Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

Suom. Kristiina Drews. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Karoliina Kudjoi. Kosmos 2025. 6 h 49 min. 

Leonora Carringtonin romaani Kuulotorvi todellakin luo omaehtoisen maailmansa. Eritoten pidin henkilögalleriasta: päähenkilö on yli 90-vuotias Marian Leatherby, ja enemmistö sivuhenkilöistä kuuluu samaan ikäluokkaan ja sukupuoleen, mikä tuntuu vallankumouselliselta. Romaanin alussa Marian asuu poikansa perheen luona. Hänellä järki leikkaa, mutta kuulo on mennyt. Sitten eräänä päivänä hän saa eksentriseltä bestikseltään lahjaksi kuulotorven, joka avaa hänelle täysin uuden maailman - nyt hän pystyy kuulemaan keskustelut, joita muut perheenjäsenet hänestä kotona käyvät, mutta perheenjäsenet eivät tiedä hänen laajentuneesta maailmankuvastaan, sillä hän käyttää kuulotorvea heiltä salaa.

Käy ilmi, että miniä junailee Marianin siirtämistä vanhainkotiin, muiden seniilien joukkoon. Eräiden käänteiden kautta muutto lopulta tapahtuu, ja Marianin maailma mullistuu. Vanhainkoti on ideologisesti hyvin omanlaisensa paikka, eräänlainen uskonnollinen ryhmittymä tuntuu ylläpitävän sitä, ja toisaalta konkreettisesti eräs pihi pariskunta. Vanhainkodissa tapahtuu monella tasolla kummia: asumukset ovat mitä mielikuvituksellisimman muotoisia (kuten kenkä), ruokatarjoilu on niukkaa, aktiviteetit omanlaatuisiaan ja kaikenlaista hämärää ja mysteeritä tuntuu tapahtuvan. Romaani laajeneekin myyttisiin ulottuvuuksiin erään nunnan ja Graalin maljan myötä, ja jossain kohdin dystopiaksi, kun tuntuu, että aurinko on sammunut tai maan navat vaihtaneet paikkaa.

Kaikista sivupoluista en lukijana nauttinut, minua olisi kiinnostanut keskittyä tiiviimiin Marianin näkökulmaan, elämään ja ajatuksiin sekä kokemuksiin vanhainkodissa - realistisesta kerronnasta irtautumisesta sen sijaan nautin. 

Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

Bestiario @ Jalostamo2, Helsinki

Jalostamo2-kollektiivin näytelmä Bestiario hyödyntää oivallisesti pientä liiketilaa Unioninkadulla, kivenheiton päässä Senaatintorilta. Näyttämö on näyteikkunassa, mikä saa näytelmän avautumaan paitsi yleisölle, joka istuu liiketilan takaseinälle rakennetussa katsomossa, myös ohikulkijoille ikkunan kautta ja aika ajoin näytelmä rikkoo rajan sisätilan ja ulkotilan välillä ja levittäytyy riehakkaasti kadulle ohikulkijoiden ja ohiajavan liikenteen sekaan. Luova tilankäyttö liittyy suoraan myös Bestiarion tematiikkaan. Esittelyteksti toteaakin Bestiarion olevan "esitys, joka lähestyy hirviöitä ja selittämättömiä luonnonoikkuja kuvaavia keskiaikaisia eläinkokoelmia – bestiaareja – näyttämöllisesti, luoden oman kehollisen ja tilallisen bestiaarinsa".

En tiedä, mitä odotin, mutta näytelmä ei ollut lainkaan sitä, mitä odotin. Ehkä odotin kauhistuttavaa tai humoristista hirviökavalkadia, joka marssitettaisiin näyttämön parturintuoliin yksi kerrallaan ja kuorittaisiin esiin, mistä hirviössä oikein on kyse. Tästä tilanteesta näytelmä kylläkin lähtee liikkeelle - mutta sen jälkeen se keskittyy tutkimaan hirviöyden ydintä ja sitä, kumpi on oikeastaan pahempi hirviö, hirviö itse vai se, joka tekee hirviöstä yhteiskuntakelpoisen.

Bestiario ei juurikaan hyödynnä sanallista viestintää vaan lähinnä musiikkia, valoja, mimiikkaa ja joitakin lavasteita; täysin sanattomasta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esitys hyödyntää myös ääninauhoja - ja siinä vaiheessa kun puhutaan, avataan teemaa.

Bestiario ei ole kaikkein helpoiten seurattavaa teatteria ja paikoin kokemuksessa oli jotain lähes yhtä haastavaa kuin ammoin katsomassani nykytanssiesityksessä. Bestiario kuitenkin kertoo selvästi juonellisen kehityskaaren, ja huumoria on annosteltu varsin sopivasti.

Muinainen Delfoi, Kreikka

 
Parnasso-vuori katsoo korkeuksistaan alas muinaista Delfoita. Arkeologinen alue levittäytyy jyrkälle rinteelle, ja kostealla säällä pilvet voivat roikkua niin alhaalla, että tunnelma muistuttaa lastenpiirretty Tao Taon maisemia.

Delfoin museon näyttely sisältää niin monipuolisesti patsaita ja erinäisiä esineitä, että sinne meinaa unohtua vaeltelemaan vaikka minkämoisiksi ajoiksi.

Arkeologisen ulkoilma-alueen tutustumiseen kannattaa kuitenkin myös varata aikaa, sillä patsi että rauniot itsessään ovat henkeäsalpaavia, niin ovat myös maisemat. Mytologian mukaan Delfoita pidettiin maailman keskipisteenä, jossa Zeuksen idästä ja lännestä liikkeelle lähettämät kotkat kohtasivat - ja toki Delfoi on tunnettu myös oraakkelistaan. Kieltämättä paikassa on vahva tunnelma.

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono - Nainen jolla on maine

WSOY 2015. 239 s.

Eveliina Talvitien esseistinen tietokirja Hieno vai huono - Nainen jolla on maine käsittelee erilaisia naiseuden representaatioita ja arkkityyppisiä, naisille tarjolla olevia roolipositioita tarinallisuuden ja taiteen keinoin.

Kirja esittelee kaksitoista naiseuden arkkityyppiä, joita käsitellään historian fiktiivisten ja ei-fiktiivisten naishahmojen kautta. Kustakin naistyypistä paitsi kerrotaan faktuaalisia seikkoja, kunkin tarinaan kirjoitetaan jatkoa: naiset sijoitetaan sellaisiin tilanteisiin, joihin he voisivat joutua, ja heille kirjoitetaan sellaista tarinaa, joka tai jota heille voisi tapahtua. Hieno vai huono siis sekoittaa lajityypillisesti toisaalta tietokirjan ja novellikokoelma piirteitä, ja sisällöllisesti mukana on niin kulttuurihistoriallista faktaa ja tutkimustietoa kuin sepitettäkin. Kirjan konsepti on kiinnostava ja kirjoittamisen tapa tekee asioista helposti lähestyttävää - Hieno vai huono toimii loistavasti siis myös aurinkotuolissa tai riippukeinussa eli paikoissa, joissa tyypillisesti kaipaa kepeää luettavaa.

Kirja lähtee liikkeelle "Entisen tytön" arkkityypistä eli siitä, kuinka helposti nainen voi menettää maineensa. Toisena arkkityyppinä esitellään Barbara, joka paremmin tunnetaan nimellä Barbie. Tässä luvussa keskitytään käsittelemään ulkonäköodotuksia. Kolmas luku esittelee Lean, joka on tuttu Maria Jotunin avioliittohelvettiä kuvaavasta romaanista Huojuva talo. Huojuvan talon Lea rakastuu silmittömästi Eeroon, joka on itsekeskeinen, suorastaan narsisitimainen taiteilija. Miten tällaisesta suhteesta voi selvitä?

Neljännessä luvussa esitellään rajoja rikkova poikatyttö Peppi ja viidennessä luvussa tutustutaan Kleopartaan, jonka hahmossa yhdistyvät vallanhimo, sivistys ja viettelevyys. Kleopatran arkkityyppiä avataan muutaman eri esimerkkinaishahmon kautta, joista yksi on nimetty Rafaelaksi. Rafaela saa havainnollistaa, miten nainen pärjää patriarkaalisessa hyvä veli -työelämässä. Rafaela "tajusi kärsineensä koko elämänsä ajan tiarasyndroomasta. Syndroomaan sisältyy usko siihen, että kun tekee työnsä hyvin, joku huomaa ja asettaa tiaran puurtajan päähän." Mitä tiarasyndroomasta seuraa? "Rafaelalle selvisi, että tiarakruunajaisten odottamisen asemesta oli osattava välttää rakenteiden muokkaamia lokeroita, sillä jos ei ole tarkkana, alkaa huomaamattaan elää lokerossa, josta on todella vaikeaa päästä ylöspäin tai mihinkään suuntaan." Rafaelan tarinan yhteydessä Talvitie lainaa Nobel-palkittua kirjailijaa Alice Munroa: "Yleisin tapa luopua vallastaan on luulla olevansa sitä vailla."

Kuudentena arkkityyppinä on Kristian, ambivalentti ja androgyyni nainen, jonka esikuvana on kuningatar Kristiina. Seitsemäntenä lukija saa tutustua Lilithiin: "Ensin Jumala loi Aatamin ja Lilithin tasavertaisiksi maan tomusta. Sitten ilmeni, että Lilithin olisi kuitenkin pitänyt elää miehensä palvelijana ja maata tämän alla, joten hän karkasi Paratiisista. Lilithin mentyä Jumala loi Eevan, hyveellisen naisen, Aatamin kylkiluusta, jotta hän olisi nöyrempi ja tottelevaisempi."

Kahdekas arkkityyppi on Gustave Flaubertin Rouva Bovary -romaanista tuttu Emma, joka haluaisi maailman ja rakkauden sellaisina, kuin ne näyttäytyvät vaaleanpunaisten lasien läpi: avioliitto maalaislääkärin kanssa on turhauttava ja epätyydyttävä, kerrassaan liian arkinen. Emman luvussa esitellään paitsi porvarillista avioliittoa instituutiona myös romanttisen rakkauden historiaa: "1600-luvulla rakkaus kytkettiin heikkouteen ja sen uskottiin iskevän ihmiseen jostain ulkopuolelta kuin sairaus ja johtavan jopa kuolemaan. Onnellisuuteen rakkaus yhdistettiin vasta myöhemmin ja aviolittoon vasta tämänkin oivalluksen jälkeen, 1700-luvun loppupuolella."

Yhdeksäntenä arkkityyppinä esitellään Esmeralda, vapaana tanssiva mustalaistyttö Victor Hugon romaanista Pariisin Notre-Dame. Kymmenes arkkityyppi on Kreikan mytologian Helena, maailman kaunein nainen. Yhdentenätoista tutustutaan Luc Bessonin elokuvasta tuttuun Nikitaan ja teoksen päättää Maria-luku, jossa käsitellään niin Neitsyt Marian kuin Maria Magdalenan hahmoja.

Hieno vai huono esittelee siis varsin kattavan katsauksen erilaisia naiseuden arkkityyppejä, joista jokainen lukija varmasti kykenee tunnistamaan omiakin piirteitään ja sitä kautta myös peilaamaan näiden hahmojen kohtaamia ongelmia ja ratkaisumalleja omaan elämäänsä. Teoksen lopussa on myös lukukohtainen lähdeluettelo, josta löytää kiinnostavia teoksia lukulistalle.


* * *
Lukuhaaste 2016:
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
13. Kirjan nimi on kysymys
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja

Katja Kettu: Yöperhonen

"Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa."

WSOY 2015. 325 s.

Katja Ketun Yöperhonen on hieno romaani. Se kertoo moniäänisen, samalla historiallisen ja joko kulttuurihistorialliseksi tai fantasialliseksi nimettävän tarinan ihmisistä, kohtalosta ja rakkaudesta.

Tarina liikkuu kahdessa aikatasossa: toisaalta vuodessa 2015 ja Lavran kylässä, Marin tasavallassa Venäjällä (jossa leijailee vahvasti myös Neuvostoliiton henki, ylisten ja alisten henkimaailman olentojen lisäksi), toisaalta 1930-luvulta 1950-luvulle, Suomen Lapista Leningradin kautta Vorkutan työleirille, Komin tasavaltaan, Uralin taakse, lähelle Jäämerta.

Vuoden 2015 aikatason keskushenkilönä on Verna, nuori nainen, joka saapuu Lavran kylään selvittämään isänsä kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vernan isä vaikuttaa päässeen jäljille siitä, mikä hänen sukunsa on: kuka on hänen äitinsä ja missä tämä on kuollut. Sitten isä on kuitenkin itsekin kuollut, hämärissä olosuhteissa Lavran kylässä.

Varhaisemman aikatason keskushenkilö on puolestaan Irga, Valkokenraalin tytär, joka 15-vuotiaana rakastuu Suenhampaaseen, jonka luokse hän loikkaa Neuvostoliittoon hiihtämällä rajan yli. Irgankin neuvostoparatiisi paljastuu siksi, josta olemme kuulleet: kuten moni Suomesta rajan taakse loikannut, Irgakin päätyy kuulusteltavaksi, saa tuomion petturuudesta ja laitetaan junalla Siperiaan, ja sinne hän Suomen näkökulmasta katoaa.

Irgan tarina kuitenkin jatkuu vaihtelevissa oloissa ja todellisuuksissa, joista yksi on dokumenttien todellisuus: kun vankileirien olot ovat mitä ovat ja poliittinen järjestelmä saa maailman näyttämään paperilla siltä miltä haluaa, totuus on olemassa niin monena versiona kuin siitä kertomuksia keksitään. Tämä onkin yksi Yöperhosen osuvimmista oivalluksista, ja siksi romaanin uskomaton ja polveileva kertomus tuntuu todelta, koska se voi olla yksi totuus siinä missä jokin toinenkin totuus voi olla totta.

Katja Ketun edellistä romaania, Kätilöä (2011), lukiessani Ketun kieli tuntui aluksi liian naturalistiselta omaan makuuni, vaikka Kätilön tarina loulta veikin mennessään. Yöperhosessa kieli sen sijaan tuntuu luonnolliselta ja toimii alun alkaen upeasti. Realistinen maailma ja kansauskon maailma lomittuvat toisiinsa, koska realismin todellisuus on yhtä uskomuksenvarainen kuin näkymättömissäkin oleva todellisuus. Marinmaalaisten uskomusmaailma välittyy aitona, Kominmaan samanistiset rituaalit ovat yhtä totta kuin työleirinkin todellisuus. Romaani herättää kansauskon henkiin elävästi - se, mistä ennen joulua luin Risto Pulkkisetn teoksesta Suomalainen kansanusko (2014), elää ja hengittää Yöperhosen maailmassa.

Yöperhosesta tulee väistämättä mieleen myös Sofi Oksasen Puhdistus (2008). Molemmat kertovat menneisyyden valheista ja petoksesta sekä totuudesta, joka tarinan edetessä väistämättä kuoriutuu esiin tai keriytyy pintaan, mutta siinä missä Puhdistus on yhteiskunnallinen ja muun muassa naisen asemaan kantaa ottava romaani, Yöperhonen on folklorea, uskomuksia tai nykyihmisen todellisuuskokemuksesta katsottuna fantasiaa hyödyntävä romaani, vaikka tässäkin romaanissa on oma yhteiskunnallisen vallantunnon ja pahuuden syntyä selittävä mehevä sivujuonensa.

Yöperhonen on kerrassaan taiten sommiteltu ja vetävästi sekä omaäänisesti kirjoitettu teos, ja moninäkökulmaisuudessaan mielestäni paljon Kätilöä kiinnostavampi, laajempi ja vaikuttavampi kirja. Kirjan luettuaan kirjailijaa ei voi kuin ihailla: mitä taidokkuutta.

***

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin

Gaudeamus  2014, 416 s.

Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuhin on kansantajuinen ja kattava tietopaketti suomalaisuudesta ja sen kulttuurisista juurista kiinnostuneille. Teos aukeaa aivan ummikollekin, mutta asiasta jo jotain tietäväkin saa teoksesta runsaasti uusia näkökulmia ja yksityiskohrtaisia, havainnollistavia esimerkkejä tuhansien vuosien aikajanalta.

Suomalainen kansanusko käsittelee ilmiöitä muinaisuskosta moderniin aikaan asti. Urbaanit ilmiöt on rajattu ulos, joten esimeriksi nykyaikaisia kaupunkilegendoja tai muita uskomuksia ei käsitellä. Sikäli teos kyllä yltää nykyaikaan, että jotkin muinais- ja kansanuskon elementit näkyvät yhä suomalaisessa ajattelussa tai sen taustalla. Erinomaisen kiinnostavaa luettavaa teos onkin globaalissa maailmassa juuri tästä näkökulmasta: mitä ovat ne pitkäaikaisten historiallisten kerrostumien elementit, jotka ovat tyypillisiä meille nimenomaan suomalais-ugrilaisen kansana? Esimerkiksi käsitys tämän- ja tuonpuoleisesta maailmasta on itselleni tuttu, mutta se, että havupuiden koettiin yhdistävän keskisen maailman aliseen maailmaan ja vainajiin ja toisaalta lehtipuiden, etenkin koivun, yhdistävän keskisen maailman yliseen maailmaan, oli minulle uutta tietoa.

Suomalainen kansanusko on kirjoitettu yleistajuisesti ja kiinnostavasti, mutta toisaalta loppuviitteineen se täyttää tieteellisen teoksen uskottavuuskriteerit. Myös ulkoasu on kehuttava: kirja on selkeästi jäsennelty, paperi on mukavan tuntuista käsissä ja kansi on nykyaikainen. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea!

Sofi Oksanen: Norma

"Hautajaisten jälkeen mikään ei palannut ennalleen, vaikka Norma halusi uskotella sen olevan mahdollista vielä siinä vaiheessa, kun hän jättäytyi vierasjoukon hännille ja livahti hautausmaan portille vievälle tielle."

Like 2015. 303 s.

Kun on lukenut Sofi Oksasen Norman, on hieman hämmentynyt olo: mitä tästä pitäisi ajatella? Onko hämmennys hinta siitä, että kirjailijan nimi kasvaa suuremmaksi kuin hänen teoksensa?

Norma on romaani, joka sekoittaa useita lajityyppejä: murhamysteeriä, identiteettiromaania, yhteiskunnallista romaania, satua ja synkkää kartanoromaania. Päähenkilö on Norma, nuori nainen, jonka äiti on kuollut hämärissä olosuhteissa. Norma on yksinäinen hahmo, jonka lähellä ei juuri ihmisiä ole. Viini ja lääkkeet Normalle sen sijaan maistuvat. Norman yksinäisyys johtuu pitkälti hänen erikoislaatuisuudestaan, jota kohti romaani zoomaa alussa varsin hitaasti, kenties pidentääkseen illuusiota realistisuudestaan: Norman hiukset kasvavat noin metrin päivässä.

Hiukset on avain romaanin satumaiseen ja yhteiskunnalliseen puoleen. Satuelementti on kirjoitettu mukaan sujuvasti. Suomalaisen kirjallisuuden realistisuuden uumoiltiin murtuvan Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -fantasiaromaanin (2000) voitettua Finlandia-palkinnon: onko nyt aika, kun aikuisten satua saa kirjoittaa uskottavasti ja yhteiskuntakriittisellä otteella? Normassa hiusten kautta astutaan ihmis- ja elinkaupan maailmaan, toisessa aiemmin syksyllä bloggaamassani romaanissa, Jani Saxellin Sotilasrajan unissa, puolestaan fantasiaelementti toimi näkökulmana nykyihmisen ahneuden ja pahuuden tarkastelemiseen.

Norma on toki myös avoimen feministinen romaani. Suoraviivaisin feminismipuhe on kirjoitettu Norman äidin suuhun: "Evoluutio ei ole kehittänyt naisia olleenkaan. -- Nyt naisilla on samat oikeudet [kuin miehillä], samat mahgdollisuudet, ja silti me emme kerää voittoja. Tarjoamme vain kaiken materiaalin niin monille kauneusaloille, me tarjoamme työvoiman, me tarjoamme vuosisadasta toiseen kasvomme, hiuksemme, kohtumme, rintamme ja edelleen miehet keräävät omiin taskuihinsa niistä saatavat setelit. He johtavat, he omistavat tai ostavat vähänkin menestyvät yritykset heti."

Viihdyttävästi kirjoittaminen on arvostettava taito, ja sen Sofi Oksanen osaa. Norma on nautittava lukuromaani - täysin käsittämätöntä lopetuista lukuun ottamatta. Lopetuksen voi perustella ainoastaan lajityypin näkökulmasta, mutta siitä huolimatta se vetää täysin maton kaiken sen alta, mitä romaanissa aiemmin on tapahtunut.

Tarujen kansat @ Ateneum, Helsinki

Ateneumin näyttely Tarujen kansat (18.6.-27.9.) on ajatuksia herättävä katsaus suomalaiseen ja norjalaiseen kuva- ja veistostaiteeseen vuosisadan vaihteen molemmin puolin.

Näyttely alkaa maisemakuvista ja etenee henkilökuvien kautta valokuviin ja taidenäyttelyjulisteisiin.

Näyttelyn puhuttelevin taiteilija Edvard Munchin lisäksi on ehdottomasti itselleni aiemmin tuntematon Theodor Kittelsen, jonka kuvat ovat samaan aikaan realistisia ja fantastisia ja herättävä todellakin myyttien ja taruolentojen maailman henkiin. Kittelsenin kuvat ovat pelottavia: on metsä, jossa onkin kasvot; on vesi, jossa onkin näkki ja niin edelleen. Kuvien sisältö on sellainen, jonka kuka tahansa ajatuksissaan luonnossa kävellyt on joskus nähnyt (ja koettanut vakuutella itselleen, ettei näky ole totta) - hehkuivatko pimydessä silmät, vai mistä on kyse?

Kittelsen on kuvittanut norjalaisen kansansadun Soria Morian linna, ja nämä kuvitukset olivat näyttelyn vaikuttavinta antia. Internetin kuvahaku ei tee oikeutta Kittelsenin kuville, vaan niiden pelottavuus välittyy Ateneumin näyttelystä, joka kannattaa käydä katsomassa!

Suomen ja Norjan taiteen käsitteleminen rinnakkain avaa maiden välille yhteyksiä, joiden avulla teoksia on helpompaa ymmärtää. Opin näyttelyssä muun muassa sen, että siinä missä suomalaisille taiteilijoille Karjala oli inspiraation ja alkuperäisyyden myyttinen tyyssija, norjalaisille vastaava paikka oli nimeltään Telemark.

Kepeyttä näyttelyyn tuo taiteilijoiden omakuvien sarja, jossa esimerkiksi Hugo Simberg on maalannut itsensä niin kalliolaisen hipsterin näköiseksi, että didgeridoo vain kainaloon ja Flow-festivaaleille! Kovinkaan montaa omakuvista ei voi ottaa hirveän vakavasti.