Samuli Putro: Elämäni miehet

 

WSOY 2025. Storytelin äänikirja, 6 h 17 min.

Samuli Putron omaelämäkerrallinen esikoisromaani keskittyy miehenä olemisen tematiikkaan. Päähenkilö kärsii ahdistuksesta ja aloittaa terapian. Hänelle alkaa hahmottua, että hänen suhteensa muihin miehiin on ongelmallinen. Hän kokee tilanteet muiden miesten kanssa usein kilpailullisina, vaikka kyse olisi miehistä, jotka ovat hänen ystäviään. Naisia kohtaan miestenvälinen kilpailulliseksi tulkittu asetelma puolestaan heijastuu mustasukkaisuutena, vaikka sille ei olisi syytä - muuta kuin menneisyyden parisuhteeseen ja pettämiseen liittyvä trauma.

Elämäni miehet on paitsi mieheyden olemusta pohtiva romaani, myös taiteilijaromaani ja terapiaromaani. Se asettuu tunnustuskirjallisuuden traditioon. Päähenkilö tarkastelee itseään niin paljaana kuin pystyy ja tulkitsee elämäsnä miessuhteita niin rehellisesti kuin kykenee. Tästä johtuen teos nousee tarkastelemaan ihmisyyttä ja identiteetin muodostumista sosiaalisessa kanssakäymisessä ylipäätään. Romaanin kerronta on kiihkotonta, analyyttista ja tenhoavaa. Elämäni miehet on myös ajankuvaa, sillä päähenkilön on pakko tarttua ongelmiensa käsittelemiseen siinä vaiheessa, kun ahdistus yltyy sietämättömäksi. Romaani kertoo siis myös nykyajan terapiakulttuurista ja ahdistuskeskeisyydestä.

Elämäni miehet on kompakti romaani, jonka maailma tarjoaa lukijalle oivalluksia.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Otava 2018. Storytelin äänikirja, 11 h 30 min.

Riikka Pulkkisen romaani Lasten planeetta käsittelee kahta pääteemaa: eroa pikkulapsiperheessä ja psykoosin puhkeamista lähipiirissä. Riikka Pulkkisen tyylissä kirjoittaa viehättää se, kuinka hän onnistuu pohtimaan ihmisyyttä, olivatpa juonikuviot tai henkilöhahmojen elämäntilanne sitten samastuttavia tai eivät. 

Lasten planeetassa kahta teemaa yhdistää toisiinsa päähenkilö Frederika. Frederika on se, joka eroaa lapsensa isästä. Hänen pitää olla tyttärelleen äiti, luotettava aikuinen, joka tietää vastaukset ja joka pitää arjen toiminnassa, vaikka puitteet vaihtuisivatkin. Frederikan pikkusisko Julia puolestaan opiskelee lääkiksessä. Kun kerronnan fokus vaihtuu Juliaan, lukija pääsee asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, jonka psykoosi on juuri puhkeamassa. 

Frederikan ja Julian sisarussarjaan kuuluu vielä kolmaskin sisar, ja sisarusten ja heidän vanhempiensa kautta päästään tarkastelemaan lapsuudenperheen dynamiikkaa siinä vaiheessa, kun lapset ovat jo kasvaneet aikuisiksi.

Sisäkertomuksena romaanissa on myös Frederikan tyttärelleen kertoma iltasatu ponista ja leijonasta, joka omalla tavallaan kertoo ihmissuhteiden ja läheisyyden ihanuudesta ja vaikeudesta.

Vaikka romaanin teemat ovat suuria ja saattavat vaikuttaa hankaliltakin, kertojaääni suhtautuu henkilöhahmoihin empaattisesti ja romaanin lukemisesta jää katarttinen tunne.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Docendo 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 47 min.

Operaatio Kettu -sarjan toisessa osassa soditaan pitkälti Suomen rajojen ulkopuolella. Joni on lähtenyt Afganistaniin Suomen joukkoihin. Operaatio Aavikkoketun toinen juonilinja sijoittuu Suomen maaperälle: Joakim Karhu salamurhataan Novitšokilla Joensuussa. Karhu on ollut Operaatio Punainen kettu -kirjassa kuvatussa Suomen ja Venäjän välisessä sodassa loukkaantuneen Riina Koivun huonetoveri sairaalassa, ja toki tuttu nimi myös Riinan aviomiehelle Mikaelille, joka on siirtynyt työskentelemään tiedustelun parissa. 

Operaatio Aavikkokettu kuvaa siis toisaalta sotimista kansainvälisessä kontekstissa - niin yhteistyötä kuin eturistiriitojakin -  ja toisaalta tiedustelua ja informaatiosodankäyntiä.

Kerronta on ykkösosasta tuttua Immosta: henkilöhahmot jatkavat elämäänsä siitä kohdin, mihin ykkösosassa jäätiin, ja luonnon personointi Linnan tyyliin jatkuu. Lapsiperhetematiikka on edelleen läsnä, mutta keskeisimmäksi hahmoksi perhe-elämän kuvauksen suhteen nousee tässä osassa selkeästi Riina. Riina on leijonaäitimäinen suhteessaan poikaansa Topiakseen, ja toisaalta Riinan hahmon kautta kuvataan parisuhdeongelmia, joita sodassa haavoittuneilla ja traumatisoituneilla voi olla.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

Docendo 2022. Storytelin äänikirja, 12 h 20 min.

Helsingin Sanomat on ehkä pariinkin otteeseen viime aikoina nostanut esiin Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan sotajännärit. Operaatio Punainen kettu on romaaneista ensimmäinen. Se kertoo Venäjän aggressiosta Itämerellä. Romaani sijoittuu tarkemmin nimeämättömään nykyaikaan, jossa Suomen presidentti on Sauli Niinistö ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg. 

Operaatio Punaisen ketun tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyvänsä/liittyneensä Natoon ja Gotlannin valtaavat pienet vihreät miehet. Suomi pyydetään apuun takaisinvaltauksessa. Sen jälkeen aggressio eskaloituu: Suomenkin alueella alkaa tapahtua. On ilmatilaloukkauksia, informaatiosotaa, infrastruktuuriin kohdistuvia hyökkäyksiä, tunnuksettomia vihreitä miehiä valtaamassa maanpuolustuksellisesti tärkeitä kohteita, sotalaivoja - ja lopulta maasotakalusto vyörymässä itärajan yli ja perinteisen sodankäynnin mukaisia taisteluita. 

Sodankäynnin etenemisen kuvauksessa Immosen romaani vakuuttaa realistisuudellaan. Immonen soutelee kirjallisesti osin samoilla vesillä kuin Ilkka Remes, mutta Immonen kirjoittaa uskottavammin. Jännitystä ja imua romaanista ei siltikään jää puuttumaan. 

Jännäreille tyypillisesti henkilöhahmot ovat melko stereotyyppisiä ja ohuita. Operaatio Punaisessa ketussa keskiössä on kaksi pariskuntaa, Mikael ja Riina sekä Joni ja Meri. Pariskuntia yhdistää sukulaisuus: Riina ja Joni ovat sisaruksia. Mikael on töissä esikunnassa ja Riina on käynyt armeijan. Jonikin on käynyt armeijan ja kuuluu valmiusjoukkoihin. Meri on siviili. Mikaelilla ja Riinalla on alle kouluikäinen poika Topias, Meri puolestaan on romaanin alussa viimeisillään raskaana Jonille. 

Keskeisten henkilöhahmojen kautta pystytään siis kuvaamaan sodankäyntiä erilaisten tasojen ja näkökulmien kautta: Joni päätyy heti tapahtumien käynnistyttyä tositoimiin, koska hän kuuluu valmiusjoukkoihin. Mikaelilla on asemansa vuoksi enemmän tietoa kuin muilla, mutta hänen päivänsä kuluvat suojatuissa bunkkereissa kaukana etulinjasta. Riinan kautta päästään puolestaan kuvaamaan sotimista naisnäkökulmasta - ja jostain syystä juuri Riina on kirjoitettu sellaiseksi hahmoksi, jolle ihmisen ampuminen ensimmäisen kerran tuottaa eniten hankaluuksia, koska Riina alkaa miettiä, onkohan vihollismies kentis isä ja eihän kenenkään isää nyt voi ampua. 

Immosen kirjoitustyyli on velkaa myös Väinö Linnalle. Useissa luvuissa on luonnon personointia Linnan tyyliin: on mustarastas, kuukkeli tai aurinko, joka pohtii jotain tai toimii jollakin lailla - tyyli on samanlainen kuin Linnan 20 markan seteliin päätynyt sitaatti Tuntemattoman sotilaan lopusta: "Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia."

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Don DeLillo: Hiljaisuus

 

Tammi 2022. Suom. Helene Bützov. Nextoryn äänikirja, 1 h 37 min.

Don DeLillon Hiljaisuus on yksi turhanpäiväisimmistä romaaneista, joita olen kuunnellut. Sisältö on sekava, aukkoinen, tajunnanvirtamainen ja jaaritteleva, eikä kuuntelusta jäänyt mitään käteen. Tarinassa digitaalinen sähkön varaan rakentunut moderni maailma romahtaa sähköjen katkeamiseen, ja henkilöhahmot hätääntyvät tästä kuka milläkin tavalla. Ehkä tämä (pienois)romaani jotakin kuvastaa, mutta "jotakin kuvastavia" romaaneja on kyllä parempiakin. 

Ensimmäinen kerta, kun luin DeLilloa - ja saa puolestani pitkäksi aikaa jäädä viimeiseksikin.

Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä

 

WSOY 2021. 216 s. Nextoryn äänikirja, 5 h 71 min.

Vuosi ilman nettiä on kertomuksellinen ja kokemuksellinen, päiväkirjanomainen teos toimittaja Ilkka Kariston kokeilusta elää vuosi ilman internetiä. Karisto tunnustaa kirjassaaan olevansa teknologiakriittinen henkilö, ja kutsuukin itseään luddiitiksi. Hän kuitenkin huomasi jossakin vaiheessa internetin vievän elämästään liikaa tilaa ja olevansa jatkuvasti puhelin kädessä tai lipeävänsä kesken työpäivän päivittämään neuroottisesti tietokoneensa selaimessa uusimpia uutisia tai säätietoja. Sosiaalisessa mediassa Karisto ei ole. 

Huomio sai hänet ideoimaan ihmiskokeen: olisiko mahdollista elää vuosi ilman nettiä? Karisto tekee kokeilulle etuoikeutetun asemansa teoksessa näkyväksi: hän anoo ja saa apurahaa projektilleen, mistä syystä tauko päivätöistä verkkolehden (!) toimittajana mahdollistuu. Etuoikeutetusta asemasta huolimatta Karisto elää tavallista lapsiperheen arkea, jossa internet on myös jotakuinkin välttämätön esimerkiksi viestinnässä lasten koulun ja harrastusporukoiden kanssa. Nämä arjen metatyöt jäävätkin vuodeksi Kariston puolison vastuulle - lukijana puolisoa ei käy pätkääkään kateeksi.

Vuosi ilman nettiä -kirjassa tulee näkyväksi se, kuinka tärkeässä osassa nykyelämää internet on. Paitsi että netti toimii viihdykkeenä, tylsien hetkien täyttäjänä ja riippuvuudenkin lähteenä, hyvin monen arjen asian hoitamiseen tarvitaan internetiä - ja näiden asioiden hoitaminen ilman nettiä on tehty kalliiksi, aikaa vieväksi tai lähes mahdottomaksi. Pankkiasiat voi hoitaa konttorin tiskillä (halvimmillaan laskun maksamisen kappalehinta on 2,50 euroa ja jonottamiseen kannattaa varata kunnolla aikaa), tilin tai visan saldoa on haastavaa saada selville puhelinsoitolla, matkojen varauksia on hankalaa hoitaa tai on vaikeaa löytää ajantasaista tietoa aikatauluista tai matkakohteista muualta kuin netistä, ja myös jalkapallon seuraaminen osoittautuu ongelmalliseksi, koska suoratoistopalvelut toimivat netin kautta.

Vuoden aikana on hetkiä, jolloin Karisto joutuu turvautumaan siihen, että hänen lähipiirinsä hoitaa asioita hänen puolestaan internetissä. Tämä tekee karulla tavalla näkyväksi sen, kuinka hankalassa asemassa ne ihmiset nyky-yhteiskunnassamme ovat, jotka eivät itse osaa tai voi käyttää internetiä ja joilla ei ole ketään, joka voisi hoitaa heidän asioitaan sen avulla.

Arjen tasolla kiinnostavinta Vuosi ilman nettiä -teoksessa on samastumisen ajatusleikki: voisinko itse elää vuotta ilman internetiä? Tai olisiko mahdollista oppia internetin kohtuukäyttäjäksi ilman nettilakkoa, kunnon vieroitusta? Kirja nimittäin näyttää paitsi netin hyödyllisyyden ja helppouden, myös sen, kuinka keskiöön se on noussut nykyelämässä ja kuinka paljon se muuttaa ihmisiä: asioihin syventyminen hankaloituu, tylsyyden sietämiskyky ja kärsivällisyys ovat minimissä, hetkessä eläminen on vaikeaa. 

Teoksen lopussa, kun vuosi alkaa olla ohi ja lopulta onkin, Karisto pohtii jakoa nettimaailman ja reaalimaailman välillä ja tulee perustellusti siihen tulokseen, että ajatus jakolinjasta on nykyään perustelematon: nettiin ei enää "mennä", vaan netti ja reaalimaailma ovat sulautuneet toisiinsa, niiden välillä ei enää ole selkeää rajaa. Netti on muuttanut maailmaa peruuttamattomasti.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita

 

S&S, 2021. Nextory 7 h 21 min.

Anniina Nurmen tietokirja Rakastan ja vihaan vaatteita käsittelee vaateteollisuutta ja sen ettisyyttä niin suhteessa materiaaleihin kuin tuotantoonkin. Rakastan ja vihaan vaatteita on varsin kattava ja monipuolinen teos ja tekee hienosti näkyväksi sen, kuinka hankalaa vaatteiden eettisyyden tarkasteleminen on jopa vaatealan ammattilaiselle - puhumattakaan sitten tavallisen kuluttajan näkökulmasta. 

Nykymaailman globaalissa vaatetuotannossa koko tuotantoketjun tarkasteleminen läpinäkyvästi aina materiaaleista valmiiksi vaatteeksi ei tunnu onnistuvan sitten millään, ja teos paljastaakin suuria rakenteellisia ongelmia vaatetuotannossa: Rakastan ja vihaan vaatteita tarkastelee vaatetuotantoa toisaalta laajoissa ideologisissa konteksteissa ja toisaalta yksittäisten, konkreettisten esimerkkien kautta.

Anniina Nurmi on itse vaatesuunnittelija, joka on opiskellut alaa, ollut töissä Luhdan vaatesuunnittelijana ja perustanut (ja lopettanut) oman ekologisen vaatemerkin. Rakastan ja vihaan vaatteita antaa siis näkökulmia vaatetuotantoon monella tasolla.

Vaikka teoksen suurin ansio onkin mielestäni vaatetuotannon eettisyyden ja ekologisuuden määritelemisen hankaluuden paljastaminen, teoksen lukemisesta ei tule sellaista oloa, että tekisi mieli luovuttaa koko eettisyys- ja ekologisuuspohdinta. Teos viestii myös siitä, että ekologisin vaate on se, joka ihmisellä jo on vaatekaapissaan, ja saa pohtimaan omaa elämää kulutuskriittisesti. Teos paljastaa myös erilaisia viherpesun mekanismeja ja vaateteollisuuden omavalvonnan tekopyhiä rakenteita.

Suomessa vaatetuotantoa (vaatetehtaita ja ompelimoja) ei juuri enää ole, ja ylipäätään Euroopassakin ne ovat vähenemään päin. Vaatetuotanto itsessään esimerkiksi Kaukoidässä ei ole ongelma, mutta sen käytännön toteutukseen liittyy paljon sortoa ja sekä eettisiä että ekologisia ongelmia. 

Ihan mielenkiinnosta kirjan luettuani ryhdyin tarkastelemaan omaa vaatekaappiani ja vaatteideni Made in -lappuja, eikä lopputulos varsinaisesti yllättänyt minua mutta jollakin tasolla yllätti silti. Perusvaatekaapissani on noin neljä Suomessa tehtyä vaatetta: t-paita, jonka olen voittanut urheilukilpailussa 1990-luvulla; puuvillamekko, jonka olen ostanut kirpparilta joskus 2000- tai 2010-luvulla, melko varmasti Svala-merkkinen t-paita (paidassa ei ole Made in -lappua, mutta siinä lukee Svala of Finland ja olen ostanut paidan Svalan tehtaamyymälästä Kärsämäeltä) sekä itse neulomani bolero. Muutama vaatteista on tehty Euroopassa: Dewoltin merinoalusasut Liettuassa, Acliman merinoasut Virossa, jokunen vaate Portugalissa, Benettonin merinovillatakit Serbiassa, Noshin trikoopaidat jossakin päin Eurooppaa ja farkuista parit Turkissa, jos se lasketaan Euroopaksi. 

Eniten yllätyin kuitenkin Haloselta ostamistani farkuista ja neuleista sekä Novitan trikoopaidoista ja mekoista: molemmissa mainitaan vain valmistuttaja (Veljekset Halonen tai Novita), mutta ei mitään valmistajasta tai valmistusmaasta. En tiennyt Made in -merkinnän poisjättämisen olevan edes laillista, mutta kaipa se siten on. Tai ehkä ko. vaatteissa on alun perin ollut jokin pahvilappu, jossa on ehkä lukenut jotain.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

 

WSOY 2021. Nextory 7 h 44 min.

Pidän Hanna Weseliuksen tavasta kirjoittaa. Nautin paljon hänen esikoisromaaninsa (Alma! 2016) lukemisesta. Alma!-romaanissa on nykyajassa oleva minäkertoja, joka kertoo 1900-luvun alussa eläneestä Almasta, säveltäjä Gustav Mahlerin vaimosta, ja kommentoi tämän elämää varsin kipakkaankin sävyy. Sateenkaariportaiden kerrontarakenteessa on jotakin samaa: päähenkilö on aivan erilainen, nykyajassa elävä akateeminen ja varsin vastenmielinen keski-ikäinen mies nimeltä Egon, mutta kertoja tarkastelee hahmoa osin samaan tapaan kuin Alma!-romaanissa. Esimerkiksi romaanin lopulla kertoja, kerrottuaan ensin romaanin aikana Egonista kaikenlaista, toteaa päähenkilöstä jotakin sellaista, että "Egon, minä jätän hänet nyt tähän", hylkää päähenkilön ja keskittyy kuvailemaan Egonin henkäyksen kulkua maailman paikoista toisiin.

Sateenkaariportaat kertoo paitsi päähenkilön elämästä - alkoholismista, äitisuhteesta, naissuhteista, pojasta, työstä yliopistolla - myös nykyajan ilmiöistä ja nyky-Helsingistä ja -helsinkiläisyydestä.

Teemu Kunto: Minimalismi

 

Otava, 2021. Nextory 4 h 45 min.

Teemu Kunnon kirjoittama teos Minimalismi on varsin napakka ja rakenteeltaan selkeä perustietopaketti minimalismista. Teos on miellyttävä kuunnella ja antaa uusia näkökulmia niin tavarasuhteeseen, ajankäyttöön kuin elämänvalintoihinkin.

Kunto lähestyy minimalismia henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, joten Minimalismi on tavallaan myös kirjoittajan elämäkerta. Lukija voi peilata omaa elämäntilannettaan ja elämänvalintojaan Kunnon tekemiin ratkaisuihin ja miettiä, mitä minimalismi voisi tuoda omaan elämään. Tämä näkökulmaratkaisu tuo minimalismiin konkretiaa.

Toisaalta elämäkerrallisuus tuo lukijalle myös sellaista tietoa, joka ei tunnu niin olennaiselta minimalismiin tutustumisen kannalta: lukija saa tietää yksityiskohtia muun muassa kirjoittajan työurasta, perhesuhteista ja seksuaalisuudesta, mikä paikoin tuntuu epäolennaiselta. Kuitenkin lopulta tuntuu siltä, että koska kirjoittaja on valinnut kertoa aiheesta oman elämänsä kautta ja minimalismi läpäisee koko elämän, siitä olisi kenties mahdotonta - tai ainakin lopulta etäännyttävää ja epäkonkreettista - kertoa ilman yksityiskohtia myös äsken mainituista elämänalueista.

Jollakin oudolla tavalla viehättävin tai meditatiivisin kohta äänikirjassa on luettelo, jossa kirjoittaja luettelee kaikki esineet, jotka hän minimalistiseen elämäntapaan siirryttyään omistaa. 

Minimalismi voi toimia paitsi kurkistuksena siihen, mistä minimalismissa on kyse, myös hyvänä käytännön oppaana, jos minimalismia haluaa alkaa soveltaa omassa elämässään. Ainakin teos havahduttaa näkemään sen, että ylikulutukselle ja tavaraan hukkumiselle on oikeasti olemassa vaihtoehtoja.

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset - Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille

 
WSOY 2020. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. 411 s.


Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset on ollut yksi tämän kevään näkyvimpiä kirjoja - Helsingin Sanomat on kirjoittanut kirjasta ainakin pariin kertaan (pelkäsin jo, että lehti tuo teoksen sisällöstä kaiken olennaisen esiin), ja alkuteos on julkaisuvuonnaan palkittu niin "Royal Societyn Vuoden tiedekirjaksi" kuin "Financial Timesin Vuoden bisneskirjaksi". Ja kyllä, Näkymättömät naiset on kiinnostava lukukokemus. Kuten alaotsikko lupaa, teos perkaa sukupuolten välisiä valta-asetelmia tilastojen valossa. Yksi teoksessa toistuva termi on "sukupuolidata", tai pikemminkin "sukupuolidatan puute". Teos osoittaa moneen kertaan, kuinka tarpeellista kerättyä tilastotietoa olisi jaotella sukupuolen mukaan - sillä miehet ja naiset (teos ei huomioi muita sukupuolia) eroavat toisistaan olennaisesti. Ja jos tietoa ei eritellä tai jos sitä kerätään vain miehistä, teos korostaa, että tuolloin puolet ihmiskunnasta jää tiedon (ja sitä kautta myös esimerkiksi vallan) ulkopuolelle.

Se, että tilastodataa ei erotella sukupuolittain tai sukupuolta ei pidetä aina olennaisena tietona, ei vaikuta johtuvan aina tietoisesta valinnasta, vaan projektioharhasta:

"Pohjimmiltaan ihmisillä on taipumus olettaa, että oma tapa ajatella asioita tai tehdä asioita on tyypillinen. Valkoisilla miehillä tätä harhaa varmasti vahvistaa se, että kulttuuri heijastaa heille takaisin heidän omaa kokemustaan ja saa heidät näin näyttämään entistä tyypillisemmiltä. Projektioharhaa voimistaa eräänlainen vahvistusharha, jos näin voidaan sanoa. Ja se selittää osin, miksi niin usein törmää sukupuolineutraaliudeksi naamioitavaan mieskeskeisyyteen. Jos enemmistö valta-asemissa olevista ihmisistä on miehiä - niin kuin on - enemmistö valta-asemissa olevista ei vain näe sitä. - -
        Mieskeskeisyyden luuleminen puolueettomaksi, yleispäteväksi ja tervejärkiseksi tarkoittaa sitä, että kun ihmiset (eli miehet) törmäävät johonkuhun, joka yrittää tehdä pelistä vähän reilumpaa, he eivät usein muuta näekään (kenties koska he tulkitsevat sen puolueellisuudeksi)."

Edellisen valossa voisi tarkastalle myös identiteettipolitiikkaa ja valkoisen miehen positiota:

"Seuraavat mielipiteet ovat näille valkoisille miehille yhteisiä: identiteettipolitiikka on identiteettipolitiikkaa vain silloin, kun kysymys on rodusta tai sukupuolesta; rodulla ja sukupuolella ei ole mitään tekemistä 'laajempien' kysymysten kuten 'talouden' kanssa; naisäänestäjien ja etnisiin vähemmistöihin kuuluvien äänestäjien huolenaiheisiin tarttuminen on 'kapea-alaista', ja työväenluokka tarkoittaa valkoisia työväenluokkaisia miehiä."

Kuten huomaa, Criado Perez kirjoittaa paikoin kärkevästi ja sikäli voisi kuvitella hänen teoksensa olevan helpostikin punainen vaate monellekin somepoteroituneelle nykylukijalle (tosin tällainen oletuslukija tuskin Näkymättömiin naisiin tarttuu). Criado Perezin edellä tekemät havainnot kielenkäytöstä tuntuvat osuvilta. Toinen Cirado Perezin kiinnostava havainto kieleen liittyen liittyy suosituskirjeisiin ja siihen, millaisia sanavalintoja niissä tyypillisesti naisista ja miehistä käytetään:

"Viimeisen noin kymmenen vuoden aikana useissa tutkimuksissa on havaittu, että suosituskirjeet - - ovat faktisesti kaikkea muuta kuin sukupuolineutraaleja. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan naispuolisia työnhakijoita kuvaillaan enemmän yhteisöllisyyteen viittaavalla kielellä (lämmin, ystävällinen, huomaavainen) kuin aktiivisuuteen viittaavalla (kunnianhimoinen, itsevarma). Jos suosituskirje sisältää yhteisöllisyyteen viittaavia luonteenpiirteitä, on epätodennäköisempää, että hakija saa työn, varsinkaan nainen. 'Joukkuepelaaja' on miehillä johtajan ominaisuus, mutta naisilla termi 'voi antaa sen vaikutelman, että hän seuraa muita'. Naisille kirjoitettujen suosituskirjeiden on myös huomattu painottavan matalamman statuksen opetusta korkeamman statuksen tutkimuksen kustannuksella sekä sisältävän enemmän epäilykisä herättäviä termejä (kuten varauksia ja laimeita kehuja) ja epätodennäköisemmin painokkaan kehuvia adjektiiveja kuten 'huomattava' ja 'erinomainen'. Naisia kuvailtiin useammin raatamiseen liittyvillä termeillä, kuten 'ahkera työntekijä'."

Tyttöjen ja poikien eroista kertoessaan Näkymättömät naiset nostaa esiin myös käsitteen "loistavuusharha" kertoessaan siitä, kuinka tehokkaasti ja pienestä pitäen yhteiskunta opettaa naisille ja miehille sukupuoleen sopivaa käyttäytymistä ja odotuksia:

"Opetamme lapsille loistavuusharhan pienestä pitäen. Äskettäisessä amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että kun tytöt viisivuotiaina menevät esikouluun, he ajattelevat aivan yhtä todennäköisesti kuin pojatkin, että naiset voivat olla 'tosi fiksuja'. Mutta kuuden vuoden iässä jokin muuttuu. He alkavat epäillä oman sukupuolensa kykyjä, vieläpä siinä määrin, että he alkavat asettaa itselleen rajoja. Jos heille esitellään leikki, joka on tarkoitettu 'tosi fiksuille lapsille', viisivuotiaat tytöt haluavat leikkiä sitä yhtä todennäköisesti kuin pojat, mutta kuusivuotiaita tyttöjä se ei jostain syystä yhtäkkiä kiinnostakaan. Koulut opettavat pikkutytöille, että loistavuus ei kuulu heille."

Kuitenkin "molempien sukupuolien" osallistuminen näihin "leikkeihin tosi fiksuille lapsille" (tai aikuisille) olisi tärkeää yhteiskunnan kehittymisenkin kannalta, kuten esimerkki Daina Taiminasta, hyperbolisesta tasosta ja virkkaamisesta konkreettisesti osoittaa:

"Daina Taiminalta kesti noin kaksi tuntia löytää ratkaisu, jota matemaatikot olivat turhaan yrittäneet etsiä yli sata vuotta. - - Tuhansien vuosien ajan hyperbolista avaruutta ei - - ollut olemassa. Ei ainakaan matemaatikkojen mielestä, sillä he uskoivat, että oli olemassa vain kahdenlaista avaruutta: euklidistä avaruutta eli tasoja, esimerkiksi pöytä, ja palloavaruutta. 1800-luvulla keksittiin hyperbolinen avaruus - mutta vain periaatteessa. Vaikka matemaatikot yrittivät yli sata vuotta löytää keinon kuvata tätä avaruutta fyysisesti, kukaan ei onnistunut siinä - ennen kuin Taimina osallistui Cornellin työpajaan. Sillä sen lisäksi, että Taimina oli matematiikan professori, hän piti myös virkkaamisesta. - - Kun hän näki kuluneen paperimallin, jolla Henderson selitti hyperbolista avaruutta, hän ymmärsi: voin virkata sellaisen. Ja niin hän sitten virkkasi. Koko kesän hän istui uima-altaan reunalla 'virkkaamassa hyperbolisia muotoja opetuskäyttöön'. 'Ihmiset kävelivät ohi ja kysyivät minulta: »Mitä teet?» Ja minä vastasin »Kunhan virkkaan hyperbolista tasoa.»'"

Eli "Kun puolet ihmiskunnasta suljetaan tiedon tuottamisen ulkopuolelle, potentiaalisesti mullistavia oivalluksia saattaa mennä sivu suun".

Näkymättömät naiset käsittelee myös kansantaloutta ja bruttokansantuotetta; teos avaa joitakin bruttokansantuotteen laskemisen mekanismeja ja tekee näkyväksi BKT:n mieskeskeisyyden ja siitä (naisille) koituvat ongelmat. Bruttokansantuotteeseen ei lasketa "palkatonta työtä", siis sitä työtä, jota tyypillisesti naiset tekevät ilmaiseksi:

"Naisten pois sulkeminen vääristää lukuja. Coyle viittaa sodanjälkeisestä ajasta 1970-luvun puoliväliin. Tuo aika 'näyttäytyy nykyään jonkinlaisena tuottavuuden kasvun kultakautena', Coyle sanoo, mutta tämä on jossain määrin kangastus. Suurelta osin kysymys oli siitä, että naiset menivät töihin ja että niitä asioita, joita he olivat siihen asti tehneet kotona - niitä, joita ei laskettu - korvattiin tuottein ja palveluin: 'Että esimerkiksi osti puolivalmisteita supermarketista sen sijaan, että olisi itse tehnyt kaiken kotona alusta. Osti vaatteita sen sijaan, että ompeli niitä.' Tuottavuus ei itse asiassa ollut kasvanut. Se oli vain siirtynyt näkymättömästä, yksityisestä naisten maailmasta siihen maailmaan, joka lasketaan: miesvaltaiseen julkiseen maailmaan.
        Palkattoman kotityön jättäminen laskuista on sukupuolidatan puutteista ehkä kaikkein suurin. Arvioiden mukaan palkaton hoivatyö saattaa muodostaa jopa 50 % BKT:stä rikkaissa maissa ja jopa 80 % BKT:stä köyhissä maissa."

"Ajattelemme mieluusti, että naisten tekemässä palkattomassa työssä on kysymys vain yksittäisistä naisista, jotka pitävät huolta yksittäisistä perheenjäsenistä näiden omaksi yksityiseksi hyödyksi. Ei se niin ole. Yhteiskunta laskee naisten tekemän palkattoman työn varaan, ja yhteiskunta kokonaisuutena hyötyy siitä. Kun päättäjät leikkaavat julkisista palveluista, joista me kaikki maksamme verojen kautta, niiden palvelujen tarve ei äkillisesti lakkaa. Työ vain siirretään naisten tehtäväksi, mistä seuraa kaikenlaisia kielteisiä vaikutuksia naisten työllisyyteen ja BKT:hen. Naisten tekemä palkaton työ ei siis ole pelkkä 'valinta'. Se on rakennettu sisään luomaamme järjestelmään - ja sen voisi aivan hyvin myös purkaa siitä. Tarvitsemme vain tahtoa ryhtyä keräämään tarvittavaa dataa ja sitten suunnittelemaan taloutta, joka perustuu todellisuuteen eikä mieskeskeiseen viritelmään."

Käsitellessään katastrofitilanteista (kuten erilaisia luonnonkatastrofeja) Näkymättömät naiset valottaa katastrofin erilaisia vaikutuksia eri sukupuolille ja tuo esiin muun muassa sukupuolineutraalien myrskysuojien ongelmat. Esimerkiksi Bangladeshissa ongelmana on se, että naisille ei ole omia myrskysuojiaan. Suomalaisena asiasta herää ehkäpä kysymys, että mikäköhän siinä on se ongelma? Me pidämme sukupuolineutraaliutta pikemminkin hyveenä - esimerkiksi monia julkisia wc-tiloja on muutettu kaikkien sukupuolten käyttöön ja juuri uutisoitiin alokkaiden yhteismajoituksesta, jossa samoihin tupiin majoitetaan niin miehiä kuin naisia (joskin näissä tuvissa on sukupuolille omat wc- ja peseytymistilat, joissa uutisen mukaan naiset voivat vaihtaa vaatteensa). Bangladeshin myrskysuojien ongelmana oli muun muassa se, että naiset joutuvat olemaan samassa suojassa vieraiden (perheeseen kuulumattomien) miesten kanssa, mistä syystä he voivat joutua häpeään - lisäksi suojassa, jossa pahimmillaan pitää viettää päiväkausia, on vain yksi ämpäri tarpeiden tekemistä varten ja seksuaalinen ahdistelu on yleistä. No, mikäli Bangladesh-esimerkki tuntuu suomalaiselle lukijalle liian kaukaiselta, Näkymättömät naiset käsittelee myös New Orleansia:

"Mitä tulee naisten kohtaamaan väkivaltaan katastrofitilanteissa, naisiin kohdistuvan väkivallan tiedetään lisääntyvän 'luonnonkatastrofeja seuraavassa sekasorrossa ja yhteiskunnallisessa romahdustilassa' - mutta osin juuri tuon sekasorron ja romahdustilan takia ei tiedetä tarkalleen, kuinka paljon se lisääntyy. Pyörremyrsky Katrinan aikana paikalliset raiskauskriisikeskukset jouduttiin sulkemaan, toisin sanoen seuraavina päivinä kukaan ei laskenut tai vahvistanut raiskattujen naisten määrää. Turvakodit oli myös suljettava, samoin tuloksin. Sillä välin naiset kokivat seksuaalista väkivaltaa sukupuolineutraaleissa myrskysuojissa, aivan kuten Bangladeshissa. Tuhannet ihmiset, jotka eivät olleet pystyneet poistumaan New Orleansista ennen kuin Katarina iski, majoitettiin Louisianan Superdome-stadionille. Ei kestänyt kauaa ennen kuin alkoi kiertää yksityiskohtaisia kertomuksia väkivallasta, raiskauksista  ja pahoinpitelyistä. - -
        'Siellä kuuli, kun ihmiset kirkuivat ja huusivat apua, 'Kiltti älä tee tätä minulle, kiltti auttakaa nyt joku', eräs nainen muisteli IWPR:n haastattelussa. 'Sellaista ei kuulemma tapahtunut Superdomessa. Kyllä tapahtui. Kyllä tapahtui. Ihmisiä raiskattiin. Siellä kuuli, kun ihmiset, naiset, kirkuivat. Siellä ei nimittäin ollut valoja, siellä oli siis pimeää.'"

Tätä emme kuulleet uutisissa. Tai en ainakaan minä.

Vielä lopuksi historiankirjoituksesta, jota Näkymättömät naiset käsittelee vain viitteellisen taustoittavasti keskittyessään pikemminkin nykytilanteeseen:

"Luokittelemme 1300-1600-luvut renessanssiksi, vaikka se ei ollut renessanssia naisille, jotka suljettiin edelleen paljolti älyllisen ja taiteellisen elämän ulkopuolelle, kuten sosiaalipsykologi Carol Tavris huomauttaa vuonna 1991 julkaisussa kirjassaan The Mismeasure of Woman. Sanomme 1700-lukua valistusajaksi, ja vaikka 'ihmisoikeudet' (the Rights of Man) toki laajenivat tuolloin, 'naisten oikeuksia kavennettiin: he eivät saaneet hallita omaisuuttaan tai tulojaan, ja heidät suljettiin korkeakoulutuksen ulkopuolelle, eivätkä he saaneet kouluttautua ammatteihin'. Pidämme antiikin Kreikkaa demokratian kehtona, vaikka naiset oli peittelemättä suljettu äänioikeuden ulkopuolelle."

On kiinnostavaa edes koettaa kääntää omaa ajattelumalliaan miettimään, miltä historia, joka olisi kirjoitettu naisten näkökulmasta, oikein näyttäisi.

Kokonaisuudessaan Näkymättömät naiset on ajattelemaan ravisteleva tietokirja, jollaisia tarvittaisiin lisää. Vastaavankaltainen teos suomalaisesta näkökulmasta olisi kiinnostava. Criado Perezillä on muutama Suomi-maininta, ja paikoin tulee miettineeksi, kuinka hyvin esimerkiksi amerikkalaiset esimerkit vastaavat suomalaista todellisuutta. Toisaalta maailma on nykyään (koronakriisistä huolimatta) globaali paikka, mikä tekee ongelmistakin globaaleja, vaikka olosuhteet eri puolilla maailmaa vaihtelesivatkin.

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.