Laura Manninen: Kaikki anteeksi

"Miten tässä näin kävi?"

WSOY 2018. 321 s.

Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi on hieno kuvaus parisuhteesta narsistin kanssa. Romaani on taiten rakennettu - suhteen alussa on uskomaton rakastumisen huuma, lopussa helvetti:

"Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan, huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen. - - Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista. Epänormaalista tulee uusi normaali. Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin."

Kaikki anteeksi on ahdistavaa luettavaa, vaikka lopussa on valoakin. Romaanin päähenkilö on neljääkymmentä lähestyvä helsinkiläissinkku Laura, joka elää sinkkuelämää puu-Vallilassa. Laura rakastuu hurmaavaan ja ihastuttavaan Mikkoon, joka asuu Pohjanmaalla mutta käy työmatkoilla Helsingissä ja jolla on kolme lasta edellisestä liitostaan sekä koira. Lauran ja Mikon suhde etenee nopeasti ja Mikko hurmaa käytöksellään, olemuksellaan ja ulkonäöllään hetimiten myös Lauran ystävät ja sukulaiset. Suhteen alussakin on joitakin etenemisen merkkejä "tavallisesta hieman outoon", mutta rakastumisen huuma jättää nämä merkit varjoonsa.

Mikon Pohjanmaan-todellisuus on täysin erilainen kuin Lauran helsinkiläisarki, ja Lauraa jännittäkin suhteen alussa se, olisiko hänestä uusperhekuvioon. Miten hän tulisi toimeen Mikon lasten kanssa? Hyväksyisivätkö lapset hänet? Haluaako hän ylipäätään lapsiperhearkea, joka on hänelle itselleen lähtökohtaisesti täysin vierasta?

Laura päättää kuitenkin heittäytyä ja kokeilla. Romaanissa kuvataan uskottavasti ja hienovaraisesti uusperhekuvion mahdollisuuksia ja luottamuksen syntymistä alkujaan toisilleen vieraiden ihmisten välille. Alussa Lauralla ja Mikolla menee hyvin, ja Lauraa jännittää lähinnä lasten suhtautuminen häneen. Loppua kohden tilanne alkaa kääntyä toisin päin: Lauralla ja lapsilla menee hyvin, mutta Lauran pitää jatkuvasti jännittää Mikkoa ja Mikon tekemisiä ja mielialoja.

Romaanissa on heti alun alkaen paljon ennakointeja suhteen ja perhekuvion muuttumisesta, joten olennainen kysymys ei niinkään ole se, mitä juonessa tapahtuu, vaan se, miten kaikki tapahtuu. Kaikki anteeksi kuvaa hienosti parisuhteen kieroonkasvamista ja suhteen sairasta dynamiikkaa, jossa "epänormaalista tulee uusi normaali".

Romaani on vetävästi kirjoitettu: lukija pääsee kokemaan rakastumisen ja onnen tunteen ja sen jälkeen parisuhde- ja perhearjen rapistumisen ja romahtamisen. Romaania ei malta laskea käsistään, mutta loppua kohden ahdistus ja paha olo vyöryy koko ajan voimakkaammin teoksen sivuilta.

Laura tekee tarkkanäköisiä havaintoja suhdedynamiikasta ja niin Mikon kuin omastaankin käytöksestä:

"Mikko tuntui heittäytyvän varaani lapsen lailla ja ulkoistavan vastuun itsestään minulle. Toisinaan mietin, teinkö Mikolle karhunpalveluksen, olisiko minun pitänyt antaa hänen vastata enemmän itsestään, mutta ajattelin että hän oli kerta kaikkiaan käyttänyt omat voimavaransa loppuun, ettei hänellä ollut mitään mistä ammentaa.
        - -
        Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä tahansa ja minä ymmärsin mitä tahansa. Välillä tunsin olevani Mikon äiti, ainoa aikuinen koko perheessä, enkä antanut itseni nähdä sellaista vaihtoehtoa, että olisin väsynyt tai karannut - -.
        Mikossa minä näin ensin sadunhohtoisena kiiltelevän pinnan ja siinä paljon itseäni. Myöhemmin ymmärsin, että Mikko tarvitsi minua peilikseen. Mikolle oli kaikkein eniten väliä sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kasvoistani hän luki itseään, mietti oliko hyväksytty, saattoiko häntä rakastaa. Jos siihen tuli mitätönkin särö, se hajotti Mikon. Hän pelkäsi ettei kelpaa, että hän jäisi yksin ilman peiliä, jota ilman hänen oli niin vaikea elää.
        Kun kuulin lisää Mikon elämästä ja yhdistelin palasia, kaikki aukot täyttyivät naisilla. Sen tajuaminen varasti minulta myöhemmin ainutlaatuisuuden tunteen. Olin vain yksi palanen peilitalossa, jossa Mikko kulki kuvajaiselta toiselle."

Laura joutuu siis sekä parisuhteessa että perheessä kannattelijan rooliin. Onneksi hän (kuin myös osin paradoksaalisesti Mikkokin) uskaltaa hakea apua - mutta avunsaamista ei ole tehty helpoksi, eikä yhtään helpompaa ole tehdä muutosta omassa ajattelussaan ja käyttäytymisessään, kun haluaa uskoa suhteen onnistumiseen eikä halua luovuttaa.

Kaikki anteeksi on vaikuttava romaani nykyajasta.

Ateria @ KOM-teatteri, Helsinki

Okko Leon kirjoittamasta ja Mika Leskisen ohjaamasta Ateria-näytelmästä ei menoa ja meininkiä, huutoa ja kiroilua, paskasta puhumattakaan, puutu. Lavalla nähdään Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Aterian tarina ja hahmot sijoittuvat Eat Shit and Die -pikaruokaravintolaan. Tunnelma on äijämäinen, naisten läsnäolo näytelmässä on vain kulisseissa tai sisäkertomuksissa tapahtuvaa ja naisia katsotaan kahden lavalla nähdyn henkilöhahmon silmin.

Millaisia nämä henkilöhahmot sitten ovat? Ateriassa on aineksia moneen teemaan, mutta kokonaistulkinnan muodostaminen on hieman hankalaa. Ensin ajattelin hahmojen edustavan kahta eri ihmistyyppiä - toisen white trash -henkistä tosiäijää ja toisen vähän skarpimpaa tyyppiä - jotka sitten näytelmän aikana kehittyvät kukin tavallaan. Hahmojen asenne- ja arvomaailma tuntuu kuitenkin ajoittain heittävän häränpyllyä, ja päädyin ajattelemaan, että ehkäpä hahmot edustavat yhdessä jotakin nykyihmisen stereotyypeistä.

Ateria sorkkii, sylkee ja sivaltelee monenlaisia teemoja: välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, syrjäytymistä, ulkopuolisuutta, luokkayhteiskuntaa, ympäristöongelmia, jotakin etäisesti rakkautta muistuttavaakin. Sanoma jää kuitenkin rivien väliin tai sanoman tulkitseminen itsessään jää ohuesti perustelluksi.

Näytelmä on kompaktin mittainen ja tohina lavalla pitää katsojan hyvin hereillä. Herkemmissä kohtauksissa jännite ei aina pysy yllä - ja intertekstuaalisuus on osin niin alleviivaavaa, ettei se onnistu olemaan oivaltavaa, vaikka se pyrkii olemaan humoristista.

Kokonaiskokemuksena Ateria onnistui hämmentämään ja viihdyttämään. Tämän näytelmän nähtyään ei kyllä vähään aikaan tee mieli pikaruokaa - ja ylipäätään ulkona syöminen saattaa arveluttaa.

Andrei Zvjagintsev: Rakkautta vailla

Andrei Zvjagintsevin elokuva Rakkautta vailla (2017) on yksi synkimmistä ja ankeimmista elokuvista, jonka olen nähnyt, ja ankeudessaan todellakin ajatuksia herättävä.

Värimaisema läpi elokuvan on harmaa: vuodenaika tuntuu olevan jatkuva alkukevät, puissa ei ole lehtiä ja nurmi on osin maatunutta, taivas on harmaa ja välillä tuiskuaa lunta. Muutamia öisiä kohtauksia lukuun ottamatta päivän harmaa valo on aina sama, ja on vaikea tietää, eletäänkö aamua, päivää vai iltaa.

Elokuvan henkilöhahmot ovat elämäntilanteissaan yhtä harmaassa ja merkityksiä vailla olevassa tilassa. Keskiössä on perhe, jonka vanhemmat ovat eroamassa. Asunto on pantu myyntiin. 12-vuotias poika käy koulua. Isällä on uusi, nuorempi nainen, joka on viimeisillään raskaana; äidillä on uusi, vanhempi ja rikkaampi mies. Pojan elämä ei kiinnosta kumpaakaan.

Kunnes poika eräänä päivänä katoaa. Se, minä päivänä katoaminen tapahtuu, ei ole vanhemmille ihan selvää - niin vähän he ovat pojastaan kiinnostuneita. Käy myös selväksi se, että poika on epätoivottu; aborttia on aikanaan harkittu, mutta sitä ei ole tehty. Erossa kumpikaan ei halua poiaa itselleen vaan vanhemmat ovat miettineet pojalle jatkosijoituspaikkaa - voisiko se olla äidinäidin luona, lastenkodissa tai jossain kesäleirillä?

Elokuvan alku on hidas ja taustoittava ja tapahtumat lähtevät varsinaisesti käyntiin pojan katoamisen jälkeen. Tapahtuminen ei kuitenkaan ole elokuvassa ensisijaista, vaan se, mitä tapahtumien alle kätkeytyy ja mitä henkilöhahmoista kuoriutuu esiin.

Poikaa käydään etsimässä myös Moskovasta äidnäidin luota, mikä tekee näkyväksi sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon, osattomuuden ja arvostuksettomuuden. Ruumishuonekohtauksessa katsoja jää miettimään, mikä saa vanhemmat purskahtamaan itkuun.

Rakkautta vailla -elokuvan ihmiskuva on erittäin synkkä. Elokuva näyttää ihmisen lyhytnäköisenä ja itsekkäänä, ketään rakastamattomana. Ensin ajattelin, että elokuvan venäjänkielinen nimi on varmaankin jotakuinkin sama kuin suomenkielinen, siis "bez ljubov" tai vastaavaa. Vaan ei. Se olikin "njeljubov", täydellinen rakkauden kielto. Ja jotakuinkin täydellisen tyhjä olo elokuvan katsomisen jälkeen jääkin.

Jari Nissinen: Paha mieli

"Edessä on tiheä lihamuuri."

Like 2015. 318 s.

Paha mieli on taitavasti kirjoitettu Suomen Amerikan Psyko. Päähenkilö on narsistinen taiteilija, näyttelijä-käsikirjoittaja Jesse, joka elää pintaliitoelämää, jota hän tosin ei haluaisi elää tai ei ainakaan tunnusta elävänsä. Hänhän on suuri taiteilija, massan yläpuolella, parempi kaikkia muita - vaikka lukija rivien välistä huomaakin, että "muut" eivät välttämättä ole samaa mieltä.

Romaanin kerrontarakenne toimii erinomaisesti. Kaikki suodattuu päähenkilö Jessen tajunnan läpi, ja vuorosanoja on niukasti. Näin päähenkilön kokemus itsestään välittyy lukijalle ikään kuin ainoana totuutena, sinä, mitä se on päähenkilölle itselleen. Henkilöhahmon ristivalotus syntyy hyvin hienovaraisesti: monissa sosiaalisissa tilanteissa Jesse on omissa ylemmyydentuntoisissa ajatuksissaan, mistä voi päätellä, ettei hän olekaan piireissään niin olennainen ja dominoiva hahmo kuin hän itse ajattelee olevansa.

Ristivalotusta päähenkilön hahmoon tuo myös se, että vaikka hän itse väittää olevansa "paras" ja ylivertainen muihin nähden, hän toisaalta ajautuu yhä syvemmälle omaan todellisuuspohjattomaan todellisuuteensa ja hän kykenee parhaiten (tai ainoastaan) toimimaan sellaisissa tilanteissa, jotka ovat ennalta-arvattavia ja joissa on kontrolli tai käsikirjoitus. Jos hän tulee yllätetyksi, hän on vietävissä, mistä hän ei itse lainkaan pidä.

"Pokeri on reilu ja tasa-arvoinen peli, sillä säännöt eivät ole tulkinnanvaraisia. Rodusta, sukupuolesta, iästä, vammaisuudesta tai köyhyydestä - mistään et saa lisäpisteitä. Kaikki lähtevät samalta viivalta, kuten peleissä ja urheilussa aina."

Toisaalta muut eivät todellakaan näe, mitä Jessen mielessä liikkuu, vaikka hän toisinaan puhuukin suoraan. Hänen sanottavansa on kuitenkin käsittämättömän kylmäävää ja epäodotuksenmukaista muiden mielestä; muut eivät kertakaikkiaan kykene vastaanottamaan sitä, mitä kuulevat:

"Johanna sanoo, ettei kuullut varmaan oikein, ettei se halua uskoa, mitä minä juuri sanoin, että varmaan tarkoitin jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitin."

Myös kerronnan kieli on nautittavaa. Jessen ajatukset ja kokemusmaailma ovat kylmiä ja siekailemattomia, eikä kerronta selittele mitään. Takaumat ja ajatuskulut, joiden raiteille kesken kohtausten lähdetään, syventävät päähenkilön henkilökuvaa ja maailmankatsomusta.

Vaikka Amerikan Psyko Pahan mielen subtekstinä antaakin vahvasti odotuksia juonenkulusta, juoni yllättää silti. Loppua kohden on myös muutama kohtaus, jotka ovat niin kamalia, että jouduin itse lukemaan niiden ohi varsin kursorisesti.

Paha mieli ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta vaikka se viekin tapahtumakulun äärimmilleen, on se silti muistutus siitä, että kaikki ihmiset eivät halua hyvää (tai ainakaan samaa tai samansuuntaista hyvää) - ja kuinka vaikeaa tai mahdotonta muiden saattaa olla sitä nähdä, vaikka se näytettäisiin heille.

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä

"Linja-auto liukuu halki samean maiseman."

Otava 1998. 319 s.

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä on romaani kolmekymppisestä Astasta. Keskiössä on Astan kyvyttömyyden tunne ihmissuhteissa - eritoten vaikeassa äitisuhteessa, mutta Asta peilaa itseään myös rikkoutuneeseen avioliittoonsa Arin kanssa sekä sisarussuhteisiinsa ja isäsuhteeseensa. Asta on läheisriippuvainen ja äiti on narsisti, vaikkei kumpaakaan romaanissa suoraan sanota.

Lapsuudenperheessä isä on hahmo, jonka äiti on sulkenut ulos perheasioista suojelemisen nimissä - pitää muistaa isän korkea verenpaine, pitää varoa, ettei isä saa sydänkohtausta... Isällä ei ole perheessä sananvaltaa eikä juuri tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ex-aviomies Ari on vaikuttanut aluksi mitä hurmaavimmalta mieheltä, mutta paljastunut sittemmin mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi mököttäjäksi, jonka kanssa Asta kuitenkin oli naimisissa 14 vuotta.

Avioliiton loppuminen ei olekaan elämänongelmien loppu, kuten Asta alkuun luulee, vaan tunnesolmun hidas avautuminen paljastaa Astan elämän muut tunnesolmut - varsinkin kipeän ja mahdottoman oloisen suhteen äitiin. Äiti-tytärsuhde tiivistyy ja taantuu avioeron jälkeen: "Tajuan yhtäkkiä, että hän [äiti] on iloinen. Nyt kun minulla ei ole enää omaa perhettä, hään saa minut tänne joka joulu. Ja joka pääsiäinen. Ja juhannus. Ja. Hän on saanut minut. Kokonaan."

Astan äitisuhde on ristiriitainen. Astan mielestä äiti on liian hallitseva - äiti on hahmo, joka on aina keskipisteessä ja tukahduttaa muiden ihmisten oikeuden olemassaoloon, identiteettiin ja tunteisiin. Äiti määrittää todellisuuden.

"En voi katsoa ollenkaan äitiin. Ja katson kuitenkin. Hänen silmänsä kiiltävät ja nenä on punainen. Miksei hän hillitse itseään? Millä oikeudella hän antaa aina omille tunteilleen vallan, niin etteivät toisten tunteet mahdu samaan huoneeseen? Muut saavat hiipiä nurkissa ja niellä omansa. Minä en jaksa enää niellä! Nyt on minun vuoroni surra! Minun!"

"Kun hän sanoo: 'Minä olen aina tykännyt enemmän vihreästä kuin sinisestä', muille tulee sellainen olo, että sinisessä on jotain vikaa, että ihminen joka pitääkin enemmän sinisestä, on jokseenkin mätä ja hänet pitäisi heti aivopestä vihreäksi. Hän ei tarkoita mitään pahaa, ei ole koskaan tarkoittanut, hän on syyntakeeton."

Avoimien ovien päivän perhesuhdekonfliktit tulevat näkyviksi varsinkin juhlapyhinä, joihin kohdistuu yhdessäolon ja hyvien hetkien paineita. Suhde perinteisiin koetaan eri tavoin: 

"Joululaulut ovat äidille jonkinlainen vallankäytön muoto. Hän pakottaa meidät takaisin lapsiksi, hän pakottaa meidät toistamaan ajat sitten kuollutta kuviota yhä uudelleen. Perinteistä on pakko pitää kiinni. Eikä sekään vielä riitä. Sen lisäksi äiti haluaisi, että veisimme samat perinteet omiin koteihimme. Hänelle ei tule vahingossakaan mieleen, että ehkä me haluaisimme löytää omat perinteet."

Asta taistelee äitisuhteessaan lapsen ja aikuisen roolin välillä, kapinan ja miellyttämisen välillä, valehtelemisen tuoman etäisyyden ja näennäisturvallisuuden sekä todenpuhumisen ja nähdyksi tulemisen toiveen välillä:

"Minua ei ole hänelle olemassa. On vain joku kuva, josta hän pitää kiinni. Haluan olla olemassa hänelle. - Haloo äiti, tutustu minuun! minä haluaisin huutaa. - Tässä minä olen, tässä näin! Olen kolmekymmentäkolmevuotias. Inhoan juhlapyhiä. Pidän puolikuivasta kuohuviinistä. En halua lasta. Näe minut sellaisena kuin olen! Vai pystytkö hyväksymään sitä, että tällainen minä olen enkä tule muuttumaan? Olenko silti rakastamisen arvoinen?"

Äidin ja Astan välinen suhde on etäinen ja valheellinen ja molemmat osapuolet ovat ladanneet sen täyteen erilaisia toiveita ja odotuksia, ehkäpä syvimmiltään rakastetuksi tulemisen näkökulmasta. Äiti näyttäytyy kontrolloivana, Asta rakkautta epätoivoisesti kerjäävänä ja kerjäämiseensä turhautuneena. Näyttää siltä, että oikeaa yhteyttä näiden kahden ihmisen välillä ei ole:

"Hän rakastaa minua. Se, ettei hänen rakkautensa lähennä meitä, tekee minut sekapäiseksi surusta. Ei ole olemassa mitään tietä häneen. Hän istuu siinä, mutta hän ei ole täällä. Hän puhuu välillemme turvallista muuria, sillä hiljaisuus voisi paljastaa meidät."

Vaikka Asta toivoo, että äiti voisi nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ajatus on myös äärimmäisen pelottava. Asta toisaalta toivoo, että hänen elämässään olisi joku - äiti, Ari tai joku muu - joka tekisi päätökset hänen puolestaan, ettei hänen itse tarvitsisi olla vastuussa tai ylipäätään edes ajatella asioita, että hän voisi vain sulautua johonkuhun ja jollain lailla kadota. Kuitenkin samalla hän haluaa olla oma itsensä, löytää itsensä ja taistella omien rajojensa puolesta. Äitisuhde näiden ajatusten kontekstissa on äärimmäisen vaarallinen, sillä Astasta tuntuu, että äiti voisi nielaista hänet kokonaan: "En aio kertoa hänelle mitään itsestäni. Jos kerron, hän saa minusta otteen ja olen mennyttä."

Muita mahdollisia tapoja olla suhteessa vanhempiensa kanssa esitellään romaanin muiden henkilöhahmojen kautta. Astan homokaveri Jätski on sitä mieltä, että Astan odotukset äitiään kohtaan ovat liialliset. Jätski käy hoitokodissa tapaamassa omaa äitiään ja pitää yllä äitiinsä etäisen vetäytyvää suhdetta - näennäisesti heillä on hyvät välit, mutta syvyyttä suhteessa ei ole. Eikä Jätski sitä ehkä kaipaakaan, sillä hän ohjeistaa Astaa näin:

"Kaikilla on omat ongelmansa niitten kanssa. Sun vika on se että sä odotat jotain mahdotonta niitten taholta. Vanhemmat nyt vaan niksauttaa lapsen maailmaan, antaa sille elämän, niin kuin juhlallisesti sanotaan. Sen jälkeen niiltä ei kannata odottaa enää mitään erityistä. Antaa niitten kököttää koloissaan ja olla seniilejä."

Jätskin ehdottama lähestymistapa ei kuitenkaan riitä Astalle, joka haaveilee saippuasarjamaisesta kohtauksesta, joka katharttisesti puhdistaisi hänen ja hänen äitinsä välit, kohtauksesta, jossa he näkisivät toisensa rehellisesti ja jonka jälkeen "äiti muuttuisi aivan eri ihmiseksi". Odotukset ovat siis korkealla - ja varsien naiiveja.

Myös Astan pikkusisko Silja kertoo, miten hän on ratkaissut asian omalta osaltaan:

"Mulla itselläni kesti kauan ennen kuin mä uskalsin alottaa tekemään sellasia ratkaisuja kun halusin, äidistä ja isästä välittämättä. Kerran mä aloin miettiä mitä kaikkea mä voisin tehdä jos ne olis kuolleet. Lista oli kuule pitkä. Sitten mä tajusin etten mä voi jäädä odottamaan niiden kuolemaa elääkseni itse. Mähän saatan nimittäin kuolla ennen niitä. Mä päätin elää niin kuin ne olis kuolleet."

Siljan toimintamalli hämmentää Astaa, jonka mielestä ajatus on törkeä: hän on tyrmistynyt Siljan sanomisista, mutta tunnistaa itsessään myös kateutta pikkusiskon rohkeutta kohtaan.

Avoimien ovien päivä siis käsittelee aikuiseksi kasvamista, muista ihmisistä irtautumista ja omaksi itsekseen tulemista - erillisyyden hyväksymistä ja sen kanssa sinuiksi tulemista, vaikka eksistentiaalinen yksinäisyyden ja tyhjyyden pelko erillisyyden ääärellä hengittäisikin niskaan. Asta voi tehdä ratkaisut lopulta vain itsensä osalta, äidistä, lapsuuden perheestään tai ex-mies Arista hän ei voi kantaa vastuuta. Tämän näkeminen tai hyväksyminen ei ole helppoa.