Jung Chang: Villijoutsenet - Kolmen kiinattaren tarina

Alkuteos Wild Swans. Three Daughter of China. Otava 2023. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Johanna Kokko. 25 h 34 min.

Jung Changin kirjoittama elämäkerta Villijoutsenet - Kolemn kiinattaren tarina kertoo elämästä Kiinassa kolmen sukupolven naisten kautta: kirjailijan isoäidin, äidin ja hänen itsensä. Kiinasta vain pinnallisesti tietävälle lukijalle teos tarjoaa kulttuurishokkeja toisensa perään: kuinka voimakas on yhteisön paine, kuinka väkivaltaisia piirteitä kunkin sukupolven naisen elämään liittyy ja miten historia ravisuttelee ihmiskohtaloita.

Isoäidin tarina alkaa keisariajan Kiinasta ja hänen sukupolvikokemuksestaan voimakkaimmin mieleen jäi naisten jalkojen sitomisen traditiosta kertominen. Isoäiti kuului sukupolveen, jossa jalkojen sitominen oli vielä valtavirtaa, mutta kaikkien jalkoja ei kategorisesti sidottu, vaan ilmiö alkoi osoittaa murtumisen merkkejä. Isoäidin vanhemmat päättävät kuitenkin sitoa tämän jalat, koska silloin nainen näyttäytyy naimakelpoisena ja siveellisenä. Tuntuu järkyttävältä, että näin väkivaltaista, alistavaa ja kärsimystä aiheuttavaa tapaa on edes ikinä keksitty. No, tehokas kontrollin keino on naamioitu estetiikaksi. Mitä vastaavia tapoja nykyajassamme on? Ehkäpä niitä ihmetellään sadan vuoden päästä.

Äidin tarina kulkee käsi kädessä kommunistisen vallankumouksen (Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949) ja kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän eri vaiheiden kanssa, mikä osoittautuu hänen elämänsä tragediaksi - tai kenties vielä enemmän kirjailijan isän elämän tragediaksi, sillä tämä osoittautuu suoraselkäiseksi ja kunnolliseksi maolaiseksi, joka uskaltaa kritisoida jopa Maoa itseään ja todellakin saa maksaa siitä (ja sitä kautta myös hänen vaimonsa ja perheensä). Äidin vaiheissa kerrotaan valvontayhteiskunnan kehityksestä, pakkotyöleireistä, Mao-kultin rakentamisesta ja kulttuurivallankumouksen traagisista seurauksista.

Ehkä kaikkein ällistyttävintä kirjassa on se, kuinka vähäjärkisenä idioottina Mao näyttäytyy. Kun tykkejä piti tehdä, Mao laittoi kaikki kansalaisensa sulattamaan wokkipannunsa - mistä johtuen kotona ei voinut enää laittaa ruokaa. Kun Mao tuli valtaan, hän lupasi ruokaa kaikille, ja kaikki söivätkin yhteisruokaloissa. Maatyöläiset kuitenkin laiskottelivat pellolla päivät pitkät töidenteon sijaan, koska loputtomasti ruokaa oli luvattu - ja niinpä varastot oli pian syöty tyhjiksi ja koitti nälänhätä. Nälänhätään johtaneita muitakin yksityiskohtia kirjassa kerrotaan. Kaiken huippuna näyttäytyy kuitenkin Maon sivistystä kohtaan kokema viha, katkeruus ja kosto, joka tiivistyi kulttuurivallankumoukseen (1965-69). Oppilaat saatiin nousemaan opettajiaan vastaan, ja opettajia kidutettiin ja tapettiin. Ihanteena pidettiin lukutaidotonta maatyöläistä. Yliopistoon pääsi suhteilla, ei "porvarillisilla" pääsykokeilla. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja hulluutta jatkui kiihtyvässä määrin Maon kuolemaan saakka (1976).  

Kirjailijan itsensä tarina limittyy hiljalleen mukaan isoäidin ja äidin näkökulmiin, ja teoksen loppupuolella keskitytään hänen näkökulmaansa. Erinäisten vaiheiden kautta Jung Chang pääsee yliopistoon opiskelemaan englannin kieltä, ja hiljalleen hänessä alkaa herätä vaarallinen ajatus siitä, että ehkäpä Mao ei olekaan sellainen jumala, jona häntä palvotaan. Aivopesu on ollut tehokasta ja siitä vapautuminen on vaarallista ja hidasta. Kielitaito avaa kirjailijan maailmankuvaa, kun hän pystyy ymmärtämään satunnaisesti kohtaamiaan ulkomaalaisia, englanninkielisiä lehtiä ja sitä, miten niissä kirjoitetaan Kiinasta. Lopussa kirjailija saa stipendin Britanniaan ja jää sille tielleen. Tiananmenin aukion tapahtumiin viitataan lyhyesti teoksen lopussa. 

Villijoutsenet on laaja elämäkerta, joka kattaa ihmiselämän mittakaavassa pitkän ajanjakson. Teoksen kerronta on tarinallista ja se tuntuu pikemminkin romaanilta kuin elämäkerralta.  

Kansatieteellinen museo ja Unkarin musiikkitalo, Budapest

Budapestiin Városligetin puistoon  on syntynyt upeaa uutta arkkitehtuuria - Kansatieteellinen museo (2022) ja Unkarin musiikkitalo (2021). 

 

Kansatieteellinen museo 

Kansatieteellisen museon rakennus sijaitsee valtakatu Dózsa György útin varrella. Rakennus näyttää valtavalta skeittirampilta, jolla on viherkatto. 

Katolla saa kävellä vapaasti ja "skeittirampin päädyt" kohoavat sen verran korkealle, että niiltä avautuu hienoja kaupunkimaisemia. 

"Rampin keskellä" on oivaltava rakennelma: ikään kuin ruostuneen laivan keula, joka on juuttunut jäihin - kuin naparetkeilijöíllä konsanaan. Jäät on rakennettu nupulakivisistä laatoista, jotka ikään kuin murtuvat ja ovat lomittain laivan keulassa. 

Wau mitä wau-arkkitehtuuria! 

 

Unkarin musiikkitalo

Dózsa György útilta päin katsottuna Kansatieteellisen museon takana keskemmällä Városligetin puistossa hieman puiden siimeksessä sijaitsee Magyar Zene Haza, Unkarin musiikkitalo. Rakennuksen on suunnitellut japanilainen arkkitehti Sou Fujimoto, ja Wikipedian mukaan rakennuksen hintalapuksi tuli 25 miljardia (valuuttaa ei mainita, mutta olettaisin kyseessa olevan forintit, eli euroissa Forexin laskurin kautta pyöräytettynä ehkäpä noin 60 miljoonaa). 

Rakennus on upea! Se sulautuu puistoon niin kuin se olisi ollut siellä aina, ja samanaikaisesti se sekä maastoutuu maisemaan että erottautuu siitä. 

 

Rakennuksen katon alapuoli on täynnä kultaisia pieniä muotoonleikattuja metallinpaloja, jotka näyttävät lehdiltä, tähdiltä tai linnuilta.
 

Kattoon on puhkottu reikiä, joista puut kasvavat läpi.

 

Sekä Unkarin musiikkitalo että Kansatieteellisen museon uusi rakennus osoittavat, että nykyäänkin voidaan rakentaa merkittävää arkkitehtuuria, joka koetaan vaikuttavana sekä nyt että todennäköisesti tulevaisuudessa. Kaiken ei tarvitse olla kustannustehokasta, kertakäyttöistä legopalikkaestetiikkaa.

Széchenyin kylpylä, Budapest

Budapestin kuuluisista kylpylöistä Budan puolella sijaitseva Gellértin kylpylä meni remonttiin syksyllä 2025, mikä varmasti lisää ruuhkaa Városligetin puistossa Pestin puolella sijaitsevassa Széchenyin kylpylässä. Varhaisina lintuina olimme liikkeellä heti perjantaiaamusta, ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. 

Kylpyläkäynti on varsin hintava. Valitsimme keskihintaisen vaihtoehdon eli yksityisen pienen pukuhuoneen, jonne tavarat sai jättää. Tällainen sisäänpääsy maksoi himpun vaille 40 euroa, ja lisäksi meidän piti käydä pyyheostoksilla (18 euroa) - ja kylpylässä oli myös vaatimus liukastumisvaaraan vedoten käyttää lipokkaita, mutta onnistuin livahtamaan sisään ilman tämänkin ostoksen tekemistä. Varsin suolaisista hinnoista puhutaan. Toki sisäänpääsyssä olisi voinut valita edullisemman hinnan, jossa vaatteet vaihdetaan pienessä pukuhuoneessa, mutta tavarat laitetaan säilöön lokeroon ja sitten lähtiessä taas roudataan omaisuus pieneen pukuhuoneeseen pukeutumista varten. 

Lokakuun viileässä aamussa kylpyläkokemus oli kuitenkin aivan ihana. Toinen lämpimistä ulkoaltaista oli remontissa, mutta toinen oli auki. Aamun ja aamupäivän ihmismäärässä se oli riittävä, mutta puolillepäivin tultaessa ruuhka alkoi altaassa olla melkoinen. Ulkona oli muis ihan oikeaan uimiseen tarkoitettu rata-allas, mutta sen suhteen kuri oli kova: ilman uimahattua altaaseen ei ollut mitään asiaa.

Sisätilojen istuskelualtaat erilämpöisine vesineen olivat käytössä, lisäksi myös saunaosasto. Kaikkein parasta Széchenyissä on kuitenkin ikoninen lämmin ulkoallas, jossa voisi viettää aikaa vaikka shakkia pelaten.  

Jos rahasta ei ole tiukkaa, lillumishetki Széchenyissä rentouttaa ihanasti. Voisin kuitenkin kuvitella, että mieltäkohottavamman kylpemishetken voisi saavuttaa jossakin toisessa kolkassa Unkaria, kylpylässä, joka ei olisi aivan näin turistien ruuhkauttama ja hinnoiltaan yhtä huima.

Aamupäivän lotraamisen jälkeen oli ihanaa kuljeskella Városligetin puistossa isojen puiden alla ja ihmetellä alkusyksyn ruskaa. Puistossa on myös useita erilaisia ravintoloita. Uidessa ja kylpiessä tulee aina nälkä, ja ihan parasta on kunnon mättöruoka. Meidän valintamme oli klassikkoannos uppopaistettua juustoa, majoneesia ja ranet oluttuopin kera. Puistossa olisi ollut mahdollisuus syödä myös toista uppopaistettua unkarilaista herkkua, nimittäin lángosia, mutta sen säästimme myöhemmälle. 

 

Jokilaivaristeily, Budapest

Budapestissa on tarjolla lukuisia Tonavan-risteilyjä: joen Pestin-puoleinen ranta on täynnä laivoja, jotka tarjoavat lyhyitä risteilyjä erilaisilla teemoilla. Osa laivoista on selvästi pitkämatkan jokilaivoja, osa taas pysyvästi laiturissa parkissa olevia ravintoloita tai yökerhoja. 

Meidän laivavalintamme osui nappiin ihan sattumalta: valitsimme historiallisen Kisfaludy-laivan ja olimme liikkeellä illansuussa, eli osuimme auringonlaskuristeilylle. Lippu noin tunnin risteilylle maksoi hitusen yli 20 euroa ja sisälsi lasin kuohuvaa, Tokajin jälkiruokaviiniä tai mehua. Laivalla oli pöytiintarjoilu ja matkan aikana sai ostaa lisää juomia oman maun mukaan.

Kaupunki näyttäytyi vedenpinnasta erilaisena kuin maista, ja pimeän laskeuduttua sekä Budan että Pestin puolen hallintorakennukset loistivat iltavalaistuksessaan. Oli kuin olisi astunut postikorttiin. Tunnin kesto oli juuri sopiva, ja risteily oli sykähdyttävä kokemus. 

 

Matkakoski, Tornionjoki

 

Tornionjoen Matkakoskella on kauniit maisemat ja kosken kohinasta pääsee nauttimaan sekä hiekkarannalla että kalliolla.

Bloom: The Collection Against Time @ NART, Narva

Narvan taideresidenssi NART:in alkukesän näyttely Bloom: The Collection Against Time sisältää maisemateoksia (maalauksia, grafiikkaa, kuvituksia) useilta vuosikymmeniltä. Kiinnostavin kompositio ja kiehtovin tunnelma oli mielestäni Paul Liivakin taulussa Seashore (1930).

 

Samalla hinnalla (1 e) pääsee katsomaan myös Kreenholmin aluetta kuvaavan näyttelyn, joka esittelee alueen historiaa ja jossa on muun muassa pienoismalleja alueen rakennuksista.

 

Matt Haig: Mahdoton elämä

 

Aula & Co 2025. Englanninkielinen alkuteos The Life Impossible. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 12 h 7 min.

Matt Haigin uusimmassa romaanissa Mahdoton elämä on hyvin samantyyppinen asetelma kuin Keskiyön kirjastossakin: päähenkilö on tyytymätön elämäänsä, tapahtuu jokin yllättävä käänne ja erinäisten tapahtumien kautta lopulta päähenkilö ymmärtää elämän kauneuden ja arvon. 

Mahdottomassa elämässä päähenkilö on eläkkeellä oleva englantilainen matematiikanopettaja Grace Winters, jonka poika on kuollut tapaturmaisesti ja mies luonnollisesti vanhuuteen. Hän asuu yksin talossaan ja päivät toistavat toisiaan. Sitten hän saa kuulla opiskeluaikaisen ystävänsä - jonka kanssa hän ei juuri opiskelivuosien jälkeen ole ollut yhteydessä - kuolleen ja testamentanneen hänelle talon Ibizalta. Grace päättää tarttua tilaisuuteen ja lähteä Ibizalle.

Kuten Helsingin Sanomien kirja-arviossa todettiin, Mahdoton elämä on kuin Ibizan matkailumainos - romaanissa saaren luonto (sen lisäksi, että kyseessä on vapaamielinen biletyssaari) nousee suorastaan keskushenkilön asemaan. Romaanin luonto- ja miljöökuvaus onkin oikeastaan sen parasta antia, ja tekee Mahdottomasta elämästä hyvän kesäkirjan.

Keskiyön kirjaston tapaan myös Mahdottomassa elämässä on realismin rajat ylittävä elementti, jota kuvataan hyvin ja joka sopii tarinan ja miljöön maailmaan. Tarinasta itsestään sen sijaan en nauttinut niin paljoa, sillä siinä on kovin mustavalkoinen hyvä-paha-vastakkainasettelu: saaren (ja maailman) luonto on uhattuna, kun kasvottomat suuryritykset haluavat rakentaa hotelleja koskemattomiin luontokohteisiin. Gracen tehtäväksi jää selvittää, kuka rakennushankkeen takana on ja millaista hallinnon kulisseissa tapahtunutta suhmurointia siihen oikein liittyy.

Päähenkilövalinta itsessään sen sijaan on freesi: Grace on hieman yli 70-vuotias, mikä antaa hänelle toisaalta elämänkokemusta ja itsevarmuutta tehdä päätöksiä - toisaalta koska hän on uskaltautunut täysin epämuokavuusalueelleen lähtiessään hänelle tuntemattomalle Ibizalle, hän on myös epävarma ja osaamaton. 

 

Känkkärän luontopolku, Kouvola

 

Känkkärän luontopolku sijaitsee Kymijoen varrella Kouvolan Anjalassa. Maisema on kerroksellinen: punaisella reitillä (vaativa) noustaan erämaiselle kalliolle, jonka juurella on lehtomaistakin maisemaa ja päällä käkkäräisiä havupuita, rotkomaisessa laaksossa virtaa Kymijoki ja vastarannalla näkyy Inkeroisen tehdasalueen teollista miljöötä. 

Kallion jälkeen punainen polku laskeutuu joen rantaan, muuttuu sini-vihreäksi (helppo/esteetön) ja johtaa laavulle, missä maisema avartuu. 

Laukon kartano, Vesilahti

Laukon kartano Vesilahdella on monipuolisesti kulttuuria tarjoava miljöö. Teemu Korkalaisen luotsaamassa ravintolassa on tarjolla makumaailmaltaan monipuolinen, superherkullinen kartanobuffetti, joka todella on hintansa väärti. Maalaismaisemia suurista ikkunoista tai terassilta katsellessa lasi kuohuvaa kruunaa buffetin.

Taidetta on tarjolla monipuolisesti. Raisa Raekallion ja Misha del Valin Miraakkeli-näyttelyn maalaukset yllättävät yksityiskohdillaan.

Tapani Kokon näyttelyyn Pakanakirkkoon kuljetaan hurjan Paratiisin portin läpi, ja näyttelyn puuveistosten räävittömyys ja ilkikurisuus varmasti tekee vaikutuksen katsojaan kuin katsojaan.

 

Niemessä päärakennuksen lähellä on konserttialue, jossa kesällä järjestetään puistokonsertteja. Kartanon päärakennuksessa on kaksi näyttelyä. 

Alakerrassa on Osmo Rauhalan Peura. Rauhalan tyyli on erittäin tunnistettava ja näyttelyn maalaukset pysäyttävät äärelleen.

Yläkerrassa puolestaan on Kati Immosen Yön kukat. Immonen on minulle täysin uusi tuttavuus. Maalauksissa kerroksellistuu luonto ja ihmisen muovaamat asiat, kuten veistokset. Varsinkin tummasävyisemmät teokset puhuttelivat minua.

Strömforsin ruukki, Ruotsinpyhtää

 

Strömforsin ruukin alue Ruotsinpyhtäällä on idyllinen kesäpäivän viettämisen kohde. Miljöössä on punamullalla maalattuja puutaloja, pieniä putiikkeja, ravintola tai useampi ja myös mahdollisuus majoittua. Vehreissä maisemissa on rentouttavaa harhailla, ja päämäärätietoisempi luontoihminen voi vaikka vuokrata kajakin.

Strömforsin ruukkiin on lyhyt matka poiketa 7-tieltä. Itse kävin päiväretkellä. Puotien tarjonta oli monipuolista: minua kiinnosti eritoten erilaiset käsityöt ja artesaanituotteet, joita olikin tarjolla monipuolisesti ja paikoin varsin edullisestikin. Rakentajaa ja remontoijaa voi puolestaan kiinnostaa Roseborg, perinnerakentajan rautakauppa, jossa pääsee hiplaamaan vanhoja ikkunoita, ovia ynnä muuta kiinnostavaa, vaikka ei olisi mikään rakennusprojekti erityisesti meneilläänkään.  

Kierroksen päätteeksi nautin herkullisen ja runsaan lohileivän ravintola Strömforsin Myllyn vehreällä kesäterassilla.

Duomo di Milano @ Milano, Italia

Duomo di Milano - nyt ei voi sanoa kuin huh huh! Katedraali on niin massiivinen sekä rakennuksena että kokemuksena, että kokoluokkaa on mahdotonta välittää valokuvin ja päivään ei kannata varata juurikaan muita aktiviteetteja, sillä rakennus vie vaikuttavuudellaan energiat aivan täysin. Duomo on Euroopan toiseksi suurin katedraali, ja sinne mahtu 40 000 ihmistä. 40 000. Siis jonkin keskisuuren suomalaiskaupungin verran väkeä. Sanotaan nyt vaikka lähes koko Järvenpää (46 000) tai Kokkola (48 000) tai toisaalta haminalaiset (19 000) kahteen kertaan.

 

Tavoitteenamme oli saada liput Duomon katolle ja päästä sinne - olimme ymmärtäneet, että kohteeseen pääseminen ei välttämättä ole selviö, koska se on supersuosittu. Helmikuu oli kuitenkin otollinen vierailuajankohta, sillä kaikki sujui vaivattomasti.

Lipunmyynti sijaitsee katedraalin edestä katsottuna sen oikealla puolella, museopihasta seuraavassa talossa. Lipun voisi ostaa puhelisovelluksella, automaatista tai kassalta. Automaatit ovat helppokäyttöisiä ja niistä käy selvästi ilmi eri liipuvaihtoehdot. Me ostimme comboliput, jotka oikeuttivat hissisisäänpääsyyn katolle, katedraaliin ja museoon (25 e). Lipuissa myytiin puolen tunnin aikaikkunoita hissiin, ja samalle päivälle oli tilaa heti tai puolen tunnin päästä (tai myöhemmin). Valitsimme puolen tunnin päässä olevan aikaikkunan, jotta aikaa hissin löytämiseen jäisi. Se olikin järkevää, sillä tulimme epähuomiossa kiertäneeksi koko katedraalin sisäänkäyntiä etsiessämme - hissisisäänkäynti sijaitsi katerdaalin takapuolella ja eri puolella kuin lipunmyynti. Lipunmyynnin yhteydessä on museokauppa, jossa pyörähtäminen oli kiinnostavaa.

Päätimme aloittaa combolippusettimme katolle menemisestä, koska ykköstavoitteemme oli päästä nimenomaan sinne. Hissijonoa ei käytännössä ollut, ja ennen hissiä oli tehokas turvatarkastus. 

 

Katolla oli jotenkin aivan absurdia. Katto on kiveä, osittain rakennus on restauraatiokohteena, maisemat ovat upeat, kiveenhakattuja yksityiskohtia on loputtomiin, sakaratornit muistuttavat Gaudin Sagrada Familiasta... ja kaiken keskellä kiemurtelee turistijono, moni haluaa kauniin kuvat itsestään jossain tornimaisessa syvennyksessä sillä illuusiolla, kuin olisi paikalla yksin. Kaikesta huolimatta kokemus on vaikuttava ja mykistävä. Katto vain jatkuu ja jatkuu... Lopussa kiivetään vielä yläkattotasanteelle (joka on sekin kooltaan kuin mikälin jalkapallokenttä), eli hissilippuunkin sisältyy pientä kiipeämistä. Portaat ovat melko jyrkät ja kuluneet.

Alaspäin tulimme epähuomiossa portaita, joilta tupsahdimme suoraan sisään katedraaliin. Katedraalin etuosassa on nauhalla erotettu osio, johon saa tulla katolta, vaikka ei olisi ostanut pääsylippua katedraaliin. Pääsylippu kannattaa kuitenkin ostaa, koska katedraali on myös sisältä aivan käsittämätön kaikkinensa: kivikuvioituine lattioineen, valtavine pylväineen, uskomattomine lasimaalauksineen...

 

Koettuamme kirkon sisältä ja ulkoa olimme aivan uupuneita ja toivoimme löytävämme kivan kahvilan, jossa kokemuksesta voisi toipua. Ja niin tapahtui! Usein museokahvilat ovat tunnelmallisia, ja niin tässäkin tapauksessa. Katerdaalimuseon sisäänkäynnin takana syvemmällä holvikäytävässä ennen sisäpihalle saapumista on ovi, joka johtaa museokahvilaan. Ainakin helmikuussa kahvila oli unohdettu helmi (!): olimme lähes ainoat asiakkaat. Koska emme olleet vielä ehtineet nauttia italialaisesta leivonnaiskulttuurista, päädyimme tilaamaan ns. makean lounaan: cappucinot, kuohuviinit ja jälkiruoat. Oi, kuinka herkullisia ne olivatkaan! Lisäksi saimme talo tarjoaa -tyyppisesti aperitivon (Italiassa vaikuttaa olevan suorastaan tabu tilata alkoholia ilman ruokaa - esimerkiksi Aperol sprtizin seuraksi on aina hyvä ottaa aperitivo, eli jotain pientä suolaista), tässä tapauksessa kolmen suolaisen napostelupalan kokonaisuuden. 

Katedraalimuseo olisi todennäköisesti ollut kiinnostava, mutta sinne emme yksinkertaisesti enää jaksaneet katedraaliin tutustumisen jälkeen mennä.

Campanone-kellotorni @ Bergamo, Italia

 

Cittá Altan keskusaukion laidalla kohoaa kellotorni Campanone. Tornista aukeaa vielä astetta vaikuttavampi maisema kuin muurilta, joten sinne kiipeäminen kannattaa. Lippu (7 e) sisältää sekä sisäänpääsyn kellotornin rakennuksessa sijaitsemaan Bergamo-museoon että oikeuden kiivetä portaita (helmikuussa hissi oli rikki). Emme olleet niinkään kiinnostuneita museosta, mutta löipunmyyjä ohjeisti hyvin topakasti kiertämään ensin museon ja saapumaan sitten uudestaan hänen lasikoppinsa edustalle ja elektronisesta portista portaisiin, että tottelimme kiltisti.

Museo palvelee italiankielistä kohderyhmää ja kokonaisuus on pölyttyneen pysähtynyt. Toisaalta kaupungin ja alueen historiasta pyritään valistamaan myös esimerkiksi videoiden avulla, eikä kokonaisuus ole läpeensä huono.

Kellotorniin kiipeämisessä on oma työläytensä, mutta  näkymät ovat hienot. Ajankohta kiipeämiselle kannattaa valita tarkemmin kuin mitä me teimme: kellotorni nimittäin nimesä mukaisesti on kellotorni, ja kelloja todellakin soitetaan ainakin tasatunnein. Kun vaskikellot alkavat pauhuta suoraan pään yläpuolella, tulee melkoinen kiire lähteä portaita alas.