Suvi Ratinen: Pakolainen

"Hän istuu laivan kannella Turun satamassa ja puuskuttaa, häntä vilkuillaan, hän huomaa sen kyllä."

Otava 2025. 332 s.

Suvi Ratisen Pakolaisen päähenkilönä on kirjailija Aino Kallas, ja paitsi että romaani kertoo päähenkilöstään, se kertoo myös Itämeren alueen kosmopoliittisuudesta ja kansainvälisyydestä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kuin myös siitä, kuinka Neuvostoliitto onnistui tuhoamaan sen ja luomaan sekasortoa, sotaa ja pelkoa.

Aino Kallas (os. Krohn) syntyi kosmopoliittiperheeseen. Kallaksen isä Julius Krohn oli tunnettu runoilija, kielitieteilijä ja fennomaani, ja perheen lapset olivat kirjallisesti lahjakkaita. Krohnien perhe asui Helsingissä, mutta kesät vietettiin Kiiskilän kartanossa Viipurinlahden rannalla - ja Viipurihan oli tuohon aikaan Suomen kansainvälisin kaupunki. Krohnin perheen sukujuuret olivat osin baltiansaksalaiset ja inkeriläiset. Aino meni naimisiin vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Pariskunta asui ensin Pietarissa, mutta asettui sitten Viroon; sittemmin Oskar Kallas toimi Viron suurlähettiläänä, ensin Helsingissä ja sitten Lontoossa, ja perhe eli diplomaattielämää Suomessa ja Britanniassa, kunnes palasi Viroon vuonna 1934.

Aino Kallas eli siis hyvin kansainvälisen elämän, ja siinäkö on syy siihen, että hänen asemansa kirjallisuushistoriassa on jotenkin hähmäinen: voidaanko sanoa, että hän oli suomalainen kirjailija? voidaanko sanoa, että hän oli virolainen kirjailija? miten hänet voidaan nimetä ja asemoida kaanoniin? Lisäksi Kallaksen tunnetuin romaani Sudenmorsian ei realismin ylittävine piirteineen oikein asetu selkeästi minkään tyylikauden pirtaan eikä Kallas itse kuulu mihinkään kirjailijaryhmittymään - kuinka siis asemoida teos ja kirjailija?

Ratisen Pakolainen kuvaa hienosti pakolaisuuden, ulkopuolisuuden ja vanhenemisen teemoja. Romaani alkaa siitä, kun Aino Kallas on laivassa matkalla Turusta Tukholmaan, ja hänen Ruotsin-pakolaisuutensa on alkamassa. Talo, omaisuus, huonekalut, kirjat, ystävät... kaikki (aviomiestä ja tytärtä sekä tyttären perhettä lukuun ottamatta) jää taakse, kun ensin elämä Virossa muuttuu turvattomaksi, ja sitten Suomessa virolaisena eli neuvostokansalaisena ei enää ole turvallista. Jälkimmäistä seikkaa eivät kaikki näe ja käsitä - koska siitä ei Suomessa aikanaan puhuttu avoimesti, siis siitä, että Suomi "luovutti neuvostokansalaisia" Neuvostoliittoon, missä he puolestaan päätyivät esimerkiksi leireille.

Pakolainen on kirjoitettu runoproosan muotoon, mikä mahdollistaa tajunnanvirtamaisen assosiaation. Toisin sanoen tekstiä ei ole asemoitu proosalle tyypillisin kappalejaoin, joissa rivit kirjoitetaan täyteen ja tasataan molemmista reunoista. Tyylivalinta palvelee hienosti sisältöä: teksti tuntuu ajatuksilta. Kirjan sivuilta välittyy voimakkaasti niitä tunnelmia, joita pakolaisuuteen ja jatkuviin menetyksiin voi liittyä. Vanheneva kirjailija on kerros kerrokselta enemmän yksin, ja omakin kuolema lähestyy raihnaisuuden hiljalleen edetessä. Pääseekö Aino kuolemaan Suomeen? Uskaltaako Otava, hänen kustantamonsa, ottaa hänet vastaan? Aino editoi päiväkirjojaan julkaisukuntoon, ja niitä julkaistaan yksi kerrallaan. Päiväkirjoissa hän näyttäytyy paljaana, ja niissä paljastuu myös salasuhde Eino Leinon kanssa.

Pakolainen on tärkeä romaani paitsi kulttuurihistoriallisesti, myös inhimillisesti. Romaani suttaa ymmärtämään pakolaisuuden kokemusta, jonka ydin ei vuosikymmenien kuluessa ole muuttunut miksikään. Olen kuunnellut Ratisen Matkaystävän, josta myös pidin paljon, mutta Pakolainen on temaattisesti ja konteksteiltaan aivan omalla tasollaan. Hieno kirja!

Fotografiska, Tallinna

Bruce Gilden: Why These? 

 

Tallinnan Fotografiskan kesän 2025 näyttelyistä pysäyttävin on Bruce Gildenin Why These?. Näyttelyssä on valokuvia koko Gildenin uran ajalta ja se kieltämättä antaa katsauksen siihen, mikä valokuvaajan teoksia yhdistää ja toisaalta kuinka sekä valokuvaustekniikka että kuvaajan tapa katsoa maailmaa on muuttunut.

1990-luvulla ja aiemmin otetut kuvat ovat mustavalkoisia ja usein tilanteita, joissa on useampia kuin yksi henkilö. Katsojan huomio kiinnittyy ilmeisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Suosikkini tämän kauden kuvista on New Yorkissa vuonna 1990 otettu kuva, jossa on kaksi menevää mummoa - kuin tosielämän Thelma ja Louise tai Patsy ja Edina.

2000-luvulta tähän päivään olevat kuvat ovat värikuvia ja niissä on uskomattoman voimakas tunnelma. Kuviin on usein rajattu vain kasvot, toisinaan kuvat ovat puolikuvia. Henkilöt katsovat suoraan kameraan ja katsetta ei voi välttää. Kohtaamista ei voi välttää. Kuvat ovat samanaikaisesti rujoja ja kauniita. Kuvia on eri mantereilta ja kaupungeista, ja niissä on eri ikäisiä ja eri sukupuolia edustavia henkilöitä. Kuvattavat edustavat yhteiskunnan marginaaleja, jonkinlainen laitapuolenkulkijuus yhdistää heitä.  

Henriette Sabroe Ebbesen: Kaleidoscope

Henriette Sabroe Ebbesenin Kaleidoscope-näyttelyn kuvat ja videot tarkastelevat ruumiillisuutta erilaisten kuvausteknisten heijastumien, vääristymien ja peilautumien avulla. Idea on hauska, ja osa teoksista (kuten videoteos, jossa kuvataan rakastavaisten kohtaamista vedessä ja joka on kuvattu pinnan alla ja alta) on vaikuttavia. Osassa puolestaan keinosta tuntuu tulleen itsetarkoitus, ja prosessi on ehkä ollut hauskempi tai puhuttelevampi kuin siitä lopputuloksena oleva kuva tai video. Toisaalta kuten näyttelyteksti kuvaa, teoksista välittyy unen- tai muistonomainen tunnelma. 

 

Elliott Erwitt: Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt

Kolmas näyttely keventää kokonaisuuden tunnelmaa. Through the Playful Eyes of Elliott Erwitt koostuu mustavalkokuvista, joissa jokaiseen on tallentunut jokin humoristinen oivallus. Näyttelyssä on kuvia esimerkiksi parisuhteista, lapsista ja koirista. Koirakuvista on myös videokollaasi, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä nauramaan.

Alla on taidetta kuvaavasta sarjasta kaksi teosta: ylempänä vuodelta 1963 ja alempana vuodelta 1995. Molemmissa tiivistyy jotakin olennaista näyttelyn hengestä.

 

Kivi Paper Käärid, Tallinna

Kivi Paber Käärid -ravintola sijaitsee Tallinnan Telliskivessä. Ravintola on viihtyisästi sisustettu ja sen kaikki ruoat ovat gluteenittomia. Ruokalista on tiivis, mutta sillä on ruokia moneen makuun - vegaanisen hampurilaisen lisäksi löytyy lihaa ja ankkaa, pastoissa niin burrata- kuin makkarapastaa. Palvelu on välitöntä ja ystävällistä. Hipsterihuumoria paikkaan tuo se, että lasku tuodaan pöytään VHS-elokuvan kotelossa.

 

Kohvik Kaar, Narva

Narvassa Kreenholmin alueella sijaitsee ravintola Kohvik Kaar. Ravintola on punatiilisen kasarmitalon kellarissa ja ruokalista on yhdistelmä baltialaista ja pohjoismaista keittiötä. Raaka-aineet ovat paikallisia ja tuoreita, ja lista on kiinnostava. Lisäki suomalaisen matkailijan näkökulmasta hinnat eivät päätä huimaa - kahden hengen kolmen ruokalajin illallinen juomineen maksoi alle 80 euroa. Ruoka on herkullista ja palvelu ystävällistä. Tänne kannattaa ehdottomasti mennä!

Kesälistalta valittu alkupala, punajuuri-piparjuuritaimenleipä, on maun ja rakenteen puolesta upeasti balanssissa. Taimen on napakkaa ja tuoretta.

Aivan eri makumaailmaan vie pääruoan kantarelliohratto. Ohraton päällä rapeat lanttulastut ja paahdettu lehtikaali tuovat annokseen mukavasti tekstuuria. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin makeaksi: annos olisi kaivannut lisää happoa, kenties myös suolaa.

 

Jälkiruokana itsetehty raparperijäätelö ja -hilloke tuovat illastamisen loppuun kesäistä ja kotoista tunnelmaa.

Erikseen on mainittava myös, että Kohvik Kaarista saa itsetehtyä rakuunalimonadia (postauksen ensimmäinen kuva). Itä-Euroopassa matkustelleet tietävät, millaisesta herkusta on kyse. Kohvik Kaarissa juoma on paitsi todella hyvää - samanaikaisesti aikuiseen makuun sopivaa ja kuitenkin makeaa - myös todella kauniisti tarjoiltu jääpalojen, limesiivujen ja tuoreen rakuunan kera. 

Kohvik Muna, Narva

Narvassa on Tarton yliopiston toimipiste, joka sijaitsee arkkitehtonisesti kiinnostavassa rakennuksessa kaupungin keskellä sijaitsevalla kukkulalla Narvan linnan takana samalla aukiolla Narvan Raatihuoneen kanssa. Punainen raatihuonerakennus edustaa vanhempaa arkkitehtuuria...

...ja niin näyttäisi edustavan vaaleampi yliopistorakennuskin. 

 

Kyseessä on kuitenkin vain yliopistorakennuksen yksi sivu, joka sekin on rakennettu optiseksi illuusioksi, mistä pieni vihje näkyy tästä kuvasta, joka on otettu Narvan Raatihuoneen sisäpihalta. Raatihuone on punainen rakennus vasemmalla, oikealla puolestaan näkyy yliopistorakennuksen takasivun punatiiliseinää ja optisen illuusion luovaa lipparakennetta:

 

Mutta asiaan, eli kahvila-ravintola Kohvik Munaan (jostain syystä monien paikkojen nimi tuntuu olevan kohvik, vaikka ne olisivat kahviluuden lisäksi myös ravintoloita). Muna on yliopiston kahvila-ravintola, joka tarjoilee ainakin lounasta ja herkullisia vitriinituotteita. Muna on täydellinen päiväkahvipaikka. Porkkanakakku oli ihanan kerroksellinen ja kostea. Kahvitellessa voi nauttia akateemisesta, kansainvälisestä tunnelmasta ja arkkitehtonisista yksityiskohdista.

 

Khachapuri Georgian Cafe, Narva

Narvassa on georgialainen ravintola Khachapuri Georgian Cafe, ja olihan se testattava. Georgialainen keittiö on herkullinen ja myös kasvissyöjälle varsin lähestyttävä papujen, pähkinöiden, munakoison ja runsaan yrttimaailman kautta - toki hatsapuria unohtamatta. 

Khachapuri Georgian Cafen tarjonta on selvästikin jonkinlainen tulkinta georgialaisesta keittiöstä. Listalta löytyy paikan nimen mukaisesti moniakin eri hatsapureja, mutta esimerkiksi herkullinen papukeitto lobio loistaa poissaolollaan, eikä silmään äkkiseltään osunut muitakaan kasvissyöjän kannalta keskeisiä ruokia. Erilaisia salaatteja toki on tarjolla, mutta oman tulkintani mukaan mikään niistä ei vaikuttanut erityisen georgialaiselta. Hatsapureja ei ole voideltu, eli taikinakuori on mattamainen ja karhea. Täytettä sen sijaan on reilusti ja koko on muutoinkin varsin suuri, eli hatsapurit täällä ovat hyvin ruokaisia. 

Juomalistalla sen sijaan Georgia kyllä näkyy: viinit ovat georgialaisia, ja mineraalivesi Borjomiakin löytyy. 

Ravintola on vastikää avattu, maltillisen hintainen ja selvästi suoriota saavuttanut, sillä väkeä riitti pöydissä. 

Art Club Ro-Ro, Narva

UG-baari Ro-Ro-klubista löytyi niin sekavia ja erimielisiä kuvauksia ja arvioita netistä, että paikan päällä pitää käydä itse. Kokemuksen laatuun liittyy varmasti myös se, mihin vuorokaudenaikaan paikalle päätyy. Baari sijaitsee tiilimakasiineissa rantabulevardin eteläpäässä ja sen terassi antaa periaatteessa Narvajoelle - käytännössä pensaaspuskien vehreä ryöppy blokkaa näkymän varsin tehokkaasti. 

Baarin sisällä tunnelma muistuttaa modernia merimieskapakkaa, viinit tarjoillaan rehellisesti hanapakkauksista. Päivän keiton saisi kahdella eurolla, ja muitakin ruoka-annoksia listalta löytyy. Gin tonic tarjoillaan tuopista, ja näin runsaaseen annoskokoon en olekaan aiemmin törmännyt. 

Baarin asiakaskunta on kansainvälisempää kuin monella muulla terassilla, venäjän lisäksi korviin osui ainakin saksaa ja englantia. 

Käyntimme osui alkuiltaan, jolloin Ro-Ro oli kiva ja rento paikka. Saattaapi olla, että öisin tämä on kaupungin villein menomesta? 

Narva-päivät 2025 @ Narva

Vuoden 2025 Narva-päivät juhlittiin kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, ja samaan aikaan kaupungissa järjestettiin myös Esto 2025 -konferenssi. Vuonna 2025 Narva on myös suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Narva-päivillä oli monenlaista ohjelmaa, joista tässä vain muutama poiminta. Koko ohjelman voi nähdä tapahtuman sivuilta. 

Lauantaiaamuna Narvan linnan linnapihalla ja puistossa järjestettiin myyjäiset. Paikalla oli ihastuttavan paljon pieniä käsityökojuja, joissa myytiin puuvilla- ja pellavatuotteita, keramiikkaa, kudonnaisia, virkattuja ja neulottuja vaatteita ja koruja ynnä muuta. Myös ruokapuolella oli kiinnostavaa tarjontaa, kuten paikallista hunajaa, pakurijuomaa, kuivattua kalaa, kurkkusäilykkeitä, marjoja ja paljon muuta. Toki markkinahumuun kuuluen oli myös onnenpyöräkoju, hattaraa, perunakiekuroita ja kaiken maailman kiinakrääsää, mutta yli puolet kojuista oli jotakin muuta kuin perusbulkkia.

Illalla linnapihan festarilavalla oli livekeikkoja ja paikallisten kulttuurintekijöiden palkitsemiset. Musiikista vastasi Ivo Linna & Supernova (joka sai yleisön syttymään Eestlane olen ja eestlaseks jään -hittibiisillään) ja uudemman polven artisti Stefan & bänd.

 

Narvan kaupunki sijaitsee aivan Narvajoen rannalla, ja joen toisella puolella on Venäjän Ivangorod. Joen länsirannalla seisoo Narvan linna ja itärannalla Ivangorodin linna - ja siinä linnat ovat katselleet toisiaan satoja vuosia. Tässä on ollut lännen ja idän kohtaamispiste jo pitkään, ja jotakin nykyisestä ajan hengestä tähän myös tiivistyy. Aivan linnojen vieressä on joen ylittävä silta, josta rajaliikenne kulkee. Ja enää se kulkee vain jalan, ja vain muutama rajanylittäjöä kerrallaan. Narvan Peetri-aukion laidalla seisoo yötä päivää rajanylittäjien jono, välillä pidempänä, välillä lyhyempänä, satoi tai paistoi. Narvajoki virtaa voimakkaasti ja pyörteisesti, satunnaisia kalastajia seisoo molemmilla rannoilla ja ihmisiä on kalassa myös pienellä veneellä. Lokit kaartelevat joen yllä - sieltä noussee niillekin saalista niin hyvin, että rantapromenadin terassilla istuvia lokit eivät piinaa lainkaan. Tunnelma Narvan kaupungissa on pysähtynyt, lähes uinuva. Länsipuolella jokea on Viron rajapyykki ja Viron ja Euroopan unionin liput liehuvat linnan saloissa - itärannalla seisoo Venäjän rajapyykki ja salossa liehuu Venäjän lippu. Narvan kulttuuripalkinnot jaettiin ja juonnettiin sujuvasti kahdella kielellä, viroksi ja venäjäksi. Kaupungilla kuulee lähinnä venäjää, taloyhtiön ilmoitustaulun tulosteet ovat vain venäjäksi. Tällaisissa paikoissa vironkieliseen koulutukseen siirtyminen voi olla hyvinkin mullistava uudistus.

 

 

Bloom: The Collection Against Time @ NART, Narva

Narvan taideresidenssi NART:in alkukesän näyttely Bloom: The Collection Against Time sisältää maisemateoksia (maalauksia, grafiikkaa, kuvituksia) useilta vuosikymmeniltä. Kiinnostavin kompositio ja kiehtovin tunnelma oli mielestäni Paul Liivakin taulussa Seashore (1930).

 

Samalla hinnalla (1 e) pääsee katsomaan myös Kreenholmin aluetta kuvaavan näyttelyn, joka esittelee alueen historiaa ja jossa on muun muassa pienoismalleja alueen rakennuksista.

 

Sofi Oksanen: Koirapuisto

"Ehkä kaikki olisi mennyt toisin, jos olisin tunnistanut hänet heti ja ymmärtänyt paeta."

Like 2019. 405 s.

Sofi Oksasen romaani Koirapuisto on koskettava, jännittävä ja silmiäavaava lukukokemus - teos, jota on vaikea laskea käsistään. Tarina sijoittuu entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirin alueelle, lähinnä Ukrainaan ja Suomeen, mutta osin myös Viroon, ja Länsi-Euroopassakin käydään. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa: lähimenneisyydessä 2000-luvulla ja romaanin nykyajassa, vuodessa 2016. Päähenkilö on ukrainalainen nainen, Olenka tai Aljonka (riippuen siitä, ollaanko ukrainan- vai venäjänkielisessä todellisuudessa).

Koirapuiston aihe on lapsitehtailu. Aihe on ajankohtainen - lisääntymisestä tai pikemminkin sen puutteesta on puhuttu suomalaismedioissakin koko syksy, joskaan ei siitä näkökulmasta, josta romaani aihetta käsittelee. Kaikkein kiinnostavinta ja koskettavinta romaanissa on kuitenkin sen tematiikka: menestymisen ja selviytymisen rajamailla kamppaileminen maailmassa, joka tänään toimii näillä ehdoilla ja huomenna noilla. Jos tematiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se sana voisi olla korruptio. Koirapuisto käsittelee korruptiota ja korruptuneisuutta yksilön näkökulmasta ja valaisee entisen itäblokin nykyaikaan saakka lankeavia pitkiä varjoja oivaltavasti sellaiselle länsilukijalle, jolla ei omakohtaista kokemusta itätodellisuudesta ole.

Romaanin rakenne on retrospektiivinen ja ote tunnustusromaanin kaltainen. Päähenkilö Olenka tarkastelee menneisyyttään ja tekemiään virheitä romaanin nykyajan hetkestä, vuodesta 2016 käsin, kun kaikki virheet on jo tehty. Menneisyyden tapahtumia keritään auki trillerin otteella ja romaani onnistuu yllättämään lukijan useaan otteeseen.

Koirapuisto kuvaa hienosti päähenkilönsä Olenkan avulla niitä mahdollisuuksia, joita nuorella, köyhistä oloista olevalla naisella 2000-luvun Ukrainassa on. Jos naisella ei ole rahaa tai koulutusta mutta hän on nuori ja kaunis, kauneutta voi aina koettaa myydä tavalla tai toisella. Olenkakin suuntautuu mallin uralle, jonka onnistumisten ja epäonnistumisten kautta hän törmää toisenlaiseen bisnesmahdollisuuteen: munasolujen myymiseen. 2000-luvun Ukrainan lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne ovat paljon löyhempiä kuin länsimaissa, mikä tarjoaa lukuisia bisnesmahdollisuuksia Länsi-Euroopan suuntaan. Lapsettomuudesta kärsivät rikkaat länsipariskunnat ovat valmiita tekemään paljon ongelmansa ratkaisemiseksi - varsinkin kun ukrainalainen geeniperimä on riittävän samankaltaista kuin heidän omansa ja kun ukrainalainen bisnes osaa sopeuttaa itsensä länsimaalaisittain myyvään muotoon häivyttämällä ihmiskauppamaiset piirteet ja käärimällä kokonaisuuden hyväntekeväisyyden kaapuun.

Olenka ylenee organisaatiossa ja saa valtaa, jonka hybriksessä hän alkaa toimia varsin kaikkivoipaisesti. Kuten antiikin opeista tiedämme, hybristä seuraa nemesis, ja niin käy myös Olenkalle. Olenkan tragediaa korostaa hänen kokemansa rakkaustarina, jota myös puretaan pikkuhiljaa auki. 

Koirapuiston todellisuus rakentuu Orwellin opein: historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen. Jos jonkun hahmon menneisyydessä on jotain epäsopivaa, sen tilalle keksitään jotain parempaa. Niinpä henkilöhahmoista paljastuu jatkuvasti jotain uutta, ja sitä kautta neuvostotodellisuuden jatkuvalle valehtelulle perustuva olemus tehdään näkyväksi lukijalle. Koirapuisto esittää kaunokirjallisin keinoin kuvan samasta todellisuudesta kuin mitä Aleksandr Solženitsyn valottaa järkälemäisessä Neuvostoliiton vankileireistä kertovassa teoksessaan Gulag - Vankileirien saaristo. Gulagin skitsofreniseksi tekevä vaikutus näkyy sen vaikutuspiirissä olleen yhteiskunnan todellisuudessa edelleen - korruption ja valehtelemisen juuret ovat niin syvät, etteivät ne muutamassa sukupolvessa minnekään katoa. Tämän näyttäminen on Koirapuiston taidonnäyte, etenkin kun romaanin tarina sijoittuu lähimenneisyyteen, ei vuosikymmenten taakse.

Vallitseva tunnetila Koirapuistossa on pelko. Olisiko mikään muu mahdollistakaan sellaisessa yhteiskunnassa ja sellaisessa maailmassa, jota romaani kuvaa? Päähenkilö Olenkasta rakentuu kuitenkin monitahoinen ja ristiriitainen kuva. Miten voi pyrkiä elämään hyvän elämän sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei ole hyvä tai kannusta yhteiseen hyvään? Olenka tuntuu tekevän parhaansa, vaikka hänen keinonsa eivät aina erityisen paljon hyvää henkisikään. On vaikeaa kuitenkaan sanoa, olisiko itse pystynyt samassa tilanteessa yhtään sen parempaan kuin Olenka. Ihminen toimii kuitenkin aina jossakin todellisuudessa, joka puolestaan toimii omilla ehdoillaan.

Koirapuiston tarina on vangitseva. Teoksen lukemisen jälkeen jää miettimään niin vauvabisneksen eettisiä kysymyksiä, länsimaisen ja itäblokin todellisuuksien ja ihmistyyppien (joita käsittelee myös Svetlana Aleksijevitš teoksessaan Neuvostoihmisen loppu) eroja kuin myös rakkauden merkitystä.

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

"Jupiter sattui olemaan kalan tähdistössä ja näkyi hyvin mäntypuiseen kalastajaveneeseen."

Teos 2015 (ensimmäinen painos: Gummerus 1991). 637 s.

Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on upea, vaikuttava romaani, jota syyttä ei ole kutsuttu Sirolan päätyöksi. Muistan aiemmin lukeneeni teoksen aikalaisvastaanoton epäonnisuudesta. Romaani kertoo kahdesta kaupungista, Tallinnasta ja Helsingistä, ja niiden kautta kahdesta täysin erilaisesta maailmasta: totalitaristisesta Neuvosto-Virosta ja kapitalistisesta mutta suomettuneesta Suomesta. Romaani julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1991, jolloin maailma, josta romaani kertoo, lakkasi olemasta: Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi, eikä lukijoita kiinnostanut se, mistä romaani kertoo, koska oltiin uuden maailman äärellä, vapauden ja muutoksen murroksen hurmassa.

Nyt aikaa on kulunut riittävästi, jotta Kahden kaupungin loistokkuus tulee esiin. Toisaalta maailma ei ole muuttunut mihinkään, vaikka suuri ja mahtava itänaapurimme ei enää marssikaan punalipun alla ja vaikka esimerkiksi teknologinen kehitys on muuttanut maailmaa huimasti. Kaksi kaupunkia on vahva romaani, jonka sanoma, sisältö ja ilmaisukeinot kestävät aikaa. Nykylukija voisi todeta, että Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistus ja Katja Ketun hieno romaani Yöperhonen tuntuvat olevan vahvasti velkaa Kahdelle kaupungille; toisaalta Kaksi kaupunkia on myös elävä kuvaus nuoresta aikuisuudesta, elämänjanosta ja rakkauden ja elämän merkityksen hakemisesta.

Kahden kaupungin tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee virolainen muusikko Ants Semper, toisinajattelija Tallinnasta. Romaani ristivalottaa Antsin hahmoa hienosti: totalitaristisen yhteiskunnan näkökulmasta hän on ehdottomasti vähintäänkin toisinajattelija, mutta toisaalta humaanista näkökulmasta ja toisaalta vapaan yhteiskunnan näkökulmasta hän on ihan tavallinen ihminen, joka haluaisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Se ei tietenkään onnistu.

Antsin hahmon kautta romaani onnistuu kuvaamaan vapautta, valtaa ja mielivaltaista alistamista traagisesti ja koskettavasti, mutta kuitenkin myös vahvasti toivon kautta. Antsn elämänasenne on hyväksyvyydessään sellainen, josta tekee mieli ottaa mallia. Antsille tapahtuu kohtuuttomia asioita, mutta kaiken keskellä hän pyrkii olemaan tyyni ja löytämään aina kauneutta elämästä. "Tämä ei ollut minkään alku, eikä minkään loppu. Tämä oli eräs tuokio elämässä."

Muita virolaisia henkilöhahmoja ovat Antsin veli Maks, hänen ystävänsä Rein, lukuisat naishahmot, rakastajattaret, joita Ants kutsuu itämaisittain hanumeiksi, ja heistä keskeisimpänä Aave, Reinin vaimo, jonka alkoholisoitunut isä on kuuluisa kuvataiteilija ja jonka äiti on katkeroitunut kotirouva, joka on täysin kyllästynyt miesten ryyppäämisen seuraamiseen. Ja koska totalitarismissa ja kyttäysyhteiskunnassa eletään, aina ja kaikkialla joku on petturi, ilmiantaja, juudashahmo.

Suomenlahden pohjoispuolelta tutustumme eksentrisyyteen pyrkivään, pinnalliseen, hedonistiseen ja itsekeskeiseen runoilijaan taiteilijanimeltään David Leija, ja hänen vastapainokseen maanläheiseen ja kultasydämiseen kalastajaan Joniin, jonka tärkein kalakaveri on Kössi.

Suomelahden yli syntyy sattuman varaan rakentunut side, joka yhdistää kaikkia henkilöhahmoja: kun David Leija käy Tallinnassa biletysreissulla, hän tutustuu Antsiin, joka haaveilee Suomenlahden yli vapaaseen maailmaan loikkaamisesta. Tämä romaanin jännite tekee näkyväksi sen, kuinka erilaiset maailmat vallitsevatkaan lahden eri puolin; millaisia ovat suomalaisten ongelmat ja elämäntavoitteet, millaisia virolaisten, ja kuinka erilaiset ovatkaan ne todellisuudet, jotka nämä mahdollistavat tai tekevät olemassaoleviksi.

Kaksi kaupunkia on todella vaikuttava lukukokemus. Romaanin tarina jää pohdituttamaan pitkäksi aikaa. Se myös saa miettimään omia elämänvalintoja ja kaikkia niitä mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa.

* * *

Lukuhaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

"Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin."

WSOY 2011. Alkuteos Lasnamäe lunastaja, 2009. 141 s.

Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008. Takakanteen poimitussa kritiikkisitaatissa todetaan, että Mari Saatin tekstissä "mitä tavallisin arki saa runollista väriä ja mystisiä ulottuvuuksia". Myös romaanin aihe on kiinnostava, ajankohtainen ja yhteiskunnallinen: on vironvenäläinen yksinhuoltajanainen ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, taloudellisia ongelmia ja niihin ratkaisuna se, että äiti ryhtyy myymään itseään.

Ainekset lukijan mielenkiinnon herättämiseksi siis todellakin ovat koossa, mutta romaani ei missään vaiheessa oikein kasva ainestensa mittaiseksi. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi - he eivät herää eloon realismin kautta, he eivät ole tarpeeksi syvällisiä, jotta kritiikkisitaatin lupaus toteutuisi. Romaani on ohut myös sivumäärältään, mikä asettaa odotukset novellistisen tiiviistä ilmaisusta, mutta sekin jää puolitiehen. Ratkaisut ovat jokseenkin itsestään selviä, kuten esimerkiksi teoksen rotta-motiivi: yksinhuoltajaäidin Sofia-tyttären ystävällä on häkkirotta, joka rinnastuu Viron kansalaisiin - molemmat ovat häkissä häkin asettamin mahdollisuuksin ja rajoin.

Ehkä romaanin ongelma on se, että se ei lopulta kuitenkaan kerro mitään uutta tai millään lailla uudella tavalla. Lisäksi ärsyynnyin sinä-passiivista. En tiedä, miten viroksi on tapana ilmaista passiivisia rakenteita (eli millaisen suomennosratkaisun suomentaja on näissä kohdin tehnyt), mutta useassa kohdassa, muuallakin kuin henkilöhahmojen repliikeissä toistuvana ilmiönä ärsyynnyin tämankaltaisista:

"Mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei osannut, ei pystynyt kuvittelemaan. Niin kuin koulussa, kun hän oli pieni eikä aluksi ymmärtänyt miten kirjaimista tulee sana. Ja kuka sen voisi kuvitella? Että rakastaisit vaikka jotain murhaajaa yhtä lailla kuin omaa pientä, hyvää tytärtäsi?"

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

 

"Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaat kukat välissämme."

Like 2012. 365 s.

Sofi Oksasen uusinta romaania Kun kyyhkyset katosivat tulee väkisinkin verrattua Puhdistukseen. Luin Puhdistuksen kesällä 2008, ennen Finlandia-palkintoa ja siitä seurannutta loputtoman tuntuista, vuosien mittaista teoksen hypetystä, joka sai ainakin minut täysin kyllästymään sekä romaaniin että jokseenkin myös kirjailijaan. Puhdistus oli todella koukuttava ja koskettava lukukokemus ja sinänsä kaiken saamansa mediahuomion ansainnut.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole lukukokemuksena yhtä sujuva ja helpontuntuinen romaani kuin Puhdistus. Keskushenkilönä on Edgar, mutta henkilöhahmoja on useita ja he ovat vuorotellen kerronnan keskiössä. Aikatasoja on kaksi, 1940-luku ja 1960-luku; kuvataan Viroa kahden miehityksen kautta, ensin saksalaisten, sitten bolsevikkien. Tapahtumat sijoittuvat eri puolille Viroa: maaseudun kyliin, Tallinnaan, vankileirille. Aikatasot ja miljöiden vaihtelu eivät tee romaanista vaikealukuista, ei myöskään se, että eri aikatasoille sijoittuvat tapahtumat kerrotaan erityylisellä kielellä, mikä elävöittää tekstiä.

Henkilöhahmojen runsaus sen sijaan etäännytti ainakin minua romaanin alkupuolella - tarinassa oli kynnys, jonka yli ei erityisesti autettu: onko romaani katkelmallinen kuvaus Viron tapahtumista, joita valotetaan erilaisten, eri sukupuolta olevien, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ja ajatusmaailmaltaan erilaisten henkilöiden kautta, vai onko kyseessä yksi suuri tarina, jota ristivalotetaan eri henkilöiden näkökulmasta (mikä tuntuu olevan suorastaan maneeri niin 2000-luvun kirjallisuudelle kuin elokuvallekin)? No, vastaus kysymykseen hahmottuu hiljalleen lukuprosessissa.

Tragedia kasvaa särmikkääksi juonen edetessä, romaani ei jää pelkäksi ajankuvaksi vaan näyttää myös, mitä olosuhteet tekevät ihmisille. Ovatko olosuhteet ihmistä suurempia vai voiko ihminen elää uskollisena itselleen olosuhteista huolimatta tai niiden pakkoa vältellen? Romaani vastaa myöntävästi molempiin kysymyksiin, mutta seuraukset ovat erilaiset.

African Kitchen, Tallinna

African Kitchen on kiva ravintola Tallinnassa Uus-kadulla, aivan lähellä laivaterminaalia, mistä syystä moni muukin suomalainen on löytänyt paikan. Ruoka-annokset ovat edullisia - kallein kasvispääruoka maksaa kahdeksisen euroa.

Olen käynyt tässä ravintolassa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tilasimme pääruokien lisäksi alkuruoat - vaikka olimme ravintolassa ajan kanssa, annoksista selviytyminen osoittautui ylitsepääsemättömäksi, sillä alkupalat olivat kookkaita ja täyttäviä, pääruokien kastikkeessa käytetty pähkinäpohjainen suuruste puolestaan äärimmäisen tuhtia. Oli noloa jättää ruokaa. Niinpä nyt toisella kertaa tilasimme hillitymmin vain pääruoat.

Syömäni oritaiko, afrikkalainen kasviscurry riisin kera, oli herkullinen. Kastike oli melko tulinen ja runsaan kanelinen. Seuralaiseni valinta puolestaan ei ollut järin häävi: soijanuudelit oli kaikesta päätellen paistettu pannulla, jolla oli aiemmin maun perusteella paistettu lihaa ja annoksesta löytyneiden ruotojen perusteella myös kalaa. Ikävä yllätys.

Sisustukseltaan ravintola on viihtyisä ja henkilökunta sekä ystävällistä että kielitaitoista. Edullisin skumppapullo on hinnaltaan 13,50 euroa, mutta paikasta saa myös yli kahdensadan euron samppanjaa, mikäli törsäysmieliala koettelee asiakasta.

Epäonnisesta nuudelivalinnasta huolimatta suosittelen ravintolaa sekä tunnelmansa että ruokiensa puolesta.

Viivi Luik: Varjoteatteri

"Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka."

Tammi 2011. Suom. Anja Salokannel. Alkuteos Varjuteater, 2010. 264 s.

Viivi Luikin Varjoteatteri on kirja, jota ja joka pitää lukea hitaasti. Takakansi määrittelee Varjoteatterin omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mutta yhtä lailla sitä voi lähestyä tarinakokoelmana. Teoksen luvut on nimetty siten, että nimi saa merkityksensä luvun lopussa, eikä otsikko sinänsä kerro etukäteen juuri mitään.

Varjoteatterin punaisena lankana on matka Roomaan. Minäkertoja kokee tehneensä matkaa Roomaan itse asiassa koko elämänsä ajan, osin tietoisesti mutta suurimmaksi osaksi tietämättään. Rooma on ikuinen ja sisältää ajan kaikki kerrostumat, Rooman kiveyksen alla lepää koskemattomana kaksituhatvuotinen multa, Rooman kasvot näyttäytyvät tuttuina jo ennen tulevaisuuden muuttumista nykyhetkeksi ja menneeksi.

Matkalla Roomaan, kronologisesti ja muistikuvilla assosioiden, ollaan myös Virossa, Berliinissä, Helsingissä - muistojen ajassa, kirjoitusajassa, menneisyydessä, joka tunkee nykyhetkeen ilmeinä ja tekoina, tulevaisuudessa, jota kerronnan ajankohdassa ei vielä ole. Monet havainnot linkittyvät virolaisuuteen ja Viron historian käsittelemättömiin traumoihin, jotka media Suomessa on Sofi Oksasen kautta yrittänyt käsitellä puhki mutta joista me suomalaiset emme ehkä kuitenkaan tiedä enempää kuin pintaraapaisun verran. "Se tunne, että ehkä ei kevättä tule vaan jotakin aivan muuta, oli siinä kaukaisessa maassa ja kadonneessa valtiossa hyvin voimakas", Luik tiivistää neuvosto-Viron  ilmapiirin.

Luikin lähestymistapa, assosioivuus, filosofoivuus ja kaikkien aikojen kerroksellisuus, samanaikaisuus tuovat mieleen muun muassa Claudio Magrisin romaanin Tonava ja Miklós Mészölyn novellin Aliscan kartta. Kaikki ajat ovat läsnä tässä, muttemme välttämättä ymmärrä tai näe niitä. Samalla läsnä on kuitenkin kaipaus, puute ja menetys: "Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni. Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan." Että on ääniä, jotka katoavat maan päältä ja jotka kuulemme enää muistoissamme, että aika kuluu, ja joskus meidänkin äänemme on kadonneiden joukossa: "Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet."

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa, jossa se on ajateltu. Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan."