Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus. 

Boris Godunov - mies kuin unelma @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan Boris Godunov - mies kuin unelma on aivan nappisuoritus. Siinä missä Tampereen-reissulla jäin kaipaamaan Taru Sormusten herrasta -esitykseltä rohkeampaa irtautumista juonesta, Boris Godunov tulee ja toteuttaa tuon odotuksen tuosta vain, ja on lisäksi niin oivaltava lavastukseltaan (Heini Maaranen), jonka olennaisena osana ovat videot (Nuutti Koskinen), puvustukseltaan (Noora Salmi) ja teatteri-ilmaisun keinojen käytöltään sekä absurdi käänteiltään, että ajoittain sitä unohtui katsomaan suu auki ja joissain kohdin nauratti niin että itketti.

Näytelmän keskiössä on kolme hahmoa: Eetu Rauhanen (Ville Sandqvist), Ruhtinas Penis (Iiro Ollila) ja karhu (Sanna Hietala). Näyttelijät näyttelevät muitakin hahmoja ja lisäksi esityksessä hyödynnetään luontevana osana nukketeatteria (nuket Heini Maaranen).

No mitä näytelmästä sitten voi kertoa tai mitä se oikein käsittelee? Se ei olekaan ihan helppo homma. Boris Godunov karnevalisoi ensimmäisellä puoliajalla miehenä olemisen problematiikkaa hurjalla tykityksellä. Katsojana ei voi olla miettimättä sitä, että produktion tekijöillä on todennäköisesti ollut aivan hulvatonta esitystä tehdessään ja harjoitellessaan - ihan jo siinä, että pokka pitää. Aivan hillitön on esimerkiksi kohtaus, jossa Anaalioraakkeli esittäytyy, ja myös laulut ja tanssit ovat hervottomia. 

Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri analysoi näytelmää arviossaan parhaansa mukaan ja allekirjoitan suuren osan hänen tulkinnoistaan, mutta karnevalismia ja huumoria arvio ei täysin onnistu lukijalle välittämään - kyse ei mielestäni ole niin teoreettisesta näytelmästä kuin millainen kokonaiskuva siitä arvion perusteella syntyy.

Karhun hahmon avulla näytelmä onnistuu tekemään teemoja selvemmin näkyväksi olematta millään tavoin alleviivaava tai osoitteleva. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ruhtinas Penis kertoo, mitä kaikkea ajattelee karhuista tai millä tavoin suhtautuu karhuihin (väitettyään aiemmin jopa Je suis karhu), näyttää sukupuolten keskinäisiä suhteita yhteiskunnassa osuvammin kuin mikään pitkään aikaan.

Pelkkää sekoilua tai ilottelua näytelmä ei kuitenkaan ole, ja toinen puoliaika onkin sävyltään vakavampi. Näytelmä ottaa kantaa miehisyyden muutokseen ja murrokseen ja sivuaa siinä ohessa myös maailmapolitiikkaa. Venäjä on yksi näytelmän kehyksistä - ihan jo siitäkin syystä, että Boris Godunov ja Puškin, mutta tematiikka liitetään myös nyky-Kremliin ja Pussy Riotiin. Hahmojen metamorfoosi on monitulkintainen ja sekin jää pohdituttamaan, mikä kaikki poistuu hitaasti ja vastentahtoisenkin oloisesti näyttämöltä näytelmän loppukohtauksessa?

Boris Godunov - mies kuin unelma on eittämättä teatterikevään - ellei koko vuoden? - tapaus, joka pitää kokea itse.

Helena Immonen: Operaatio Tulikettu

Docendo 2024. Storytelin äänikirja, 14 h 19 min.

Operaatio Tulikettu on Helena Immosen Operaatio Kettu -sotakirjasarjan neljäs ja viimeinen osa. Operaatio Tuliketun tarina jatkuu suoraan siitä, mihin Operaatio Napakettu jäi. Operaatio Tuliketun tapahtumat sijoittuvat pitkälti Itämeren ympärysvaltioihin, lähinnä Suomeen ja Venäjän Suomea tai Itämerta lähellä oleviin osiin. Toiminnan keskiössä ovat sisarukset Riina ja Joni Koivu. 

Riinan mies Mikael on edelleen vangittuna Pohjois-Venäjällä jäätyään kiinni Jäämeren operaatiossa. Riina pääsee tiedustelutehtävissä kentälle aloittelevana agenttina. Joni puolestaan saa komennuksen erikoisjoukko-operaatioon toisensa perään. Myös Operaatio Aavikkoketusta saakka lukijalle tutuksi tullut CIA:n agentti Peto on mukana kuvioissa.

Operaatio Tuliketussa Venäjä eskaloi Ukrainan sotaa pohjoiseen Eurooppaan ja Venäjä-Kiina-Usa-akselin suurvaltapolitiikka ottaa kierroksia. Romaanissa on toimintakohtauksia niin erikoisjoukkojen operaatioista kuin agenttihommistakin, mutta Operaatio Tuliketun painopiste on tiedustelutoiminnassa ja sen kuvaamisessa. Romaanin erilaiset ainekset ovat hyvin tasapainossa. 

Siinä missä aiemmissa osissa henkilöhahmot säännöllisesti muistelevat kotirintamalla olevaa perhettään, nyt ihmiskuvausta laajennetaan himpun verran. Jonin erikoisjoukkotoverista Antista ei lukijallekaan aiemmin ole kerrottu juuri muuta kuin se, että hän on kotoisin Lapista ja että hän harrastaa runoutta. Romaanisarjan viimeisessä osassa Antin henkilökuvaa syvennetään ja sitä kautta muistutetaan siitä, että on muitakin elämänmuotoja kuin lapsiperhe. 

Operaatio Tulikettu päättää Operaatio Kettu -sarjan hienosti. Immonen onnistuu sotakvartetissaan kirjoittamaan näkyviin 2020-luvun ajankuvaa ja asenneilmapiiriä viihdyttävästi ja jotain olennaista ajastamme havaiten.

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Docendo 2023. Storytelin äänikirja, 12 h 29 min.

Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan kolmas osa, Operaatio Napakettu, sijoittuu pohjoiseen. Lapissa - niin Suomen kuin Norjankin alueella - alkaa tapahtua. Suomen Lapissa valmiusjoukkojen harjoituksissa oleva Joni joutuu tapahtumien polttopisteeseen, ja pian Natoon liittyneen Suomen joukkoja lähetetään ratkomaan myös tilanteita Norjassa.

Tiedustelun parissa työskentelevä Riina lähtee ulkoministeriön matkalle Huippuvuorille, mikä ei sekään jää pelkäksi lomailuksi, koska paikalla on Aavikkoketusta tutuksi tullut amerikkalainen agentti Peto. 

Mikael on pitkälti siisteissä sisätöissä, mutta pääsee pariinkin otteeseen myös kentälle. Esikunnan hommissa korostuu cyberrikollisuus, minkä myötä Hilla-nimisen murteellisesti puhuvan nörttihahmon rooli korostuu. Hillan esikuva löytynee Stig Larssonin tuotannosta.

Jonin puoliso Meri saa myös hieman enemmän roolia Operaatio Napaketussa kuin aiemmissa sarjan osissa, nimittäin hän toimii yliopstolla vaihto-opiskelijoiden parissa ja hänen vastuullaan on eritoten kiinalaisen Wein tutustuttaminen suomalaiseen kulttuuriin. Pohjoisessa - Lapissa ja Jäämerellä - läsnä on toki Venäjä, mutta miten ne muut suurvallat intresseineen ja teknologioineen...

Operaatio Napaketussa on monenlaisia aineksia: cyber- ja hybridisodankäyntiä, suurvaltapolitiikkaa, biologista sodankäyntiä, monia lokaatioita, maskirovkaa, vakoilua, perinteistä sodankäyntiä, teknologiaa... Romaani päättyy totaaliseen cliffhangeriin, mikä viittaa paitsi siihen, että sarja jatkuu, ehkä myös siihen, että kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa olisi voinut rajata tarkemmin, jos sarjaa on tarkoitus voida lukea myös itsenäisinä teoksina. No, kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa - ja lukijana ei kuin kohti neljättä osaa.

Oksana Vasjakina: Haava

 

Otava 2023. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Suom. Riku Toivola. Storytelin äänikirja, 8 h 26 min.

Oksana Vasjakinan romaanin Haava juoni on lyhyesti selitetty: päähenkilön äiti tekee kuolemaa ja kuolee, ja päähenkilö, tytär, lähtee viemään äitinsä uurnaa Moskovasta pieneen siperialaiseen Ust-Ilinskin kaupunkiin, missä he ovat aikanaan asuneet. 

Uurnankuljetusmatkan symboliikka on vahvaa, tytär kantaa mukanaan kuolluttä äitiään. Romaaniin mahtuu paljon äiti-tytärsuhteen pohdintaa, siitä kirjoittamista, mitä tarkoittaa olla kotoisin jostakin ja mistä päähenkilön perhe oikein on kotoisin ja miksi (koska kyseessä on Venäjä ja perhehistoria ajoittuu 1900-luvulle, sivutaan Stalinin vainoja ja väestönsiirtoja), päähenkilön oman henkilöhistorian aukikerimistä, äidin elämän ja ihmissuhteiden kuvittelemista sekä ylipäätään kirjoitusta kirjoittamisesta, missä yhteydessä romaanin asettuu myös feministinen viitekehys viittauksineen Irigarayhin, Cixousiin  ja naiskirjoitukseen ja kirjoituksen ja kehollisuuden väliseen yhteyteen.

Haava on romaani, joka keskittyy kuolemasta, kuolemisesta ja äiti-tytärsuhteesta kertomiseen. Romaanin tyttären suhde äitiinsä ei ole / ole ollut helppo tai pelkästään rakkaudentäyteinen. Sikäli Haava siis ottaa kantaa myös äitimyyttiin. Pidin paljon Haavan kerronnasta, romaanin kieli pääsee käsiksi tunteisiin ja onnistuu puhumaan ilman kliseitä asioista, joihin liittyy paljon kliseitä. 

Suomentajan jälkisanoissa Vasjakinaa ja romaania kontekstualisoidaan Venäjän nykytilanteeseen: koska niin kirjailija kuin romaanin samanniminen päähenkilö ovat lesboja, Haava on tätä nykyä Venäjän kirjastoissa hävitettävien teosten listalla homopropagandalain vuoksi.

Kuuntelin romaanin äänikirjana. Lukija tauotti virkkeitä sillä tavoin, että jäin miettimään, käyttääköhän Vasjakina välimerkkejä jollakin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Romaani oli nautittava kokonaisuus kuunneltavanakin, mutta saattaa olla, että luettuna vaikutelma käytetystä kielestä olisi erilainen.

Mansikkapaikka @ Kansallisteatteri, Helsinki

Sofi Oksasen kirjoittaman ja Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaaman näytelmän Mansikkapaikka kantaesitys oli 6.3.2024. Näytelmässä on moniaalle haarovia, tavalla tai toisella yhteen liittyviä aineksia.

Tarinan taustana lavastuksessa pyörii tummaa videota vyöryvistä tankeista: Ukrainan sota on tausta, jota vasten katsomme tapahtumia - se ei ole näytelmän keskiössä, vaan luo ajankuvan tunnelman.

Ollaan Jyväskylässä sijaitsevalla mansikkatilalla, jonka pariskunnasta mies on suomalainen ja vaimo ukrainalainen. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, tyttö, joka on opiskellut poliisiksi, ja poika, jonka tilanteesta ei tunnu olevan kovin paljoa tietoa. Tilalla asuu myös pariskunnan aikuisten lasten ukrainalainen isoäiti. Isoäidin toinen tytär puolestaan asuu Moskovassa. 

Marjatila tuo näytelmään kotimaan politiikkaa, johon liittyy globaali ulottuvuus. Naapurin Marja-Matin bisneksistä on juuri ollut tutkinta, joka on saattanut koko alan huonoon valoon: on paljastunut ihmiskauppaa. Millaisia ovat hyvät uudet innovaatiot, jotka puhaltavat uutta ilmaa Suomen autioituvan maaseudun purjeisiin, missä kohdin taas astutaan ahneuden harhaan? 

Mysteerinä, jota lähdetään ratkomaan, on kysymys siitä, missä on Ville. Ville on perheen aikuinen poika, joka on muuttanut Helsinkiin, mutta nyt Villeen ei saa yhteyttä. Ville tuo näytelmään lisää isoja teemoja: hän on homo, ja eheytyshoidossa Moskovassa. Villen kautta tarkastellaan ideologisia eroja idän (Venäjä) ja lännen (Eurooppa) välillä, toisaalta homoseksuaalisuus on kysymys, johon myös mansikkatilaperheen sisällä suhtaudutaan eri tavoin. 

Moskovalaisen eheytysklinikan puoskarilääkäri tuo näytelmään kielenkäytön orwellilaisen ulottuvuuden, joka on tuttu Venäjän käyttämästä retoriikasta: sanojen ja niiden tarkoitteiden suhde on vääristynyt alkaen natsi-sanan merkityksestä. Eheytysklinikka on toisaalta myös suljettu mielisairaalatila samaan tapaan kuin Yksi lensi yli käenpesän -romaanissa - siellä valtaa voi käyttää mielivaltaisesti ja rajattomasti. 

Väliajan jälkeen katsojat kohtaavat Moskovassa asuvan Masha-tädin, joka edustaa venäläistä katsantokantaa maailmanpolitiikkaan ja yksilön opportunistiseen selviämiseen. Masha "ei halua olla niitä, jotka tekevät töitä voin ja kerman eteen, vaan niitä, joiden eteen voi ja kerma kannetaan". 

Näytelmä tarkastelee siis monia suuria temaattisia kokonaisuuksia (perhe, sota, ideologiat, valta, seksuaalisuus, ihmiskauppa, rakkaus), jotka limittyvät toisiinsa. Ehkä niinkin suuria, että jotakin pois jättämällä jäljelle jääneet olisivat saaneet enemmän tilaa ympärilleen. Näytelmän rytmitys on onnistunut, samoin lavastus. Mashan hahmon saapuminen lavalle väliajan jälkeen sähköistää ja ristivalottaa tilanteita, tekee näkyväksi niitä positioita ja perusteluita sekä maailmankuvaa, jotka ovat katsojalle vieraita ja outoja.

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Atena 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 47 min.

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani on viipyilevästi kirjoitettu tarina eri sukupolvien naisista, identiteetistä ja elämästä. Tarina lähtee liikkeelle Leningradista, jossa Vera asuu kommunalkassa. Neuvostoliittolaisen arjen kuvaus on yksityiskohtaista. Kun valtio alkaa natista liitoksissaan ja Veralle ja hänelle syntyneelle tyttärelle Ninalle paljastuu, että heillä on inkeriläisiä juuria, vaikka Veran äiti niistä ei olekaan koskaan puhunut, koska äidille asia on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin mahdollisuuksia. Kun Suomi avaa keskustelun inkeriläisten paluumuutosta, Vera näkee siinä mahdollisuuden elää elämäänsä jossakin muualla kuin Leningradissa, jonka ilmapiiri on alkanut muuttua yhä ahdistavammaksi. Vera, hänen miehensä Georgi ja heidän tyttärensä Nina muuttavat Suomeen ja päätyvät Turkuun Varissuolle. 

Romaanissa varsinkin maahanmuuttajuuden, identiteetin ja sopeutumisen kysymyksiä käsitellään oivaltavasti ja maahanmuuttajan arjen kautta. Suomen-jaksossa keskushenkilöksi vaihtuu piakkoin tytär Nina, jonka kasvamista aikuiseksi seurataan. Romaanin keskeinen teema on myös äitiys, joka ei näyttäydy helppona tai ruusuisena. Myös maahanmuuttajamiesten identiteettiongelmia kuvataan osuvasti: Georgi on Neuvostoliitossa ollut arvossaan oleva tiedemies, mutta Suomessa hän ei kelpaa mihinkään. Oman paikan löytäminen uudessa maassa näyttäytyy kivuliaana prosessina. 

Kerronta etenee aina nykyaikaan ja Venäjän vuonna 2022 aloittamaan Ukrainan sotaan saakka.

Ilkka Remes: Tornado

 

"Aurinko paistoi pivettömältä taivaalta, joka sai miltei tyynen Välimeren hohtamaan asuurinsinisenä."

WSOY 2022. Nextoryn e-kirja. 504 s.

Tornado on taattua Remestä: mukaansatempaava, ajankohtainen ja suoraviivainen yhteiskunnallinen dekkari. Tornadossa käsitellään huumekauppaa, länsimaiden kiristyvää tilannetta Venäjän kanssa, jännitteiden kiristymistä Itämerellä, Ukrainan sodan syttymistä, Naton laajenemista ja suomalaisten poliitikkojen suomettumisen ajan likapyykkejä ja painolasteja. Toiminta kiihtyy loppua kohden: on hurjastelua moottoritiellä, helikopterioptio kuin Itämeren syvänteessä oleva sukellusvenekin.

Aika pian lukiessa havahtuu Remeksen maneereihin: teoksessa kerrotaan tapahtumista lukuisten hahmojen näkökulmasta, ja jokaisen luvun alussa lukija ensin tutustutetaan miljööseen, jossa kulloinkin ollaan, yksityiskohtaisella ja pitkähköllä virkkeellä, ja sen jälkeen siirrytään hahmon kokemusmaailmaan usein kertomalla hahmon etu- ja sukunimi. Toimiva tapa, eipä siinä.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu

 

Docendo 2018. Suom. Ilkka Rekiaro. Alkuteos The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017. 847 s. Nextoryn e-kirja.

Masha Gessenin järkäleimäinen tietokirja Venäjä vailla tulevaisuutta - Totalitarismin paluu perustuu venäläisten haastatteluille ja piirtää onnistuneesti kontekstualisoidun kuvan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen Venäjän synnystä, demokratian mahdollisuudesta ja yhteiskunnan kääntymisestä uudelleen totalitarismiin. Prologissa Gessen, venäläis-amerikkalainen journalisti, kertoo kirjan tavoitteista: "Kurinpalautus, sodat ja jopa Venäjän paluu vanhoille pahoille tavoilleen maailmannäyttämöllä olivat todellisia tapahtumia, jotka näin itse, ja sen tarinan minä halusin kertoa. Mutta halusin kertoa myös siitä, mitä ei tapahtunut: tarinan vapaudesta, jolle ei avauduttu, ja demokratiasta, joka ei kelvannut. Kuinka kertoa sellainen tarina? Mistä löytyvät syyt sille, mitä jäi tapahtumatta? Mistä aloittaa, ja kenestä?"

Gessen avaa neuvostoihmisen käsitettä viitekehyksenään sosiologia. Homo sovieticuksen identiteettiä on tutkinut esimerkiksi sosiologi Juri Levada, Levada-tutkimuskeskuksen perustaja. Hänen mukaansa Homo sovieticuksen elämää muokkasivat antinomiaparit. Antinomiapareista "tärkein saattoi olla se, jota Levada kutsui imperiumioireyhtymäksi". "Neuvostoliitto oli - - toisaalta kiistattomasti imperiumi. Sen vahvuus, laajuus ja koko olivat kansalaisille ylpeydenaihe. Kaikki koululaiset tiesivät, että Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin maa. - - Toisaalta jokaiselle neuvostokansalaiselle tähdennettiin lakkaamatta hänen etsinistä alkuperäänsä, joka oli muuttumaton ja kirjattu joka ainoaan häneen viittaavaan asiapaperiin." Tästä seurasi se, että "Homo Sovietucus on siis luonteeltaan, geneettisesti, turhautunut, koska hänellä on edessään mahdoton valinta etnisen ja superetnisen identiteetin välillä", kirjoitti Levada. 

"Antinomian vuoksi Homo sovieticus joutui pirstomaan tietoisuutensa mahduttaakseen siihen ristiriitaiset näkemykset. Levada lainasi George Orwellin kaksoisajattelun käsitettä. - - Tilanteesta riippuen neuvostoihminen saattoi käyttää jompaakumpaa antinomiaparin 'totuutta', joskus jopa nopeasti peräkkäin."

Gessenin kirjassa kuvataan osuvasti venäläisten sosiologien vaikeutta tehdä sosiologista tutkimusta neuvostoihmisen olemassaolosta, koska Neuvostoliitossa ei ollut tapana tehdä mielipidetiedusteluja tai -kyselyitä: "Kuinka ottaa puheeksi asia, josta ei ole koskaan ennen keskusteltu? Kuinka tiedustella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ollut oikeutta mielipiteisiin? Kuinka ylipäätään käydä keskusteluja, joihin tarvittavaa kieltä ei ole olemassa?" 

Kuitenkin kuva neuvostoihmisestä alkoi hahmottua, ja se näytti tältä:

"Homo sovieticus ei ollut indoktrinoitu. Itse asiassa hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia voimakkaita mielipiteitä. Hänen sisäinen maailmansa koostui antinomiapareista, hänen tavoitteenaan oli selvitä elämässä ja hänen strategianaan oli jatkuva neuvotteleminen - kaksoisajattelun pelien loputon toistaminen. - - Homo sovieticus oli joutunut loputtomaan valheiden kierteeseen: hän teeskenteli olevansa joku, teeskenteli omistavansa jotain, teeskenteli uskovansa johonkin ja teeskenteli, ettei teeskennellyt."

Sosiologi Lev Gudkov teetti sosiologisen kyselyn vuonna 1994, jossa hän kartoitti muun muassa sitä, mitä vastaajat katsoivat venäläisten perimmäisiksi myönteisiksi ominaisuuksiksi. "Tämä kysymys sai 2 957 vastaajalta tulokseksi kolme yleisintä ominaisuutta: 'avoimuus', 'yksinkertaisuus' ja 'kärsivällisyys'. Vaikutti siltä, että ihanteellinen venäläinen oli ihminen, jolla ei ollut ominaisuuksia.'" Toisin sanoen "uusi tutkimus viittasi siihen, ettei Homo sovieticus katoaisi mihinkään - -. Homo sovieticuksen keskeinen piirre, kaksoisajattelu, näkyi kaikissa ikäryhmissä."

Yhtä lailla kuin suomalaisessa ajattelussa vaikuttaa pitkä suomettumisen varjo, neuvostoihminenkään ei vaikuta kadonneen minnekään, vaikka Neuvostoliitto onkin kadonnut. Neuvostoihmisyyttä käsittelee kiinnostavalla tavalla myös Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš dokumentaarisessa romaanissaan Neuvostoihmisen loppu. 

Orwell-viitteiksi ei valitettavasti tunnu riittävän vain Vuonna 1984 -romaani, vaan Gessen löytää peilipintaa myös Eläinten vallankumouksesta:

"Kaikki kansat olivat tasaveroisia, mutta venäläisten kansa oli 'ensimmäinen vertaistensa joukossa'. Ilmausta käytettiin ensimmäisen kerran Pravdan etusivun pääkirjoituksessa - -. Näin kirjoitettiin vuonna 1936, kymmenisen vuotta ennen Orwellin Eläinten vallankumousta ja sen periaatetta, että 'toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset'."

Yksi Venäjä vailla tulevaisuutta -kirjan haastatelluista on oppositiopoliitikko, aktivisti Boris Nemtsovin tytär Žanna (s. 1984). Hänen kauttaan avautuu kiinnostava näkökulma poliittiseen aktivismiin ja sen vaikutukseen aktivistin perheeseen. Anekdoottimaisena kuriositeettina päästään kurkistamaan myös perhe-elämän kulissien taakse. Synkässä luvussa Buduštšego net ("Tulevaisuutta ei ole") Žannan äiti Raisa saa puhelun:

"'Tiedättekö?' soittaja kysyi.

‘Tiedänkö mitä?’

‘Minulla on lapsi teidän miehenne kanssa, ja odotan toista.’

‘Joten?’ Raisa kysyi.

‘Joten asialle on tehtävä jotain.’

‘Siinä tapauksessa teidän on kai tehtävä jotain’, sanoi Raisa ja katkaisi.”

Lakonista. 

Gessen pyrkii myös tekemään näkyväksi Putinin ajattelun juuria, jotka juontavat filosofin ja poliittisen aktivistin Aleksandr Duginin ajatteluun, jonka Gessen puolestaan osoittaa juontavan juurensa muun muassa neuvostoliittolaisen kansatieteilijä Lev Gumiljovin (runoilija Anna Ahmatovan ja runoilija Nikolai Gumiljovin pojan) tuotantoon. 

"Gumiljovin keskeisin ajatus oli etnogeneesin käsite. Hän tarkoitti sillä prosessia, jossa syntyy entisiä ryhmiä ja ne saavat erottavia tunnuspiirteitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Etnistä ryhmää, eli Gumiljovin sanoin ethnosta, muovasi kaksi pääasiallista voimaa: maantieteelliset olot ryhmän asuinalueella ja ulkoavaruudesta tuleva säteily. - - Koska Gumiljov työskenteli yksin, hän joutui kehittämään oman maailmankaikkeuden teoriansa avaruussäteilyineen päivineen."

"Dugin omaksui kaikki Gumiljovin kirjoitukset omaksi tieteelliseksi pohjakseen." "Duginilta ilmestyi vuonna 1994 teos nimeltä Konservativnaja revolutsija ('konservatiivinen vallankumos'). Hän visioi siinä liikkeen, joka vastustaisi 'ekstremististä humanismia' - ajatusta, että kaikilla ihmisillä kaikkialla on oikeuksia - ja lakiin perustuvan yhteiskunnan ajatusta."

Gessen palaa siihen, kuinka Putin intoutui Duginin ajattelusta, luvussa Jaettu kansa, joka käsittelee Venäjän laajentumispyrkimyksiä ja Ukrainaa:  

"Hieman yli viisi vuotta sitten Dugin oli ilmoittanut aikovansa nousta maansa johtavaksi ideologiksi, ja nyt se tapahtui: Putin lainasi Duginin sanoja ja käsitteitä ja toteutti Duginin ennustuksia. Dugin oli vuonna 2009 ennustanut Ukrainan jakautumisen kahdeksi valtioksi. Itäosa liittoutuisi Venäjän kanssa ja länsiosa olisi aina katsova Eurooppaan. Duginin näkemyksen mukaan Ukrainassa asui kaksi erilaista kansaa: länsiukrainalaiset, jotka puhuivat ukrainaa, ja itäosan asukkaat, joiden joukossa oli etnisiä venäläisiä ja etnisiä ukrainalaisia, jotka kuitenkin olivat kieletään ja kulttuuriltaan venäläisiä. Duginin mielestä näillä kahdella kansalla oli tyystin erilainen geopoliittinen suuntaus. Näin ollen Ukraina ei ollut kansallisvaltio. Toisin sanoen sen jakautuminen oli ennalta määrättyä - ainoa avoin kysymys oli, tapahtuisiko se väkivallattomasti. Hän oli jo silloin varoittanut, että voisi syttyä sota. Tässä oli kyse paljon enemmästä kuin Ukrainasta, ja Putin teki sen selväksi puheessaan. Dugin oli jo vuosia odottanut, että Venäjä ottaisi paikkansa antimodernin maailman johtajana. - - Venäjä ei lopettaisi Krimiin, Dugin kertoi yhteyshenkilöilleen. Se auttaisi Kaakkois-Ukrainaa taistelussa Kiovaa vastaan. - - Krimin haltuunotto rinnastettiin Neuvostoliiton suureen voittoon toisessa maailmansodassa." 

Venäjä vailla tulevaisuutta antaa lisää tulkintakontekstia Ukrainan sodalle, Venäjän täysmittaiselle ja avoimelle hyökkäyselle Ukrainaan vuonna 2022. Dugin näki Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan venäläisen identiteetin pönkittämisenä: "- - parin viime kuukauden tapahtumat - Krim ja nyt Itä-Ukrainan sota - edustivat venäläistä renessanssia, 'Venäjän kevättä'. 'Alamme olla ylpeitä maastamme', hän jatkoi. 'Venäläisille alkaa selvitä, että he eivät ole maailmassa pelkkiä passiivisia objekteja vaan historian subjekteja.'" Gessenin mukaan "Dugin halusi Putinin hyökkäävän Ukrainaan avoimesti, käyttävän virallisia joukkoja ja tähtäävän loistokkaaseen voittoon, joka laajentaisi Venäjää". Putin vaikuttaa lähteneen tänä vuonna toteuttamaan Duginin ajatusta.

Venäläistä kolonialismia on tuonut maailman tietoisuuteen ansiokkaasti tänä vuonna ukrainalainen journalisti Maksym Eristavi, jonka Twitter-lanka Russian Colonialism on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Venäjän informaatiovaikuttaminen myös Euroopassa on kantanut hedelmää viime vuosina, Duginin ja Putinin ajatukset ovat saaneet jalansijaa täälläkin. Gessen lainaa Putinia: "Mielestäni voi todellakin nähdä, että Euroopan maissa on käynnissä arvojen uudelleenarviointi. Meidän konservatiiviksiksi kutsumamme arvot alkavat saada kannatusta. Ajatelkaamme Viktor Orbánin voittoa Unkarissa tai Marine Le Penin menestystä Ranskassa - -. Samanlainen trendi voimistuu muissakin maissa. Se on ilmiselvää, ehdottoman ilmiselvää." Yhtä ilmiselvää on se, että kyse on informaatiovaikuttamisesta. Kuinka paljon Euroopassa on hyödyllisiä idiootteja?

Venäjä vailla tulevaisuutta tuo esiin samankaltaista yhteiskunnan toiminnan absurdiutta kuin Aleksandr Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo. Gessen kuvaa venäläisten tuomioistuinten toimintaa:

"Venäjän tuomioistuimet kuuntelivat syyttäjää ja hyväksyivät hatarat todisteet, väärät todisteet tai jopa todisteiden täydellisen puuttumisen, mutta siitä ei seurannut, että kaikki tuomitut olisivat olleet syyttömiä - vaan että ketään, ei edes syyllisiä, ei kohdeltu oikeudenmukaisesti."

Krimin valtauksen ja Itä-Ukrainan sodan aikaisten lännen asettamien pakotteiden vaikutuksista Gessen kirjoittaa:

"Tietenkin keksittiin keinoja kiertää pakotteita. Elintarvikepakkauksiin vaihdettiin etiketit, jotta näytti siltä, että niissä oli jotain muuta tai että ne olivat peräisin jostain muualta. Kaupoista löytyi nyt meren antimia Valko-Venäjältä, joka on sisämaavaltio. Kesällä 2015 - vuosi sen jälkeen, kun vastapakotteet astuivat voimaan - Putin allekirjoitti määräyksen, jolla kaikki salatavaraksi todetut elintarvikkeet oli hävitettävä. Sitten kabinetti julkaisi säännöt, joiden mukaan kielletyt elintarvikkeet oli tuhottava 'millä vain käytettävissä olevalla keinolla' kahden puolueettoman todistajan läsnä ollessa ja toimitus  oli valo- tai videokuvattava. Puhuttiin krematorioista ja kuorma-autojen lavalle asennetuista jätepolttimista. Jotkut tyrmistyivät. Valtion käskystä tapahtuva suunnattomien elintarvikemäärien tuhoaminen - syömäkelpoisten elintarvikkseiden, joista oli kiistatta kysyntää - olisi luultavasti omalaatuinen ele missä tahansa maassa, mutta Venäjällä sen täytyi tuntua erityisen järkyttävältä."

Venäjä vailla tulevaisuutta on laaja teos, jossa on monia teemoja. Yksi, jota en vielä ole käsitellyt, on se, kuinka järjestelmä on ottanut keppihevosekseen seksuaalisuuden. Yksi teoksessa haastatelluista henkilöistä on Ljoša, joka tekee yliopistolla queer-tutkimusta ja on homoseksuaali. Hänen kauttaan kirjassa avataan tieteentekemisen mahdollisuuksien supistumista, homopropagandalain vaikutuksia ja sitä, kuinka kansaa johdettiin harhaan pedofiilijahdilla. Viimeeksi mainittu tuo länsimaisessa kontekstissa mieleen valeuutisen siitä, kuinka washingtonilaisen pizzerian kellarissa olisi toiminut satanistinen pedofiilirinki, jonka toimintaan myös silloinen presidenttiehdokas Hillary Clinton olisi liittynyt. Kukapa ei haluaisi olla hyvän puolella ja pahaa vastaan, ja jos jokin on pahaa niin pedofilia, eikö totta? Ja kuinka kätevää pedofiilijahdin avulla onkaan sumuttaa ihmisiä ja ajaa samalla omia päämääriään, joiden yhteys pedofiliaan on joko ohut tai olematon.

Venäjä vailla tulevaisuutta on nimensä mukaisesti pessimistinen teos, jonka lukemisen jälkeen olo on lähinnä pöyristynyt.

Ravintola Davai davai, Helsinki

Uusin Ville Haapasalon luotsaama ravintola, Davai davai, on neuvostoliittohenkinen paikka ydinkeskustassa. Sisustus on lämminhenkinen, samanaikaisesti elegantti ja kodikas yhdistelmä nostalgiaa ja kitschiä. Esimerkiksi naistenhuoneen tekokukkarunsaus puhutteli.

Listalla on tarjolla niin venäläisen, georgialaisen kuin ukrainalaisenkin keittiön herkkuja, ja myös juomalista on rakennettu entisen Neuvostoliiton alueelta tuoduista juomista. Alkuruoaksi nautitut borssikeitto ja georgialainen salaatti olivat sopivan kokoisia, ja pääruoan blinipaletti täyttävä ja herkullinen.

Taustalla soi venäläinen popmusiikki ja pöydistä kantautui puheensorina. Davai davain tarjoilijat ovat täyttä timanttia: palvelu on samanaikaisesti asiantuntevaa, mutkatonta ja lämminhenkistä, ja toisin kuin joissakin ruokaravintoloissa, täällä asiakasta ei kiirehditty siivoamaan pois pöydästä heti, kun lautanen oli tyhjä. 

Nyt täytyy siis sanoa, että Davai davaissa on konsepti kohdillaan joka piirtoa myöten, toisin kuin kokemukseni mukaan Haapasalon toisessa Helsingissä sijaitsevassa ravintolassa, Purpurissa. Edullinen ravintola Davai davai ei ole, mutta kylläkin hintansa väärti - paikka, jonne tulee mielellään toistekin.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Maria Stepanova: Muistin muistolle - romanssi

 

"Tätini kuoli, isäni sisar, vähän yli kahdeksankymmenen ikäisenä."

 

Siltala  2019. Suom. Mika Pylsy. Venäjänkielinen alkuteos Pamjati pamjati, 2017. 446 s.

 

Maria Stepanovan romaani - tai "romanssi", kuten se on alaotsikoitu -  Muistin muistolle on samaan aikaan kiehtova ja sekava kokonaisuus. Sekavuus tosin on tämän teoksen suhteen perusteltu ratkaisu, sillä Stepanova koettaa saaa kiinni muistamisen logiikasta ja menneisyyden olemuksesta tutkimalla omakohtaista perhehistoriaansa, ja tulee siihen tulokseen, että mitään logiikkaa ei ole, on vain irtonaisia yksityiskohtia, jotka eivät muodosta eheää kokonaisuutta. Muistin muistolle saa ajattelemaan muistamista, sen merkitystä ja totuuden, kuvitelman ja valheen keskinäisiä suhteita.

 

Stepanova tarkastelee musitia ja muistamista monin paikoin esineiden kautta. Muistin muistolle lähtee liikkeelle kuolleen Galka-tädin asunnosta:

"Asunto seisoi nyt hölmistyneenä, kokoon painuneena, täynnä yllättäen devalvoituneita esineitä. - - Lipaston päällä nököttivät vanhat tutut: puinen koira ja keltainen muovikoira sekä vielä puusta veistetty karhu, jonka käpälien välissä roikkui langan varassa viiri. Ne olivat ikään kuin istahtaneet hetkeksi ennen matkaanlähtöä, alettuaan äkkiä epäillä omaa tarpeellisuuttaan. - - Kaikki tämä liittyi eittämättä yhteen, mutta sillä kaikella oli arvoa ja merkitystä ainoastaan kokonaisuutena, kuluvan elämän kehyksissä, ja nyt se mureni silmissä tomuksi. Olin lukenut eräästä ihmisen aivotoimintaa käsittelevästä kirjasta, että tunnistaaksemme ihmiskasvoissa kasvot, tunnistaaksemme ne kasvoiksi, ei tarvita niinkään kasvonpiirteiden kokonaisuutta, kuin soikiota. Ilman soikiota tunnistaminen ei onnistu: juuri soikio rajaa historiamme, kokoaa sen käsitettäväksi ykseydeksi. Myös itse elämä voi olla soikio niin kauan kun [sic] sitä kestää; tai post mortem menneestä kertovan tarinan punainen lanka. Tämän kodin nöyrtynyt, itsensä rojuksi tunnustanut irtaimisto menetti silmänräpäyksessä olemuksensa ja lakkasi muistamasta ja merkitsemästä mitään."

 

Esine itsessään on vain esine, merkityksellinen se on vain suhteessa johonkin tai osana kokonaisuutta:

 

"Käytöstä jääneet esineet menettävät vähitellen esineellisyytensä ja kääntävät meille uudet, epäinhimilliset kasvot, palavat alkuperäiseen olemukseensa: vahaksi, maaliksi ja saveksi. Menneisyys villiintyy ja pusikoituu unohdukseen." 

 

Yllä kuvattua "villiintynyttä ja pusikoitunutta" menneisyyttä Stepanova tarkastelee - ja menneisyys paljastuu joksikin, jota ei voi puutarhuroida sellaiseksi kuin se oli: puutarhurointi, jos siinä onnistuu, johtaa aina uuteen lopputulokseen, uuteen järjestykseen, uusiin merkityksiin. Paitsi että Stepanova käsittelee ilmiötä oman sukunsa tarinan kontekstissa, hän tarkastelee muistamista myös institutionalisoidusta näkökulmasta, museoiden kontekstissa:

"Kun katson kuolleiden ihmisten sanoja ja esineitä, jotka on mukavuudeksemme lajiteltu kirjallisuusmuseoiden vitriineihin, toimitettu julkaistavaksi ja huolella säilytetty, niin yhä useammin minusta tuntuu kuin seisoisin kaiteen luona, jonka takaa alkaa esille pantujen tiivis hiljainen rivistö. Kun seisoo tarpeeksi kauan sen ääressä, mitä vanha perukirjoitus nimitti 'edesmenneelle kuuluneiksi alusvaatteiksi', niin näkee selvemmin meidät erottavan ristikon kuin sen mitä on niiden [sic] takana."

 

Menneisyys, yritys muistaa, on meille läsnä paitsi esineissä, myös teksteissä. Stepanova kirjoittaa erilaisista päiväkirjoista ja muistikirjoista:

"Erilaisiin päiväkirjoihin ja muistivihkoihin mieltyneet lukijat tietävät, että ne voi jakaa kahteen selvästi erottuvaan ryhmään. On sellaisia, joissa teksti on tarkoitettu viralliseksi ja tyhjentäväksi - toisin sanoen että ulkopuolinen ottaisi sen vastaan. Vihkosta tulee testialusta, jolla harjoitellaan ja hienosäädetään julkista minää, - - , se osoittautuu suurimittaiseksi julistukseksi, loputtomaksi monologiksi, joka on osoitettu näkymättömälle mutta ilmeisen myötämieliselle taholle. Minua kiinnostavat enemmän toisentyyppiset päiväkirjat - sellaiset, jotka toimivat työkalun lailla - -. - - Tällaiset päiväkirjat ovat kuin jääkaappeja tai entisajan kylmäkomeroita, joissa säilytetään nopeasti pilaantuvia muistin eineksiä, alueita, jonne kasautuvat todisteet ja vahvistukset - -. Tässä on jotain epämääräisen häiritsevää, jo pelkästään informaation määrän vuoksi: voin sanoa näin sitä suuremmalla syyllä, että olen itsekin tällainen ihminen ja liian usein muistiinpanoni tuntuvat tarpeettomalta painolastilta: ylimääräiseltä hengettömältä taakalta, josta tekisi mieli luopua, mutta mitä minusta jäisi silloin jäljelle? Kirjassaan The Silent Woman Janet Malcolm kuvailee interiööriä, joka muistuttaa jollain tapaa muistivihkoani - ja se tuntuu karmealta. Sieltä löytyy muistaakseni aikakauslehtiä, kirjoja, täysiä tuhkakuppeja, pölyisiä perulaisia matkamuistoja, likaisia astioita, tyhjiä pizzalaatikoita, säilykepurkkeja, rasioita, purkinavaajia, Kuka kukin on -henkilöhakemistoja, jotka vastasivat eksaktista tiedosta, ja vielä joitain esineitä, jotka eivät pidä huolta mistään, koska eivät olleet aikoihin muistuttaneet mitään. Malcolmille tällainen asunto oli borgesilainen alef, irvokas totuuden allegoria, käsittelemättömien tosiasioiden ja tulkintojen sekamelska, joka ei koskaan saanut historiaa kunnon järjestykseen."

 

Ymmärrän Stepanovan esittämän kahtiajaon päivä- ja muistikirjojen suhteen, joskin dikotomia mielestäni jättää huomioimatta itsereflektiivisen kirjoittamisen (jollei se sikäli osu ensimmäiseen kategoriaan, että teksti mahdollisesti pyrkii luomaan jonkin ehekän kuva tai kokonaisuuden, tai toiseen kategoriaan sikäli, että se kuuluisi "pilaantuvien einesten" osastolle). Ehkäpä nykyään sosiaaliseen mediaan julkaistavat tekstit täyttävät ensimmäisen kategorian "myöntyväiselle yleisölle" suunnattujen kiiltokuvamaisten tekstien funktiota enemmän kuin yksityiset päiväkirja- tai muistikirjatekstit. Stepanovan esittämä jaottelu on kuitenkin kiinnostava ja se kertoo järjestämisen, tallentamisen tai muistamisen sisäänrakennetusta teennäsiyydestä ja toisaalta todellisuuden, nykyhetken kaoottisuudesta ja hahmottomuudesta. Voiko nykyhetken sirpaleista rakentaa eheän, "toden" kuvan ajan päästä, tulevaisuudessa?

"Aina kun käyn kirjakaupassa, näyttää kuin tällaisia kirjoja olisi ilmestynyt entistäkin enemmän. - - 'Proustin päällystakki' ja 'Monsieur Proustin kirjasto', 'Rembrandtin nenä' ja 'Van Goghin korva', 'Catulluksen peitto', 'Vermeerin hattu', 'Brönten [sic] lipasto' tuon tai tämän perheen tarina karrottuna kahdeksan esineen, sadan valokuvan ja yhdeksänkymmenenyhdeksän oivalluksen kautta. Menneisyyttä suurennetaan ja pienennetään, se tuodaan niin lähelle silmiä, ettei siitä näe mitään muuta kuin nenäliinan - -."

Edellinen sitaatti vastaa kysymykseeni kieltävästi. Kun mennyttä kerrotaan (ja popularisoidaan; tosin tieteellisyyskään ei ehkä vapauta meitä kuvatusta ongelmasta), olennaista ei voida saavuttaa vaan syntyy jotakin uutta, "nenäliina tuodaan liian lähelle kasvoja". 

 

Muistin muistolle referoi kirjailijan isänsä kanssa käymää keskustelua. Kirjailija haluaisi käyttää isänsä kirjeitä teoksessaan: 

"Hän ei anna minulle lupaa lainata kirjeitä kirjassani; hän ei ensinkään haluaisi nähdä niitä julkaistuina. Ei edes ketusta kertovaa? En edes ketusta kertovaa. Hän toivoo, että minä ymmärtäisin. Hän on ehdottomasti sitä vastaan. Kaikki oli, hän sanoi painokkaasti, aivan toisin. - - Rupesin väittelemään, pyytelemään, jopa elehtimään. Kun rauhoituimme hieman, isä sanoi: 'Ymmärräthän, minusta on epämiellyttävää ajatella, että joku lukee kirjeitäni ja kuvittelee minun olleen sellainen.' Olisin voinut jatkaa suostuttelemista ja minulla olisi jopa ollut sanottavaa. Kyse ei ole siitä, että sinä olit sellainen, - - kyse ei ole ylipäätään sinusta: - - vaan itse aika. - - Meidän papereistamme, olisin sanonut hänelle, näkee kuinka kieli, jolla arki puhuu itsestään, muuttuu silmissä - -. Sinun kirjeesi ovat tässä jatkumossa ihannekuva kuusikymmentäluvusta sellaisina kuin ne olivat: eivät 'oikeasti' vaan siinä tiivistyneessä muodossa, jonkaperusteella me muodostamme käsityksen aikakaudesta. Kirja ei kerro siitä, millainen sinä olit, se kertoo siitä, mitä me näemme katsoessamme taaksepäin. En sanonut tätä kaikkea ääneen, onneksi - - kunnes tajusin, mitä oikeastaan olin tarkoittanut. En ehtinyt sanoa 'minulle on yhdentekevää millainen sinä olet', mutta vähältä piti. - - karkeasti sanoen, olin valmis uhraamaan elävän isän kuolleen dokumentin takia, johon uskoin enemmän kuin häneen."

 

Muistaminen ja mennen tulkinta on myös raadollista. Mikä on yksilön merkitys? Mitkä ovat keinomme päästä käsiksi menneisyyteen - ja kuinka nämä keinot vaikuttavat siihen, miten tulkitsemme mennyttä?

Myös kuva on sekä esine että muistamisen keino. Stepanova pohtii kuvataiteen ja valokuvan eroavaisuuksia:

"Kuvataide-vanhusta (nimitän näin lyhyyden vuoksi taitoa omakätisesti kuvata jotain elävää, materiaali voi olla mikä tahansa) vaivaa aina sama ajatus, että näköisyys on mahdotonta, ja sitäkin enemmän se on omistautunut tekemään kuvasta kaikenkattavan, toisin sanoen ainoan ja täsmällisen, toisin sanoen ei-näköisen; tarjoamaan kuvattavalle tämän tiivistymän, ei häntä tässä ja nyt, kokoon puristetun kuution olennaisinta. Tästä puhuvat oikeastaan kaikki tarinat Gertrude Steinista, joka vuosien mittaan muuttui yhä enemmän Picasson maalaaman muotokuvansa kaltaiseksi, tai kuinka Kokoschkan maalaama henkilö tuli hulluksi ja muuttui kuvansa näköiseksi. Me, kuvataiteen iänikuinen kiinnostuksen kohde, ymmärrämme liiankin hyvin, että näköisyyden sijaan se myy meille horoskooppia: tulkinnan mallikappaletta, johon voi samastua ('tämä peili imartelee minua'), tai sitten vastustaa. Mutta valokuvan ilmaannuttua rouva Bovary voi todeta sen enempää miettimättä: 'Tuossa olen minä' - ja valita kolmestakymmenestä kuudesta vedoksesta häntä eniten miellyttävän. Elämä tarjoaa hänelle uudenlaisen peilin ja se heijastaa häntä minkä kerkeää, pyytämättä tai vaatimatta mitään vastineeksi."

 

Digitaalinen maailma on loputtomien kopioiden maailma (mitä käsittelee myös esimerkiksi Pekka Vahvanen kirjassaan Kone kaikkivaltias). Stepanova pohtii muistamisen, ajallisuuden ja tärkeyden käsitteiden muutosta digitaalisessa maailmassa:

"Digitaalisen valokuvauksen keksimisen jälkeen eilinen ja tämänpäiväinen alkoivat olla samanaikaisesti läsnä ennenäkemättömällä tavalla: ikään kuin talossa olisi hajonnut roskakuilu ja kaikki jokapäiväisen elämän jäte olisi jäänyt paikalleen ainiaaksi. Enää ei tarvitse säästellä filmiä, sen kun painat nappia, ja jopa pois pyyhitty säilyy tietokoneen pitkässä muistissa. Unohduksella, tuolla olemattomuuden apinalla, on nyt kaksoisveli: kiintolevyn kuollut muisti. Perhealbumia katsotaan rakkaudella, koska siihen on kerätty se vähä, mitä on jäänyt jäljelle. Mutta mitä tehdä sellaiselle albumille, johon on kerätty kaikki viimeistä piirtoa myöten, koko suunnaton menneisyyden määrä? Niissä äärirajoissa, joihin valokuva pyrkii, taltioidun elämän määrä on sama kuin sen todellinen pituus; konttori kirjoittaa, mutta kuka lukisi?"

 

Stepanova vie pohdintansa digitaalisuuden mukanaan tuomasta muutoksesta niin pitkälle, että hän tulee siihen tulokseen, että digitaalinen tallentaminen johtaa tyhjän elämän ikuisuuteen ilman minuutta, ikään kuin kuoleman menettämiseen:

 

"Näen silmissäni nämä valtavat kuvien kaatopaikat, jotka hautaavat sisäänsä kaiken mahdollisen kuonan, kaikki epäonnistuneet otokset, toiset ja kolmannet uusinnat, ulos nelistäneen koiran hännän, vahingossa kuvatun kahvilan katon. - - Niiden kohtalona on vaihtoehtoinen hautausmaa, valtava ihmiskehojen arkisto, joiden suurimmasta osasta emme tiedä muuta kuin että ne olivat kerran. Kuinka pelottava tällainen kuolemattomuus onkaan, ja pelottavinta siinä on, että siihen päätyy tahtomattaan. - - Ennen vanhaan en-kuole-kokonaan oli valinnan kysymys. - - Nyt mahdottomuus poistua on tavallaan väistämätön. Halusipa sitä tahi ei, ihmistä odottaa kummallinen jatkettu olemassaolo, jossa fyysinen olomuoto säilyy maailman tappiin ja ainoastaan minuus katoaa. Haihtumisen ylellisyyttä, kaikista tutkista katoamisen mahdollisuutta ei ole enää kenelläkään."

 

"Tallenteen ja arkiston ilmestyttyä elämästä katosi ainutkertainen", toteaa Stepanova. Huh, varsin pysäyttävästi sanottu.

Vaikka Muistin muistolle käsittelee muistamista, käsitteen määrittelylle teoksessa ei anneta paljoa tilaa (ja itse nautin tästä väljyydestä). Asiassa suunvuoro annetaan Aristoteleelle: "- - on syytä palauttaa mieleen Aristoteleen määritelmä, että muisti on kuin sormuksen jättämä painauma. Myöhemmin hän puhuu eri tiloista, jotka ovat yhteensopimattomia muistin kanssa - näitä ovat intohimo, vanhuus ja nuoruus - ja kuvailee niitä virtana: kosteana, muodottomana liikkeenä. 'Tämän vuoksi hyvin nuorilla ja vanhoilla on huono muisti - he virtaavat', selvää jälkeä ei pääse syntymään vaan päällimmäiseksi mieleen jää liikkeen skeema, pyyhkiytyneet jarrutuksen jäljet tiessä." Vaikka kuinka panostamme muistamiseen ja menneisyyden järjestämiseen sekä ymmärtämiseen, elämämme alussa ja lopussa alamme livetä muistin piiristä, "jää vain liikkeen skeema".  Liikkeen kielikuvalla Stepanova kuvaa myös kuolemaa: "Joku on sanonut, että vanhempien kuollessa romahtaa viimeinen este, joka erottaa meidät pian koittavasta kuolemasta. Lasten kuolema siirsi jotain lopullisesti sijoiltaan isomummojeni mielessä; kuolema lainehti nyt molemmin puolin heitä." Ehkä lopulta on vain liike, Herakleitoksen virta.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa

Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.