Inga Magga: Puolikas

 

"Täysikuu valaisi porokaarteen ja loi varjoja sitä ympäröivien aitojen taakse."

Like 2024. 283 s.

Inga Maggan romaani Puolikas käsittelee kiinnostavalla tavalla identiteettiä. Romaanin päähenkilö on Ibbá, joka asuu Tampereella ja jolla on saamelaiset juuret, mutta joka ei oikein tunne juuriaan tai ei tiedä, kuinka niihin suhtautua. Hän ei osaa saamea eikä hänellä ole saamenpukua. Nuorena aikuisena kieleen ja kulttuuriin sisään pääseminen tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin mitä se olisi ollut lapsena - saako aikuinen olla osaamaton ja tehdä virheitä?

Päähenkilö Ibbán tarina tapahtuu nykyajassa. Romaanin toinen aikataso alkaa 1950-luvun Lapista ja kertoo Ibbáa edeltävän sukupolven, hänen isänsä lapsuudenperheen, tarinaa. Ibbán isän sukupolven kokemuksien kautta nykylukija pystyy paremmin ymmärtämään Ibbán kompleksista suhtautumista saamelaisuuteen ja ylipäätään saamelaisuuden historiaa Suomessa.

Puolikkaasta välittyy paljon tietoa saamelaiskulttuurista ja kulttuurin ja saamelaisten asemasta Suomeessa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin Ibbán pohdinta siitä, kuka hän on ja mitä hänellä on ikään kuin oikeus olla - kuka hän saa olla.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Ville Juurikkala: Irti - Hollywoodista Santiagon tielle

Like 2024. Storytelin äänikirja, 10 h 39 min.

Ville Juurikkalan omaelämäkerrallinen tunnustus- ja toipumiskirja Irti - Hollywoodista Santiagon tielle kertoo alkoholismista ja siitä irti pyristelemisestä. Irti ei ole vaikeuksista voittoon -tarina, vaan kuvaa hienosti havahtumista addiktioon ja pyrkimyksistä päästä siitä eroon.

Juurikkala on Suomen tunnetuin ja menestynein rock-valokuvaaja, ja jo teoksen alkusivuilla tulee selväksi, että alkoholi on hänelle ongelma. Irti kuvaa kokonaisuudessaan hienosti addiktion logiikkaa ylipäätään: Juurikkala oivaltaa paitsi alkoholin olevan hänelle ongelma, myös olevansa taipuvainen työnarkomaniaan. Alaotsikkonsa mukaisesti Irti vie lukijan Juurikkalan matkassa Hollywoodista Santiagon tielle, mutta elämänmuutos ei voi tapahtua ikään kuin "jossain muualla" ja sitten vain siirtyä tavalliseen elämään. Tätä harhaa Irti käsittelee konkreettisesti ja hienosti, kuin myös sitä, että muutos ei ole kertaluonteinen käänne vaan prosessi, joka tapahtuu joka hetki (tai on tapahtumatta; takapakkiakin siis tulee).

Teokseen syvyyttä tuo myös henkinen ulottuvuus. Vaikka ei uskoisi tismalleen samoihin asioihin kuin mihin Juurikkala (joka on Kaija Juurikkalan poika; Kaija Juurikkala on kirjoittanut useita teoksia, joissa näkyy hänen ajatuksensa ja uskonsa henkimaailmaan ja tässä Ville Juurikkalan teoksessa on samantapainen vire), Juurikkalan kokemus välittyy vahvana ja tekee Irti-teoksesta paljon enemmän kuin vain perinteisen addiktioteoksen tai toisaalta narratiivia usko pelasti minut -noudattavan teoksen.

Irti on monitahoinen mutta silti fokuksensa säilyttävä teos, jonka lukeminen tai kuunteleminen antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös rohkeutta tehdä asioita ja tarttua muutokseen sekä luottaa siihen, että asiat tapahtuvat syystä.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Like 2022. Alkuteos Allt vi inte sa. Suom. Sirje Niitepõld. Nextoryn äänikirja, 10 h 13 min.

Sara Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta on täysmittainen tragedia. Henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella etuoikeutettuja ja menestyviä ruotsalaisia nuoria aikuisia, ja jokainen heistä kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu, joskin eri syistä. Amandalla on taustallaan perhetragedia: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan, ja se on rikkonut jäljelle jääneet perheenjäsenet. Carolin on rikkaan perheen tytär, jota kukaan ei ota vakavasti. Sofia on somalitaustainen toisen polven maahanmuuttaja, joka kipuilee kahden kulttuurin välissä ja tulkitsee todellisuutta rasististen odotusten läpi. Jokaisella hahmolla on perusteet kokea asia niin kuin kokee, mutta jokainen on myös täysin kiinni omassa kokemuksessaan ja kykenemätön irrottautumaan omasta kokemuksestaan. 

Amanda, Carolin ja Sofia ovat ystävyksiä. Tavallaan näin voisi sanoa. Jokin kuitenkin nakertaa suhteita, eikä yksikään hahmoista oikein saa kiinni siitä, mikä se on. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, ja jokaisen hahmon kerronnassa korostuu sisäinen puhe, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, kuinka he toimivat. Kateus ja viha jäytävät heidän välisiään suhteita ja sisäinen puhe on myrkyllistä. Henkilöhahmoja syvennetään kiinnostavasti teoksen edetessä, eikä yksikään heistä ole niin pinnallinen kuin miltä aluksi tai toisten hahmojen tulkitsemana vaikuttaa.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: nykyhetki (joka on nimetty jälkeen-tasoksi ja jonka kertojanäkökulmana on mieleisairaalassa oleva Amanda) ja se aika, jonka nykyhetkeen kulminoituva tapahtumaketju tarvitsee tullakseen kuvatuksi. Juoni huipentuu Carolinin järjestämiin Instagram-täydellisiin ruotsalaisiin juhannusjuhliin saaristossa - kaikki se, mitä juhlissa tapahtuu, muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja romaanin epilogi avaa myös romaanin nimen.

Kaikki mikä jäi sanomatta on hienosävyinen romaani nuorten naisten maailmasta, paineista ja ystävyydestä, jonka ihminen voi itse tuhota.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 

"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."

Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.

Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.

Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.

Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista. 

Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:

"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."

Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen: 

"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."

Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:

"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."

Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?

Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"

Lotta myös fantasioi Danielasta:

"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."

Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.

Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:

"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."

Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:

"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin." 

Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."

Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

WSOY 2021. 544 s.

Kiinnostuin Meri Valkaman esikoisromaanista Sinun, Margot heti, kun luin siitä arvosteluja syksyllä. Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2021. Romaanin suomalaisperheen tarina sijoittuu DDR:ään, ja lähihistoriaan sijoittuva romaani, jossa pengotaan perhesalaisuuksien mysteeriä, herätti mielenkiintoni. DDR:ään liittyy mielestäni kiehtovia ristiriitoja: uskoa utopiaan, utopian epäonnistuminen ja se, mitä jäi jäljelle. 

Sinun, Margot liikkuu kahdella tai kolmella aikatasolla. On 1980-luku, jolloin suomalainen perhe (äiti Rosa, isä Markus ja lapset Vilja ja Matias) muuttaa Helsingistä Itä-Berliiniin isän lehdistökomennuksen myötä. On 2010-luku, jolloin aikuistunut Vilja lähtee Berliiniin selvittämään, mitä 1980-luvulla oikein tapahtui. Ja kirjeiden tasolla on vuosi 1989, kun Berliinin muuri murtui.

Aikatasot vaihtelevat ja niiden vaihteleminen tehdään lukijalle selväksi. Myös kerronnan näkökulma vaihtelee, tapahtumia kuvataan eri henkilöhahmojen kokemina. Romaanin vahvuus on Berliinin miljöökuvauksessa, etenkin 1980-luvun lopun alakulttuurien maailmaa kuvataan värikkäästi ja aistikkaasti. Muutoinkin romaanin vahvin osa on sen loppupuoli, kolmas osa, jossa aikatasot lähenevät toisiaan ja samanaikaisesti perhemysteeri tiivistyy ja Itä-Saksan romahdus konkretisoituu.

Romaanin alkupuolen kerronnan jännite ei toimi yhtä hyvin, vaan keskitytään toisaalta kuvailemaan 1980-luvun lapsiperhearkea, toisaalta 2010-luvun uusperheparisuhdekuvioita. Sanavalintojen tasolla en myöskään aina nauttinut romaanista: voidaan perustella, että lapsen kävelemistä kuvaillaan verbillä "tallustaa" tai "koikkelehtia", mutta vanhuksen "tallustaminen" tai aikuisen miehen "porhaltaminen" eivät mielestäni ole onnistuneita tyylivalintoja. Nämä toki ovat makuasioita.

Henkilöhahmojen tunnetiloja ja tulkintoja DDR:n romahduksen ja maailmankartalta katoamisen jälkeen ristivalotetaan hienosti: "Miedän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. - - Historiankirjoitukseen on vakiintunut ilmaisu 'Saksojen yhdistyminen', mutta minulle ja monille muille kyse oli ennemminkin DDR:n pakkoliittämisestä Saksan Liittotasavaltaan. Uudelle Saksalle eivät kelvanneet idän journalistit, opettajat eivätkä tutkijat. Sille eivät kelvanneet idän televisiokanavat, koulutusjärjestelmä tai muut instituutiot." Mitä jää jäljelle ihmiselle, jos kaikki, millä on ollut arvoa, merkitystä ja statusta, muuttuu yhdessä yössä arvottomaksi ja naurettavaksi? Tällaisia kysymyksiä käsitellessään Sinun, Margot on vahvimmillaan.

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet

 

Johnny Kniga 2021. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Männen i mitt liv. Nextory 4 h 55 min.

Sofia Rönnow Pessahin Elämäni miehet on vaikuttava lukukokemus. Päähenkilö Sonian elämästä kerrotaan hänen miessuhteidensa kautta nuoruudesta keski-iän kynnykselle. Kuten romaanin kansi vihjaa, miehet nimetään numeroin: jollakin tavoin he ovat Sonian elämän ranka tai kehikko. 

Romaanissa kerrotaan seksistä runsaasti ja suorasanaisesti, eikä seksi useinkaan ole kaunista tai päähenkilö ei useinkaan nauti siitä. Elämäni miehet ristivalottaa naiseutta: toisaalta Sonia toimii pitkälti ikään kuin miehisen mallin mukaan harrastaessaan runsaasti seksisuhteita, toisaalta Sonia näyttäytyy hyvin haavoittuvaisena ja yksinäisenä ihmisenä, joka ei onnistu kohtaamaan ihmisiä aidosti tai ihmiset eivät pääsääntöisesti jostain syystä rakastu häneen, vaikka hän rakastuisi heihin.

Alussa romaani tuntuu hulvattomalta, mutta miesjatkumon vain jatkuessa Sonian tarina muuttuu ahdistavaksi. Romaani on kerrottu preesensissä, mikä lisää kerronnan intensiteettiä. Vaikuttavuutta puolestaan lisää toteava kerrontatapa: kerrottiinpa päähenkilön tekemisestä tai tunteista, kumpiakaan ei moralisoida tai arvoteta. Romaani ei ikään kuin anna minkäänlaisia vastauksia vaan vain näyttää päähenkilön elämää.

Elämäni miehet on Rönnow Pessahin esikoisromaani. Jään odottamaan hänen seuraavaa teostaan ja sen suomennosta!

Haruki Murakami: Komtuurin surma

"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."

Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.