Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Johanna Forss: Pidot

 

Tammi 2026. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Elina Varjomäki. 5 h 11 min.

Johanna Forssin romaani Pidot kommentoi oivallisesti nykyaikaa ja sosiaalisen median merkitystä todellisuuden jatkeena, ja sikäli siitä tulee jossain määrin mieleen Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen. Pidot viittaa Petroniuksen Trimalkion pitoihin, ikään kuin uudelleenkirjoittaa antiikin klassikon nykypäivään. Forssin Pidoissa pääsemme päähenkilö Marian matkassa helskinkiläisen yläluokan kekkereihin - Marian lapsuudenystävä Kuopiosta on noussut menestyjäksi, ja yhtäkkiä Mariakin on saanut kutsun hänen juhliinsa. Maria menee juhliin yksin, ja hänella onkin pitkälle iltaan enemmänkin tarkkailijan kuin osallistujan positio. 

Maria tekee juhlista ja juhlijoista viiltäviä (pohjimmiltaan kateellisia) havaintoja, ja kerronta paljastaa pikku hiljaa lisää ja lisää kuopiolaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta sekä tyttöjen välisestä historiasta. Tässä Pidot onkin enemmän kuin pinnallisen yläluokan kritiikkiä ja satirisointia: Marian ja Mariannen ystävyydessä on koko ajan ollut valtaan ja kateuteen liittyviä sävyjä, joita osittain selittää yhteiskuntaluokka ja perheen asema keskisuuren suomalaiskaupungin hierarkiassa. Marian ja Mariannen suhteen dynamiikka paljastuu viittaus viittaukselta, ja asetelman peruspilareihin lopulta viitataan selvästi, mutta annetaan lukijan oivaltaa enemmän kuin Marian.

Samalla kun henkilökuvat syvenevät, juhlat saavat koko ajan lisää kierroksia, ja loppua kohden käänteet ovat varsin banaaleja. Ehkä laskuhumalainen sekoilu onkin juuri näin latteaa?

Yhteiskuntaluokista ja ystävyydestä Pidot tekee tarkkanäköisiä oivalluksia, satiiri yläluokasta tuntuu lähinnä kulissilta - joskin viihdyttävältä sellaiselta. 

Rachel Kushner: Mars Room

Tammi 2025. Suom. Arto Schroderus. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Ronja Keiramo. 11 h 46 min.

Mars Roomin tarina vie mukanaan. Kerronta suodattuu päähenkilö Romy Hallin näkökulmasta. Romy on vankikuljetuslinja-autossa matkalla kohti vankilaa. Romaanin nykyhetki on naisvankilassa. Nykyhetkestä käsin avautuu näkökulmia Romyn nuoruuteen ja aikuisuuteen sekä siihen, miksi hän on vankilaan joutunut. Kerrontaan tulee mukaan myös muita näkökulmahenkilöitä: vankilan opettaja, toinen naisvanki, mies, jonka kuoleman vuoksi Romy on vankilassa.

Kerronta on melko lakonista tai tunteetonta: vaikka asiat, joista kerrotaan, ovat järkyttäviäkin, niistä kerrotaan ikään kuin etäisyyden päästä. 

Rosanna Fellman: Pietarsaari, jota kukaan ei halua

 

Johnny Kniga 2025. Ruotsinkielinen alkuteos Det Jakobstad ingel vill ha. Suom. Jaana Nikula. Lukijana Rosanna Fellman. Äänikirjana Storytelin kautta. 1 h 32 min.  

Suomenruotsalaisen Rosanna Fellmanin runokokoelma Pietarsaari, jota kukaan ei halua on ensimmäinen häneltä suomennettu kokoelma, ja Pietarsaaren myötä itsekin kuulin hänestä ensimmäistä kertaa. Kustantamon nettisivut kuitenkin paljastavat Fellmanin esittäneen lavaruonoutta jo vuodesta 2013, ja hänen esikoisteoksensa on julkaistu vuonna 2019. Runouden kentällä Rosanna Fellmann ei siis ole uusi nimi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on vaikuttava kokonaisteos. Teoksen teemoja ovat ulkopuolisuus, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, perhe, lapsuus, nuoruus ja nuori aikuisuus, taiteilijuus, päihteet, suomenruotsalaisuus, naiseus, parisuhde, väkivalta ja ystävyys. Runoista löytyy samastumispintaa kenelle tahansa - varsinkin, jos tausta on pikkupaikkakunnan ahtaissa piireissä.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on myös ensimmäinen äänikirjana kuuntelemani runokirja. Kirjan lukee runoilija itse, ja luennassa kuuluu tausta lavarunoilijana. Varsinkin eräs teoksen loppupuolen runo on sellaista maanista vyörytystä, että kuulija tulee lähes jyrätyksi.

Pietarsaari, jota kukaan ei halua on hieno ja omaääninen teos.  

Laura Juntunen ja Tii Judén: Koti kadulla

 

Into 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Hannamaija Nikander. 5 h 19 min.

Tii Judénin elämäkerta Koti kadulla avaa yhden näkökulman päihdemaailmaan, suomalaiseen asunnottomuuteen ja levottomaan nuoruuteen. Tytön tai naisen osa päihdekuvioissa valottuu hienosti - kun rahaa ei ole, seksillä saa. Hyväksikäyttö on karkeaa ja arkista. Päihdemaailmassa myös väkivalta on karkeaa ja arkista, ja sitä on käytettävä myös itse. 

Judénin tie päihderiippuvuuteen ja asunnottomuuteen lähtee lapsuuden sairauskokemusten kautta: epilepsialääkitys, leikkaukset, psyykkinen sairastelu, laitokset, alidiagnosoitu tai sivuutettu ADHD. 

Koti kadulla onnistuu tekemään näkyväksi sen, kuinka monia rinnakkaisia arkitodellisuuksia maailmassa on olemassa yhtä aikaa ja aivan erillään toisistaan - ja lopulta, kuinka todellisuudesta toiseen on myös mahdollista vaihtaa, mutta vaikeaa se on.  

Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Hanna Ryti: Kaatuminen

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana kirjailija itse. 9 h 51 min.

Kaatuminen on ensimmäinen romaani, jonka luen Hanna Rydiltä. Kaatuminen käsittelee 1990-luvun lamaa ja sen seurauksia ja hyödyntää näkökulmatekniikkaa. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Eme, Heljä ja Timppa. Eme on työväenluokkainen tyttö, joka pysyy omassa yhteiskuntaluokassaan. Heljän tausta on ylemmässä keskiluokassa: hänen vanhempansa hyötyvät lamasta ja Heljä häpeää heitä ja taustaansa. Timpan tausta on työväenluokassa kuten Emellä, mutta Timppa kouluttautuu korkeammalle.

Fokalisaatio vaihtelee näiden kolmen henkilöhahmon välillä ja kerrontaa rytmitetään ja taustoitetaan lehtijutuilla, jotka käsittelevät lamaa.

Romaanin ensimmäisessä osassa ollaan henkilöhahmojen lapsuudessa ja nuoruudessa, ja ensimmäinen osa on mielestäni romaanin toimivin. Lamakuvaukset ovat uskottavia sekä tunnetasolla että konkreettisesti. Ajan vaikutuksia perheisiin ja lasten ja nuorten kokemuksia kuvataan hienosti.

Romaanin toisessa osassa ollaan 2020-luvulla. Eme, Heljä ja Timppa ovat kukin tahoillaan kasvaneet aikuisiksi niillä eväillä, joita heillä on ollut, ja niillä valinnoilla, joita he ovat tehneet. Koska kyse on näkökulmatekniikasta, toki henkilöhahmojen tarinat hipovat toisiaan. Toinen osa jää jotenkin etäisemmäksi: kaikilla on tragediansa ja ne myös liittyvät yhteen - mutta kuulijana jäin hiukan etäälle tarinasta. Mikään kerronnassa ei sinänsä muutu, mutta intensiteetti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäisessä osassa.

Kolmas osa on lyhyt, epilogimainen summaus: "Kirjat päättyvät, mutta historia ei koskaan lopu. Se jatkuu tulevaisuutena, joka ensin kuviteltiin, ja sitten luotiin. Tai joka jätettiin kuvittelematta, ja vain tapahtui. Kuin onnettomuus." Kaatumisessa tärkeintä on ajankuva, henkilöt vain osuvat siihen aikaan, johon heidän elämänsä ajoittuu, ja elävät siinä parhaansa mukaan.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat.

 

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Jukka Pitkänen. 7 h 34 min.

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset on tenhossaan pitävää kuunneltavaa. Kehyskertomuksena toimii kaatumisen hetki vanhainkodin pihalla talvisena yönä, ja muistelmateos on rakennettu monologiksi kuvitteelliselle kuuntelijalle. Muistot ikään kuin soljuvat toisistaan ja toisiinsa. Teoksen kuunteleminen on ikään kuin olisi Harrdwickin vieraana kuuntelemassa, mitä kaikkea hän onkaan kokenut. Jukka Pitkänen on oivallinen lukijavalinta.

Poistetuissa kohtauksissa kerrotaan sekä Hardwickin yksityiselämästä kuin myös urasta suomalaisen television ja teatterin maailmassa. Hardwick on kotoisin pohjoisenglantilaisesta kaivoskylästä, päässyt stipendillä poikakoulu King's Collegeen, tavannut nuoruuden Euroopan-matkalla suomalaisen tytön, mennyt naimisiin ja muuttanut Suomeen. Sekä lapsuuden kotiolot että avioliitto Suomessa olivat henkistä väkivaltaa. Taiteellisesta urasta kerrotaan sekä tv-maailmassa että teatteriohjaajana. Muistelmissa on kiinnistavaa sisältöä myös ohjaamisesta: Hardwickin mielestä farssi on teatterin kuningaslaji, ja farssien ohjaamisesta ja näyttelijäntylöstä kerrotaan kiinnostavasti.

Kaikki muistelmien elementit soljuvat toisiinsa eikä rakenne ole kronologinen, mikä tuo teokseen nimenomaan sen jutustelevan otteen, joka siitä niin viehättävän tekee. Poistettuja kohtauksia kuuntelisi mielellään pidempäänkin - mikä on merkki onnistuneesta teoksesta ja onnistuneesta editoinnista.

Ville Malja: Valkoinen risteys

 

Gummerus 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Ville Malja. 5 h 7 min.

Ville Maljan esikoisromaani Valkoinen risteys on omaelämäkerrallinen kasvukertomus pojasta mieheksi. Romaani etenee kronologisesti ja välähdyksenomaisesti. On lapsuudenkokemuksia, perhesuhteita ja väkivaltainen alkoholisti-isä, ystävyyssuhteita, seksikokeiluja, nuoruuden bileiltoja, rakastumisia, bändijuttuja, bändin nousu kuuluisuuteen ja alkoholin merkityksen kasvu päähenkilön elämässä, kunnes alkoholi on enemmän ongelma kuin ratkaisu ja siitä on päästävä eroon, jotteivät sekä keho, mieli että ihmisuuhteet hajoa. 

Alkoholista vieroittautumista ei kuvata, vaan suhteessa alkoholiin romaani keskittyy kuvaamaan yhteiseloa alkoholin kanssa - ensin se on mukavaa, mahtavaakin, sitten pelastusrengas ja koossa pysymisen keino, lopulta rikkova ja hajottava uhka. Sitten ollaankin nykyhetkessä, jossa kaikki on eri tavalla hyvin kuin aiemmin, koska traaginen sankarin matka on kuljettu läpi.

Romaani on kertomus rock-elämän hetkistä ja tiestä, jonka voi kulkea loppuun monella tavalla. Valkoinen risteys keskustelee Samuli Putron Elämäni miesten kanssa - molemmissa kirjailija on suomalainen rock-muusikko, molemmat ovat omaelämäkerrallisia ja molempiin liittyy alkoholi ja isä- tai muut miessuhteet. Valkoisesta risteyksestä tulee mieleen tematiikan puolesta myös rock-valokuvaaja Ville Juurikkalan Irti - Hollywoodista Santiagon tielle, sikäli kun molemmat teokset kuvaavat addiktiota ja sen ilmenemistä rock-maailmassa.

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

 

Alkuteos Demon Copperhead. Suom. Antero Tiittula. Äänikirjana Storytelin kautta, lukijana Valtteri Turunen. Gummerus 2025. 24 h 52 min.

En ole lukenut Charles Dickensin David Copperfieldiä, mutta joskus intertekstuaalisuus toimii niin päin, että uudelleenversiointi herättää mielenkiinnon alkuteosta kohtaan - ja Barbara Kingsolverin Demon Copperheadin suhteen kävi näin. Kuulin Kinsolverin romaanista luettuani hänen haastattelunsa Hesarista. Aiheena Yhdysvaltain opioidikriisi ja miljöönä seudut, jotka eivät ole täältä päin katsottuna sitä, mitä "Amerikalla" tyypillisesti tarkoitetaan, herättivät kiinnostuksen. Samoin myös kirjailijan idea tuoda nykyajan ongelmakohtia esille uudelleenkirjoittamalla realismin tyylinkauden klassikkoteos.

Jos haluaa lukea opioidikriisin taustaa, kannattaa tutustua esimerkiksi Patrick Radden Keefen Kivun valtakuntaan. Demon Copperhead sen sijaan kuvaa samaista ilmiötä fiktion keinoin sekä yksilön että yhteisön tasolla, ja saa ymmärtämään sen tuhoisuutta ja traagisuutta aivan uudella tasolla.

Romaani lähtee mielestäni liikkeelle hieman ulkokohtaisesti ja ei erityisen vetävästi. En tiedä, johtuuko kokemukseni siitä, että en erityisesti ole kiinnostunut lapsuudenkuvauksista tai kerronnasta, joka fokalisoituu lapsihenkilöhahmon kautta. Tarina alkaa Demon Copperheadin syntymästä narkkariäidin yksinhuoltajaperheeseen. Isä on kuollut ennen Demonin syntymää ja muuta sukua ei juuri ole. Isäpuoli on väkivaltainen. Kun äiti kuolee yliannostukseen, alkaa Demonin odysseia lastensuojelun maailmassa. Lapsuudesta kertominen on olennaista romaanin myöhempien jonenkäänteiden ja henkilösuhteiden kehittymisen kannalta, mutta kuten sanottua, kerronta tuntuu ulkokohtaiselta. Tunne jää puuttumaan ja samastuminen Demoniin ja hänen kohtaloonsa jää pinnalliseksi. 

Siinä kohdin, kun Demon 11-vuotiaana pyrkii ottamaan kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä, tarina lähtee lentoon ja saa ilmaa siipiensä alle. Kohtaaminen huoran kanssa moottoritienvarren seisakkeen huoltoasemalla kuvaa maailman epäreiluutta viiltävästi ja herättää kysymyksen, onko Demonille varattuna tässä maailmassa mitään hyvää. 

Kun tarina kunnolla lähtee liikkeelle, se todellakin pitää otteessaan. Leen piirikunnan opioidikriisi kasvaa samaa tahtia kuin romaanin päähenkilö, ja lukija pääsee kokemaan sen vaikutuksia eri henkilöhahmojen näkökulmista. Huumeongelmaksi kasvava lääkkeidenkäyttö ei jää romaanissa irralliseksi ilmiöksi, vaan lävistää koko yhteisön ja ohjaa yksilöiden valinnanmahdollisuuksia. Raadolliset ja toiveikkaat käänteet vuorottelevat Demonin tarinassa. Vaikka Demon Copperhead noudattelee David Copperfieldin juonta, lukijalla säilyy mielenkiinto tarinaa kohtaan, koska toisaalta ei voi tietää, miten 1800-luvun yksityskohdat on tuotu nykypäivään, ja toisaalta ei voi tietää, missä kohdin Kingsolver aikoo olla Dickensille uskollinen ja missä kohdin uudelleenkirjoittaa asioita eri tavoin.

Demon Copperhead on hieno romaani ja tärkeä puheenvuoro, jossa tehdään näkyväksi niiden näkökulmaa, jotka eivät välttämättä pääse ääneen vaan joiden pään yli kommentoidaan heidän elämäänsä ja sen kurjuutta tai kauheutta. Romaanista tulee jollakin lailla mieleen myös Tara Westoverin omaelämäkerrallinen Opintiellä, joka kertoo sivistymättömyydestä, kurjuudesta ja köyhyydestä, mutta oman kokemuksen kautta ja moralisoimatta.

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018. Alkuteos Human Acts. Suom. Sari Karhulahti. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Vuokko Hovatta. 6 h 41 min.

Nobel-voittaja Han Kangin romaani Ihmisen teot pitäisi lukea, ei kuunnella. Kuuntelemiskokemus on vaikea ja vääränlainen suhteessa siihen, millainen Ihmiset teot on rakenteeltaan ja ratkaisuiltaan. Romaanin kerrontaratkaisu (eri näkökulmahenkilöt, joista yhteen viitataan pronominilla sinä) yhdistettynä kulttuuriseen etäisyyteen (oma kompetenssini ei riittänyt päättelemään erisnimen perusteella, onko kukakin henkilöhahmo nainen vai mies, enkä pystynyt päättelemään sitä myöskään heidän toimintansa tai asemansa kautta, koska en tunne korealaista kulttuuria - romaanin loppupuolella sukupuolista puhutaan suoraan) sai minut miltei luovuttamaan kesken. 

Ihmisen teot on kuitenkin hieno ja vaikuttava romaani, ja loppupuolella sain tarinan eri tasoista itsekin jollakin lailla kiinni. Romaanin avaintapahtuma on Gwangjun kansannousu (joksi sitä ei romaanissa nimetä; suomenkielisestä Wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Gwangjun verilöyly). Tapahtumaa kuvataan eri näkökulmista ja sekä elävien että kuolleiden kokemuksen kautta. Romaanin tapahtumat tapahtuvat vuonna 1980, nykyajassa ja ehkä jossain sillä välilläkin. Ihmiset teot asettuu mielestäni länsimaisen vastaanoton näkökulmasta jollakin lailla holokausti- tai vankileirikirjallisuuden traditioon.

Romaanin kuuntelemiskokemuksen perusteella Han Kang jää mieleen kiinnostavana kirjailijana, mutta jatkossa ehdottomasti luettuna. Lukeminen sallii pysähtelemisen, takaisinpäin palaamisen, ihmettelemisen ja tekstin prosessoimisen aivan eri tavoin kuin kuunteleminen.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

"Yö oli kuolonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa."

Teos 2022. 349 s.

Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on aiheeltaan synkkä ja tyyliltään hyvin omaääninen romaani. Olen viime aikoina lukenut tai kuunnellut melko juonivetoisia tai muulla tapaa helposti lähestyttäviä romaaneja, ja alussa Vainajaiset tuntui vaikealta. Mietin jopa lukemisen luovuttamista heti alkuunsa - tätä harkitsemaan sai eritoten romaanin synkkääkin synkempi maailma. Kaikki on jotenkin masentavaa ja kielikuvat ovat groteskeja (esimerkiksi kaalilaatikkoa kuvataan "ulonruskeaksi", "märännönlämpimäksi ja limaiseksi", "kuin palaksi hukkuneen ruumista", jonka "nahalla suonet muljuavat" ja "lihasattumat livahtelevat kuin kielet" sekä lisäksi "imeläksi kuin siitä puhkeava pieru"). Sitten kuitenkin päätin, että pidinpä romaanista lopulta tai en, välillä tekee hyvää haastaa itseään lukijana. Sillä haasteelta Vainajaiset tuntui.

Kun romaaniin päätti sitoutua, jossain vaiheessa sen maailma ja kerrontaratkaisu imi mukaansa. Tematiikka on synkkää. Eletään jossain korpimailla ja köyhyydessä, aikajänne on pitkä (1900-luvun alkupuolelta 1990-luvulle) ja kerronta keskittyy aika ajoin eri henkilöihin. Kaikkia henkilöistä - Raunoa, Inari-Laimia, Herttaa, Nuuttia ja Veikkoa - yhdistää menetys. Jotakin puuttuu, jotakin olisi voinut olla mutta sitä ei koskaan saanut tai sen sai liian myöhään tai vääränlaisena - ja tyhjyyden kantaminen on raskas taakka. 

Edellä listattujen henkilöhahmojen lisäksi romaanissa on minäkertoja, jonka kerronta aika ajoin puhkeaa jostain tuonpuoleisesta romaanin todellisuuteen ja sekoittuu henkilöhahmojen ajatuksiin ja kokemuksiin - minä on joku, joka voisi olla mutta ei ole. Ääni on koodattu kerrontaan lihavoidulla, tummalla fontilla, ja ratkaisu toimii hienosti. Minän viestit ovat synkkiä, väkivaltaisia, groteskeja ja pahoja. 

Kollaasitrekniikkaa kerrontaan tuovat "lehtileikkeet", jotka piirtävät näkyviin ajankuvaa ja ankkuroivat tapahtumia aikaan, vuosiin, vuosikymmeniin.

Ehkä Vainajaisissa voi tunnistaa myös groteskia huumoria kerronnan ja kielikuvien ylitsepursuavuudessa. Esimerkiksi Hertta on tyttö, joka ei ole penaalin terävin kynä ja jota kiusaavat sekä siskot että koulutoverit. Hertta on hymyileväinen ja koettaa miellyttämisellä saavuttaa hyväksyntää, mutta hän on loputtoman yksinäinen ja masentunut tyttö. Hän on altis hyväksikäytölle, minkä mahdollisuuteen romaanissa toisaalla vihjataan ja toisaalla taas kuvataan ankaraa seksuaaliväkivaltaa. Tässä näyte Hertan henkilökuvan luomisesta:

"Toukokuun vetinen valo liritti sintuna sisään ikkunoista ja läikkyi laihana laseissa, lusikoissa. Hertta lysötti väärällä puolen pöytää - aina vain väärällä, vaikka hän alati vaihtoi paikkaa ja valtasi muitten tuoleja - ja pälyi perhettään, vieraita kasvoja ja kilpistyneitä silmiä. Siskot kakottivat pöydässä naamat polleina ja puunattuina kuin uutisperunat ja äidin silmänluonti heidän rinnallaan oli väsähtänyt, läntässä siemenperunan lailla, ja isä tuhnotti paikallaan pösäkkänä ja päättömänä kuin paistinpotka. Hertta olisi mielinyt olla heistä kuka tahansa muu kuin oma inha itsensä." 

Henkilökuvaus romaanissa ylipäätään on tarkkanäköistä, menetyksen ja tyhjyyden vaikutusta kuvataan realismin ylittävillä keinoilla, mikä tekee kokemuksista itse asiassa uskottavampia. 

Vainajaiset ei ole helppo romaani, mutta eivätpä ole sen käsittelemät aiheetkaan helppoja.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Laura Juntunen: Tyttö joka en

 

Into 2024. Storytelin äänikirja, 6 h 18 min.

Tyttö joka en on ahdistava kirja. Se kertoo pakko-oireista, vakavasta syömishäiriöstä, seksuaalisesta ahdistelusta, väkivallasta, päihteistä ja ulkopuolisuudesta. Tyttö joka en tuntuu olevan eräänlainen sisarteos Juntusen kirjoittamalle Subutex-kaupungin kasvateille, joka keskittyy kertomaan Raahen opioidiongelmasta Henkan kautta. Muistan ajatelleeni (nyt on helppoa sanoa: naiivisti) Subutex-kaupungin kasvatit luettuani, että onpa hienoa, että teoksen kirjoittaja on aikanaan ja ikään kuin ajoissa päässyt irti tai lähtenyt muualle siitä maailmasta, josta teos keskushenkilönsä kautta kertoo. Tyttö joka enin luettuani en voi kuin todeta, että olinpa väärässä. Yritystä on kyllä ollut, mutta päihdemaailma tarjoaa myös tuttuutta ja ratkaisuja - eikä uusi alku ole niin helppoa toteuttaa kuin se on sanoa.

Saatuani Tyttö joka en -teoksen kuunneltua jäin ensimmäiseksi miettimään, mistä päähenkilön ongelmat oikein alkoivat. Varhaisunuoruudessa, ehkä lapsuudessa, oli ahdistelukokemuksia. Mutta kukapa ei olisi vähintäänkin nähnyt itsensäpaljastajaa tai tullut kourituksi julkisissa liikennevälineissä? Me too teki näkyväksi sen, kuinka normalisoituja tällaiset tilanteet ja kokemukset aiemmin olivat olleet (toivottavasti eivät enää nykyään). Kouluun meneminen ahdisti ja oli koulukiusaamista, väkivaltaa - no, sekin on aika jaettu tai yleinen kokemus, ikävä kyllä. (Helsingin Sanomissa oli juuri amerikkalaisen tutkijan Peter Grayn haastattelu: haastattelussa Gray, psykologian emeritusprofessori, kritisoi koulua järjestelmänä ja laitoksena erittäin voimakkaasti ja mielestäni paikoin yvin ansiokkaastikin.) Päihteistä? Huonosta seurasta? Syömishäiriöstä? Kaikki selitykset tuntuvat liian suoraviivaisilta. Mitään yksittäistä syytä ei tunnu olevan - ikään kuin asiat eivät olisi voineet mennä mitenkään muutoin kuin ne menivät, niin fatalistiselta tai kyyniseltä kuin se kuulostaakaan. Tulee mieleen Deborah Spungenin kirjoittama romaani Nancy: myös Nancyllä oli vaikeaa pikkulapsesta saakka, ja hän vaikutti hakevan vaikeaan oloonsa ratkaisua ja lääkettä samantapaisilla keinoilla kuin Laura Tyttö joka enissä. Tyttö joka en muistuttaa siitä, kuinka erilaisia lähtökohtia meillä onkaan. Sen kun muistaisi vielä arjessakin.

Kehollisuutta, seksuaalista väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja tyttöyttä käsitellessään Tyttö joka en liikkuu vahvasti samoilla vesillä kuin Susanna Hastin romaani Ruumis/huoneet. 

Tyttö joka en on tärkeä puheenvuoro ajassamme. Se ottaa osaa moniin keskusteluihin ja käsittelee useita suuria teemoja: tyttöyttä ja naiseutta, valtaa, väkivaltaa, itsetuhoisuutta, sairautta, lääkintää, yhteiskunnassa olevia eri maailmoja ja luokkia, identiteettiä, itsensä etsimistä... Teos ei tyhjenny kerralla vaan jättää pohtimaan.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019. Alkuteos Conversations with friends. Suom. Kaijamari Sivill. Storytelin äänikirja, 8 h 46 min.

Halusin kuunnella kepeämpää kaunokirjallisuutta, ja ystäväni suosituksesta tartuin Sally Rooneyn romaaniin Keskusteluja ystävien kesken. Romaani on rakenteeltaan se, mitä nimi lupaa, eli kerronta on pitkälti keskustelujen muodossa. Minäkertoja Francis on 21-vuotias yliopisto-opiskelija, ja maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. Francis opiskelee englantilaista kirjallisuutta ja lausuu kirjoittamiaan lavarunoja ystävänsä Bobbyn kanssa, joka on myös hänen eksänsä. 

Francis ja Bobby tutustuvat neljääkymppiä lähestyvään pariskuntaan Melissaan ja Nickiin, joiden kanssa he ryhtyvät bondailemaan. Melissalla on ura kulttuuripiireissä ja Nick puolestaan on tunnettu näyttelijä. 

Romaanin alkupuolisko tuo nostalgisesti mieleen yliopistoajan kaikkine henkevine keskusteluineen ja juhlineen - niitä Rooney kuvaa realistisesti ja romantisoimatta. Puolivälin keskipaikkeilla, kun juoneen pitäisi saada joko lisää jännitettä, tai mikäli on tarkoitus keskittyä kuvaamaan ajelehtimista ja kaiken hallitsemattomuutta sekä elämässä ensi kertaa eteen tulevia asioita, joitain uusia elementtejä - kumpaakaan ei kuitenkaan tapahdu vaan romaani jää junnaamaan paikoilleen. Francisin ja Nickin välille kehittyy (sala)suhde, ja kun siinä alkaa olla ongelmia, Francis laitetaan sairastumaan ja pohtimaan omaa naiseuttaan ja naisellisuuttaan ja lasten saamista. Uskonnon tematiikka tulee mukaan yllättäen ja päälleliimattuna ja sittemmin taas unohtuu.

Rakkaussuhteiden moninaisuutta ja muuttuvaisuutta sekä haluttomuutta tai kyvyttömyyttä sitoutua (kuuluuko sitoutuminen edes nuoruuteen?) romaani kuvaa lopulta onnistuneesti, mutta Keskusteluja ystävien kesken jää paikoin pitkäveteiseksi teokseksi.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot @ Q-teatteri, Helsinki

Anna Brotkinin ja Juho Mantereen käsikirjoittama ja Juho Mantereen ohjaama Uuteen nousuun - lama-ajan lasten elämä ja teot -näytelmä Q-teatterissa sai Hesarissa neljän tähden arvion mutta onnistuimme saamaan siihen liput. Lähes kolmituntisessa näytelmässä olisi hieman tiivistämisen varaa, mutta kokonaisuudesta rakentuu vaikuttava. Osuvia oivalluksia ysäristä lapsuuden ja nuoruuden ajankohtana tarjoillaan runsaasti.

Tarinan kehyksenä toimii nelihenkisen nuoren aikuisen kokoontuminen entiselle koululle muistelemaan nuoruutta ja lapsuutta. Siitä luiskahdetaan ysäritakaumaan tai muistojen episodimaiseen kavalkadiin, ja lopussa palataan taas kehyskertomuksen tasolle nykyhetkeen. Näytelmän toteutuksessa yllätti videokerronnan runsas käyttö. Ensimmäisellä puoliajalla havahduin välillä ajatukseen siitä, olenko tullut teatteriin vai immersiiviseen elokuvanäytökseen. Väliajan jälkeisellä puoliskolla videokerronta ja perinteinen livenäyttelijätyö lomittuvat hienosti ja saumattomasti. Toisen puoliajan videokerronta mahdollistaa katsojan pääsemisen hyvin lähelle intiimejä tilanteita ja näyttelijöiden mikroilmeitä (esityksessä on aivan loistavat näyttelijät!) - tämä ei ehkä perinteistä näyttelijäntyötä käyttäen olisi samalla tavalla mahdollista.

Uuteen nousuun onnistuu välittämään hienosti ysärin arvomaailman ja tekemään näkyväksi muutoksia, joita arvoissa ja asenteissa on tapahtunut ysäritä nykyaikaan tultaessa. Puhe vartalomalleista ja vartaloiden ongelmakohdista ei ole enää normaalia, ja epäilen, että virrenveisuulla ei enää ole samanlaista roolia koulupäivässä kuin tuolloin. Seksuaalisuuteen herääminen ja ensimmäiset fyysisen lähentymisen kokeilut haparointeineen ja herkkyyksineen kuvataan hienosti. Ysäri näytetään myös moniulotteisena ja ristiriitaisena aikana: oli niitä, jotka menettivät omaisuutensa ja sitä kautta perheet ja mielenterveys olivat kovilla tai hajosivat, ja oli niitä, jotka näkivät tilaisuutensa tulleen ja napsivat asunto-osakkeita kerrankin halvoilta markkinoilta. Laman kääntyessä "uuteen nousuun" näiden perheiden jälkikasvu oli keskenään aivan eri tilanteissa. 

Näytelmän kotibilekohtaus on uskottavinta ja energisintä teatteria, jota olen vähään aikaan nähnyt. Kohtausta katsotaan samaan aikaan lavalla ja kotivideona, ollaan samaan aikaan hetkessä ja nostalgisen etäisyyden päässä siitä. Tässä perinteistä näyttelemistä ja videotekniikkaa käytetään päällekkäin ja rinnakkain, oivaltavasti, siten, että se luo lisää merkitys- ja tulkintatasoja näytelmän maailmaan. Musiikki soi niin huumaavan kovaa, että juhlissa pitää huutaa, ja kaikki tuntuu rintalastassa saakka.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala 2019. Storytelin äänikirja, 8 h 33 min.

Raakel Lignellin Älä sano että rakastat on luokiteltu kustantamon sivulla tietokirjallisuuteen ja elämäkerraksi - kuunnellessani ajattelin kuuntelevani elämäkerrallista romaania. Asialla ei ole suuresti väliä, sillä nämä lajityypit ovat limittäisiä ja lähekkäisiä, mutta jollakin lailla lajin nimeäminen eri tavoin kuin miksi sen itse tulkitsin kuitenkin pakottaa pohtimaan myös kuuntelemiskokemusta uudella tavalla. Kuunnellessani teosta kiinnitin esimerkiksi huomiota siihen, mistä teoksen intensiivisyys oikein syntyy - ja jossain vaiheessa havahduin kerronnan olevan romaanille epätyypillisesti preesensissä, mutta samaa huomiota voinee soveltaa elämäkertojen genreen.

Niin tai näin, Älä sano että rakastat on vaikuttava teos. Se kertoo nuoruuden kääntymisestä yllättäen ja väkivaltaisesti aikuisuudeksi ja naiseudeksi. Raakel asuu ja opiskelee vielunsoittoa Berliinissä ja viettää villiä opiskelijaelämää: bilettää yöt klubeilla, käyttää runsaasti alkoholia ja harrastaa irtosuhteita. Eräänä yönä hän kohtaa klubilla komean beniniläismiehen, jonka olemus, käytöstavat ja ammatti tekevät Raakeliin vaikutuksen. Se, mikä näytti olevan vain yksi yhdenillanjuttu muiden joukossa, onkin tulinen äkkirakastuminen. 

Kaikki tapahtuu nopeasti: Raakel tulee raskaaksi, ja vaikka Isacista alkaa tulla esiin outoja yksityiskohtia, Raakel sivuuttaa ne. Teos kertoo inhimillisesti kaikista ristiriitaisuuksista, joita elämässä on, ja kuinka ihminen toisaalta on rationaalinen ja toisaalta yllättävän manipuloitavissa ja tunteidensa vietävissä. Raakel joutuu niin äärimmäisiin tilanteisiin, että niistä selviytyminen hengissä vaikuttaa olevan kiinni sattumasta ja tuntemattomien ihmisten hyvyydestä.

Älä sano että rakastat on voimakas, koukuttava ja raskas kuuntelukokemus, jonka äärellä ei voi ajoittain olla itkemättä. Teos tekee maailman ristiriitaisuuksia näkyväksi ja palauttaa mieleen sen, että kulissien takana ihmisten elämässä voi tapahtua monenlaista.

Sanna Hirvonen: Margit

 "Vilkas verenkierto ja ahnas suu."

S&S 2024. Storytelin e-kirja. 361 s.

Sanna Hirvosen romaani Margit sijoittuu Helsinkiin. Romaanin alussa eletään 1980-luvun nousukautta ja päähenkilö Ulla Romu aloittaa työuraansa mainostoimistossa. Ura lähtee nousukiitoon ja Ulla pääsee maistamaan menestystä ja rikkautta, jotka konkretisoituvat työmatkoiksi, samppanjaksi, avokadoiksi ja katkaravuiksi. Ulla myös rakastuu Valintatalossa kohtaamaansa Margitiin ja he muuttavat yhteen.

Hirvosen romaanissa on siis chick lit -tyyppistäkin meininkiä, mutta 1980- ja 1990-lukujen (lopussa päästään 2000-luvunkin puolelle) Suomen takapajuisuus luo kontrastin lajityypin perinteiseen romanttiseen miljööseen. Henkilöhahmoilla on myös omat outoutensa, esimerkiksi Ulla on lähes pakkomielteisen innostunut heraldiikasta.

Romaanin nimihahmo Margit puolestaan jätetään lukijankin kannalta jollakin lailla saavuttamattomaksi mysteeriksi. Kun nousukausi kääntyy lamaksi ja Ullan elämässä alkaa alamäki, Margit senkun porskuttaa tasaisen oloista yliopistoelämäänsä eteenpäin. 

Margitissa kuvataan yhteiskunnallisten olojen ja staus- sekä arvomaailmaerojen vaikutusta parisuhteeseen, kuin myös parisuhteen perinteistä kriisin kulminaatiota eli kolmiodraamaa. Kolmiodraaman kuvauksessa romaani on sikäli realistisimmillaan, että elämässä asiat jäävät ajoittain selittämättömiksi, ei olekaan mitään erityistä nimettävää ja jäljitettävää syytä, jonka seurauksena asiat tapahtuisivat ja olisivat rationalisoitavissa. Päätöksiä voi olla hankalaa tehdä, eivätkä muut välttämättä käyttäydy niin kuin itse ajattelisi tai toivoisi. 

Margit on sisällöltään melko kepeä romaani, jonka tyylissä on kulmikkuutta. Sen sanomana on mielestäni se, kuinka elämä on hetkellistä ja ihmisen elämänkaaressa on erilaisia vaiheita, kaikki ei ole loputtomasti samaa.