Mel Robbins ja Sawyer Robbins: Let them -teoria - Elämän mullistava menetelmä, josta miljoonat puhuvat

 

Gummerus 2025. Suom. Kirsimarja Tielinen. Lukijana Katja Ståhl. Äänikirjana Storytelin kautta. 10 h 22 min.

Mel Robbinsin itseapukirja Let them -teoria on aikamoinen kuuntelukokemus. Katja Ståhl on aivan nappivalinta lukijaksi. Hänen tapansa artikuloida sopii teoksen tyyliin, joka on muodoltaan jutusteleva ja podcastmaisen väljä ja jonka esimerkit ovat arkisuudessaan puhuttelevia. Teoksessa toistetaan sanaliittoyhdyssana Let them -teoria niin monta kertaa, että se meinaa tulla uniin. Suunnilleen joka toinen virke tuntuu alkavan "Let them -teoria auttaa sinua ymmärtämään...". 

Kirja on monin paikoin sisällöltään aika kevyttä ja banaalia - alkupuoleltaan jopa siinä määrin, että meinasin siirtää äänikirjan roskakoriin. Teoksen toisessa osiossa sen sijaan on joitain oivalluksiakin, kuten lausahdus "Antaa aikuisten olla aikuisia". Antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja valintansa. Omassa elämässään voi sitten valita, haluaako pitää elämässään ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat. Tätä asiaa Let them -teorian toisessa osassa pyöritellään niin konkreettisten esimerkkien kautta ja moneen kertaan, että asia alkaa mennä lukijallekin perille. Toisessa osassa hahmotellaan kiinnostavasti myös ajatusta aikuisiän ystävyyksistä ja siitä, kuinka ihmiselämän rakenteet ovat lapsuuden ja nuoruuden aikana aivan erilaisia kuin aikuisuudessa ja kuinka se vaikuttaa siihen, että lapsena ja nuorena on eräällä tapaa myös helpompaa ystävystyä. 

Kolmannessa osassa teoksen punainen lanka sitten taas katkeaa ja sisältö on aika sirpaleista. Aikaansa ei välttämättä kannata käyttää Let them -teorian kuuntelemiseen (eikä taatusti lukemiseen! teosta olisi voinut tiivistää isolla kädellä), mutta lopulta kokemus oli ihan jees. Teos antaa kiinnostavan kurkistusaukon myös amerikkalaiseen kulttuuriin, jossa sekä selviytyminen että menestyminen ovat enemmän itsestä kiinni kuin hyvinvointivaltiossa - sekä toisaalta myös somemaailmasta tuttuun puhetapaan, jossa mitä tahansa ajatuskyhäelmää voi kutsua "teoriaksi" ja mitä tahansa juttutuokiota asiantuntijan kanssa "tutkimukseksi".

Don DeLillo: Hiljaisuus

 

Tammi 2022. Suom. Helene Bützov. Nextoryn äänikirja, 1 h 37 min.

Don DeLillon Hiljaisuus on yksi turhanpäiväisimmistä romaaneista, joita olen kuunnellut. Sisältö on sekava, aukkoinen, tajunnanvirtamainen ja jaaritteleva, eikä kuuntelusta jäänyt mitään käteen. Tarinassa digitaalinen sähkön varaan rakentunut moderni maailma romahtaa sähköjen katkeamiseen, ja henkilöhahmot hätääntyvät tästä kuka milläkin tavalla. Ehkä tämä (pienois)romaani jotakin kuvastaa, mutta "jotakin kuvastavia" romaaneja on kyllä parempiakin. 

Ensimmäinen kerta, kun luin DeLilloa - ja saa puolestani pitkäksi aikaa jäädä viimeiseksikin.

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

Oliver Burkeman: Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät?

 

Siltala 2022. Suom. Urpu Strellman. 330 s. Nextoryn äänikirja, 8 h 25 min.

Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa - Miten käytät loppuelämäsi päivät? on ajattelemaan saavaa kuunneltavaa. Teoksen aloitusta ja lopetusta en pitänyt erityisen onnistuneina. Ne kehystävät teoksen sisällön sinänsä perustellusti siihen, että ihmisen elämästä merkityksellistä tekee juuri rajallisuus (teoksen nimikin tulee siitä, että mikäli eläisi 80-vuotiaaksi, elämän kesto olisi noin neljätuhatta viikkoa), mutta omaan makuuni kuolemapuhetta on aloituksessa ja lopetuksessa liikaa. Teoksen varsinainen sisältö eli muut luvut sen sijaan ovat inspiroivaa kuunneltavaa - tämäkin teos on sellainen, johon tekisi mieli palata kirjoitetussa muodossa myöhemmin, kuunneltu kun tuntuu olevan kiinni kuuntelemisen hetkessä eikä ainakaan itselleni jää kertakuulemalla mieleen sen pidemmäksi aikaa. 

Teoksessa on näkökulmia, jotka saavat miettimään omaa ajankäyttöä. Siinä pohditaan esimerkiksi prokrastinaation ja välttelemisen merkitystä ja niiden suhdetta pelkoon, tai sitä ajatusta, kuinka paljon tärkeämpää on tehdä itselleen tärkeitä asioita (vaikkapa tutkijan työtä) päivittäin sopiva tai vähäinen määrä kuin maanisesti hurahtaa yhdeksi päiväksi työn imuun ja sen jälkeen olla niin uupunut suorituksestaan, että pitää taukoa ja sen jälkeen tekemisen aloittamisen kynnys on taas suuri.

Neljätuhatta viikkoa ei ehkä sisällä uutta tai mullistavaa tietoa sinänsä, mutta sen esitystapa on helposti lähestyttävä eikä se sisällä tyhjiä lupauksia, vaan se antaa lukijalle itselleen tilaa pohtia omaa elämäänsä ja valintojaan. Ehkäpä näistäkin syistä teos nousi esimerkiksi New York Timesin bestsellerlistalle ilmestyttyään.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys

Otava 2020. Nextory 5 h 12 min.

Perttu Pölösen kirjoittama tietokirja Tulevaisuuden lukujärjestys on ollut lukulistallani jo pitkään. Tulevaisuudentutkimus on hyvin kiinnostava tieteenala, ja Pölösen tulokulma teoksessaan siihen on se, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitsemme. Pölönen käsittelee niin koulutusta, työelämää, yrittäjämäistä asennetta kuin vuorovaikutustaitojakin, viimeksi mainittuja eritoten suhteessa uusiin vuorovaikutuskanaviin, kuten sosiaaliseen mediaan.

Pölösen tapa kirjoittaa on raikas, positiivinen ja konkretisoiva. Mikä teoksessa puolestaan paikoin ärsyttää tai tuntuu silmiinpistävältä, on Pölösen oma positio (joka on jokseenkin elitistisen maailmankansalaisen) ja se, että osa argumenteista on perusteltu ohuesti - kuten vaikkapa näkökulma siitä, kuinka alan asiantuntija ei ole paras asiantuntija, koska hänen näkemyksensä ovat luutuneita ja hän ei kykene tarkastelemaan asiaa asian vaatimalla freesiydellä. Esimerkiksi tästä Pölönen nostaa vaikkapa sen, että opettaja toki luulee olevansa alansa asiantuntija, mutta näinhän ei ole. 

Toisaalta Pölönen tuulettaa asiantuntijuuden käsitettä nostamalla esiin sen, kuinka nuorilla on asiantuntemusta vaikkapa sosiaalisen median vaikuttamisesta, vaikka heillä ei olekaan yhtä pitkää elämänkokemusta kuin vaikkapa keski-ikäisillä, ja näitä nuoria asiantuntijoita voisi hyödyntää enemmänkin. Tätä ajatusta olisin odottanut Pölösen tosin vievän pidemmälle, sillä hän tyytyy konkretisoimaan sitä sillä, että yritykset voisivat käyttää vaikuttajanuoria asiantuntijoina markkinoinnissaan. Näinhän käsittääkseni tapahtuukin.

Vaikka suhtaudun Tulevaisuuden lukujärjestykseen kritisoivastikin enkä allekirjoita kaikkia sen ajatuksia, pidin silti kirjasta ja se sai ajattelemaan asioista uudesta näkkulmasta. Ennen kaikkea pidin Pölösen esittelemistä konkreettisista ajattelun työkaluista, kuten metodeista, joita hän esittelee käsitellessään luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Tällaisia ovat esimerkiksi ominaisuusluettelo, huonojen ideoiden keksiminen, käyttötarkoitusten listaaminen ja kysymyspeli.

Siinä missä aiemmin kuuntelemani tietoteos, Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt, suhtautuu sosiaaliseen mediaan äärimmäisen kriittisesti, Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestyksen asenne somea kohtaan on myönteinen tai neutraali. Pölönenkin kyllä nostaa esiin sen, kuinka somelle ei tule antaa liikaa aikaa, mutta hän näkee somen kuitenkin enemmän mahdollisuutena kuin uhkana ja maalailee myös ajatuksia herättäviä visioita siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden some voi olla tai kuinka tekoäly voi vaikuttaa tulevaisuudessa. Pölönen pohtii muun muassa mahdollisuutta tekoälypuolueesta tai -hallitsijasta.

Teknologinen kehitys ei Tulevaisuuden lukujärjestyksessä siis ole uhka vaan mahdollisuus, mutta vaikka kirja käsitteleekin paljon teknologiaa, sen pohjavire on silti mielestäni vahvasti humaani. Tulevaisuuden ihmiselle tärkempiä ovat ennen kaikkea ne taidot, joihin kone ei pysty: vuorovakutus, empatia ja persoona.

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija

 

Tammi 2012. 223 s.

Mielenfilosofi Lauri Järvilehdon teos Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemisen vaikutuksia, mekanismeja ja tekniikoita. Teoksessa on ajattelemisen aihetta kaikille, joita ajattelemisen prosessit ja niiden vaikutus elämään kiinnostavat. Ainoastaan teoksen luku, joka käsittelee verkkoälyä, sisältää vanhentuneita vinkkejä, jotka ovat hyvinkin sidoksissa teoksen julkaisuajan teknologiaan ja sovelluksiin, mutta näidenkin vinkkien pohjalta pystyy itse miettimään nykypäivään soveltuvia esimerkkejä.

Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemista, ajattelemisessa vaikuttavia voimia ja muistia. Teoksen mukaan on olemassa kolmenlaista ajattelemista: rationaalista, intuitiivista ja tunteisiin perustuvaa. Intuitiivisen ajattelemisen mekanismeja avataan kiinnostavalla tavalla, ja intuitiivinen ajatteleminen selittääkin pitkälti ajattelemisen nopeutta - rationaalinen ajatteleminen on huomattavasti hitaampaa. Teos ottaa intuitiivisen ajattelemisen näkökulmasta kantaa myös niin sanotun valistuneen arvauksen käsitteeseen: jos ihminen on alan asiantuntija, onnistunut intuitiivinen ajatteleminen on mahdollista, koska ihmisellä on paljon tietoa aihepiiristä, mutta jos intuitiivista ajattelemista tapahtuu aiheesta, josta ihminen ei paljoa tiedä, kyseessä on todennäköisemmin tunteisiin perustuva ratkaisu ja rationaalinen ajattelu olisi tällaisessa tilanteessa suotavampaa.

Burnoutia ja flow-tilaa - ääripäinä toisilleen - teoksessa tarkastellaan kiinnostavasta näkökulmasta. Teoksen mukaan ihmisen tietoinen työmuistin kapasitetti on seitsemän yksikköä. Jos työmuisti on vapaa, voi parhaimmillaan työskennellä miellyttävässä flow-tilassa, jossa ajantajukin katoaa - jos käytettävissä on kaikki seitsemän huomiokanavaa, flow-tilaan on mahdollista päästä helposti. "Jokainen päähän pälkähtävä ajatus tai ympäristöstä kumpuava keskeytys varaa kuitenkin tietoisesta mielestä yhden huomiokanavan. Jos koko työmuisti tukkeutuu, on tuloksena loppuunpalaminen eli burn-out: seinät kaatuvat päälle. Stressitaso riipuu siis pitkälti työmuistin toiminnasta. Jos työmuistin kapasiteetti tilttaa nollaan, ei pysty tekemään tietoisesti enää yhtään mitään."

Tee itsestäsi mestariajattelija esittelee useita tekniikoita ja harjoituksia, jotka antavat ajattelemisen aihetta, vaikka eivät kaikki ainakaan itselleni uusia tai tuntemattomia olleet. Järvilehto havainnollistaa harjoituksia käytännön esimerkein, joten harjoituisten ideasta on helppoa päästä jyvälle. 

Teoksessa tarkastellaan myös luovuutta ja siihen liittyviä prosesseja, ja teos sopii hyvin luettavaksi stressistä ja työelämän kaoottisuudesta kärsiville lukijoille.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan

Atena 2019. 277 s.

Pekka Vahvasen tietokirja Kone kaikkivaltias on alaotsikkonsa Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan mukaisesti digitalisaatio- ja konekriittinen puheenvuoro. Teoksen näkökulma on rajattu selkeästi ja se keskittyy tarkastelemaan digitalisaation ihmisille, ihmiskunnalle ja ihmisyydelle itselleen uhkaavia ja vaarallisia seikkoja. Vahvanen kirjoittaa kiinnostavasti ja perustellusti. Ote on vahvan humanistinen ja humaani.

Kone kaikkivaltias asettaa digitalisaation historialliseen viitekehykseensä. Vahvanen esittelee tietokirjailija Ronald Wrightin käsitteen "edistysloukku":

"Historian ensimmäisiin sivilisaatioihin kuuluva Sumer (noin 4 000 - 2 000 eaa.) nykyisen Irakin alueella kehittyi osittain teknologisen innovaationsa ansiosta: sen vallankumouksellinen kastelujärjestelmä sai kaiken kukoistamaan muutamaksi sadaksi vuodeksi. Sama kastelujärjestelmä oli kuitenkin tuhoamassa koko sivilisaatiota. Jokien vedet olivat nuolleet esimerkiksi kallioista mukaansa suolaa, ja kun tämä kasteluvesi ohjattiin kuiville pelloille, suuri osa vedestä haihtui mutta suola jäi. Vuosisatojen aikana suolaa kertyi maaperään ja se teki lopulta pelloista viljelykelvottomia. Nykyiset Etelä-Irakin autiomaat ovat seurausta sumerilaisen sivilisaation vallankumouksellisesta kastelujärjestelmästä - edistysaskeleesta, joka kääntyi itseään vastaan."

Vahvanen perustelee teoksessaan useasta näkökulmasta, miksi digitalisaatio vaikuttaa tällaiselta edistysloukulta. Osa uhista on ennestään tuttuja ja osaa en ainakaan itse ole tullut ajatelleksikaan.

"Aristoteles kirjoitti, että jos koneet (automata) tulevat, orjia ei enää tarvita. Mutta äärimmilleen vietynä kehitys tekee ihmisestä laiskan, mielikuvituksettoman ja toimintakyvyttömän. Unohdamme, että nautimme kokonaisvaltaisemmin asioista, joita varten joudumme ponnistelemaan. Kaipaamme saavuttamisen ja ansaitsemisen tunteita. Insinöörin - - ajattelutapaan sen sijaan kuuluu, että ihminen haluaa vain päästä helpolla ja viihtyä. - - Polttomoottori teki mahdolliseksi ihmiskehon hylkäämisen; nyt digilaitteet mahdollistavat aivojen alasajon."

Koneet ihmisen vapauttajina on tuttu ajatus. Vahvanen keskittyy kuitenkin käsittelemään tämän ajatuksen kääntöpuolta. Miltä koneet meidät "vapauttavat"? Onko tämä sellaista "vapautta", jota ihminen todella haluaa? Mitä ihminen haluaa? Mistä merkityksellisyyden kokemus syntyy? Syvimmiltään teos sivuaa siis ehdottomasti kysymystä elämän tarkoituksesta...

Vapauden kääntöpuolena näyttäytyy merkityksetön tyhjyys. Vahvanen lainaa transhumanisti, Oxfordin yliopiston Ihmiskunnan tulevaisuuden instituutin johtaja Nick Bostromia. Bostrom maalaa kuvan tekoälyn antamasta autuaasta tulevaisuudesta, jonka Vahvanen rinnastaa Marxin vapauden valtakuntaan tai jopa Raamatun Taivasten valtakuntaan - ja jonka maanpäällisyden version tyhjyyden ja merkityksettömyyden hän paljastaa:

"Tässä visiossa superälykkäiden koneiden ansiosta ihmisten ei tarvitse tehdä tulevaisuudessa mitään 'siksi että ansaitsisimme elannon' vaan ainoastaan koska 'haluamme järjestää juhlia, maalata tauluja ja soittaa viulua'. Bostromin haavetulevaisuudessa mahdollistuvat myös 'digitaaliset mielet sekä tietoisuuden tilat, joita nyt on vaikea kuvitella, mutta jotka tarjoaisivat valtavasti hyvinvointia ja emotionaalista palkitsevuutta'.
        Mutta tulevaisuus, jossa kaikki ovat juhlia järjestäviä taiteilijoita, ei ole kuitenkaan hauska, jos ketään ei kiinnosta tekemäsi taide tai kukaan ei halua tulla juhliisi. Taiteilijuuden hohdokkuuteen kuuluu se, että saa sielunsa tuotteille tunnustusta. Lisäksi nykyään monen ihmisen ainut kaveripiiri on työporukka. Jos työpaikan velvollisuudentunteeseen perustuvia yhteisöjä ei tulevaisuudessa enää ole, monen sosiaalinen elämä köyhtyy vararikkoon asti. Ja millaista ylipäänsä on emotionaalinen palkitsevuus maailmassa, jossa ihmismielistä on loputon määrä digitaalisia kopioita, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä? Näin kyseenalaistetaan ihmiselämän yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, jopa ihmisarvo."

Vielä emme ole digitalisaation kehityksessä näin pitkällä, mutta yllä maalattu visio ei myöskään houkuttele tippaakaan. Nykyhetken tilannetta Vahvanen kuvaa napinpainallusnautintojen eli nautintojen helppouden kautta:

"Teknologian kehityksen keskeinen päämäärä on elämän helpottaminen. Mutta helpottaessaan elämää se myös latistaa kokemusmaailmaa. Elämän mielekkyys ei nimittäin synny vaivattomuudesta.
        Materiaalinen edistys on mahdollistanut napinpainallusnautinnot, joiden turmeltaviksi me - toisin kuin metsästäjä-keräilijät aikanaan - voimme hyvinvointivaltiossa uppoutua lähes milloin vain. Kukin meistä voi mennä kauppaan, ostaa neljänsadan gramman karkkipussin tai sixpackillisen keskiolutta ja tintata koko annoksen yhdellä istumalla. Tai sitten voi mennä nettiin ja runkata joka päivä uutta pornotähteä tirkistellen. Virtuaalisissa maailmoissa voi puolestaan saada helppoa hyväksyntää näennäisiltä kavereilta. - - Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin.
        Ihminen on nimittäin syntynyt sellaiseksi, että osaamme olla tyytyväisiä elämäämme vain, jos koemme rakentavamme sitä itse. Tarvitsemme ponnisteluja, jottavoimme oikeuttaa nautintomme. Tarvitsemme haastetta, jotta voimme kokea onnistuvamme. Vaikeiden mutta ei liian vaikeiden päämäärien tavoitteleminen ja saavuttaminen ovat tärkeä osa mielekästä elämää."

Vahvasen tekstin lukeminen saa aikaan ainakin minussa sen, että ryhtyy tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisemmin ja miettimään, kuinka usein itse viettää aikaa vastaavien napinpainallusten äärellä ja onko se todellakaan lisännyt elämän merkityksellisyyden kokemusta. Tekee suorastaan alkamaan mieli ponnistella jonkin asian eteen!

Kone kaikkivaltiaan mukaan napinpainallusnautintojen maailma on johtanut kyltymättömyyden kulttuuriin, jossa mikään ei riitä ja mikään ei siksi tunnu miltään:

"Siinä missä edistys on tuonut pyrkimyksen helppouden, tehokkuuden ja nautintojen maksimointiin, sivutuotteena olemme saaneet kyltymättömyyden kulttuurin. - - Internetin tarjonta on lähes loputon. Samasta tuutista voi tähystää maailman kauneimpia taideteoksia, hauskimpia stand up -pätkiä sekä kuunnella musiikkia ja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri sillä hetkellä eniten. Lopulta tämä yltäkylläisyys ei ole kuitenkaan sinaus vaan kirous. Myös kulttuurisiin kysymyksiin pätevät samat inflaation lait kuin rahamarkkinoihin: jos taidetta, ihmisiä tai viihdettä on yltäkylläisesti, niiden arvo vähenee. Kun kaikki on banaalisti aina tarjolla, merkitys sumenee. On mahdotonta kaivata sellaista, jota ilman ei tarvitse olla. Ja kun ei kaipaa, voiko kokea täyttymystäkään?"

Vahvanen käsittelee myös ihmisen joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta:

"Koneisiin luottaminen kertoo usein myös siitä, että muut ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Kun ihmiset jättävät osattomaksi, kone antaa illuusion siitä, mitä ihmisiltä voisi saada. Tästä muodostuu helposti noidankehä: Kun teknologia vieraannuttaa ihmisiä toisistaan, monet turvautuvat virtuaalisiin maailmoihin. Virtuaalimaailmoihin tukeutuminen puolestaan helposti vähentää ihmiskontakteja entisestään, varsinkin jos virtuaalimaailmoja alkaa pitää parempina ja luotettavampina kuin aitoja ihmiskontakteja. Pikkuhiljaa ihmisyyden esittämisestä tulee tarpeeksi inhimillistä yksinäisen tarpeisiin. Pikkuhiljaa tunteiden simulointi alkaa muistuttaa tarpeeksi paljon oikeita tunteita."

Vahvasen mukaan digimaailma kärjistää asetelmia entisestään - se jolla on, saa enemmän, ja se jolla ei ole, menettää entisestään. Mielestäni tämä syrjäytymisen logiikka on jo nähtävillämme nyky-yhteiskunnassamme.

Mikä sitten on digitalisaation vaikutus kognitiivisiin kykyihimme ja muistiimme? Vahvanen käsittelee tätä kysymystä kiinnostavasti asettaen sen luovuuden ja jopa identiteetin kontekstiin:

"Kun tarvitsemamme tiedot löytyvät nopeasti digilaitteillamme, se vähentä muistiponnistelujamme. Samalla yhä suurempi osa pitkäkestoisen muistin käytöstä menee muuhun kuin varsinaisten sisältöjen muistamiseen. Sparrow'n mukaan painamme nykyään useammin mieleen sen, mistä jokin tieto löytyy - sen sijaan että yrittäisimme muistaa itse asian.
        On huomattava, että pitkäkestoinen muisti ei ole vain varasto, jonne torpataan tavaraa jota ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Joskus kuulee sanottavan, että kun älypuhelinten aikaan ei tarvitse muistaa mitään, aivoilla on enemmän resursseja luovalle ajattelulle. Mutta muisti on keskeinen osa ajattelua ja älykkyyttä, eikä sitä voi ulkoistaa ilman seurauksia. Se on tärkeässä roolissa monimutkaisten asioiden jäsentämistä ja ymmärtämistä edesauttavien skeemojen rakentamisessa. Toki Googlea voi käyttää apuna tiedon etsimisessä, mutta jos asioita ei paina mieleen, pelkkä sinne tänne googlaaminen ei ole oppimista. Jos et minun tapaani muista mitään esimerkiksi Margaret Mahlerin lapsen kehitystä koskevasta teoriasta, vaikeaa on silloin muodostaa siitä järkeviä uusia tulkintojakaan. On ensin muistettava, jotta pystyy ymmärtämään ja luomaan uutta. Muistin ulkoistaminen Googlelle voi heikentää autonomista ja luovaa ajattelua.
        Muisti on myös tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Mitä tapahtuu, jos yhä suurempi osa elämänhistoriasta, minuuden keskeisistä rakennuspalikoista, ei ole tietoisen mielen ulottuvissa? No, onneksi meillä on ne tuhannet valokuvat ja videot kovalevyllä tai pilvessä - niistä voi aina tarkistaa, mitä on tehnyt ja kuka on."

Luonnollisesti digitalisaatioon liittyy myös vaikuttaminen. Yleinen ajatus on, että internetin ja digitalisaation myötä "kaikki tieto on ulottuvillamme". Tiedonhaku asettautuukin Vahvasen teoksessa monimutkaisempaan valoon. Ei sillä, etteikö tuo paljo tieto mahdollisesti olisi löydettävissä, vaan sillä, kuinka paljon ihminen lopulta viitsii etsiä ja kuinka paljon suosittuusharha vaikuttaa tietoon uskomiseen tai tiedon käyttämiseen:

"Tutkimukset osoittavat, että Google-haun ensimmäisillä tuloksilla on valtava vaikutus ihmisten mielipiteiden muodostamisessa. Uskomme, että se mikä on Googlen hakutulosten kärjessä, on väistämättä todempaa kuin alemmat tulokset - puhumattakaan niistä, jotka eivät ole edes päässeet  ensimmäiselle sivulle. - - Akateemisen maailman siirtyminen nettiin voi johtaa myös tieteellisen tiedon keskittymiseen. Chicagon yliopiston James A. Evansin tutkimuksen mukaan akateemisten julkaisujen digitalisoiminen on johtanut siihen, että tieteellisissä artikkeleissa on viitattu yhä harvempiin tutkimuksiin. Nettipohjaiset haut kun antavat tutkijoille samanlaisia lähteitä. Vaikka kaikkeen maailman tietoon pääsee yhä helpommin käsiksi, erilaiset perustellut ideat eivät välttämättä kukoistakaan, vaan perspektiivimme saattaa kaventua entisestään."

Paitsi että ihminen itse kaventaa laiskuudellaan tai joukkoon kuulumisen ja miellyttämisen halullaan omaa maailmankuvaansa, digitalisaatioon liittyy myös poliittinen vaikuttaminen, jota jonkin verran onkin käsitelty mediassa. Vahvanen nostaa esiin sen, kuinka poliittinen vaikuttaminen ennen oli läpinäkyvämpää, kun vaikuttaminen ja esimerkiksi erilaiset lokakampanjat olivat kaikkien nähtävillä vaikkapa sanomalehtien sivuilla. Nyt puolestaan "Toisen puolueen tai median on sen sijaan vaikeaa haastaa yksittäisille äänestäjille räätälöityjä mainoksia, joita suuri yleisö ei koskaan näe. Samalla kohdennettu mainonta antaa kampanjoille mahdollisuuden olla kaksinaamaisia - tai itse asiassa moninaamaisia. Äänestäjälle, joka käy usein seurakunnan kotisivuilla, ei vahingossakaan lähetetä viestiä, jossa mainitaan puolueen kannattavan homoliittoja. Valtion tukien varassa elävälle jätetään kertomatta, että puolue ajaa veronalennuksia ja sosiaalitukien leikkauksia: kerrotaan sen sijaan jotain, jota hän nettikäyttäytymisensä perusteella haluaisi kuulla".

Kone kaikkivaltias saa katsomaan niin maailmaa kuin omaakin elämää ja elämäntapaa kriittisemmin. Digitalisaatiolla ja internetillä toki on hyvätkin puolensa, mutta niitä varten on kirjoitettu eri teoksia. Kone kaikkivaltias keskittyy kriittisyyteen.