Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Pirjo Hassinen: Popula

"Torstaina 18. elokuuta kello 14.02 hän osti pääsylipun taidenäyttelyyn."

Otava 2012. 318 s.

Pirjo Hassisen kirjoittama, vuonna 2012 Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Popula on kiinnostava ja ajankohtainen teos. Romaani perkaa populismin suosion syntysyitä kahden päähenkilönsä, viisikymppisen Pirjon ja ehkäpä kolmikymppisen Pertun kokemusten kautta. Pirjo ja Perttu asuvat lähiörivitalossa ja ovat naapureita.

Pirjo on ajautunut jollakin tapaa turhautumisen tilaan elämässään. Hänen muutostaan kuvaa hyvin tämä kohta romaanista:

"Oli ollut aikoja, kun Pirjosta oli tuntunut, että hän kykenee elämässään mihin vain. Töissä, äitinä, viehkeänä työmatkalaisena. Hänen elämänsä oli ollut selkeää, hapekasta ja niin voimallista, että sen luuli jatkuvan omalla painollaan samanlaisena, täytenä, hehkuvana aina kaukana siintävään loppuun saakka. - - Voimavuodet olivat jossain vaiheessa loppuneet. Pirjo oli hukkunut pääkaupungin aamuruuhkaan, työ litistynyt ja alkanut kutistua ensin reunoilta, kunnes siihen oli tullut reikiä. Oma naama peilissä oli alkanut näyttää puolitutulta, jota ei olisi enää jaksanut tervehtiä."

Pirjo on yksinhuoltajaäiti, jonka lapsi Rita on jo aikuinen ja joka ei enää ole mukana työelämässä. Romaani kuvaa Pirjon kautta ennen muuta populistista taidepolitiikkaa, joka Suomessa oli puheenaiheena varsinkun vuonna 2011, jolloin perussuomalaiset julkaisi taidepoliittisen manifestinsa. Pirjo on aina ollut taiteellinen, mutta häntä ei koskaan perheessään kannustettu taiteellisuuteen. Pirjo on esteetikko, joka rakastaa kukkia, joita hän haluaa kunnioittaa maalauksissaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänet on ikuisesti tuomittu harrastelijaksi, ja mikä pahempaa, leimattu "kukkamaalariksi", siinä missä nykytaiteen museot pullistelevat hänen näkökulmastaan ties mitä suttuja, jotka eivät millään tavoin muistuta todellisuutta.

Perttu on duunari, isokokoinen ja lihaksikas mies, joka on töissä Anger-nimisen hienostoyökerhon portsarina. Pertun henkilökuvaan luodaan hienosti syvyyttä hänen äitisuhteensa kautta. Perttu asuu äitinsä asunnossa ja hänen äitinsä puolestaan asuu dementiakoti Kuussa. Pertun elämänsisällön kaksijakoisuus havainnoillistuu hienosti seuraavassa katkelmassa, jossa kuvataan ensin Pertun yöllisiä kohtaamisia portsarina ja sitten hänen joka-aamuista vierailuaan äitinsä luona:

"Oli myös herra Heroiinitukkukauppias ja herra Tuomittu Pedofiili, mutta he eivät olleet Pertun ylimpiä ystäviä. Herra Transuja oli monta. - - Heistä ei tulisi ystäviä, mutta kohtaaminen ovella oli molemmille merkitsevä hetki illassa.
        Siksi aamut olivat niin tylyn tyrmistyttäviä. Kun oli kohdannut illalla ihmisiä, joita saattoi syystä kutsua värikkäiksi ja kummajaisiksikin, ei löytänyt sanoja kun ajoi Dementiakoti Kuuhun ja näki hoidokit. Siellä persoonat olivat kadonneet, aivan kuin sinne päätyneet ihmiset eivät koskaan olisi olleetkaan Perttuja tai Aneja, Pirjoja tai Matteja."

Jonkinlaisen luokkanousun ja menestyksen mahdollisuuden kuvaajana Populassa puolestaan on Pirjon tytär Rita:

"Jos ihminen koki odottamattoman onnenpotkun, hän alkoi pitää kokemusta itsestäänselvyytenä. Koska minulle kuului tämä hyvä nyt, minulle kuuluu tulevaisuudessa kaikki muukin hyvä. - - Se tunne teki ihmisestä jotenkin luimun. Pinnalta vaatimattoman, mutta sisältä oman hyvänsä kuoreen käpertyneen. Siinä käppyrässä käsiin kasvoivat pitkät pedonkynnet, joita ei kuvitellut koskaan tarvitsevansa. Sillä hyvä onnihan jatkuisi; jonkin itseltäkin salatun ominaisiuuden ansiosta tästedes tapahtuisi vain hyviä asioita, uralla kohoamista." 

Rita on koulutettu nainen, joka aikuistuttuaaan muutti Saksaan töihin. Elämä ei kuitenkaan ole jatkuvia "odottamattomia onnenpotkuja", ja niinpä Rita on palannut - enemmän tai vähemmän häntä koipien välissä - kotiin. Nyt hän seurustelee keskiluokkaisen Villen kanssa, joka on leski. Aviolittossan Ville on adoptoinut eteläafrikkalaisen tytön vaimonsa kanssa. Romaanin nykyhetkessä Rita on teini-ikäisen tytön äitipuoli, eikä suhde todellakaan ole erityisen onnistunut. Perhe-elämänsä kriisissä Rita ajautuu ajattelemaan myös omaa kuolevaisuuttaan:

"- - sinäkin kuolet - - noin vain yhden yön aikana nukkumaan ruvettuasi, epädramaattisesti, kuolet keskelle muiden ihmisten kiireitä, keskelle muiden ihmisten kesälomasuunnitelmia, etkä enää koskaan ole läsnä heidän elämässään, ja vielä vähemmän olet läsnä omassa elämässäsi, jota ei enää ole. Niin tapahtuu kaikille, eloisimmille ja virkeimmille laululintusillekin, sillä elämä ei ole mikään etukäteinen parannuskeino kuolemalle, se ei ole mikään vitamiini jolla vastustaa kuoleman kylmyyttä, sillä kun kylmyys jollakin hetkellä pääsee kulkemaan sinun lävitsesi, sinua ei enää ole."

Edellä kuvattu on maaperä, johon Popula-romaanissa samanniminen populistipuolue sattumien kautta kylvää kannatuksensa siemenet. Popula-romaani kuvaa samantapaista yhteiskuntaluokkaa kuin Hanna-Riikka Kuisman romaani Kerrostalo. Tyylitään romaanit ovat kuitenkin erilaisia, vaikka molemmat ovatkin sisällöltään väkivaltaisia. Molemmissa romaaneissa henkilöhahmot koettavat tavalla tai toisella ottaa elämänsä ohjakset omiin käsiinsä pitkän ajelehtimisen ja merkityksettömyyden jälkeen, mutta se on kovin vaikeaa, jos ei kuulu luokkaan, jolla on valtaa.

Populassa henkilöhahmot kasvavat lopulta ymmärtämään itsestään jotain, mutta kovin valoisaa näkymää romaani ei "pienelle ihmiselle" anna. Populistipuoluekin näyttäytyy lopulta lähinnä itseriittoisena, ja sille henkilöhahmoilla on vain välinearvoa oman menestyksen pönkittämiseen, vaikka muuta lupaillaankin.

Pekka Vahvanen: Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan

Atena 2019. 277 s.

Pekka Vahvasen tietokirja Kone kaikkivaltias on alaotsikkonsa Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan mukaisesti digitalisaatio- ja konekriittinen puheenvuoro. Teoksen näkökulma on rajattu selkeästi ja se keskittyy tarkastelemaan digitalisaation ihmisille, ihmiskunnalle ja ihmisyydelle itselleen uhkaavia ja vaarallisia seikkoja. Vahvanen kirjoittaa kiinnostavasti ja perustellusti. Ote on vahvan humanistinen ja humaani.

Kone kaikkivaltias asettaa digitalisaation historialliseen viitekehykseensä. Vahvanen esittelee tietokirjailija Ronald Wrightin käsitteen "edistysloukku":

"Historian ensimmäisiin sivilisaatioihin kuuluva Sumer (noin 4 000 - 2 000 eaa.) nykyisen Irakin alueella kehittyi osittain teknologisen innovaationsa ansiosta: sen vallankumouksellinen kastelujärjestelmä sai kaiken kukoistamaan muutamaksi sadaksi vuodeksi. Sama kastelujärjestelmä oli kuitenkin tuhoamassa koko sivilisaatiota. Jokien vedet olivat nuolleet esimerkiksi kallioista mukaansa suolaa, ja kun tämä kasteluvesi ohjattiin kuiville pelloille, suuri osa vedestä haihtui mutta suola jäi. Vuosisatojen aikana suolaa kertyi maaperään ja se teki lopulta pelloista viljelykelvottomia. Nykyiset Etelä-Irakin autiomaat ovat seurausta sumerilaisen sivilisaation vallankumouksellisesta kastelujärjestelmästä - edistysaskeleesta, joka kääntyi itseään vastaan."

Vahvanen perustelee teoksessaan useasta näkökulmasta, miksi digitalisaatio vaikuttaa tällaiselta edistysloukulta. Osa uhista on ennestään tuttuja ja osaa en ainakaan itse ole tullut ajatelleksikaan.

"Aristoteles kirjoitti, että jos koneet (automata) tulevat, orjia ei enää tarvita. Mutta äärimmilleen vietynä kehitys tekee ihmisestä laiskan, mielikuvituksettoman ja toimintakyvyttömän. Unohdamme, että nautimme kokonaisvaltaisemmin asioista, joita varten joudumme ponnistelemaan. Kaipaamme saavuttamisen ja ansaitsemisen tunteita. Insinöörin - - ajattelutapaan sen sijaan kuuluu, että ihminen haluaa vain päästä helpolla ja viihtyä. - - Polttomoottori teki mahdolliseksi ihmiskehon hylkäämisen; nyt digilaitteet mahdollistavat aivojen alasajon."

Koneet ihmisen vapauttajina on tuttu ajatus. Vahvanen keskittyy kuitenkin käsittelemään tämän ajatuksen kääntöpuolta. Miltä koneet meidät "vapauttavat"? Onko tämä sellaista "vapautta", jota ihminen todella haluaa? Mitä ihminen haluaa? Mistä merkityksellisyyden kokemus syntyy? Syvimmiltään teos sivuaa siis ehdottomasti kysymystä elämän tarkoituksesta...

Vapauden kääntöpuolena näyttäytyy merkityksetön tyhjyys. Vahvanen lainaa transhumanisti, Oxfordin yliopiston Ihmiskunnan tulevaisuuden instituutin johtaja Nick Bostromia. Bostrom maalaa kuvan tekoälyn antamasta autuaasta tulevaisuudesta, jonka Vahvanen rinnastaa Marxin vapauden valtakuntaan tai jopa Raamatun Taivasten valtakuntaan - ja jonka maanpäällisyden version tyhjyyden ja merkityksettömyyden hän paljastaa:

"Tässä visiossa superälykkäiden koneiden ansiosta ihmisten ei tarvitse tehdä tulevaisuudessa mitään 'siksi että ansaitsisimme elannon' vaan ainoastaan koska 'haluamme järjestää juhlia, maalata tauluja ja soittaa viulua'. Bostromin haavetulevaisuudessa mahdollistuvat myös 'digitaaliset mielet sekä tietoisuuden tilat, joita nyt on vaikea kuvitella, mutta jotka tarjoaisivat valtavasti hyvinvointia ja emotionaalista palkitsevuutta'.
        Mutta tulevaisuus, jossa kaikki ovat juhlia järjestäviä taiteilijoita, ei ole kuitenkaan hauska, jos ketään ei kiinnosta tekemäsi taide tai kukaan ei halua tulla juhliisi. Taiteilijuuden hohdokkuuteen kuuluu se, että saa sielunsa tuotteille tunnustusta. Lisäksi nykyään monen ihmisen ainut kaveripiiri on työporukka. Jos työpaikan velvollisuudentunteeseen perustuvia yhteisöjä ei tulevaisuudessa enää ole, monen sosiaalinen elämä köyhtyy vararikkoon asti. Ja millaista ylipäänsä on emotionaalinen palkitsevuus maailmassa, jossa ihmismielistä on loputon määrä digitaalisia kopioita, joilla ei ole sen kummempaa merkitystä? Näin kyseenalaistetaan ihmiselämän yksilöllisyys ja ainutkertaisuus, jopa ihmisarvo."

Vielä emme ole digitalisaation kehityksessä näin pitkällä, mutta yllä maalattu visio ei myöskään houkuttele tippaakaan. Nykyhetken tilannetta Vahvanen kuvaa napinpainallusnautintojen eli nautintojen helppouden kautta:

"Teknologian kehityksen keskeinen päämäärä on elämän helpottaminen. Mutta helpottaessaan elämää se myös latistaa kokemusmaailmaa. Elämän mielekkyys ei nimittäin synny vaivattomuudesta.
        Materiaalinen edistys on mahdollistanut napinpainallusnautinnot, joiden turmeltaviksi me - toisin kuin metsästäjä-keräilijät aikanaan - voimme hyvinvointivaltiossa uppoutua lähes milloin vain. Kukin meistä voi mennä kauppaan, ostaa neljänsadan gramman karkkipussin tai sixpackillisen keskiolutta ja tintata koko annoksen yhdellä istumalla. Tai sitten voi mennä nettiin ja runkata joka päivä uutta pornotähteä tirkistellen. Virtuaalisissa maailmoissa voi puolestaan saada helppoa hyväksyntää näennäisiltä kavereilta. - - Napinpainallusnautinnot tuottavat paljon hetkellistä mielihyvää, mutta harva kokee niiden lisäävän elämän mielekkyyttä laajemmin.
        Ihminen on nimittäin syntynyt sellaiseksi, että osaamme olla tyytyväisiä elämäämme vain, jos koemme rakentavamme sitä itse. Tarvitsemme ponnisteluja, jottavoimme oikeuttaa nautintomme. Tarvitsemme haastetta, jotta voimme kokea onnistuvamme. Vaikeiden mutta ei liian vaikeiden päämäärien tavoitteleminen ja saavuttaminen ovat tärkeä osa mielekästä elämää."

Vahvasen tekstin lukeminen saa aikaan ainakin minussa sen, että ryhtyy tarkastelemaan omaa elämäänsä kriittisemmin ja miettimään, kuinka usein itse viettää aikaa vastaavien napinpainallusten äärellä ja onko se todellakaan lisännyt elämän merkityksellisyyden kokemusta. Tekee suorastaan alkamaan mieli ponnistella jonkin asian eteen!

Kone kaikkivaltiaan mukaan napinpainallusnautintojen maailma on johtanut kyltymättömyyden kulttuuriin, jossa mikään ei riitä ja mikään ei siksi tunnu miltään:

"Siinä missä edistys on tuonut pyrkimyksen helppouden, tehokkuuden ja nautintojen maksimointiin, sivutuotteena olemme saaneet kyltymättömyyden kulttuurin. - - Internetin tarjonta on lähes loputon. Samasta tuutista voi tähystää maailman kauneimpia taideteoksia, hauskimpia stand up -pätkiä sekä kuunnella musiikkia ja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri sillä hetkellä eniten. Lopulta tämä yltäkylläisyys ei ole kuitenkaan sinaus vaan kirous. Myös kulttuurisiin kysymyksiin pätevät samat inflaation lait kuin rahamarkkinoihin: jos taidetta, ihmisiä tai viihdettä on yltäkylläisesti, niiden arvo vähenee. Kun kaikki on banaalisti aina tarjolla, merkitys sumenee. On mahdotonta kaivata sellaista, jota ilman ei tarvitse olla. Ja kun ei kaipaa, voiko kokea täyttymystäkään?"

Vahvanen käsittelee myös ihmisen joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta:

"Koneisiin luottaminen kertoo usein myös siitä, että muut ihmiset eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Kun ihmiset jättävät osattomaksi, kone antaa illuusion siitä, mitä ihmisiltä voisi saada. Tästä muodostuu helposti noidankehä: Kun teknologia vieraannuttaa ihmisiä toisistaan, monet turvautuvat virtuaalisiin maailmoihin. Virtuaalimaailmoihin tukeutuminen puolestaan helposti vähentää ihmiskontakteja entisestään, varsinkin jos virtuaalimaailmoja alkaa pitää parempina ja luotettavampina kuin aitoja ihmiskontakteja. Pikkuhiljaa ihmisyyden esittämisestä tulee tarpeeksi inhimillistä yksinäisen tarpeisiin. Pikkuhiljaa tunteiden simulointi alkaa muistuttaa tarpeeksi paljon oikeita tunteita."

Vahvasen mukaan digimaailma kärjistää asetelmia entisestään - se jolla on, saa enemmän, ja se jolla ei ole, menettää entisestään. Mielestäni tämä syrjäytymisen logiikka on jo nähtävillämme nyky-yhteiskunnassamme.

Mikä sitten on digitalisaation vaikutus kognitiivisiin kykyihimme ja muistiimme? Vahvanen käsittelee tätä kysymystä kiinnostavasti asettaen sen luovuuden ja jopa identiteetin kontekstiin:

"Kun tarvitsemamme tiedot löytyvät nopeasti digilaitteillamme, se vähentä muistiponnistelujamme. Samalla yhä suurempi osa pitkäkestoisen muistin käytöstä menee muuhun kuin varsinaisten sisältöjen muistamiseen. Sparrow'n mukaan painamme nykyään useammin mieleen sen, mistä jokin tieto löytyy - sen sijaan että yrittäisimme muistaa itse asian.
        On huomattava, että pitkäkestoinen muisti ei ole vain varasto, jonne torpataan tavaraa jota ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Joskus kuulee sanottavan, että kun älypuhelinten aikaan ei tarvitse muistaa mitään, aivoilla on enemmän resursseja luovalle ajattelulle. Mutta muisti on keskeinen osa ajattelua ja älykkyyttä, eikä sitä voi ulkoistaa ilman seurauksia. Se on tärkeässä roolissa monimutkaisten asioiden jäsentämistä ja ymmärtämistä edesauttavien skeemojen rakentamisessa. Toki Googlea voi käyttää apuna tiedon etsimisessä, mutta jos asioita ei paina mieleen, pelkkä sinne tänne googlaaminen ei ole oppimista. Jos et minun tapaani muista mitään esimerkiksi Margaret Mahlerin lapsen kehitystä koskevasta teoriasta, vaikeaa on silloin muodostaa siitä järkeviä uusia tulkintojakaan. On ensin muistettava, jotta pystyy ymmärtämään ja luomaan uutta. Muistin ulkoistaminen Googlelle voi heikentää autonomista ja luovaa ajattelua.
        Muisti on myös tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Mitä tapahtuu, jos yhä suurempi osa elämänhistoriasta, minuuden keskeisistä rakennuspalikoista, ei ole tietoisen mielen ulottuvissa? No, onneksi meillä on ne tuhannet valokuvat ja videot kovalevyllä tai pilvessä - niistä voi aina tarkistaa, mitä on tehnyt ja kuka on."

Luonnollisesti digitalisaatioon liittyy myös vaikuttaminen. Yleinen ajatus on, että internetin ja digitalisaation myötä "kaikki tieto on ulottuvillamme". Tiedonhaku asettautuukin Vahvasen teoksessa monimutkaisempaan valoon. Ei sillä, etteikö tuo paljo tieto mahdollisesti olisi löydettävissä, vaan sillä, kuinka paljon ihminen lopulta viitsii etsiä ja kuinka paljon suosittuusharha vaikuttaa tietoon uskomiseen tai tiedon käyttämiseen:

"Tutkimukset osoittavat, että Google-haun ensimmäisillä tuloksilla on valtava vaikutus ihmisten mielipiteiden muodostamisessa. Uskomme, että se mikä on Googlen hakutulosten kärjessä, on väistämättä todempaa kuin alemmat tulokset - puhumattakaan niistä, jotka eivät ole edes päässeet  ensimmäiselle sivulle. - - Akateemisen maailman siirtyminen nettiin voi johtaa myös tieteellisen tiedon keskittymiseen. Chicagon yliopiston James A. Evansin tutkimuksen mukaan akateemisten julkaisujen digitalisoiminen on johtanut siihen, että tieteellisissä artikkeleissa on viitattu yhä harvempiin tutkimuksiin. Nettipohjaiset haut kun antavat tutkijoille samanlaisia lähteitä. Vaikka kaikkeen maailman tietoon pääsee yhä helpommin käsiksi, erilaiset perustellut ideat eivät välttämättä kukoistakaan, vaan perspektiivimme saattaa kaventua entisestään."

Paitsi että ihminen itse kaventaa laiskuudellaan tai joukkoon kuulumisen ja miellyttämisen halullaan omaa maailmankuvaansa, digitalisaatioon liittyy myös poliittinen vaikuttaminen, jota jonkin verran onkin käsitelty mediassa. Vahvanen nostaa esiin sen, kuinka poliittinen vaikuttaminen ennen oli läpinäkyvämpää, kun vaikuttaminen ja esimerkiksi erilaiset lokakampanjat olivat kaikkien nähtävillä vaikkapa sanomalehtien sivuilla. Nyt puolestaan "Toisen puolueen tai median on sen sijaan vaikeaa haastaa yksittäisille äänestäjille räätälöityjä mainoksia, joita suuri yleisö ei koskaan näe. Samalla kohdennettu mainonta antaa kampanjoille mahdollisuuden olla kaksinaamaisia - tai itse asiassa moninaamaisia. Äänestäjälle, joka käy usein seurakunnan kotisivuilla, ei vahingossakaan lähetetä viestiä, jossa mainitaan puolueen kannattavan homoliittoja. Valtion tukien varassa elävälle jätetään kertomatta, että puolue ajaa veronalennuksia ja sosiaalitukien leikkauksia: kerrotaan sen sijaan jotain, jota hän nettikäyttäytymisensä perusteella haluaisi kuulla".

Kone kaikkivaltias saa katsomaan niin maailmaa kuin omaakin elämää ja elämäntapaa kriittisemmin. Digitalisaatiolla ja internetillä toki on hyvätkin puolensa, mutta niitä varten on kirjoitettu eri teoksia. Kone kaikkivaltias keskittyy kriittisyyteen.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta

Bazar 2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Alkuteos 21 lessons of the 21st Century. 368 s.

21 oppituntia maailman tilasta on ensimmäinen teos, jonka olen lukenut Yuval Noah Hararilta. Hararin valtava suosio on ymmärrettävää: hän kirjoittaa konkreettisesti, kiinnostavasti ja kärjistävästi. 21 oppituntia maailman tilasta on takakansitekstin mukaan "tukevasti kiinni nykyajassa", siinä missä "Sapiens katsoi menneisyyteen" ja "Homo deus tulevaisuuteen".

21 oppituntia maailman tilasta -teoksen sisältö on nimensä mukainen ja se on jaksoteltu viiteen osaan, joista kukin (kuin myös kukin "oppitunneista") on nimetty varsin maailmaasyleilevästi, jopa self help -kirjallisuuden traditioita mukaellen, tyyliin "Sinnikkyys" tai "Totuus". Hararilla on paljon kiinnostavia ajatuksia ja avauksia esimerkiksi liittyen kertomuksellisuuteen, koulutukseen ja tekoälyyn.

Omaan makuuni Hararin ajatusmaailma rakentuu kuitenkin liian luonnontieteelliselle pohjalle; teoksen pohjavireestä välittyy vahvasti se, että ihminen on hermoverkkoja ja molekyylejä, eikä mitään suurempaa tarkoitusta elämällä ole.

Edellä kuvailtu kuitenkin on vain yksi ideologia ja sikäli yksi tarina muiden joukossa - uskokoon siihen ken tahtoo. Paikoin Harari myös popularisoi asioita varsin mutkattomiksi ja kirjoitustyylissä onkin jonkin verran samaa kuin vaikkapa Idiootit ympärilläni -kirjan kirjoittaja Thomas Eriksonilla.

Eduskunta III @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.

Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.

Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).

Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.

Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.

Yhteisessä sateessa - Kuusi unkarilaista runoilijaa

WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.

Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:

Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.

Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".

Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.

Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":

Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)

Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.

Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus

Johnny Kniga 2014. 407 s.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus on erittäin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan Suur-Suomi-hanketta monesta näkökulmasta.

Teoksen aloittaa Oula Silvennoisen artikkeli "Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi". Silvennoinen käsittelee artikkelissaan suomalaista suhtautumista Suur-Suomi-hankkeeseen. Silvennoinen viittaa muun muassa yhdysvaltalaiseen kirjallisuudentutkijaan Paul Fusselliin, joka on todennut ironiasta tulleen ensimmäisen maailmansodan kokemusten myötä 1900-luvun läntisen historian hallitsevan muistamisen ja kerronnan tavan; Silvennoinnen zoomaa tämän havainnon läpi Suomeen ja toteaa, että "Suomalainen nationalismi myöhästyi eurooppalaisen sotasukupolven ironisen muistin junasta". Junaan noustiin vasta toisen maailmansodan loppumetreillä, kesällä 1944 neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua, jolloin "Suur-Suomesta alkoi olla jäljellä enää vahvan ironian sävyttämä muisto".

Täytyy myöntää, että teoksen luettuani mieltäni jäi vaivaamaan spekulatiivinen kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, mikäli Suur-Suomi-hanke olisi onnistunut? Hankkeen onnistuminen olisi edellyttänyt natsi-Saksan voittoa (ja sikäli myös Neuvostoliiton häviöä) toisessa maailmansodassa, mistä seuraa ihan omanlaisiaan spelukaatioita, mutta jos keskitytään miettimään vain suursuomalaisuutta, askarruttavia avoimia kysymyksiä jää silti runsaasti - esimerkiksi kieli- ja kulttuuripoliittiset kysymykset.

Tuomas Teporan artikkelissa "Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa" tuodaan esille se, että siinä missä Karjalaa alkujaan tarkasteltii karelianististen lasien läpi, karjalaisuutta korostaen, 1920-luvun lopulta lähtien näkökulma muuttuu: kieli- ja kulttuuripolitiikasta tuli avoimen suomalaista. Olisiko (Itä-)Karjala Suur-Suomen osana muodostunut jonkinlaiseksi Suomen omaksi pikku siirtomaaksi, jonka alkuperäiskulttuuri toisaalta olisi haluttu museoida, toisaalta käytännössä "puhdistaa" suomalaiseksi? Mikä olisi karjalan kielen (/kielten) asema nyky-Suomessa? Olisivatko ne vähemmistökieliä, kuten saame?

Jenni Kirves tuo artikkelissaan "Naiset suurta Suomea synnyttämässä: Hurmamieltä ja hurjaa kieltä" esiin naisten näkökulmaa suursuomalaisuuteen. Sari Näreen artikkelissa "'Taistelukenttänä Suomen nuorten sielu': Suur-Suomi-hengen nostatusta, hengellä pelaamista ja vastarintaa" puolestaan käsitellään nuorisolle suunnattua Suur-Suomi-diskurssia. Näre siteeraa paljon Suur-Suomi-runoutta, jossa "välittyivät fasismille tyypilliset totalitaariset piirteet". 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen Suomi näyttäytyy hyvinkin fasistisena. Näreen mukaan heimoaatteen mausteena oli ryssäviha, pyhä viha uskonnollisella merkityksellä maustettuna. Uskonto sekoitettiin politiikkaan, joka nähtiin lähinnä kamppailuna "vihollista" vastaan, ei niinkään kompromisseihin pyrkivänä yhteisten asioiden hoitona. Näreen artikkelin diskurssianalyysi herättelee miettimään myös nykydiskeursseja, ja eritoten nuorille suunnattua puhetta. Mitä me tällä hetkellä vaadimme ja odotamme nuorisolta ja millaisella ilmaisulla nuorisoa ohjataan tavoitteita kohti?

Näre nostaa esiin myös 1930- ja 1940-lukujen laajan ilmiantojärjestelmän. Hän toteaa näien vuosikymmenten olleen "suomalaisen kortistoinnin kulta-aikaa". Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin toiminta ulottui kaikkialle; kaikki ilmiannettiin, kaikki toimivat ilmiantajina ja Valpo kortitti ilmiannetut.

Varsinainen sotimisen näkökulma tulee eniten esiin Ville Kivimäen artikkelissa "Rintamamiesten Suur-Suomi: Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa". Kivimäki tuo esiin Itä-Karjalan miehityksen aiheuttamat ristiriitaiset tavoitteet ja tunteet, hän esimerkiksi huomauttaa, että "Onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle, että ne puna-armeijan joukot, joita vastaan suomalaiset vuonna 1941 Laatokan pohjoispuolella taistelivat, koostuivat merkittävältä osaltaan Itä-Karjalan omasta väestöstä". Edellä havaittu selittää hyvin sitäkin, miksi Karjalan asukkaat suhtautuivat ristiriitaisesti tai epäilevästi heitä "vapauttamaan" tulleisiin suomalaisiin.

Artikkelinsa lopussa Kivimäki ottaa kantaa suomalaiseen sotadiskurssiin. Hän toteaa, että parin viime vuosikymmenen aikana torjuntavoitosta on tullut yleisin tapa puhua jatkosodasta, ja selittää tätä sillä, että "Kansallisesti on otollisempaa rakentaa kollektiivisia muistoja yhteisen selviytymistarinan ympärille - toisin kuin unelmalle Suur-Suomesta, Tali-Ihantalalle on mahdollista antaa selkeä, ristiriidaton merkitys".

Teoksen viimeinen artikkeli, Jenni Kirveen "Pyhä ja kirottu sota: Suur-Suomi-aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana" tarkastelee aatemaailma murrosta - miten Suur-Suomi-ajattelu oli mahdollista jollain lailla tukahduttaa ja jättää taakse ja mitä aatteen kannattajille kävi? Hitlerin Taisteluni oli Suomessakin hitti, Kirveen mukaan sitä painettiin kaikkiaan 30 000 kappaletta. "Kolmannessa valtakunnassa nähtiin monia ihailemisen arvoisia asioita, kuten esimerkiksi täystyöllisyys, perhekeskeisyys, ruumiinkulttuurin ihannointi, järjestelmällisyys ja toiminnallinen tarkkuus."

Kun sota loppui, traumatisoituneet miehet palasivat rintamalta. Jotain valtion kaksinaamaisesta politiikasta kertoo se, että viinakaupat avattiin - näin "iso osa miesten kotiuttamisrahoista saataisiin saman tien takaisin valtion kassaan".

Siinä missä natsi-Saksa on saanut perata hyvinkin tarkkaan historiaansa ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on käyty, Suur-suomen jälkipyykki näyttää Luvattu maa -teoksen näkökulmasta toisenlaiselta. "Suomessa sotasyyllisiksi tuomittiin sodan jälkeen poliitikkoja ja upseereita, ei ajattelijoita tai tieteentekijöitä", Kirves kirjoittaa. "Entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat kaikessa rauhassa jatkaa entisissä toimissaan. /--/ juuri kukaan heistä ei kärsinyt paljoakaan sodan jälkeen ammatillisessa mielessä entisistä aatteistaan vaan he saivat jatkaa entisissä viroissaan jaylenivät urapolullaan ilman ongelmia. Heille jaettiin myös kaikkein korkeimpia arvonimiä."

Jos matka Suomen historian vaietun diskurssin puolelle kiinnostaa, Luvattu maa on ehdottoman suositeltava teos.

Miranda Vickers: The Albanians - A Modern History

I. B. Tauris 2014. 295 s.

Miranda Vickersin kirja Albanian historiasta keskittyy käsittelemään Albanian tilannetta alkaen  ottomaanien ajalta, 1600-1700-luvulta, nykypäivään, 2010-luvulle asti.

Albanialaisuus vaikuttaa teoksen valossa ilmiöltä, joka on samanaikaisesti voimakkaan patrioottista ja kulttuuritietoista mutta samanaikaisesti voimakkaan sisäisen ristiriitaista - Vickersin teoksen valossa sekä albanialaisuudesta käsin katsottuna että Albanian naapurivaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tuntuu osittain jopa ihmeeltä, että Albanian valtio ylipäätään pääsi syntymään. Valtion ja kansan historiaa kuvatessaan Vickers käyttää runsaasti kurjuuden sanastoa (sanapari "äärimmäinen köyhyys" toistuu usein). The Albanians - A Modern History valottaa myös Kosovon asemaa nykyistenkin Balkanin konfliktien ytimessä varsin hyvin.

1800-luku oli kansallisen heräämisen aikaa koko Euroopassa. Suomessa fennomaanien iskulauseena oli "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia". Vickersin mukaan albanialaiset olivat samankaltaisessa tilanteessa: "Just as we are not and do not want to be Turks, so we shall oppose all our might anyone who would like to turn us into Slavs or Austrians or Greeks, we want to be Albanians".

Siinä missä suomenkin kirjakieltä viilattiin nykykuosiin 1800-luvun loppupuolella, kielikysymys oli akuutti myös Albaniassa, mutta kiistaa virisi jo käytettävästä kirjaimistosta: pitäisikö käyttää kreikkalaisia, arabialaisia vai latinalaisia kirjaimia? Yhtä lailla kuin suomen -otta/-oitta-verbikiista päätyi sekaannuksia aiheuttavaan kompromissiin, niin päätyivät albanialaisetkin vuonna 1908 säädetyssä kielilaissa - tuolloin todettiin virallisiksi kirjaimistoiksi latinalaiset ja arabialaiset aakkoset. Vuotta myöhemmin Albania sitten siirtyi latinalaisten aakkosten kannalle.

Kirjaimistovalinnan vaikeus heijasteli albaanien sisäisiä kulttuurieroja - maan alueella harjoitettiin useita uskontoja, ja kirjaimistot liittyivät paitsi uskontoihin myös siihen, mihin kulttuuripiiriin kansakunta ankkuroituisi.

Toisen maailmansodan jälkeen Enver Hoxhan noustua valtaan kirjakielen yhdenmukaistamista jatkettiin. Koska albanialaisen kommunismin juuret ovat Etelä-Albaniassa, kirjakielessä korostettiin eteläalbanialaisia ("Tosk") piirteitä - vaikka pohjoisten murteiden ("Gheg") väitettiin olevan kielellisesti vivahteikkaampia ja rikkaampia.

Koululaitos tuntuu olleen maassa aina (?) varsin heikoissa kantimissa. Jonkinasteinen koulupakko säädettiin vuonna 1934, mutta käytännön toteutuksen estänyt viimeinen niitti oli toinen maailmansota. Tiranan yliopisto perustettiin vuonna 1957 - ennen toista maailmansotaa Albania oli ainoa Euroopan maa, jossa ei ollut yliopistoa. Hoxhan hallinnon ansioksi voidaan kuitenkin laskea kansan lukutaidon kehittyminen - vuoteen 1963 mennessä koulupakosta vihdoin oli tullut totta, jokaisen albanialaisen, sekä miehen että naisen, tuli käydä kahdeksanvuotinen peruskoulutus.

1930-luvulla valtio sekularisoitui, minkä merkkinä oli muun muassa vuoden 1937 käänteinen huntupakkolaki - maan länsimaistamiseksi määrättiin huntukielto.

Kommunismin aikana kulttuuri oli kovin säädeltyä ja kärsi sensuurista, älymystöä ei Vickersin teoksen mukaan juuri päässyt kehittymään tai sen toiminta oli hyvin rajoitettua. Albania todella kärsi kulttuurityhjiöstä. Vickers kuvailee kulttuurityhjiön seurauksia tavalla, joka nykyistenkin kulttuuripalvelurahoituksen kiristäjien kannattaisi lukea: "A common response to the stifling dullness and restrictions of daily life was shoddy workmanship or absenteeism from work."

Albania itsenäistyi vuonna 1912, ja sen jälkeen valtion taival on ollut monellakin tapaa uhanalainen. Vickersin mukaan lähes kaikilla naapurivalloilla oli kiinnostusta Albanian alueita kohtaan, ja ehkä maailmanpoliittisen syrjäisyytensä takia maa on lopulta saanut olla melko rauhassa. Toki Enver Hoxhan kommunistisen hallinnon myötä maa sulkeutui ja eristäytyi paitsi lännestä myös vuorotellen erinäisistä itäblokin maista omatoimisestikin.

Yksitysiautoja Albaniassa ei - johtoa lukuun ottamatta - ollut lainkaan ennen vuotta 1991. Tiet ovat nykyäänkin vaihtelevassa kunnossa ja ajokulttuuri hyviin erilaista kuin Suomessa, mutta koska autoja on kuitenkin yhä edelleen suhteellisen vähän, spontaanimpikin ajotyyli näyttää toimivan hyvin.

Kommunismin kaatumisen jälkeen Albania on avautunut ja suuntautunut länteen. Nato-jäsen maasta tuli vuonna 2009 ja tänä kesänä Albanian uutisoitiin saavuttaneen virallisen EU-jäsenkandidaatin aseman.

Miranda Vickersin teos piirtää suuria kansakunnan kehityslinjoja, ja yleissivistävänä teoksena se on mielenkiintoista luettavaa. Yksittäisen ihmisen kokemusten tasolla Vickers ei liiku, mutta jonkin verran hän kuvaa esimerkiksi Italiaan 1990-luvun alussa vyöryneitä albanialaisia pakolaisia ja lännen ihmetystä maan kommunismin romahtamisen aiheuttamasta lohduttomasta näkymästä - kuinka Euroopassa saattoi olla niin köyhää?

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

 

"Kyykistyn joen rantaan ja upotan yhden lääkepulloista lietteiseen veteen."

Karisto 2013. 254 s.

Terhi Rannelan romaani Punaisten kyynelten talo kertoo rankasta aiheesta, Kamputsean kansanmurhasta. Romaanissa on käytetty näkökulmatekniikkaa, jolla valotetaan tapahtumia eri sukupuolten ja sukupolvien näkökulmasta, ja näkökulmatekniikalla pyritään osoittamaan myös se, kuinka monisäikeinen kysymys syyllisyydestä ja syyttömyydestä on.

Viimeeksi mainittu seikka on Rannelan romaanin suurin ansio: jos järjestelmän ilmianto- ja tarkkailukoneisto on viritetty niin äärimmilleen kuin 1970-luvun Kamputseassa, kaikki ovat sekaantuneet siihen jollain lailla. Romaani onnistuu käsittelemään vainoharhaisuutta uskottavasti.

Romaanin lopussa on luettelo aihepiirin kirjallisuudesta otsikolla "Keskeisiä lähteitä ja inspiroijia". Luettelosta löytyy itselleni kaksi entuudestaan tuttua suomennettua kirjaa. Denise Affoncon omaelämäkerta Elossa kuoleman kentillä ja Kim Echlinin romaani Kadonneet. Vaikka Rannelan romaani on varsin hyvä, mielestäni nämä kaksi lähdeluettelossa mainittua teosta ovat parempia.

Hugh Howey: Siilo

"Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa."

Like 2013. Suom. Einari Aaltonen. Alkuteos Wool, 2013. 573 s.

Dystopia, täältä tullaan! Hugh Howeyn Siilo on maailma maan alla. Maanpäällinen maailma on tuhoutunut ja ihmiset asuvat maanalaisessa, yli satakerroksisessa Siilossa, jossa vallitsee tarkka hierarkia. Ylintä kerrosta, josta avautuu monitorien kautta näkymä ulkomaailmaan, asuttavat pormestari ja seriffi, Siilon keskitasolla sijaitsee huipputärkeä IT-osasto, syvätasolla koneosasto jauhaa energiaa ja pitää yllä Siilon konkreettisia toimintoja. Puutarhat ja eläinkasvattamot tuottavat ruokaa, kasvit kasvavat muulloksessa, jonka ravinteet ovat peräisin kuolleista. Kiertokulku on täydellinen, Siilo on toimiva yhteiskunta - tai siltä näyttää.

Kovin rangaistus, jonka seriffi voi langettaa, on puhdistustuomio. Puhdistusta suorittamaan voi joutua orwellilaisesta väärinajattelusta, Siilon maailman jatkuvuuden kyseenalaistamisesta, isien perinnön uhmaamisesta. Puhdistus on kauhea rangaistus, se tarkoittaa karkotusta Siilon ulkopuolelle: karkotettu puetaan avaruusuvun kaltaiseen suojahaalariin, hän poistuu ulos ilmalukon kautta, puhdistaa Siilon ulkomaailmaan antavat ikkunat niihin kerääntyneestä liasta ja pölystä, ja kulkee kohti kukkulalla siintävää aavekaupunkia, kunnes myrkkykaasujen syövyttävän vaikutuksen läpäistyä suojapuvun tuupertuu maahan...

Howey kuvaa luomaansa maailmaa uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Kerronnan näkökulma vaihtelee eri henkilöhahmojen välillä. Kun epäilys Siilon todellisuutta kohtaan kerran herää, sitä on vaikeaa tukahduttaa. Lukija johdatetaan epäilyn syövereihin eri näkökulmista koukuttavalla tavalla.

Siilo käsittelee dystooppisia peruskysymyksiä todellisuuden todenmukaisuudesta ja olemassaolosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta romaanin todellisuus on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee myös kysymyksiä yhteiskuntaluokista, vallankumouksesta ja sodasta. Siilo on varsin selkeästi luokkayhteiskunta, onhan se jaettu konkreettisesti kerroksiin, jotka on lisäksi jaettu kolmeen tasoon, syvätasoon, keskikerroksiin ja ylätasoon. Kaikilla tasoilla asuvien ihmisten panosta tarvitaan Siilon maailman ylläpitämiseen, mutta todellisuus on silti hyvin hierarkkinen ja kolme tasoa (lukuun ottamatta IT-osastoa, joka muodostaa todellisuuden todellisuudessa) muodostavat kukin omantyyppisen ilmapiirinsä. Viestintä ja liikkuminen Siilon sisällä eivät ole kovin helppoa, sillä sähköinen viestintä on kallista ja hissiä Siilossa ei ole - matka kerrostasojen välillä on käveltävä, tai viestejä voi toki välittää myös kantajien avulla.

Uudistusta janoavassa ja kipeästi vaativassa tilanteessa romaani panee toivonsa alaluokkiin ja mahdollisesti joihinkin yläluokan henkilöihin, keskiluokasta se sen sijaan maalaa varsin synkän kuvan: "Suurin osa keskikerroslaisista samaistuu ylätasolaisiin. -- He käyvät katsomassa näkymää [ulkomaailmaan] ja syövät ulkomaailmassa niin usein kuin voivat, ihan vain päästäkseen kapuamaan ylätasolle." Keskiluokka siis samastuu yläluokkaan ja haluaa pikemminkin pitää konservatiivisesti vallitsevaa tilannetta yllä muutoksen sijasta, siinä toivossa, että heillä joskus todellisestikin olisi mahdollisuus nousta yläluokkaan, johon he henkisesti samastuvat.

Siilo on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu romaani, jonka todellisuus alkaa paljastua ja sitä myöten muuttua sivu sivulta tarinan edetessä. Kannattaa lukea!

Siilosta muualla blogimaailmassa kirjoittavat muun muassa Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa ja Leila S. Pihin naisen elämää -blogissaan.

Nufit 2014 @ Paasitorni, Helsinki

Nuorten filosofiatapahtuma Nufit järjestettiin Paasitornissa 10.-11.1. ja teemana oli Eurooppa. Perinteisten alustusten ja haastajien sekä Sokrates-väittelykilpailun ja filosofisten teehetkien lisäksi tänä vuonna oli tarjolla perjantaina loistavan, kriittisen ja provosoivankin Hannu Taanilan vetämä Eurooppa-paja, jossa käytiin läpi eurooppalaisuutta antiikista nykypäivään - wau.

Mika Perälä & Eero Salmenkivi: Antiikin perintö

Antiikin filosofian tutkijat (HY) Mika Perälä ja Eero Salmenkivi lähtivät purkamaan antiikin perintöä eurooppalaisuuden kulmakivenä. He huomioivat antiikin perinnön tulkinnan olevan aikasidonnaista ja sikäli voidaan todeta meillä olevan erilaisia "antiikin perintöjä", mutta antiikin perintöä voidaan silti tarkastella kolmesta näkökulmasta:

1) Aineellinen perintö - kulttuurinen perintö: arkeologiset jäänteet ja kirjalliset tekstit - kieli, tavat, ajattelu ja arvot

2) Sisältö - muoto: esimerkiksi Homeroksen laulut - eepos heksametrimuodossa (kirjallisuuden laji)

3) Tosiseikat - normit (arvot, ihanteet).

Perälän ja Salmenkiven alustuksen lopussa käsiteltiin vielä Protagoraan relativismia suhteessa Platonin ja Aristoteleen ajatteluun.

Jesse Keskiaho, Antti Ruotsala & Juhana Toivanen: Keskiajan kevät

Keskiaikatutkijoiden alustuksessa kritisoitiin voimakkaasti kliseetä keskiajan jämähtäneisyydestä tai "pimeydestä" ja tuotiin mielenkiintoisesti ja elävästi esiin erilaisia näkökulmia keskiajan elämään, kulttuuriin ja sivistyksen kehittymiseen.

Keskiajalla koulutus siirtyi kirkolliseen yhteyteen ja niinpä sen painopiste siirtyi hallitsevan yläluokan tarpeista (antiikki) palvelemaan kristinuskon tarpeita.

Keskiajan yliopistoissa oli neljä tiedekuntaa: lääketieteellinen tiedekunta, teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta, joka jakautui roomalaiseen eli maalliseen oikeuteen ja kanoniseen eli uskonnolliseen tai hengelliseen oikeuteen, sekä artisti-filosofinen tiedekunta, jossa opetettiin kielioppia, retoriikkaa, logiikkaa, musiikkia, geometriaa, astronomiaa, aritmetiikkaa, metafysiikkaa, moraalifilosofiaa ja luonnonfilosofiaa. Oppiaine- ja tiedekuntajaosta voi huomata, kuinka paljon nyky-yliopisto lopulta muistuttaa keskiajalla luotua mallia.

Tavanomainen opiskeluaika yliopistossa oli kaksi vuotta. Maisteriksi valmistuminen kesti 7-9 vuotta, tohtoriksi vielä 5-15 vuotta. Kun nämä ajat suhteutetaan keskiajan varallisuuteen (yliopistossa opiskeleminen oli kallista...) ja eritoten elinajanodotteeseen, joka oli keskimäärin kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen vuoteen, voidaan ehkä varsin perustellusti jo kritisoida nykypäivän putkiopiskelun ihannointia ja nopeaan valmistumiseen pyrkimistä...

Keskiaikaa on pidetty hyvin kirkkokeskeisenä ja kirkko on usein nähty tieteen tekemisen hallitsijana. Näissä alustuksissa tuli esiin se, kuinka laaja verkosto yliopistoja oli jo keskiajan Euroopassa, ja se, että yksiköt olivat melko itsenäisiä. Todettiin tosin myös se, että tieteentekijöillä oli usein kristillinen tausta, mikä ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi kysymyksenasetteluun - sillä tavoin kristillisyys oli tieteessä läsnä, mutta kirkon varsinaisessa kontrollissa yliopistot eivät olleet.

Antti Filppu, Vesa Maanselkä & Paavo Pylkkänen: Suuret eurooppalaiset kertomukset

Eurooppa-pajan loppukeskustelu nousi aivan omiin sfääreihinsä - keskustelussa piirrettiin niin laajoja kaaria ja pyrittiin yhdistämään näennäisesti niin erilaisia asioita, että kuulijana ei voinut kuin miettiä, miksi niin kovin harvoin käydään tällaista keskustelua. Antti Filppu aloitti tilaisuuden laulamalla Vysotskin laulun kitaran säestyksellä suomeksi ja puhumalla lyhyesti venäläisestä bardikulttuurista - tämä viritti saliin aivan omanlaisensa tunnelman ja viesti itsessäänkin siitä, kuinka olennaista taide maailmassamme on.

Keskustelijoista Antti Filppu on muusikko ja kulttuuriantropologi, Vesa Maanselkä fyysikko ja Paavo Pylkkänen mielenfilosofi ja filosofian tohtori. Varsinaisessa keskustelussa jokainen puhujista ylitti oman kategorisointinsa, ja keskustelun eri näkökulmien - kulttuurin, historian, taiteen, kvanttifysiikan... - välille etsittiin ja löytyi yhdistäviä tekijöitä.

Erkki Tuomioja: Euroopan takapihat

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan alustuksen keskiössä olivat ihmisoikeudet suhteessa rasisimiin ja muuhun alistamiseen. Tuomioja lähti liikkeelle historiasta ja Euroopan noususta, niistä seikoista, jotka mahdollistivat Euroopan nousun - ja tällaisena hän näki ennen muuta rasismin nousun, suhteen orjuuteen ja alusmaiden valloittamiseen. Tästä hän pääsi 1900-luvun keskistysleireihin, jotka hän näki Euroopan yhteisenä perintönä, suorana jatkumona 1800-luvun työleireille ja orjuudelle.

Euroopan "mentaalisiksi takapihoiksi" Tuomioja nimesi äärinationalismin ja rasisimin, asenteet, joita ei lopulta ole kovin pitkä matka tekoihin. Sellaiset teot ja asenteet, joita ennen pidettiin hävettävinä tai piiloteltavina, ovat nykyään tulleet jopa salonkikelpoisiksi ("en ole rasisti, MUTTA..."), mitä ei pidä hyväksyä, vaan Tuomiojan ydinviestinä oli, että näihin "mentaalisiin takapihoihin" on reagoitava. Haastajina Tuomiojan alustuksessa olivat Rosa Heikkinen ja Lassi Saario.

Sixten Korkman: Markkinat kansanvallan uhkana

Sixten Korkman lähti liikkelle alustuksensa otsikon kritisoimisesta: demokratiaa ei hänen mukaansa ole ilman markkinatalouden vahvaa asemaa. Tosin hän näki rahalla saa -asenteen olevan uhka demokratialle, mutta tämän koskevan pikemminkin Yhdysvaltoja, joissa esimerkiksi yksityisten vaalilahjoitusten määrää ei ole laein rajattu, kuin Suomea. Myös markkinafundamentalistinen näkemys on Korkmanin mukaan uhka demokratialle - markkinafundamentalistit kannattavat minimaalista valtiovaltaa, jota edustavat lähinnä puolustusvoimat ja poliisivoimat.

Korkmanin mukaan kansalaisten tulee olla valistuneita ja kiinnostuneita, eli tavallaan hän siirtää vastuuta valtioiden ja yritysten toimien oikeellisuuden tarkkailemisesta tavallisille kansalaisille - joilla ei juurikaan ole valtaa.

Alustuksensa yhteydessä Sixten Korkman onnistui kuulostamaan lähes vasemmistolaiselta (!), mutta haastajien (Olli-Pekka Lehtinen ja Oskari Mantere) sekä yleisön esittämät kysymykset saivat esiin toisenlaisia äänenpainoja. Keskustelua syntyi muun muassa vapaakauppasopimuksesta sekä kehittyneiden maiden kaupankäynnistä (korruptoituneiden ja ongelmallisten) kehitysmaiden (ja jopa failed state -maiden) kanssa. Korkmanin mukaan maat, jotka ovat avautuneet globalisaatiolle (=päästäneet kehittyneet maat käymään kauppaa luonnonvaroistaan, yritykset rakentamaan teollisuutta ym.), ovat "päässeet kehityksen polulle".

Korkman totesi kannattavansa "sen kaltaista hyvinvointivaltiota kuin Suomessa", ja hän otti esille joitain kaipaamiansa muutoksia. Korkman puhui "kestävyysvajeesta" ongelmana ja sitä kautta hyvinvointivaltion rahoitusongelmasta. Moni eri asia voidaan nimetä ongelmaksi ja on monenkaltaisia tapoja ongelmien ratkaisemiseksi - ylipäätään "kestävyysvajekeskustelun" näkökulmaksi suosittelisin tutustumaan esimerkiksi Tony Judtin teokseen Huonosti käy maan.

Sokrates-väittelykilpailu

Lukiolaisilla suunnatussa Sokrates-väittelykilpailussa väiteltiin tänä vuonna esimerkiksi aiheista "Vapaus on tärkein arvo VS. Turvallisuus on tärkein arvo", "Populismi on suuri vaara demokratialle VS. Demokratia on perimmältään populistista" ja "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava (Wittgenstein) VS. Siitä, mistä ei oikeastaan voisi puhua, on puhuttava".

Väittelykilpailun finaalissa väiteltiin lauantai-iltana ihmisoikeuksista, ja Joensuun normaalikoulu voitti Turun lyseon lukion.

Tony Judt: Huonosti käy maan

 

"Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme."

Like 2011. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Ill Fares the Land, 2010. 235 s.

Tony Judt ottaa kirjassaan Huonosti käy maan yksilöllisyyttä ihannoivan diskurssin keskellä vahvasti kantaa yhteisön puolesta. Judt pohtii yhteisöä valtion kontekstissa ja ruotii sosiaalidemokratian kriisiä.

"Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta." Yksi Judtin pääteeseistä on, ettei talouspuhe (enää) riitä, vaan on tärkeämpiä arvoja kuin rahallinen rikkaus, jota nykymaailmassa arvostetaan suunnattomasti. Ihmisarvokin tuntuu linkittyvän rahan määrään, toisin kuin ennen: "Ennen kaikkea 1900-luvun puolivälin hyvinvointivaltiot vakiinnuttivat käsityksen, jonka mukaan oli pohjattoman säädytöntä määritellä kansalaisarvo taloudellisen hyvän onnen avulla." Miksi nykyään on häpeällistä puhua suurista sosiaalimenoista? Mihin muuhun verorahoja olisi soveliaampaa käyttää kuin ihmisten hyvinvointiin?

"Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen /--/ 'Ekonomisesti' ajatteleminen, kuten on tehty kolmekymmentä vuotta, ei ole luontaista ihmisille. On ollut aika, jolloin järjestimme elämämme toisin."

Judt tarkastelee yhteiskuntaa pohjimmiltaan diskursiivisesta näkökulmasta. Kysymys on aatteista, jotka sanallistuvat ja sittemmin luovat tekoja. Valtion ja yhteisön kriisissä kyse on siis ennen kaikkea diskursiivisesta kriisistä: "Kyvyttömyytemme [edes kuvitella erilaista yhteiskuntaa] on diskursiivista: emme yksinkertaisesti enää tiedä, kuinka näistä asioista puhutaan. Viimeiset kolmekymmentä vuotta, kun olemme pohtineet tuemmeko jotain menettelytapaa, ehdotusta tai aloitetta, olemme rajoittuneet voiton ja tappion aiheisiin - taloudellisiin kysymyksiin kapeimmassa merkityksessä."

Judtin näkemyksen mukaan lopulta vain muutos kielessä, puhetavan muutos, voi johtaa ajattelun muutokseen ja siten muutokseen maailmassa. Hän ottaa esimerkin Ranskan vallankumouksesta: "Kun itse [Ranskan] vallankumous alkoi, tämä politiikan uusi kieli oli jo vakiinnuttanut paikkansa. Jos niin ei olisi ollut, vallankumouksellisilla itsellään ei olisi ollut itse asiassa mahdollisuutta kertoa, mitä he olivat tekemässä. Alussa oli sana."

Ja samassa tilanteessa olemme Judtin mukaan nytkin - yhteiskuntapuhe on lävistetty taloussanastolla, joten "Jopa itse 'varallisuus' vaatii uudelleenmäärittelyä. /--/ Tämän tekeminen laajemmassa mitassa - julkisen keskustelun uudistaminen - näyttää minusta ainoalta realistiselta tavalta, jolla aletaan saada muutosta aikaan. Jos ei puhuta toisin, ei myöskään ajatella toisin".

Yksityisestä on siirryttävä yhteisöön. Politiikkaa tehdään tällä hetkellä ajattelematta sitä, että ihminen tarvitsee myös yhteisöä, ja jotta yhteisö olisi olemassa, tarvitaan luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jotka - koska ihminen kuitenkin on myös fyysinen olento - konkretisoituvat paikkasidonnaisesti. 1900-luvun viimeisen kolmanneksen aatteellisen ilmapiirin muutoksen tärkeimmäksi seuraukseksi Judt nostaa "yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumaloinnin": "Näinä aikoina ylpeillään sillä, että ollaan tarpeeksi kovia ja kyetään aiheuttamaan tuskaa toisille ihmisille [poliittiset leikkauspäätökset]. Jos puhuttaisiin edelleen vanhempaan tyyliin, jonka mukaan kovana oleminen koostui pikemminkin tuskan kestämisestä kuin sen aiheuttamisesta muille, pitäisi kenties miettiä toisenkin kerran ennen kuin arvostaa niin paatuneesti tehokkuutta myötätunnon kustannuksella."

Heikot valtiot ovat muuttuneet yksityisten keinottelijoiden takaajiksi. Judt osoittaa monin esimerkein, kuinka lyhytnäköistä on valtion omaisuuden, jolla tuotetaan julkisia palveluita, yksityistäminen: "Yksityistettyjen sähkö- tai kaasulaitosten tai lennonjohtoverkoston ei voi antaa hiljalleen hyytyä huonon johdon tai taloudellisen taitamattomuuden takia. Ja niiden uudet johtajat ja omistajat tietävät tämän, totta kai." Ja niinpä "koska näiden elintärkeiden kansallisten palveluiden ei annettaisi koskaan romahtaa, omistajat voisivat ottaa riskejä ja törsätä ja kavaltaa varoja niin halutessaan aina tietoisina siitä, että hallitus hoitaa laskun."

Tämä vaikuttaa varsin helpolta logiikalta, mutta silti näemme jatkuvasti sekä Suomen että Euroopan tasolla, kuinka yksityiset yritykset ottavat riskejä, joiden seurauksista ne eivät kanna vastuuta, olipa kyse sitten entisestä valtionyrityksestä tai alun perinkin yksityisestä yrityksestä; verorahoin tuetaan sekä erinäisiä pankkeja että vaikkapa selvitellään Talvivaaran jatkuvasti pahenevaa ympäristökatastrofia. Yksityisen rikastumisen havittelusta on tehty mahdollista ja tavoiteltavaa yhteisön ja yhteisen hyvän kustannuksella, joten toki sitä tapahtuu.

Kuitenkin: "Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sen suurempi luottamus. /--/ Luottamuksen puute on selvästi vahingollista hyvin hoidetulle yhteiskunnalle." Ja mitä enemmän verorahoja käytetään projekteihin, jotka eivät edistä yhteistä hyvää, sitä vähemmän mielenkiintoa verojen maksamiseen kohdistuu, mikä puolestaan taas vähentää yhteisöllisyyden tuntua: "Yksi julkisen sektorin rapautumisen silmiinpistävä seuraus on ollut kasvava vaikeus ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa." Melko vaarallinen skenaario, joka johtaa toiseen: "Jos ei kunnioiteta yhteistä omaisuutta, annetaan yksityistää julkinen tila, resurssit tai palvelut tai kannustetaan siihen ja tuetaan innokkaasti nuoremman sukupolven taipumusta huolehtia vain ja ainoastaan omista tarpeistaan, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kansalaisten mielenkiinnon yhteiseen päätöksentekoon huomataan hiipuvan tasaisesti."

Judt käsittelee teoksessaan myös niin sanottuja aidattuja yhteisöitä, joihin rikkaat voivat linnoittautua. Judt kuitenkin muistuttaa itsekkyyden olevan epämukavaa jopa itsekkäille, ja "Juuri tämän takia syntyvät aidatut yhteisöt: etuoikeutetut eivät halua muistutusta etuoikeuksistaan - jos niihin sisältyy moraalisesti kyseenalaisia vivahteita".

Diskurssissa siis piilee Judtin mukaan muutoksen mahdollisuus, mutta mitä kohti hän sitten ehdottaa yhteiskunnallisen muutoksen kehittyvän? Hänen mukaansa vastaus on siellä missä kriisikin, sosiaalidemokratiassa: "Sosiaalidemokratia ei edusta ihannetulevaisuutta, eikä se edusta edes ihannemenneisyyttä. Mutta tämänhetkisistä tarjolla olevista vaihtoehdoista se on parempi kuin mikään muu."