Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin @ Kansallisteatteri, Helsinki

Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannnimiseen kirjaan pohjautuva Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitettävä, Satu Linnapuomin ohjaama Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on vaikuttava näytelmä. Kestoltaan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on melko massiiviset kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, ja hiukan tiivistämisen varaa siinä olisi ollut. Näytännössä, jota olin katsomassa, aplodit olivat runsaat ja yleisöstä välittyi voimakkaan vaikuttunut tunnelma.

Ennen väliaikaa näytelmässä ollaan 1990-luvulla ja lapsi-Ujunin elämässä. Koko näytelmän ajan näyttämöllä nähdään sekä Ujuni lapsena (Safiya Mikander) että nuorena aikuisena (Emilia Neuvonen), ja aikuis-Ujuni tuo tunnelmaan retrospektiivisyyttä: hän toisaalta toimii lapsuudenkohtauksissa kommentoivana kertojanäänenä, toisaalta tekee näkyväksi sitä, millaiseksi Ujuni on kasvamassa. 

Alkupuolisko koostuu lähinnä kohtauksista, jotka kuvaavat somaliperheen tyttären arkea 1990-luvun Kontulassa: nähdään muun muassa Spice Girls, pihaleikit, lauantai koraanikoulussa, koulun käsityötunti, tanssikoulukohtaus ja syntymäpäiväjuhla. Episodit tekevät näkyväksi kulttuurien yhteentörmäyksiä, ulkopuolisuutta ja tilanteita, joissa Ujuni kokee olevansa jotenkin vääränlainen. Alkupuoliskon keskeisenä teemana on häpeä: että tytöt aiheuttavat perheille häpeää, ja häpeältä on pyrittävä kaikin keinoin välttymään. Häpeän syy on aina tytöissä ja heidän käytöksessään - tällä oikeutetaan esimerkiksi koraanikoulun tunneilla tapahtuva fyysinen kuritus eli väkivalta.

Ensimmäisen puoliajan lopulla tapahtuu käänne: Ujuni ystävineen löytää Tyttöjen taloon. Tyttöjen talossa voi hengittää vapaasti, paikalla ei ole suvun kontrolloivia miehiä, opeitaan puhumaan tunteista ja silmät avautuvat esimerkiksi sille, että tyttöjen ympärileikkaus on Suomessa itse asiassa rikos. Ujunin yhteiskunnallinen vaikuttajuus saa lisäpontta. Ennen väliaikaa nähdään vielä kohtaus, jossa Ujuni ja hänen ystävänsä menevät Uniikin keikalle ja väittävät olevansa toimittajia. Tämä kohtaus tuo näytelmään energiaa ja voimauttavuutta, ja lopulta nuori Ujuni on perheensä silmissä villiintynyt niin pahasti, että hänet lähetetään sukulaisten hoiviin Lontooseen, pois Helsingistä.

Väliajan jälkeen ollaan Lontoossa. Ujuni näkee, että maailmassa on paljon muunkinlaisia muslimeja, muodikkaita, kauniisti pukeutuvia - ja heitä on paljon. Myös moskeijoita on erilaisia: siinä missä Helsingin moskeijoissa varsinkin naisten puoli voi olla komeromainen ja epäesteettinen, Lontoossa tilat ovat kauniit ja avarat. Uskonto näyttääkin kauniit kasvonsa ja Ujunin uskonnollisuus syvenee uudelle tasolle.

Toinen puoliaika syventää ensimmäisellä puoliskolla episodien kautta toiminnallisesti näkyväksi tehtyjen teemojen käsittelyä: nyt teemoista puhutaan teoretisoiden, osin esitelmöidenkin. Konkreettinenkin esitelmä väliajan jälkeen nähdään, ja se toimii hienosti: lapsi-Ujuni pitää kerrankin esitelmän Somaliasta - koulussa hän on pitänyt esitelmän Irlannista ja maitovalaista, opettajakaan ei pyytänyt häntä esitelmöimään Somaliasta. Esitelmässä saadaan kompaktisti jaettua yleisölle taustatietoa maasta ja kulttuurista, joista tiedämme yllättävän vähän.

Toinen puoliaika on ajoittain suorastaan dokumentaarista teatteria. Mukana on tv:n keskusteluohjelma, lakialoite ja Voima-lehti. Ajallisesti tullaan vuoteen 2023 saakka ja puhutaan kesän poliittisesta tilanteesta ja Orpon hallituksen ulostuloista. Myös nuorison ongelmia nostetaan esiin: käsitellään niin hatkaamista kuin jengiytymistäkin.

Kevennystä toiselle puoliajalle tuo antiikin Kreikan näytelmistä tuttu kuoro, joka tässä näytelmässä on samanmielisten valkoisten feministien hymistelykuoro: kuorolaisilla on jalot tavoitteet tasa-arvosta ja sukupuolineutraaliudesta, mutta niiden arvopohja on jotenkin niin erilainen kuin ruskeiden tyttöjen oikeuksia esiin tuovan Ujunin, että ymmärrystä ja kommunikaatiota Ujunin ja kuoron välille ei oikein synny. Ujuni ajaa lakiehdotusta, joka kieltäisi tyttöjen sukuelinten silpomisen Suomessa - mutta lakiesitys jumittuu ministeriöön, koska sitä pidetään ongelmallisena, että laki ei ole sukupuolineutraali (ks. esim. Ylen uutinen). Silpomisesta ei synny Suomessa kunnon keskustelua tai keskustelu harhautuu lillukanvarsiin, eikä asia etene. Ilmiötä havainnollistetaan aktivisti-Ujunin näkökulmasta osuvasti valaistuksen keinoin: valokeila ei pysykään paikallaan. 

Toisella puoliajalla tuodaan ylipäätään hienosti näkyviin sitä, kuinka Suomessa on vaikeuksia puhua ongelmista, jotka koskettavat maahanmuuttaja- tai vähemmistöyhteisöjä: enemmistö pelkää loukkaavansa, yleistävänsä tai vain lisäävänsä rasismia, jos ongelmista, kuten väkivallasta, puhutaan - ja niin ogelmia esiin nostavien ja ratkaisuja etsivien keskustelukumppaniksi jää itse asiassa vain rasisitinen huutokuoro, joka ei pelkää puhua asioista, koska heillä on oma agendansa, maahanmuuton ja maahanmuuttajien vähentäminen. Näytelmä onnistuu tuomaan etuoikeutettuun ryhmään kuulumisen etuoikeudellisuutta näkyviin ilman, että asiasta paasataan tai sitä alleviivataan.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmän loppukohtaus on hieno. Se on esteettisesti kaunis ja lämmin ja sisällöllisesti toivoa antava. Somalian kuningatar, oletko sinä totta? Voisin olla. Naisilla on mahdollisuus. Voisimme olla.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa

Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Kuusivuotias Khadija  oli tottunut istumaan kerran kuussa akasiapuun alle ja tuntemaan kylmän terän päänahassaan."

Otava 2014. 236 s.

Nura Farahin Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani ja kiinnostava siksi, että se sijoittuu Somaliaan ja kertoo somalialaisesta kulttuurista naisnäkökulmasta.

Aavikon tyttärien päähenkilö on Khadija, jonka elämää romaani seuraa lapsuudesta keski-iän tai vanhuuden kynnykselle. Romaani lähtee liikkeelle varsin hitaasti ja maalailevasti; luvut ylipäätään ovat lyhyitä, mutta romaanin jännite rakentuu vasta puolenvälin tienoilla. Alussa kerrotaan Khadija-tytön elämästä kylässä ja perheessä, hänen lapsuudenperheestään ja sitä kohtaavista vaikeuksista sekä Khadijan kasvamisesta. Fokus tuntuu olevan hieman hukassa, jännite ei kanna. Myös Khadijan halu olla runoilija - mikä on sallittua vain miehille - tuntuu romaanin alkupuolella päälleliimatulta käänteeltä, mutta muuttuu luontevaksi osaksi romaania myöhemmin.

Romaanin puolivälissä tapahtuu käänne, joka aluksi vaikuttaa melko naiivilta, mutta onnistuu syventämään Khadijan henkilöhahmoa ja luomaan romaanin juonen ytimen - lukeminen alkaa kiinnostaa ihan uudella tavalla. Loppupuolella näkökulmaan tulee mukaan myös poliittinen häive, kun käsitellään Somalian itsenäistymistä ja valkoisten jättämän perinnön suhdetta siihen, mitä osa henkilöhahmoista pitää aitoafrikkalaisena. Yhteiskunnallinen romaani Aavikon tyttäret ei kuitenkaan ole, vaan se keskittyy kuvaamaan kulttuuria ja elämää Khadijan kautta, vaikka kerronnan näkökulma hieman vaihteleekin.