Linnunradalla @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa esilläoleva Linnunradalla-näyttely "johdattaa pohtimaan ihmisen suhdetta ympäristöönsä, muihin lajeihin ja teknologiaan" ja esittää kysymyksen: "Mikä on ihmisen osa ja tulevaisuus maailmankaikkeudessa?" Näyttelyssä on esillä monenlaista taidetta: tauluja (niin grafiikkaa kuin maalauksia ja kollaasejakin), videoteoksia, veistoksia... Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja osassa teoksia hyödynnetään myös tekoälyä. Teosten aikajana ulottuu 1700-luvulta (alkemistiaiheinen Sinebrychoffin museosta lainassa oleva pieni maalaus) nykypäivään saakka. Ja teokset todella saavat pohtimaan näyttelytekstin esittämää kysymystä!

Tampereella perustetun taiteilijaryhmä Rodtsenko-seuran Olet nyt tässä II (sarjasta Punainen Sampo) asettaa olemisen ja tässäyden omanlaiseensa näkökulmaan:

 

Jonkin verran aikaa tuli vietettyä Arecibo-viestin (lähetetty avaruuteen 16.11.1974) äärellä. Kuvan perusidea oli tuttu, ja selitysosa sai pohtimaan ihmiskunnan saavutuksia ja tapoja, joilla kommunikoimme. Itse viestin ulkoasusta tulee lähinnä mieleen ysärin alkupuolen tulostusjälki, ja jos olisin ulkoavaruudessa asuva tiedostava olento, en kyllä tiedä, mitä tällaisesta mediatodellisuuteeni tupsahtavasta viestistä osaisin tulkita. Mutta onpahan ainakin yritetty kommunikoida!

 

Näyttelystä jäi mieleen myös video, jossa laama harhailee tyhjässä ruokakaupassa. Vaikka ympärillä on lähes loputtomasti ruokaa ja juomaa, laama on lähinnä hämmentynyt. Sille mikään ei näytä syötävältä, koska kaikki on paketeissa ja pakkauksissa. Teos tekee hientosti näkyväksi mykyajan keinotekoisuutta ja etäisyyttä luontoon. Näyttelyssä on myös Charles Bukowski -robotti, jolle voi jutella (englanniksi) ja joka  vastaa sitaatein Bukowskin tuotannosta. Keskustellessaan robotti santsaa olutta hanasta, kulauttaa tuopin tyhjäksi ja pissaa. Niin - siis mikä olikaan ihmisen ja robotin ero?

Stanisław Lem: Solaris

"Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa."

Tammi 1973/1999. Puolankielinen alkuteos Solaris, 1961. Suomentanut Matti Kannosto. 249 s.


Solaris on vaikuttava klassikkodystopia. Päähenkilö Kris Kelvin suuntaa matkansa Maasta kohti Solaris-planeetalla sijaitsevaa avaruustutkimuskeskusta. Solaris on planeetta, joka kiertää kahta aurinkoa - sinistä ja punaista - ja josta kiinnostavan tutkimuskohteen tekee sen pintaa peittävä meri, joka vaikuttaa elolliselta olennolta.

Romaanissa on jonkin verran luonnontieteellistä tutkimuskieltä ja katsauksia Solariksen-tutkimuksen historiaan, mutta kuten hyvässä dystopiassa, tässäkin kirjassa on syvimmiltään kyse muusta kuin teksnisten yksityiskohtien kuvaksesta, nimittäin ihmisestä ja ihmisyydestä sekä ihmisyyden rajoista.

Tilanne, johon Kelvin avaruusasemalle saapuu, on kaoottinen ja kaukana normaalista arjesta. Kukaan ei ole vastaanottamassa Kelviniä, ja kun hän lopulta kohtaa yhden avaruusasemalla työskentelevistä tutkijoista, Snautin, kohtaaminen on jotakuinkin vainoharhainen. Pian Kelvinille paljastuu, miksi: avaruusasemalle on alkanut ilmestyä vierailijoita, ja se saa jokaisen tutkijan epäilemään niin omaa minuuttaan kuin kaikkien muidenkin kohtaamiensa henkilöiden identiteettiä. Mistä tietää, onko joku muu se, joka hän väittää olevansa? Mistä voi tietää olevansa itse se, joka on?

Tilanne ajaa tutkijat ihmisyyden rajoille. Solariksen parasta antia on sen filosofinen pohdinta. Solaris-planeetan meri on jotain, joka ylittää ihmisen käsitys- ja ymmärryskyvyn. Ihminen ei pääse irti itsestään: "Se seikka, että näemme kaiken kuin ihminen, estää meitä ymmärtämästä näiden ilmiöiden todellisia tarkoitusperiä. Siellä missä ei ole ihmisiä ei voi olla ihmisten tajuttavissa olevia tarkoituksiakaan."

Ja mitä sitten ovat tarkoitukset ja merkitykset? Mikä on merkityksellistä? "Yhden ihmisen kohtalo saattaa olla täynnä merkitystä, muutaman sadan hiukan vähemmän, mutta tuhansien ja miljoonien ihmisten historia ei missään vähänkään todellisessa mielessä merkitse enää yhtään mitään."

Solariksen ihmeellisten ja ihmisjärjelle käsittämättömien ihmeiden edessä ihmisen on kohdattava itsensä, vaikkei se olekaan aina kaunista. Miksi ihminen haluaa valloittaa avaruuden tai tehdä löytöretkiä?

"Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta. Samalla meissä itsessämme on jotakin, jota emme halua katsoa kasvoista kasvoihin, jolta yritämme suojautua, mutta joka siitä huolimatta pysyy meissä, sillä me emme lähde Maasta missään paratiisillisen viattomuuden tilassa. Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille - se osa todellisuuttamme josta tahtoisimme olla vaiti - emme enää pidäkään itsestämme."


Solariksen todellisuus on niin hämmentävää, että sen edessä on antauduttava tavalla tai toisella. Itsemurha voi olla jonkun ratkaisu, tai toisena ratkaisuna näyttäytyy antautuminen planeetan mysteerin, kauheuden ja kauneuden edessä.

J. J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens

Seitsemäs Star Wars -elokuva The Force Awakens (2015) on onnistunut ja viihdyttävä kokonaisuus, joka sopivassa määrin nostalgioi aiemmilla elokuvilla mutta ei suinkaan jää vain menneisyyden vangiksi vaan on valmis myös päästämään irti menneestä ja kehittelemään uusia juonikuvioita.

Siinä missä aiemmat trilogiat keskittyvät lopulta kysymykseen hyvästä ja pahasta, voimasta ja pimeästä puolesta, The Force Awakens meinaa osin livetä perhedraaman puolelle. Toisaalta liialta perhesentimentaalisuudelta elokuvan pelastaa sen rohkeus lopulta irtautua menneestä ja suunnata kohti uutta.

Oikeastaan ainoa asia, josta minun piti katsojana hieman kamppailla elokuvan toteutuksessa yli, on se, että pahisnaamion takaa paljastuu sama näyttelijä (Adam Driver), joka (omaan makuuni liian teinissä) tv-sarjassa Girls (2012 - ) näyttelee varsin mulkkua ja itsekeskeistä poikaystävää. Jos tämän asiayhteyden tiedostamisesta on mahdollista päästä yli, täytyy todeta, että Driver sopii Star Wars -rooliinsa hyvin.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Supernaiivi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Hauska. Osuva. Koskettava.

Tiina Lymi on ohjannut Erlend Loen Supernaiivi-romaaniin (1996) perustuvan samannimisen näytelmän Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämölle, ja ohjaus on onnistunut. Näytelmä on hienosti rytmitetty: etenkin ensimmäisellä puoliajalla kohtaukset ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti. Toisella puoliajalla kohtaukset ovat pidempiä, mutta tämä vaikuttaa perustellulta ratkaisulta.

Supernaiivin keskushenkilö on elämässään hukassa oleva 25-vuotias mies. On siis parasta lopettaa paikallaanpolkevat opinnot ja ottaa aikalisä - muuttaa isoveljen asuntoon tämän kuukauden mittaisen työmatkan ajaksi ja ottaa selvää, mistä elämässä oikein on kyse. Romaania on tuotu 90-luvulta monin tavoin nykypäivään: päähenkilö googlaa vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin kirjastossa hakuteosten äärellä istumisen sijaan, ja googlauskohtaus on ahdistavuudessaan vaikuttava.

Muun muassa äiti, isä, kuollut isoisä, isoveli, alakerran 6-vuotias Börre, ihastuttava valokuvaajatytsi ja kuollut Albert Einstein seuraavat vierestä päähenkilön elämäntempoilua ja osallistuvat siihen omilla tavoillaan. Eritoten Albert Einstein (Minna Suuronen) on kerrassaan hykerryttävä hahmo.

Näytelmän lopetus tuntuu jotenkin puoliteennäiseltä. Pyritäänkö sillä alleviivaamaan, että jokaisella meistä on oma totuutensa, elämän tärkeät asiat - jotka kuitenkin samalla ovat läpeensä kliseisiä ja yhteisesti jaettuja? En ehkä odottanut, että elämän tarkoitus paljastuisi, selviäisi ja tulisi jaetuksi yleisölle näytelmän päätteeksi, mutta tämä lopetus tuntui teennäiseltä ja jotenkin helpolta. Enpä tosin tiedä, miten itse olisin paremmin lopettanut.

Kokonaisuudessaan Supernaiivi on kuitenkin onnistunut ja pimeään syksyyn sopiva, hyvällä tavalla viihdyttävä esitys.

Talvisirkus Kosmos @ Kaapelitehdas, Helsinki

Tämänvuotisella Talvisirkuksella on huisi ja huimaava tavoite: avata katsojalle Kosmoksen salat. Lähtökohdaksi on valittu juonellistaminen: on pikkutyttö ja hullu tiedemies, tyttö kyselee tiedemieheltä universumin olemuksesta ja tiedemies vastailee numerosarjoja, taivaankappaleiden nimiä tai väistää vastaamasta, ja tämän tarinan ympärille on rakennettu sirkusohjelma.

Sirkusnumerot ovat varsin akrobatia- ja jonglöörauspainotteisia. Osa numeroista vaikuttaa otetun mukaan vain tarinan vuoksi (esimerkiksi kohtaus, jossa tyttö katsoo kaukoputkella tähtiä, on jokseenkin tyhjänpäiväinen). Renkaiden, pallojen ja kehien elementit toistuvat ja rakentavat avaruusfiilistelyä. Melko monesta numerosta kuitenkin puuttuu intensiteetti.

Yksi aivan loistava, sekä tajunnan että tähdet räjäyttävä ohjelmanumero showssa on, ja se on ensimmäisen puoliajan päättävä Tähtien synty -osioon liittyvä cyr-rengasesitys, jossa on kaikki (musiikki, tempo, valojen käyttö...) kohdallaan ja jota ei voi kuin ällistyksella ja ihmetyksellä seurata. Mitä taitavuutta! Myös ensimmäisen kohtauksen Galaksien tanssi ja ero -esitys ihanine paljettiballerinapukuineen ilma-akrobatiana oli hypnoottisen kaunis ja toisen puoliajan lopulla nähty ilma-akrobatia hengästyttävän näyttävää.

Kosmoksen perusongelma oli kuitenkin tarinavetoisuus - ehkä avauutta olisi kannattanut lähteä lähestymään puhtaasti absurdeista tai surrealistisista lähtökohdista, niin esitys olisi saattanut välttää sitä nyt vaivanneen jäykkyyden? Niin tai näin, Talvisirkus tuo valoa, keveyttä ja taikaa vuoden pimeimpään aikaan, ja odotan jo innolla, mitä Hurjaruuthissa keksitään ensi talveksi.