Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Like 2021. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anna Saksman. 7 h 33 min.

Anu Ojalan Jääsilkkitien tapahtumat sijoittuvat Meri-Lappiin, Kemin ja Tornion alueelle sekä Ruotsin puolelle Haaparantaan. Dekkarissa päästään seuraamaan poliisin ja tullin arkea pohjoisiin rajakaupunkeihin, joiden huumepiireihin alkaa virrata fentanyyliä, jonka lähde on epäselvä. 

Jääsilkkitie keskittyy huumekaupan vaikutuksiin niin käyttäjäpiireihin kuin siihen, miten vaikutus leviää ympäriinsä, kun piirit ylipäätään ovat pienet. Keskushenkilöiden taustatarinoiden kautta käsitellään myös sellaisia teemoja kuin äidin muistisairaus ja lähdisuhdeväkivalta.

Jääsilkkitien vahvuus on poliisityön arjen kuvaus. 

Kale Puonti: Mikke

 

Bazar 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ville Tiihonen. 8 h 4 min.

Mikke on kahdeksas osa Pasilan Myrkky -sarjassa, mutta ensimmäinen Kale Puontin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Selvästikin sarjaa voi lähestyä myös yksittäisinä teoksina, vaikkakin silloin tietysti poliisien keskinäiset suhteet ja niiden kehittyminen jää taka-alalle.

Miken tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiseudulle. Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden elämää seurataan ja joiden tarinat limittyvät toisiinsa. Teemana on tämän hetken päihdemaailma ja nyt trendaavat rikostyypit. Romaanin keskiössä on alfa-pvp, jonka myynnin ja käytön kasvu on näkynyt katukuvassa viime vuosien aikana ja tehnyt huumekaupan ja huumeiden käytön todellakin näkyväksi. Romaanin nimihenkilö Mikke on pikkurikollinen - tai ehkä osuvammin häntä voisi kuvailla koko elämänsä jollakin tapaa yhteiskunnan marginaalissa tai sen liepeillä eläneeksi pojaksi ja nuoreksi mieheksi, joka on koettanut aina tavalla tai toisella selvitä ja päästä eteenpäin. Ratkaisut vain ovat usein osoittautuneet huonoiksi, mutta on turha moralisoida, kuinka Mikke olisi voinut paremminkaan toimia. Miken lapsuudesta saakka paras ystävä on Antti, joka on aikanaan sekoillut huume- ja rikosmaailmassa, mutta sittemmin Antti on suunnanut elämänsä toiseen suuntaan. Hän harrastaa Miken kanssa kamppailulajeja, mutta asuu Kontulassa tyttöystävänsä kanssa ja elää rikoksetonta elämää.

Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, että Mikke pyytää Antilta kyytiä yhden paketin hakemiseen - Antti luulee, että Mikke on tilannut myyntiin hormoneja, mutta kyseessä onkin huumepaketti ja sekaannuksen vuoksi vielä erilainen sellainenkin, kuin mitä Mikke luulee olevansa hakemassa. Ja tästä eteenpäin sekä Miken että Antin asiat alkavat mennä solmuun omilla suunnillaan, ja kierroksia tulee koko ajan lisää.

Muita keskushenkilöitä ovat esimerkiksi nuoret somalipojat ja Netta. Somalipojat tulevat Ruotsista Suomeen laivalla hoitamaan pimeässä verkossa vastaanottamaansa tilauskeikkaa: he luulevat tulevansa pelottelemaan kohdehenkilöä, josta saavat tietoonsa vain osoitteen, mutta tämäkään reissu ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Juonikaarella otetaan kantaa nuorisorikollisuuden raaistumiseen ja terrorismin uudenlaisiin lajeihin, jotka nuorisojengien kautta tuntuvat valuvan toimintatapoineen Ruotsista Suomeen. Netta puolestaan edustaa huumekuvauksessa katutason käyttäjää, jonka käyttö alkaa olla rappiotasolla.

Mikke kuvaa nykyhetken ilmiöitä, ja tekee sen koukuttavalla tavalla. Dekkarin alkuasetelmat tuntuvat realistisesti uskottavammilta, mutta kun tapahtumat lähtevät vyörymään ja eri juonilinjojen lankoja aletaan solmimaan yhteen, tarina menee vähän aikuisten sadun puolelle. Yllättäen onnellisia loppuja ja satulinnoja tuntuu olevan kohtalon pokerissa jaossa eikä uhrautumistakaan voida välttää - sekin tapahtuu jalosti. Vaikka juonenkäänteiden uskottavuus romaanin loppupuolella kärsiikin, kokonaisuus onnistuu silti kertomaan jotain ajastamme. 

Kale Puonti tuntuu olevan dekkaristi, joka ainakin tämän romaanin perusteella kirjoittaa ruohonjuuritason ihmisistä ja arkisista rikoksista - ja on siis tuore näkökulma verrattuna klassisiin murhaa selvitteleviin dekkareihin tai Remes-tyyppiseen dekkaria ja poliittista trilleriä sekoitteleviin teoksiin verrattuna. Ihan hyvin voisin lukea tai kuunnella enemmänkin Pasilan Myrkky -sarjan kirjoja.

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Alkuteos Murder at the Christmas Emporium. Suom. Antti Autio. Otava 2025. Lukija Anni Kajos. Äänikirjana Storytelin kautta, 11 h 32 min.

Andreina Cordanin dekkarissa Murha jouluostoksilla on klassisen dekkarin ainekset: suljettu tila ja sen myötä rajattu määrä henkilöhahmoja, joista jokaisella omat salaisuutensa ja jokin syy, miksi juuri he ovat paikalla. Miljöö on överijouluisa - koska tapahtumien näyttämnönä on joulutavaratalo - ja vanhanaikainen, sillä kaikki nykyajan härpäkkeet, kuten älypuhelimet, on poistettu käytöstä. Murha jouluostoksilla on siis paljossa velkaa Agatha Christien tyylille - ja ihanaa, että ajassamme joku jatkaa hänen perinnettään näin selvästi, mutta kuitenkin nykyajan tvistillä. 

Kerronta etenee preesensissä ja jännite kantaa vahvana läpi koko teoksen. Lukijakin miettii ankarasti, kuka on murhaaja ja miksi. Henkilöhahmojen kuvausta syvennetään takaumilla menneisyyteen ja romaanin rytmi toimii. Kertojanääni kommentoi hahmoja osuvasti ja kriittisestikin, ja kokonaisuus on rakennettu taidokkaasti.

Tämä dekkari pitää otteessaan!

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

 

"Muutamaa kömmähdystä lukuun ottamatta kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan."

Minerva 2010, 2011. Alkuteos Dead Simple, 2005. Suom. Leena Mäntylä. Nextoryn e-kirja. 469 s. 

Peter Jamesin dekkari Kuoleman kanssa ei kujeilla on viihdyttävä, koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu teos, jonka parissa viikonloppu vierähtää kuin huomaamatta. Sisällössä on paljon nykydekkarin lajityypille ominaista, voisi sanoa kliseistäkin, mutta niin jouhevasti, että syytä kritisoida näitä seikkoja ei ole. 

Juoni lähtee liikkeelle nuorten miesten polttaripilasta, jonka toteutus menee pahasti pieleen. Miehet ovat pääosin nuoria, rikkaita menestyjiä. Dekkarin päähenkilö on poliisin edustaja, titteliltään jonkinlainen rikostutkija Roy Grace. Hän ei alun perin tutki tapausta, mutta ajatutuu tutkintaan mukaan. Hän on neljääkymppiä lähestyvä sinkkumies, joka tekee liikaa töitä ja jonka parisuhdehistoriassa on trauma. Kun tapausta aletaan tutkimaan, alkaa pinnan alta pajastua kaikenlaista. 

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Grace, mutta ei niin paljoa, että loppuratkaisu olisi selviö. Kuoleman kanssa ei kujeilla on siitä poikkeuksellinen nykydekkari, että väkivaltakuvauksilla ei mässäillä vaan pääpaino on mysteerin selviämisessä ja henkilöhahmojen välisissä suhteissa.

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

 

"Fredrik tarkistaa ehkä sadannetta kertaa, ettei muovipussin läpi näy mitään."

Otava 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kult, 2022, suom. Kirsi Kokkonen ja Petri Stenman. 813 s. Nextoryn e-kirja, 813 s.

Dekkaristi Camilla Läckbergin ja mentalisti Henrik Fexeuksen yhdessä kirjoittama tiiliskividekkari Kultti pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Tarina on kohtalaisen simppeli ja henkilöhahmot dekkarimaailmaan tyypillisiä. Lapsia alkaa kadota ja sitten heitä alkaa löytyä kuolleena: pian poliisi ymmärtää, että aikaa on käytössä hyvin rajallisesti ja avuksi rikosvyyhdin ratkaisemiseksi ja uusien sieppauksien estämiseksi on parasta pyytää mentalistin apua. Sitten päästäänkin jo kutin jäljille, ja asiat alkavat saada poliisienkin kannalta henkilökohtaisia sävyjä. Lukijakin pääsee hyvin pohtimaan, mistä kaikesta mahtaa olla kyse ja kuinka kaikki ratkeaakaan.

Ragnar Jónasson: Pimeys

 

"'Miten löysit minut?' kysyi nainen, joka istui vastapäätä rikosetsivä Hulda Hermannsdóttiria."

Tammi, 2021. Alkuteos Dimma, 2015. Suom. Vilja-Tuulia Huotarinen. Nextoryn e-kirja. 221 s.

Pimeys on luettava perusdekkari. Tarina sijoittuu Islantiin ja pääosassa on eläköityvä - tai eläkkeelle pakotettava - rikosetsivä Hulda Hermannsdóttir. Huldan tulee väistyä nuorempien ja häntä lahjakkaampina pidettyjen miespoliisien tieltä, ja hänen pomonsa toivoo hänen jäävän eläkkeelle samantien. Kun Hulda kieltäytyy, hänen pomonsa tuiskahtaa hänelle, että hän voisi aikansa kuluksi vaikka tutkia jotakin vanhaa juttua. Ja niin Hulda tekee: hän valitsee vuosi sitten kuolleen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen mieskollegansa on todennut onnettomuudeksi tai itsemurhaksi.

Pimeydessä on siis vahva miesten ja naisten välinen vastakkainasettelu. Paikoin tämä tuntuu turhan alleviivatulta tai epämääräisesti perustellulta tyyliin Hulda on uransa aikana kokenut törmänneensä lasikattoon, häntä epäpätevämmät mieskollegat ovat edenneet urallaan ja nyt hänet sitten vielä dumpataan syrjään nuorempien miesten tieltä.

Huldan aika rikoksen tutkimisessa hupenee, mutta juttuun näyttää liittyvän ihmis- ja huumekauppa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta sen aiheuttama efekti lukijassa on samantyyppinen kuin "ohhoh, kaikki olikin unta" -ratkaisuissa. Hulda-sarja ilmeisesti jatkuu dekkareilla, jotka sijoittuvat aikajanalla ensimmäistä osaa aiempaan aikaan Huldan elämässä.

Suomennoksessa on muutamin paikoin pronomini-korrelaatti-ongelmia, mikä häiritsee lukemista ja tuottaa virhemerkityksiä.

Ilkka Remes: Tornado

 

"Aurinko paistoi pivettömältä taivaalta, joka sai miltei tyynen Välimeren hohtamaan asuurinsinisenä."

WSOY 2022. Nextoryn e-kirja. 504 s.

Tornado on taattua Remestä: mukaansatempaava, ajankohtainen ja suoraviivainen yhteiskunnallinen dekkari. Tornadossa käsitellään huumekauppaa, länsimaiden kiristyvää tilannetta Venäjän kanssa, jännitteiden kiristymistä Itämerellä, Ukrainan sodan syttymistä, Naton laajenemista ja suomalaisten poliitikkojen suomettumisen ajan likapyykkejä ja painolasteja. Toiminta kiihtyy loppua kohden: on hurjastelua moottoritiellä, helikopterioptio kuin Itämeren syvänteessä oleva sukellusvenekin.

Aika pian lukiessa havahtuu Remeksen maneereihin: teoksessa kerrotaan tapahtumista lukuisten hahmojen näkökulmasta, ja jokaisen luvun alussa lukija ensin tutustutetaan miljööseen, jossa kulloinkin ollaan, yksityiskohtaisella ja pitkähköllä virkkeellä, ja sen jälkeen siirrytään hahmon kokemusmaailmaan usein kertomalla hahmon etu- ja sukunimi. Toimiva tapa, eipä siinä.

Alexandra Benedict: Joulun murhapeli

 

"Lumisade tietenkin."

Alkuteos The Christmas Murder Game, 2021. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2022. Nextoryn e-kirja. 421 s.

Alexandra Benedictin Joulun murhapeli on jouluinen Agatha Christie Eikä yksikään pelastunut -pastissi. On suljettu tila (sukukartano), jonne rajattu määrä ihmisiä kokoontuu (joulunviettoon, pelaamaan peliä), ja yhtäkkiä ihmisiä alkaa kuolla - ja murhaaja on joku heistä.

Joulun murhapeli on hyvällä tavalla varsin perinteinen dekkari, ja kepeässä kirjassa kerronnan ajoittainen kömpelyys ja ennalta-arvattavat juonikoukut eivät niinkään haittaa. Kirja alkaa kyllä maailman tylsimmillä saatesanoilla, ja mielestäni on aina hieman huono merkki, jos henkilöhahmoista pitää piirtää sukupuu tai muu vastaava selostava graafinen elementti. Ihan luettava dekkari Joulun murhapeli kuitenkin on. 

Synkkien kartanomiljöiden ystävälle suosittelisin kuitenkin mieluummiin esimerkiksi F. H Burnettin tyttökirjaklassikkoa Salainen puutarha, romantiikan ajan klassikkoa Humiseva harju tai oivallista Sarah Watersin tiiliskiveä Vieras kartanossa.

Pierre Lemaitre: Verihäät

"Istuaallaan, selkä seinää vasten, jalat pitkällään, raskaasti hengittäen."

Minerva 2018. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié, 2009. 358 s. Nextoryn e-kirja. 

Pierre Lemaitren Verihäät on todella piinaava ja koukuttava trilleri. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Sophie ja Franz. Romaani alkaa Sophien näkökulmalla. Sophie on noin kolmikymppinen nainen, josta tuntuu, että hän on tullut tai tulossa hulluksi. Hän on hyvin, hyvin väsynyt, unohtelee ja sekoittaa asioita, ja nyt vaikuttaa sillekin, että hän on jopa murhaaja. Sophien tilannetta keritään alussa pikku hiljaa auki, ja lukijalle alkaa paljastua, mitä kaikkea Sophielle on oikein tapahtunut.

Lemaitremainen tvisti romaaniin tulee, kun kerronta siirtyy näkökulmahenkilöistä toiseen, eli Franziin. Eivätkä käänteet todellakaan jää vain yhteen, vaan niitä rakennetaan pitkin romaania. 

Verihäät on kirkkaasti parasta Lemaitren kärkituotantoa.

Pierre Lemaitre: Silmukka

 

"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

 

"En ole koskaan ollut väkivaltainen mies."

Minerva 2019. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Cadres noirs, 2010. Nextoryn e-kirja, 524 s.

Pierre Lemaitren Petoksen hinta on yhteiskuntakriittinen jännityskirja. Päähenkilö on 57-vuotias Alain Delambre, joka on ollut vuosia työttömänä. Hänellä on vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Pitkittynyt työttömyys on alkanut vaikuttaa hänen parisuhteeseensa ja perhe-elämäänsä. Ennen työttömyyden alkua Alain ja hänen vaimonsa Nicole päättivät aloittaa massiivisen keittiöremontin, joka jäi pahasti kesken rahatilanteen muututtua. Uusiin vaatteisiin ei ole varaa, ja Alainin olemus on alkanut muuttua nuhjuiseksi. Hän ymmärtää myös, ettei ole työmarkkinoilla kovin haluttu palkattava, vaikka onkin ammattitaitoinen - kuka hullu nyt 57-vuotiaan miehen palkkaisi. Alain tekee koulutustasoaan alempia hanttihommia, jotta toisi talouteen edes hiukan rahaa.

Kaikki muuttuu eräänä päivänä, kun Alain huomaa työnhakuilmoituksen, joka vastaisi täysin hänen osaamistaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee työnhaussa eteenpäin ja vaiheeseen, jossa on neljän kärki, josta joku palkataan. Neljän kärjelle on tosin luvassa hyvin erikoislaatuinen "työhaastattelu": firman keskijohdolle lavastetaan panttivankitilanne, jota työnhakijoiden on määrä ohjata - heidän on selvitettävä panttivankitilanteen avulla, kuka keskiportaasta on luotettavin, lojaalein ja osaavin henkilö, ja onko joukossa heikkoja, jotka murtuvat äärimmäisessä stressitilanteessa ja alkavat laverrella firman asioita.

Alain päättää panostaa työnhakuun tosissaan: tämän paikan hän haluaa ja tarvitsee. Nicole, Alainin vaimo, ei ole panttivanki-ideasta lainkaan innoissaan. Hän ei haluaisi Alainin hakevan moista paikkaa:

"Vanha tuttu levy pyörähtää taas soimaan. pidämme toisiamme syyllisinä tilanteeseen, mikä on kammottavaa. Ennen rakastimme toisiamme ja pysyimme yhdessä, vaikka ajat olivat vaikeita. Mutta nyt kun meillä olisi mahdollisuus selviytyä, me alammekin etääntyä toisistamme. Juuri se tekee kipeää."

Petoksen hinnan yhteiskuntakriittisyys syntyy siitä, kuinka työttömyyden vaikutuksia kuvataan yksilötasolla, heijastevaikutuksina sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Romaanin sympaattisin hahmo on Charles, asunnoton juoppo, joka on töissä samassa hanttihommafirmassa Alainin kanssa. Yhteiskuntakriittisyys näkyy myös siinä, että aina kun Alain avaa radion tai tv:n, uutisissa kerrotaan yt-neuvotteluista, irtisanomisista tai johtajien palkkojen massiivisuudesta. Myös johtajuuden teoriaa, jonka Alainkin koulutuksensa ja kokemuksensa johdosta tuntee, pilkataan:

"Ne ovat käteviä ja leikkisiä, tarjoavat hupia vähällä vaivalla ja antavat älykkään olon. Niiden ansiosta voi kuvitella itsekin oppivansa jotain tehokkuudesta työympäristössä. Taulukoilla ja matriiseilla on rauhoittava vaikutus. Vuosien kuluessa muodit vaihtuvat ja taulukot seuraavat toisiaan. Yhtenä vuonna tehdään testejä, jotta päästäisiin selvyyteen, ovatko työntekijät järkiperäisiä, energisiä, yhteistyöhaluisia vai päättäväisiä. Seuraavana vuonna kehotetaan tutkimaan, ovatko he sittenkin ahkeria, kapinallisia, edelläkävijöitä, muutosvastarintaisia, myötäeläjiä vai haaveilijoita. Jos vaihdetaan konsulttia. saakin huomata olevansa tosiasiassa suojelija, johtaja, järjestelijä, tunteilija tai lohduttaja. Jos käväisee vielä yhdessä seminaarissa, oppii erottamaan, olisiko sittenkin toiminta-, systeemi-, idea- vai prosessikeskeinen ihminen. Kaikki ovat onnesta sekaisin voidessaan antautua moiseen huijaukseen. Testit eivät pahemmin poikkea horoskoopeista, viime kädessä niistä aina löytää itseään muistuttavia piirteitä, vaikka todellisuudessa omia kykyjään on mahdoton arvioida ennen kuin niitä joutuu koettelemaan äärimmäisissä olosuhteissa." 

Petoksen hinta koostuu kolmesta erityyppisestä osasta: kun tapahtumat alkavat vyörymään, ne johtavat toisiin. Juonenkäänteitä ja jännitystä romaanista ei puutu. Romaanin nimi on avain teoksen tulkintaan: Kuka pettää ja ketä? Kenelle jää mikäkin hinta maksettavakseen?

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

 

"Mathilde naputtaa etusormella auton rattia."

Minerva 2022. Suom. Kaila Holma. Ranskakielinen alkuteos Le serpent majuscule, 2021. Nextoryn e-kirja.

Pierre Lemaitren dekkari Kyykäärme on pöytälaatikosta kaivettu teksti, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1985, mutta joka julkaistiin vasta 2020-luvulla. Kyykäärmeen astelma on herkullinen: päähenkilö on palkkamurhaaja Mathilde, joka alkaa jo käydä vanhaksi ja jonka muisti reistailee. Hän ei toimi kaikkien toimeksiantajansa turvallisuussääntöjen mukaan ja pikku hiljaa hän alkaa tehdä erilaisia virheitä - joita yksi on se, että hän murhaa väärän ihmisen.

Dekkari on täynnä erilaisia juonenkäänteitä, ja lukija seuraa Mathilden edesottamuksia silmät selällään. Mustaa huumoria on paitsi itse dekkarin asetelmassa, myös kielessä:

"Sitten mies rojahtaa lupaa kysymättä tuolille istumaan ja katsoo porttivahtia. Hävytön mies! nainen ajattelee hiljaa mielessään, minkä hänen ilmeensä paljastaa selvästi. Nainen katselee poliisia kuin vanhaa karvatonta koiraa. Epäilemättä siksi että tämä on kalju."

...ja Mathilden ajatuksenjuoksussa:

"- - sydänkohtaus tästä vielä puuttuisi, mennä nyt heittämään veivi tällaisella hetkellä Henrin talon edustalla, piru vie, kylläpä moisista ajatuksista ammentaakin voimaa."

Kyykäärme on toimivaa, kepeää ja vetävää kesälukemista. Aiemmin olen lukent Lemaitrelta romaanin Näkemiin taivaassa (josta tehdyn elokuvankin kävin katsomassa), ja pidin siitä hyvin paljon. Voi olla, että Kyykäärmeen lukeminen aloittaa lukukesäni Leimaitre-jatkumon!

Carmen Mola: Purppuraverkko

"Nainen odottaa autossa kiinnittämättä huomiota jouluisiin näkymiin."

Like 2021. Alkuteos La Red Púrpura. Suom. Einari Aaltonen. 390 s. Nextoryn e-kirja.

Viime vuonna lukemani Carmen Molan Verimorsian oli yksi koukuttavimpia dekkareita, jonka olen lukenut, ja se päättyy niin tehokkaaseen koukkuun, että kun huomasin jatko-osan, Purppuraverkon, ilmestyneen, luin sen saman tien.

Purppuraverkko alkaa siitä, mihin Verimorsian päättyy, ja tapahtumien vyöry alkaa heti ensi sivuilta. Poliisin erikoisryhmä TAR:in johtaja Elena Blanco alkaa selvittää tapausta, johon liittyy ihmiskauppaa, kidutusta, internetin pimeimpiä puolia sekä keskeisesti myös hänen henkilökohtainen elämänsä.

TAR-ryhmän jäsenien henkilökuvaus on kenties stereotyyppistä, mutta hahmoista on tehty varsin pienin piirroin persoonallisuuksia. Elenan keskittymistä työhönsä romaanissa kuvataan esimerkiksi seuraavasti:

"Elena ei ole kuitenkaan mikään avioliittoneuvoja, hän on komisario, poliisi. Hänen tehtävänsä on estää, ettei joku toinen tyttö koe samaa kohtaloa kuin tummaverinen tyttö edellisenä yönä. Pojan vanhempien elämä ja pärjääminen eivät ole hänen murheitaan"

Purppuraverkossa, kuten Verimorsiamessakin, kuvataan paikoin niin ällöttävää väkivaltaa, että joitain kohtia tekee mieli vain silmäillä ohi. Juoni on kuitenkin niin koukuttava, että tätäkään teosta ei tee mieli laskea käsistään. Molemmat dekkareista on kirjoitettu draamallisessa preesensissä, mikä tuo lukukokemukseen intensiteettiä.

Carmen Mola: Verimorsian

 

"Ensi alkuun se tuntui leikiltä."

Like 2020. Alkuteos La novia gitana, 2018. Suom. Einari Aaltonen. 372 s.

Carmen Molan Verimorsian on hyytävä, Madridiin ja sen ympäristöön sijoittuva dekkari. Rikoksia ratkoo Elena Blanco, joka työskentelee erikoisryhmä TAR:issa. Blanco on tyypillinen etsivähahmo: hän juo liikaa grappaa, laulaa karaokessa italialaisia hittejä, asuu Plaza Mayorilla perityssä luksusasunnossa, on eronnut ja harrastaa irtosuhteita, on toki loistava työssään ja tietysti myös hänellä on synkkä salaisuus. 

Verimorsiamessa ratkotaan raakaa murhaa, jossa murhaamismetodi on vastenmielinen: murhaaja poraa uhrinsa kalloon pieniä reikiä, joista kärpäsentoukat menevät sisään ja syövät uhrin aivot. Uhri kituu hiljalleen kuoliaaksi. Yksityiskohdilla ei kuitenkaan mässäillä, ja kiduttava tekotapa on motivoitu dekkarissa hienosti, sillä aivan viime sivuille on säästetty yllätys, joka saa lukijan kiinnostumaan jatko-osista.

Verimorsian on kohosteisesti kirjoitettu pääosin preesensissä ja se vie mukaansatempaavasti Madridin kaduille. Kirjoitustapa on muutoinkin vetävä ja otteessaan pitävä.

Tina Frennstedt: Epäilys

 

"Max vilkaisi taakseen, jatkoi polkemista ja kuulosteli moottoriääntä."

Like 2020. Alkuteos Cold Case: Väg 9, 2020. Suom. Petri Stenman. 453 s.

Tina Frennstedtin dekkari Epäilys kuuluu Cold case -sarjaan, jossa päähenkilö, Cold case -ryhmän päällikkö Tess Hajlmarsson ratkoo vanhoja, aikanaan ratkaisutta jääneitä rikoksia. Epäilyksessä keskiössä on vuonna 2004 tapahtunut henkirikos, jossa nuori mies Max on puukotettu paluumatkalla juhlista kotiin. 

Tessin (jo menehtyneen) isotädin repliikki "Jatka eteenpäin. Lakkaa pitämästä kiinni vanhoista unelmista. Luo tilalle uusia" toimii jonkinlaisena mottona Tessin elämäntilanteessa, jossa hän on eronnut, potee keski-ikäistä lapsettomuuskriisiä ja on muutoinkin tienhaarassa elämässään, sillä Cold case -ryhmää uhkaa lakkauttaminen.

Epäilys on toimiva ruotsalainen perusdekkari, jossa keritään auki samanaikaisesti Maxin murhaa ja nykyhetkessä tapahtuneita murhia, jotka vaikuttavat liittyvän vanhaan tapaukseen.

Anna Jansson: Loputon uni / Hopealantti

 
Gummerus 2014. Suom. Jaana Nikula. 592 s.

Gummeruksen pokkarissa on kaksi Anna Jacobssonin Maria Wern -dekkaria samassa niteessä. Dekkareita yhdistää päähenkilö, hänen perhe-elämänsä kuvaus ja poliisilaitoksen muu tutkijaväki. Molemmissa dekkareissa on varsin kliseinen mies-nainen-asetelma: poliisilaitoksella on töissä ainakin yksi kuittaileva sovinisti, jonka juttuihin Maria on täysin kyllästynyt (mutta jonka henkilökuvaa tosin hieman koetetaan syventää Loputtomassa unessa), ja muutoinkin miesten ja naisten välisten suhteiden kuvaus on jokseenkin kliseistä ja kärjistettyä. Tietysti Maria Wernillä on myös ongelmia omassa perhearjessaan ja parisuhteessaan: Loputtomassa unessa näitä ongelmia käsitellään jonkin verran, Hopealantissa mies ja lapset pysyttelevät sivussa. Lukudekkareina molemmat teokset kuitenkin ovat ihan toimivia.

Loputon uni

"Ehkä Adinan silmät olivat sumentuneet kyynelistä tai ehkä udun takaa kajastava verenpunainen auringonlasku oli sokaissut hänet."

Loputon uni on niteen dekkareista ennalta-arvattavampi. Maria Wern päätyy tutkimaan lapsettomuusklinikkaan liittyviä tai sen ympärillä tapahtuvia rikoksia, ja jäljet toki johtavat suoraan sylttytehtaalle eli klinikalle, jonka toimintaan liittyy hämäryyksiä.

Klinikka liittyy Marian elämään paitsi töissä vastaan tulevien tapausten myötä, myös kodka hänen ystävänsä on siellä lapsettomuushoidoissa ja yllättäen klinikalla törmätään muihinkin tuttuihin.

Murhia tapahtuu ja temaattisesti keskiössä ovat lisääntymiseen liittyvät eettisyyskysymykset.

Dekkarissa annetaan hieman liikaa johtolankoja, mistä johtuen lukija saattaa paikoin turhautua siihen, että hän on jo oivaltanut jotain, mitä Maria Wern ei vielä tajua.

Dekkarin loppu on keskseneräisen oloinen ja jotenkin lässähtävä.

Hopealantti

"Mona Jacobssonia ei olisi syytetty avunannosta murhaan eikä häntä olisi varmaan kärrmekään pistänyt, jos televisiosta olisi sinä lauantai-iltana tullut vaikka jokin romanttinen elokuva."

Hopealantti on niteen dekkareista kiinnostavampi ja toimivampi. Maria Wern, kuten kunnollisen ja köyhän poliisin stereotyyppi konsanaan, on päättänyt viettää kesäloman sijaistamalla Gotlannin poliisilaitoksella. Dekkarin miljöönä on kesäinen Gotlanti, jossa historian läsnäololta ei voi välttyä. Gotlannin historian representaatiot ja kesäperformanssit Visbyn kaduilla tuovat miljööseen karnevalismia ja värikkyyttä ja historia on onnistuttu punomaan kiinnostavalla ja luontevalla tavalla myös dekkarin juoneen. Teemaan vihjaa varsin suorasti jo dekkarin nimi, Hopealantti, joka aiheuttaa välittömästi assosiaatioita Juudakseen ja sitä kautta petokseen.

Hopealantissa vastaus kysymykseen "kuka on murhaaja" onnistutaan säästämään viime metreille saakka, ja rikoskokonaisuus on varsin uskottava.

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Håkan Nesser: Syntymämerkki

"Häntä paleli."

Tammi 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinna med födelsemärke, 1996. Suomentanut Saara Villa. 312 s.

Syntymämerkki on ensimmäinen Håkan Nesserin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Syntymämerkki on niin perusdekkari, ettei sen lukeminen turhauttavaa ole, mutta sen voi aivan yhtä hyvin jättää lukemattakin. En useinkaan arvaa loppuratkaisua tai murhaajan motiivia, mutta Syntymämerkissä jossain vaiheessa tollompikin lukija tajuaa, mistä on kyse. Jännitettä toki riittää siinä, kumpi taho on nopeampi liikkeeissään ja fiksumpi, murhaaja vai poliisi.

Nesserin tyylissä ärsyttää myös se, että lukijan "odotuttaminen" on kirjoitettu näkyviin: teoksessa on usea kohta, jossa johtava poliisi toteaa alaisilleen jotakin sen kaltaista kuin "menkääpä nyt tunniksi omiin huoneisiinne tutkimaan materiaalia niin sitten pidetään kokous ja katsotaan mitä kukakin on huomannut" - ja sitten selitetään kuinka kukin tulee huoneestaan kokoushuoneeseen ja mitä kokouksessa tapahtuu.

Syntymämerkissä on kyse sarjamurhaajasta. Tarinaa tarkastellaan niin murhaajan, uhrien kuin poliisinkin näkökulmasta. Eikä kyse ole mistään hetkellisestä päähänpistosta, vaan vuosikymmenten taakse juurensa juontavasta tapahtumaketjusta. Kyllä hellekesästään muutaman tunnin voi käyttää tämän teoksen seurassa, mutta jos valinnanvaraa on, voi valita toisinkin.

Harri Nykänen: Valhe

"Jos kuolemaa voi sanoa kauniiksi, niin enoni Eliaksen kuolema oli kaunis, ainakin mustavalkoisen rikospaikkakuvan perusteella."

WSOY 2007. 320 s.

Harri Nykäsen dekkari Valhe imaisee mukaansa heti ensi sivuilta alkaen ja tarina pitää lukijan koukussaan loppuun saakka. Nykänen ei ole minulle entuudestaan tuttu, mutta tällaisia kirjoja lukisin mielelläni enemmänkin.

Kuten takakansi lupaa, kyse tässä dekkarissa on valheesta - valheen kerrostumista ja kertautumista erään suvun historiassa siten, että kun valhe nykyhetkessä alkaa paljastua, lukijakin saadaan yllätettyä useampaan kertaan.

Valhe lähtee liikkeelle melko tyypillisestä dekkarin aloitustilanteesta: miespäähenkilö, tässä asianajaja Kai Manner, menettää elämänsä tukipilarit. Äiti kuolee, vaimo jättää, asianajajaliitosta tulee potkut. Elämä on järjestettävä uudestaan. Kai päättää muuttaa nyt tyhjäksi jääneeseen lapsuudenkotiinsa:

"Päätin myydä tai lahjoittaa Pelastusarmeijalle suurimman osan vanhoista huonekaluista ja hankkia tilalle oman makuni mukaiset. Heti ensiksi sisustaisin uudelleen olohuoneen ja makuuhuoneen. Sillä hetkellä ymmärsin mustalaisia, jotka hävittävät kaikki vainajan käyttämät liinavaatteet, vaatteet ja tavarat."

Äidin kuolemasta seuraa muutakin kuin surua ja huonoa omaatuntoa siitä, kuinka Kai olisi voinut olla parempi ja huolehtivampi poika. Suvussa on vaiettuja asioita, kuten Kain isä - Kai ei ole koskaan tavannut isäänsä, eikä äiti ole suostunut kertomaan isästä mitään. Kain eno on kuollut nuorena ja kuolemaan liittyy jotakin vaiettua; aiemmin Kai on luullut, että kyseessä on sairaus, mutta kuolema paljastuu itsemurhaksi.

Kain saadessa selville yllättäviä asioita menneisyydestään - ja hänen myös kiinnostuessa selvittämään niitä enemmänkin - nykyhetkessäkin alkaa tapahtua uhkaavia asioita. Onneksi Kailla on ystävä, rikoskomisario Ritvanen, johon Kai voi tukeutua niin uhkaavien asioiden selvittelyssä kuin yksityiselämässäänkin, sillä myös Ritvanen on juuri tullut jätetyksi:

"Tiedätkö mistä suomalaiset avioerot yleensä johtuvat? Kunnioituksen puutteesta. Mies kaipaa naiselta ennen muuta kunnioitusta. Jos hänelle antaa sitä, hän yrittää olla sen arvoinen, jos ei anna, hän lopettaa yrittämästä."

Romaani on viehättävä dekkari juuri siksi, että se lähtee liikkeelle mikrotasolta eli siitä, että Kai haluaa ottaa selville, kuka hän on ja missä ovat hänen sukunsa juuret. Tästä lähtötilanteesta tarina laajenee kuitenkin toisaalta romaanin nykyhetkestä menneisyyteen, toisaalta mikrotasolta makrotasolle. Erään Kain tuttava-asianajajan ohje on kuin lukuohje Valheeseen:

"- - asioita piti katsella sekä kaukaa että läheltä, sisältä ja ulkoa, edestä takaa ja vielä päältävin, jos se oli mahdollista."

Ja kun asioita katsoo monesta suunnasta ja eri etäisyyksiltä, niin lopulta "On vain kaksi asiaa, joille ei mahda mitään, kuolema ja rakkaus. Kaikki muu on mahdollista" - ja siitä tässä dekkarissa on kyse.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

"Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen."

Like 2016. 300 s.

Antti Tuomaisen teos Mies joka kuoli on sekä dekkari että absurdin humoristinen teos. Päähenkilö on 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa Haminasta. Kaikki muuttuu tarinan ensimmäisenä päivänä, jolloin päähenkilö saa kuolemantuomion: hän on lääkärissä selvittämässä omituisten oireidensa syytä ja saa kuulla tulleensa myrkytetyksi. Toivoa ei ole, joten Jaakko päättää alkaa elää tai kuolla kuin ensimmäistä tai viimeistä päiväänsä.

Romaani on tyyliltään äärimmäisen lakonista ja selittelemätöntä, olipa kyse juonenkulusta, henkilökuvauksesta tai ilmaisusta ylipäätään. Ratkaisu toimii hienosti:

"On keskipäivä, aurinko on kutakuinkin niin korkealla kuin se Suomessa voi olla. Se tarkoittaa sitä, että minä näen tämän kaupungin kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kuolen tänne, tämä on kuolinkaupunkini. Sanassa ei ole samaa kaikua ja ylpeyttä kuin siinä, kun ihminen ilmoittaa synnyinkaupungistaan."

Päähenkilö ryhtyy selvittämään myrkyttäjäänsä ja samalla paljastuu, ettei hänen elämässään mikään olekaan niin hyvin, kuin hän on kuvitellut. Kesäisen Haminan pikkukaupunki-imagon takaa paljastuu jos jonkinlaisia juonitteluja ja juonittelijoita, sienibisnes ei olekaan niin siloista kuin mihin Jaakko on tottunut eikä parisuhdekaan ole sellainen kuin miltä se vielä eilispäivänä vaikutti.

"Kaikki haluavat pitää hieman etäisyyttä mieheen, jonka seurassa tulee jatkuvasti yllätetyksi."