonen Alanko @ Savoy-teatteri, Helsinki

Jos ei ole odotushorisontti kohdillaan, ei oikein voi nauttia hyvästäkään.

Luulin meneväni katsomaan Ismo Alangon keikkaa tai konserttia Savoy-teatteriin. Olen nähnyt hänet aiemminmkin yhdessä Kimmo Pohjosen kanssa, joten tapahtuman nimikään ei havahduttanut minua riittävästi.

Keikka tämä tapahtuma ei missään nimessä ollut, outoudessaan mahdollisesti konsertti, mutta eniten performanssi. Lavalla nähtiin kahden otsikossa mainitun lisäksi tietokoneen takana tanssimassa ja ääniä loihtimassa Tuomas Norvio.

Noin parituntisessa setissä encoreineen ei oikeastaan ollut biisejä, vaan kyse oli enemmän äänitaiteesta. Yleisökokemukseni meni lähelle sitä, kun ensimmäistä kertaa kävin katsomassa nykytanssia ja pitkään minua askarrutti kysymys, mitä tällä halutaan sanoa. Esityksessä käytettiin hyvin vähän sanoja, vain muutamassa kohtaa ja yhteensä vain noin kymmentä eri sanaa.

Esitys alkoi videolla, jossa näimme Ismo Alangon ja Kimmo Pohjosen ajelevan ympäri Helsinkiä, lähinnä mielestäni Ruoholahden suunnalla, talvimaisemassa valolevyjen päällä. Live-osio alkoi örinällä. Ajattelin: tämä on varmaan maailman synty laulamalla, tässä kaksi miestä tai loitsijaa yrittää laulaa toisiaan suohon. Alanko örisemällä matalampia ääniä ja Pohjonen enemmän jollakin aasialaisella tyylillä. Loihtijat myös viittoivat toisilleen ja yrittivät selvästi ymmärtää toisiaan. Tällaista johdatteluosiota kesti hieman liian pitkään.

Sitten mukaan alkoi tulla enemmän rytmillisiä elementtejä ja äänimaisema heräsi eloon. Esityksessä oli myös aivan mahtavia, mukaansa tempaavia, eläimellisen rytmikkäitä osioita, ja koko esitys huipentui upean energiseen lopetukseen. Myös encore oli katarttisen kokemuksen kannalta hyvin suunniteltu: ensin lavalla nähtiin jollakin lailla pelimannimainen kohtaaminen, ja lopetus oli rauhoittava - siinä palattiin myös alun videon maisemiin.

Kokonaisuudessaan esitys jätti hämmentyneen - osin ilahtuneen ja energisoituneen, osin pettyneen olon. Ja opetti sen, että läksyt kannattaa tehdä paremmin.

P.S. Iso osa yleisöstä oli performanssin jälkeen aivan hurmiossa ja taputti seisaaltaan. Myös Hesari tykkäsi. Muutamia henkilöitä poistui salista kesken esityksen.

Béla Tarr: Werkmeister harmoniák

Unkarilainen Béla Tarr ei ole helppoa katsottavaa, mutta Werkmeister harmoniák (2000) ei ole hänen tuotantonsa vaikeimmasta päästä. Elokuvasta nautittavan tekee se, että se ei tunnu tyhjentyvän - enkä edes yritä väittää ymmärtäväni kaikkea näkemääni. Tämä kaikki tekee kuitenkin Werkmeister harmoniákista monikerroksisen ja viehättävän teoksen.

Mistä on kyse? Minulle, enemmän kuin juonesta (on pikkukaupunki, jonne saapuu jotakin, jonka syytä ainakin vaikuttaa olevan se, että elämä suistuu täysin raiteiltaan eikä paluuta vanhaan enää ole), kyse on kohtauksien kauneudesta. Ja osassa kohtauksia: kohtauksien kauhusta.

Tarrille ohjaajana leimallista on hitaus. Kulttileffa Sátantangó on kestoltaan lähes kahdeksantuntinen. ("Googlen käyttäjistä 83 % piti tästä elokuvasta.") Itse muistan siitä lähinnä kohtauksen, jossa vanha mies nukahtaa keinutuoliin. Nukahdin itsekin. Werkmeister harmoniák on myös hidas, pitkillä otoilla kuvattu elokuva, mutta ei itsetarkoituksellisen hidas. Kun rytmiin ja mustavalkoelokuvan tummiin, mustiin ottoihin tottuu, sen maailma antaa ihmisystävällisemmän mahdollisuuden päästä sisään maailmaansa tai ainakin säilyä sen hereillä olevana tarkkailijana ruudun toisella puolen.

Dialogi on osin syvällisyydessään ja osin niukkuudessaan haastavaa. Sen, kuvien ja äänimaailman luoma kokonaisuus luo kuitenkin merkityksiä, jotka jäävät vaivaamaan. Tämä on kiehtova elokuva.

Ja samaan aikaan toisaalla...

Loppukesästä väsyin bloggaamiseen ja ajattelin jo lopettaa. Näin kevään tullen tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Tässäpä tuokiokuvia elokuulta 2017 huhtikuun 2018 alkuun.

LPRHC @ Lappeenranta

Olin ensimmäistä kertaa LPRHC-festareilla Lappeenrannassa ja ihastuin heti - vaikka lähes koko festarin ajan satoi järkyttävän paljon vettä ja alue muuttui upottavaksi liejuksi. LPRHC on ehdottomasti yksi parhaista ja leppoisatunnelmaisimmista festareista, joilla olen käynyt. Ja myös bändit olivat hyviä.

Hiekkalinna, Lappeenranta

Ja kun nyt Lappeenrannassa oltiin, tutustuttiin toki myös kaupungin nähtävyyksiin, joista kesäaikaan yksi näyttävimmistä oli hiekkalinna. Lappeenranta kokonaisuudessaan vaikutti viehättävältä kesäkaupungilta, etenkin linnoituksen alue ylipäätään.

Lana Del Rey @ Flow, Helsinki

Lana Del Rey soitti koskettavan keikan Flow'n elokuisessa yössä. Päivä oli paahteisen aurinkoinen, mutta illan tullen laski jo viileys, jota keikan hurmassa ei ehtinyt huomata, mutta joka seuraavana päivänä paljastui nuhaisena nenänä. Mieleenpainuvinta laulajan upean äänen lisäksi oli se, että hän oli pukeutunut kokovartalo-Adidakseen. O tempore, o mores!

Taiteiden yö, Helsinki

Hengailimme Töölönlahden kieppeillä ja yö huipentui tuttuun tapaan Oopperalle, missä tällä kertaaitse kunkin meistä keskittymiskyky oli herpaantunut johonkin ihan muuhun kuin oopperaohjelmiston seuraamiseen, mikä muistaakseni aiheutti myös hieman pahennusta kanssayleisössä. Kuitenkin: mitä mahtavin ilta!

Rajaportin sauna & Pispalan Pulteri, Tampere

Rajaportin yleinen sauna Tampereen Pispalassa - mitkä löylyt ja mikä tunnelma! Aion ehdottomasti mennä toistekin. Saunan jälkeen on luonnollisesti nälkä, joten kävimme Pispalan Pulterissa: konstailematon tunnelma ja valtavat annokset, tosin kaukaa viisas ainakin koettaisi tehdä pöytävarauksen etukäteen.

Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochov Candle @ Kapsäkki, Helsinki

Aino Vennan ääni: jotain niin lämmintä ja syleilevää. Yablochov Candle yhdisti musiikkia ja tanssia vaikuttavaksi kokonaisuudeksi.

Helsingin kirjamessut

Piipahdin luonnollisesti täälläkin, mutta melko lyhyesti. Mieleenpainuvinta ehkäpä oli, että nimeäni pyydettiin Paavo Väyrysen kannattajakorttiin vuoden 2018 presidentinvaaleja varten.

Koivu ja tähti @ Kansallisteatteri, Helsinki

Voi surkeuden surkeus, tästä näytelmästä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa. Tekotaiteellisuutta sekoitettuna sähläämiseen, joka ei ottanut edetäkseen mihinkään suuntaan, vaikka näyttämö kuinka pyöri. Väliajalla tilasimme kokonaisen skumppapullon ja kellon soitua mietimme, jäisimmekö vain juomaan sitä. Palasimme kuitenkin teatterisaliin, mikä osoittautui optimistiseksi virheeksi. Ei jatkoon.

AJ Annila: Ikitie

Ikitie oli sopivan mittainen ja koskettava elokuva amerikansuomalaisista 1930-luvun Neuvostoliitossa - ja aiheestahan jo näkee, että elokuvassa ei voi käydä kovin hyvin.

Rosa Liksom: Everstinna

Like 2017. 194 s.

Everstinna on hieno ja raaka romaani Lapin sodasta, nuoren naisen valinnoista ja onnettomasta avioliitosta, fasisimin historiasta ja toisaalta naisen vapautumisesta. Rankka kirja, mutta rankkuuden keskellä on kauneuden hetkensä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

"Vaikeneminen tekkee sen, ettei ruoka mene kurkusta alas, ja jos mennee, ei pysy mahassa vaan tullee samantien jommasta kummasta päästä ulos. Vaitiolo tappaa sisältä käsin. Läpitte maailman historian on ollu niittä jokka kertojat ja niitä jokka ei kerro ko häpeä estää puhumisen."

"Aamula sato räntää. Mie sain kammettua itteni ylös ja laahustin peilikaapin eteheen. Sieltä minua katto takaisin hirviö, jolla oli viinan lasittamat silmät läskinen maha ja ränsistynny vartalo. Mie hunteerasin, että olenko tuo mie, missä on se kaunis, verevä mie, joka mie ennen olin. Toljotin itteäni aikani ja sitte tuntuki jo paremalta. Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."

Nationalpark Sächsische Schweitz @ Bad Schandau, Saksa

Bad Schandaun pikkukylä Kaakkois-Saksassa lähellä Tsekin rajaa on ainakin loppusyksystä hyvin idyllinen ja rauhallinen patikoitilomakohde - jossa on aivan mielettömät maisemat. Kylä sijaitsee jokilaaksossa ja sitä ympäröivät sumuiset vuoret.

Tarjolla on monenlaisia patikointireittejä: metsää on paljon, ja se on aivan erinäköistä kuin suomalainen metsä.

Yski näyttävimmistä kohteista on Felsenburg Neurathen, jossa ei voi kuin hämmästellä aivan käsittämättömiä kivimuodostelmia ja niiden päälle rakennettua sinne tänne polveilevaa linnoitusta ja linnoituksesta avautuvaa henkeäsalpaavaa maisemaa, katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa. Kesäaikaan täällä on todennäköisesti järkyttävä turistiruuhka...

Juurihoito @ Kansallisteatteri, Helsinki

No, tulipahan nähtyä. Halusimme valita viihdyttävän näytelmän, ja oli tässä yritystä siihen suuntaan. Ei tästä kuitenkaan oikein mitään jäänyt käteen.

Diamonds at Danger @ Exite, Helsinki

Pakohuonepelikokemus Katajanokalla. Sopivasti haastetta ja hullutusta.

Juha Hurme: Niemi

Teos 2017. 439 s.

Niemi osoittaa sen, että romaani voi todellakin olla mitä vain - tai romaani-leiman voi laittaa sellaiseen teokseen, jolle Suomessa halutaan lukijoita, koska romaanejahan suomalaiset lukevat, eikö totta.

Sisällöllisesti Niemessä oli minulle vain vähän uutta. Teos perkaa Suomen, tai siis "Niemen" kulttuurihistoriaa aikojen alkuhämäristä Ruotsin vallan alta vapautumiseen saakka. Ja riemukasta luettavaa Niemi toden totta on! Kertoja päästelee suustaan pidättelemättömiä kommentteja ja tekee kulttuurihistoriasta viihdyttävää, nykylukijalle ymmärrettävää ja elävää. Ja osoittaa sen, että eipä elo täällä niemennokalla mentaalitasolla ainakaan ehkä kovin erilaista ollut satoja, tuhansia tai kymmenenkään tuhatta vuotta sitten.

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas

Pitihän tämä käydä katsomassa. Pituutta elokuvalla oli sen kolmisen tuntia, eli tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta yllätyin elokuvasta positiivisesti. Mielestäni se onnistuu päivittämään maskuliinisen klassikon nykypäivään ja oli vahvatunnelmainen elokuva. Kannatti katsoa.

Aivovuoto & Laineen Kasperi @ Tavastia, Helsinki

Nufit @ Paasitorni, Helsinki

Vuoden 2018 Nufitin teemana Paasitornissa oli "Absurdi", ja teemaan saatiin paljon kiinnostavia tulokulmia.

Allas Sea Pool, Helsinki

Kävimme keskitalven kylmyydessä testaamassa Allas Sea Poolin Helsingin Katajanokalla. Merivesialtaaseen emme uskaltautuneet, mutta höyryävä lämminvesiuima-allas oli kiehtova kokemus: on eksoottista uiskennella pimeän taivaan alla ruotsinlaivojen ja kaupungin valojen loisteessa.

Paikka on myös todella turistinen: hitaiden uimareiden osastolla lämminvesialtaassa uimisesta ei ole tulla mitään, kun kulttuurien yhteentörmäyksessä kenellekään ei ole selvää suomalaisten uimahallien konspti uintisuunnasta. Nopeiden uimarien radoilla taas kroolataan siihen tahtiin, että kloorivesi roiskuu hitaampienkin puolella aaltoina suoraan nenäontelosta alas. Olisi ehkä ollut järkevää tehdä vähän matalampi lämmin hengailuallas - sellainen, jossa voi vain nauttia eikä tarvitse edes teeksennellä uivansa.

Sauna naistenpuolella oli positiivinen kokemus - varsin tilava ja ihanan kosteat löylyt.

Pukuhuoneet sen sijaan ovat katastrofi, jossa tilankäyttösuunnitelman laatija on tyrinyt pahimman kautta. Tänne on turha tulla hakemaan rentouttavaa spa-tunnelmaa tai edes sitä, että onnistuisi sujahtamaan vikkelästi vaatteisiinsa ilman nahkeaa ihokontaktia kanssapukeutujien kanssa. Uh huh!

Ravintola Shelter, Helsinki

Katajanokalla sijaitseva ravintola Shelter oli todella positiivinen kokemus. Paikka on astetta fancympi, mikä tarkoittaa sitä, että kannattaa ottaa jokin menu, ei pelkkää pääruokaa. Sisustus on tunnelmallinen ja henkilökunta välitöntä ja ystävällistä. Keittiö huomioi hienosti erityisruokavaliotoiveita. Ruoka oli todella hyvää - ja sellaista, jotai ei ihan heti kotikeittiössä pysty kopioimaan. Myös hinta-laatusuhde oli paikallaan.

Vahva suositus tälle paikalle!

Veriruusut @ Kom-teatteri, Helsinki

Veriruusut-näytelmä Kom-teatterissa on yksi parhaita ja vaikuttavimpia näytelmiä, joita olen nähnyt. Se kertoo vuoden 1918 tapahtumista Tampereella punaisten naissotilaiden näkökulmasta. Nautin esityksessä siitä, kuinka kaikki tapahtui näyttämöllä - ja esimerkiksi tehdastyön fyysisyys välittyi oivasti näyttelijätyön kautta.

Ensimmäinen puoliaika pohjusti hyvin tulevia tapahtumia ja toinen puoliaika oli katsojan - tai ainakin minun - näkökulmasta pelkkää kyynelehtimistä, niin osuvasti tragedisten tapahtumien kauheus välittyi näyttämöltä.

Näin upean näytelmän sisällissodan satavuotismuistovuosi todellakin ansaitsee.

Lumilinna, Kemi

Kävimme katsomassa Kemin Lumilinnaa - tosin vain lyhyesti ja ulkoapäin, koska kuten kuvastakin välittyy, pakkanen oli todella, todella kireää!

Guillermo del Toro: The Shape of Water

Kaunis aikuisten satu! Elokuva siivoojasta, joka rakastuu miespuoliseen merenneitoon, tai pitäisikö sanoa merihirviöön. Kaunista eskapismia.

Arki ja kauhu @ Q-teatteri, Helsinki

Tätä näytelmää odotin todella kiinnostuneena. Kun ensi-illan jälkeiset kokemukset valuivat lehdistöön ja Nyt-liite kyseli katsojilta kokemuksia, ennakko-odotukseni ohjautuivat vain siihen suuntaan, kuinka paljon on paljon verta näyttämöllä ja toivottavasti suolenpätkät eivät haise kovin pahalta - ja että tällä kertaa eturiviin en halua.

No, lopulta yllä kuvattu osoittautui jotakuinkin näytelmän suurimmaksi sisällölliseksi anniksi - ja koko näytelmä siis pettymykseksi. Mitä tämä halusi sanoa - ja mistä? Ensin kuvataan puuduttavan hidasta arkea ja sitä, kuinka ihmiset eivät kohtaa toisiaan (tarvitaanko siihen tosiaan yksi puoliaika?), ja sitten veri lentää. Jaha.

Valosuunnittelusta täytyy tosin antaa iso plussa: se, kuinka paljon valon lämpöä säädellään, vaikuttaa tunnelmaan yllättävän vahvasti. Hieno efekti! (Ja kuinka ihanan vähäeleinen ja lähes huomaamaton; sellainen, jonka pistää merkille vasta, kun on ikään kuin liian myöhäistä.)

CMX @ Kulttuuritalo, Helsinki

CMX veti kiinnostavan keikan Kulttuuritalolla. Ehkäpä keikkapaikkavalinnasta johtuen keikka oli jaettu kahteen puoliaikaan.

Ensimmäinen puoliaika oli syna-/konehäröilyä, ja siinä kuultiin uudenlaisia versioita biiseistä. Bändi oli pukeutunut jonkinlaisiin avaruuskemistin valkeisiin haalareihin ja tunnelma oli sen mukainen.

Toinen puoliaika olikin sitten täysmittainen ja -verinen rokkikeikka, jolla kuultiin kunnon poikkileikkaava hittitykitys - ja joitakin sen verran uudempia kappaleita, että ne eivät olleet itselleni aiemmin tuttuja.

Lemminkäinen @ Kansallisteatteri, Helsinki

Millainen teatterikevät 2018 onkaan ollut! Juha Hurmeen Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle ohjaama Lemminkäinen ei ollut kaikista helpoiten seurattava näytelmä, sillä hetkinen meni totutellessa siihen, kuka kukin lavalla oikein on, mutta aivan loistava näytelmä se oli!

Aikakudet leikkaavat toisiaan, nähdään kultaisessa puvussa seikkaileva Louhivuoren ämmä (jonka nimeä ei voi mainita), suomalaiskansallinen hiihtokohtaus, romumiekkabisneksen hämärät ja vielä hämärämmät koukerot, upean härskit (ja ah niin korvamadoiksi taipuvat) rekilaulut, työhyvinvointitoimintaa pilkkaava tyky-tyky-laulutanssi ja vielä vaikka jos mitä, herkkyyttäkin.

Kaikki ääni tuotetaan näyttämöllä, jonka takaosassa on kaksi perkussionistia, ja myös näyttelijät pistävät parastaan.

Mielettömän hieno ja hersyvän hauska kokonaisuus!

Amy Winehouse Tribute Band @ Storyville, Helsinki

Ihan mielettömän mahtavaa, että vaikka upeaääninen Amy Winehouse ei enää meille livenä laulakaan, hänen tuotantoaan voi päästä kuulemaan livenä - ja vielä kahden loistavan laulajan tulkintoina sekä upean bändin säestyksellä. Hieno keikka!

Joachim Rønning & Espen Sandberg: Pirates of the Caribbean - Dead Men Tell No Tales

Pirates of the Caribbean -elokuvasarjan viides osa Dead Men Tell No Tales kannattaa käydä katsomassa jos ei muuta niin Johnny Deppin tai visuaalisesti upean loppurymistelykohtauksen vuoksi - muutoin elokuvassa on paljon sellaista, mikä ei toimi, minkä nyt voi jo osittain arvata etukäteen siitäkin, että kyseessä on jo sarjan viides elokuva.

Minua on viehättänyt Pirates of the Caribbean -elokuvissa (Johnny Deppin lisäksi) seikkailullisuus, huumori ja aurinkoiset maisemat: sellainen kokonaisuus, jota voisi kuvailla lämminhenkiseksi. Viidettä elokuvaa piinaa synkkyys. Alkukohtaus lähtee liikkeelle siitä, että poika soutaa pimeällä ja myrskyisellä merellä, sitoo kivisäkkiköyden jalkaansa ja hyppää meren pohjaan... Muutoinkin elokuvassa oleillaan enemmän myrskyssä, yössä ja pimeissä loukoissa kuin Karibian auringossa. Minusta perusteltu ei tällaisessa elokuvassa ole sekään kohtaus, jossa joltakulta sivuhenkilöltä revitään sormenkynsi irti.

Yleisesti tuntuu siltä, että kun vitsit ovat vähissä, keksitään kliseinen juoni (juu, luvassa on erinäisiä isä-poika-kohtaamisia ja niin siirappista rakkautta, että onneksi Jack Sparrow'n suuhun on kirjoitettu ironiseksi kevennykseksi hyi hitto -tyyppinen repliikki), jota venytetään, ja ajaudutaan ylipäätään synkkyyden maailmaan.

Jonkinlainen shokki on myös se, että elokuvassa otetaan takauma nuoren kapteeni Jack Sparrow'n elämään - eikä nuori Sparrow näytä ollenkaan nuorelta Deppiltä!

Dead Men Tell No Tales ei ole kokonaisuudessaan ankea elokuva kuten yllä olevasta voisi päätellä, mutta runsaasti ongelmia siinä on. Kuitenkin jo mainitsemani merellä tapahtuva loppurymistelykohtaus on visuaalisesti upea ja myöskin tunteita herättävä.

Antti J. Jokinen: Pahan kukat

Näin huonoa elokuvaa kuin Antti J. Jokisen ohjaama Pahan kukat (2016) en ole aikoihin nähnyt. Vastikään televisiosta tullut Dan Brownin samannimiseen romaaniin perustuva läpeensä kliseinen Enkelit ja demonitkin (2009) näyttää Pahan kukkien rinnalla silkalta shakespearelta.

Pahan kukkien vakavin ongelma on juonen uskomattoman tasoinen lapsellisuus ja kömpelyys. Elokuva kertoo perheestä, jossa on kaksi poikaa. Toinen  on 26-vuotias jotakuinkin syrjäytynyt ja huumemaailmassa sekoileva Juno (jota näyttelee samanniminen suomalaisräppäri - haettiinko tällä kenties uskottavuutta?), toinen on 14-vuotias tiedostava mutta tietysti teinimäinen punkkari Sipe (Viljami Nojonen). Intertekstuaalisena pohjana elokuvalle on Charles Baudelairen samanniminen runokokoelma, jota Sipen äidinkielentunnilla koulussa käsitellään ja jonka kautta opettaja pyrkii saamaan luokkansa käsittelemään sitä, onko väkivalta missään tilanteessa oikein.

Elokuvan alkupuoli keskittyy kuvaamaan nuorten päähenkilöiden sekoilua (missä kohdin juonettomuus on tarinan kannalta perusteltua), ja sitten kun asiat alkavat kärjistyä, ne kärjistyvät juuri niin alleviivatusti, osoittelevasti ja kliseisesti kuin vain ikinä voi kuvitella. Hohhoijaa.

Pahan kukat kärsii myös siitä, mistä jokainen suomalainen elokuva- ja tv-tuotanto tuntuu kärsivän: läpeensä paskasta äänityöstä. Pahan kukat on koettanut paikata heikkoa äänenlaatua nostamalla volyymin korviasärkeväksi sellaisissa kohtauksissa, joissa on kovia ääniä. Tällainen on muun muassa elokuvan alku. Alkumusiikki sattui korviin leffateatterissa niin paljon, että ajattelin, josko tämä tällaisena jatkuu, lähden menemään kesken elokuvan. Miten tällainen on sääntö-Suomessa edes mahdollista? Kun itketään siitä, kuinka nuoriso tuhoaa kuulonsa nappikuulokkeilla ja säädellään keikkojen ja festareiden äänenvoimakkuuden ylärajaa mittarit toisessa kädessä ja toisessa kädessä puhelin, jossa joku nimbyilijä valittaa musiikin kuulumisesta kaupunkiasunnon ikkunasta sisään, niin samalla elokuviin pitäisi mennä peltorit päässä. Ja tietenkään samalla kuiskatut tai mumistut vuorosanat eivät kuulu katsomoon ollenkaan. No, onneksi leffassa oli sentään ruotsinkielinen tekstitys. Olisi voinut olla suomenkielinenkin.

Kaksi hyvää asiaa Pahan kukista voidaan kuitenkin sanoa: isän hahmo (Eero Aho) on rakennettu kiinnostavaksi ja syvälliseksi ja näyttelijätyö on uskottavaa (joskin lopussa juonenkuljetus pilaa tämän hahmon). Musavideoestetiikka - jos siitä pitää tai jos sellaista haluaa tehdä - on toteutettu uskottavasti ja Helsingistä on tehokkaasti etsitty miljööksi kaikkein rumimmat ja ankeimmat paikat, joita kuvitella saattaa.

Paul Greengrass: Jason Bourne

Paul Greengrassin ohjaama Jason Bourne -leffa (2016) on viihdyttävä parituntinen, jossa Jason Bournen (Matt Damon) on luotava katseensa menneisyyteen ja suhteeseensa CIA:han ja sitä kautta myös nykyisyyteensä. Mikään keskusteluelokuva Jason Bourne ei ole, sillä päähenkilö hyvä jos juuri puhua pukahtaakaan koko leffan aikana. Toimintaa ja takaa-ajokohtauksia elokuvassa sen sijaan riittää.

J. J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens

Seitsemäs Star Wars -elokuva The Force Awakens (2015) on onnistunut ja viihdyttävä kokonaisuus, joka sopivassa määrin nostalgioi aiemmilla elokuvilla mutta ei suinkaan jää vain menneisyyden vangiksi vaan on valmis myös päästämään irti menneestä ja kehittelemään uusia juonikuvioita.

Siinä missä aiemmat trilogiat keskittyvät lopulta kysymykseen hyvästä ja pahasta, voimasta ja pimeästä puolesta, The Force Awakens meinaa osin livetä perhedraaman puolelle. Toisaalta liialta perhesentimentaalisuudelta elokuvan pelastaa sen rohkeus lopulta irtautua menneestä ja suunnata kohti uutta.

Oikeastaan ainoa asia, josta minun piti katsojana hieman kamppailla elokuvan toteutuksessa yli, on se, että pahisnaamion takaa paljastuu sama näyttelijä (Adam Driver), joka (omaan makuuni liian teinissä) tv-sarjassa Girls (2012 - ) näyttelee varsin mulkkua ja itsekeskeistä poikaystävää. Jos tämän asiayhteyden tiedostamisesta on mahdollista päästä yli, täytyy todeta, että Driver sopii Star Wars -rooliinsa hyvin.

Sam Mendes: Spectre

Uusimman James Bond -elokuvan Spectren ensi-ilta on ajoitettu halloweeniin ja pyhäinpäivään eikä syyttä, sillä elokuvan alkurymistely lähtee liikkeelle Meksikosta ja kuolleiden päivän juhlinnasta. Suuri osa elokuvasta on taattua Bond-tunnelmaa, mutta sävytettynä yllättävänkin yhteiskunnallisilla ja orwellilaisilla tunnelmilla, sillä tehtävä, jota Bond suorittaa, on kytköksissä tiedustelupalveluiden maailmanlaajuiseen fuusioon ja valvontayhteiskunnan ottamaan digitaaliseen harppaukseen. Yhteiskuntakriittisyys jää kuitenkin sivuosaan, kun elokuvassa keskitytään toimintaan, kuten kuuluukin.

Maisemat ovat hienoja ja puku- ja arkkitehtuuriloisto pääsee oikeuksiinsa kameratyöskentelyssä.

James Bond -elokuvat ovat perinteisestikin hyvin väkivaltaisia toiminnallisine rämistelyineen, näyttävine räjähdyksineen ja lähietäisyydeltä kuvattuine nyrkkitappeluineen, joita nähdään myös Spectressä, mutta Spectressä on myös sellaista väkivaltakuvausta, jota en olisi itse halunnut tällaisessa klassikkoelokuvajatkumossa nähdä: mukana on kidutuskohtaus, jonka äänitehosteet ovat suoraan hammaslääkärikäynniltä ja jonka visualisointia en itse halunnut katsoa.

Kokonaisuudessaan Spectre on kuitenkin hienosti toteutettua viihdettä, josta ehdottomasti nauttii näin pimeimpänä vuodenaikana.