Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Tammi 2025. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 h 55 min. 

Jenny Erpenbeckin romaanin  Kairos tarina sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen Berliiniin, Itä-Saksaan. Keskushenkilöt ovat nuori, tarinan alussa 19-vuotias Katharina, ja Hans, joka puolestaan on huomattavasti Katharinaa vanhempi. Katharina on opiskelija, Hans tunnustettu kirjailija, joka lisäksi on töissä radiossa ja naimisissa. He salamarakastuvat, ja rakkaussuhde on heti hyvin intensiivinen ja intohimoinen. 

Alkupuoleltaan Kairos keskittyy kuvaamaan Katharinan ja Hansin suhdetta, ja taustana on Itä-Berliini. Yhteiskunnallisen kuohunnan voimistuessa ja lopulta muurin murtuessa pääosaan nousee Itä-Saksa ja itäsaksalaisuus, Hans ja Katharina muuttuvat puolestaan kulissiksi.

Tämä kaksinaisuus - mikä on miljöötä ja mikä puolestaan elää ja hengittää - tekee Kairoksesta kiehtovan romaanin. Hansin ja Katharinan rakkaustarinaa on välillä raskasta seurata: alussa intensiteetti on niin totaalinen, että toisiinsa rakastuneet eivät näe mitään muuta kuin toisensa (tai itsensä toisissaan?), mutta sitten suhde muuttuu sadistiseksi, masokistiseksi ja sairaaksi - omalla tavallaan molempien kokijoiden puolelta. Ikäero, valta-asema, avioliitto, sivusuhteet, seksi, hallitseminen, alistuminen... kaikki elämän osa-alueet kieroutuvat. Siltikin suhde jatkuu, vaikka eroja tai uhkailua niillä on. 

Romaanin loppupuolella pääosassa on yhteiskunnallinen murros ja henkilöhahmot ovat sen, eivät vain toistensa tai itsensä, armoilla. Tässä kohdin Kairos onnistuu tavoittamaan jotain hyvin osuvasti. Jos se maailma, jossa ja jonka säännöillä on tottunut elämään, yhtäkkiä katoaa ja muuttuu menneisyydeksi tai jopa naurettavaksi ja arvot kääntyvät ylösalaisin yhdessä yössä, sillä väistämättä on vaikutuksensa identiteettiin. Näiden kysymysten pohdinta romaanin loppupuolella on todella kiinnostavaa ja ajankohtaista aina, kun murros arvoissa ja ideologioissa tapahtuu.

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

"Tytön mekko on samettia, ja sen helma hulmuaa, hiukset liehuvat kuin kesäheinä pellon reunassa."

WSOY 2021. 544 s.

Kiinnostuin Meri Valkaman esikoisromaanista Sinun, Margot heti, kun luin siitä arvosteluja syksyllä. Romaani voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2021. Romaanin suomalaisperheen tarina sijoittuu DDR:ään, ja lähihistoriaan sijoittuva romaani, jossa pengotaan perhesalaisuuksien mysteeriä, herätti mielenkiintoni. DDR:ään liittyy mielestäni kiehtovia ristiriitoja: uskoa utopiaan, utopian epäonnistuminen ja se, mitä jäi jäljelle. 

Sinun, Margot liikkuu kahdella tai kolmella aikatasolla. On 1980-luku, jolloin suomalainen perhe (äiti Rosa, isä Markus ja lapset Vilja ja Matias) muuttaa Helsingistä Itä-Berliiniin isän lehdistökomennuksen myötä. On 2010-luku, jolloin aikuistunut Vilja lähtee Berliiniin selvittämään, mitä 1980-luvulla oikein tapahtui. Ja kirjeiden tasolla on vuosi 1989, kun Berliinin muuri murtui.

Aikatasot vaihtelevat ja niiden vaihteleminen tehdään lukijalle selväksi. Myös kerronnan näkökulma vaihtelee, tapahtumia kuvataan eri henkilöhahmojen kokemina. Romaanin vahvuus on Berliinin miljöökuvauksessa, etenkin 1980-luvun lopun alakulttuurien maailmaa kuvataan värikkäästi ja aistikkaasti. Muutoinkin romaanin vahvin osa on sen loppupuoli, kolmas osa, jossa aikatasot lähenevät toisiaan ja samanaikaisesti perhemysteeri tiivistyy ja Itä-Saksan romahdus konkretisoituu.

Romaanin alkupuolen kerronnan jännite ei toimi yhtä hyvin, vaan keskitytään toisaalta kuvailemaan 1980-luvun lapsiperhearkea, toisaalta 2010-luvun uusperheparisuhdekuvioita. Sanavalintojen tasolla en myöskään aina nauttinut romaanista: voidaan perustella, että lapsen kävelemistä kuvaillaan verbillä "tallustaa" tai "koikkelehtia", mutta vanhuksen "tallustaminen" tai aikuisen miehen "porhaltaminen" eivät mielestäni ole onnistuneita tyylivalintoja. Nämä toki ovat makuasioita.

Henkilöhahmojen tunnetiloja ja tulkintoja DDR:n romahduksen ja maailmankartalta katoamisen jälkeen ristivalotetaan hienosti: "Miedän historiamme kirjoitettiin uusiksi ja muovattiin voittajien - lännen - tarinaan sopivaksi. Siihen tarinaan kuuluu käsitys, jonka mukaan meidän kulttuurissamme ja elämäntavassamme oli vain vähän säilyttämisen arvoista. - - Historiankirjoitukseen on vakiintunut ilmaisu 'Saksojen yhdistyminen', mutta minulle ja monille muille kyse oli ennemminkin DDR:n pakkoliittämisestä Saksan Liittotasavaltaan. Uudelle Saksalle eivät kelvanneet idän journalistit, opettajat eivätkä tutkijat. Sille eivät kelvanneet idän televisiokanavat, koulutusjärjestelmä tai muut instituutiot." Mitä jää jäljelle ihmiselle, jos kaikki, millä on ollut arvoa, merkitystä ja statusta, muuttuu yhdessä yössä arvottomaksi ja naurettavaksi? Tällaisia kysymyksiä käsitellessään Sinun, Margot on vahvimmillaan.

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.

Herman Hesse: Arosusi

"Tämä kirja sisältää erään miehen muistiinpanot, miehen, jota nimitimme Arosudeksi samoin kuin hän itsekin itseään usein nimitti."

WSOY 1964. Suom. Eeva-Liisa Manner. Alkuteos Der Steppenwolf, 1955. 277 s.

Herman Hessen Arosutta pidetään lähestulkoon nuorisokirjana, ja osin ihan syystä. Vaikka päähenkilö onkin keski-ikäinen mies, teoksen teemat ovat nuoruudelle tyypillisiä: romaani käsittelee ulkopuolisuutta, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Toisaalta Arosusi on ajaton, klassinen modernismin edustaja: päähenkilön minuuksia on monia, päähenkilö (konkreettisestikin) tavoittelee pääsyä hulluuden teatteriin ja viimeistään siellä todellisuus hajoaa. Romaani tosin esittää epäilyn kerrottavien tapahtumien todenmukaisuudesta jo rakenteessaan: Alussa on prologimainen "Julkaisijan esipuhe" -niminen osio, jossa kerrotaan romaanin päähenkilön, Arosudeksikin itseään kutsuneen miehen, jättäneen muistiinpanonsa vuokrahuoneeseensa kadottuaan sieltä eräänä päivänä. Noiden muistiinpanojen löytäjä on muistiinpanot luettuaan joutunut jonkinmoisen hämmennyksen tilaan ja on nyt päättänyt julkaista ne sellaisenaan. Tämän esipuhe-osion jälkeen alkaa osio "Kirja Arosudesta", joka sisältää romaanin varsinaisen tarinan.

Modernistista teoksessa on päähenkilön elämäntapa, mieli ja maailmankuva. Arosusi-päähenkilö on yksinäinen, yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut mies, joka elää omissa oloissaan. Lähinnä hän viettää aikaansa kirjallisuuden ja taiteen maailmassa, mutta myös baareissa.

Romaanissa on pohtiva ja filosofinen ote, kuten Hessen tuotannossa ylipäätään. Romaanin alkupuolella Arosuden näkemys itsestään ja maailmasta on lähinnä katkera ja kyyninen, päämäärätön:

"Pettyneenä kuljin edelleen, en itsekään tiedä mihin; minulla ei ollut mitään päämäärää, ei mitään tehtävää. Elämä maistui inhottavan happamelta, tunsin, miten minussa kauan itänyt inhotus saavutti nyt huippunsa, elämä sysäsi minut syrjään, paiskasi minut pois tieltä. Kuin mieletön ryntäsin läoi harmaan kaupungin, ja kaikkialla tunsin märän mullan ja kalman hajun. - - Mihin ikinä katsoinkin, niin kaikkialla lemusi raadollinen sovinnaisuus, puolityytyväisyyden tunkkainen ilma, kaikki oli vanhaa, väljähtynyttä, kuihtunutta, harmaata, tympeää ja tyhjää. Hyvä Jumala, miten se oli mahdollista? Miten oli voinut käydä näin - minulle, palavahenkiselle nuorukaiselle, runoilijalle, muusain ystävälle, maailmanmatkaajalle, hahkuvalle idealistille? Miten oli kaikki tämä tahmea ja inhottava voinut aste asteelta imeytyä minuun, tämä lamaannus ja tylsyys, tämä viha omaa itseäni ja kaikkea muuta kohtaan, tämä tunteiden kuolema, tämä määrätön, katkera inhotus? Mistä olin tullut tähän sisäisen tyhjyyden ja epätoivon helvetilliseen kloakkiin?"

Päähenkilön näkemys maailmasta on synkkä mutta voimakkaan kaksijakoinen: on ruumiillisia ja henkisiä pyrkimyksiä, on kärsiviä taiteilijoita ja porvareita - ja tähän kaksinapaiseen maailmaan Arosusi ei tunne kuuluvansa (vaikka hänen minänsäkin on alussa varsin kaksijakoinen, siinä on niin ihmispuoli kuin susipuolikin) vaan hän on voimakkaan ulkopuolinen.

Kärsivien taiteilijoiden maailmankokemusta (jota lähemmäs päähenkilö kärsimyksineen asettuu) kuvataan näin:

"- - heidän elämänsä on yhtä ainoata ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta, kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja, hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe."

Teoksen alkupuolella porvarillisuutta (josta päähenkilö tuntuu olevan henkisesti huomattavasti kauempana kuin kärsivistä, luovista ihmisistä; toisaalta päähenkilö kuitenkin vain asuu vuokrahuoneessa ja viettää aikansa aivan muutoin kuin päivätöissä käymällä, joten varallisuutensa suoman vapauden puolesta hänessä on kuin onkin porvarillinen puolensa) pohditaan pitkään päähenkilön ajatusten kautta:

"- - ihmiselle on mahdollista suunnata kaikki harrastuksensa henkiseen, kilvoitella kohti jumaluutta, pyrkiä pyhän ihanteeseen. Toisaalta hänellä on mahdollisuus antautua kokonaan aistielämän vietäväksi, noudattaa viettiensä vaatimuksia ja omistaa kaikki pyrkimyksensä hetken nautinnon tavoittelemiseen. Toinen tie johtaa pyhyyteen, hengen marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen Jumalan hyväksi. Toinen tie johtaa elosteluun, viettien marttyyriuteen, itsestäänluopumiseen lahoamisen hyväksi. Näiden molempien väliltä etsii nyt porvari kultaista keskitietä. Koskaan hän ei luovu itsestään, ei uhraa itseään aistihurman enempää kuin askeesinkaan vuoksi, koskaan hänestä ei tule marttyyria, itsensä kieltäjää - päinvastoin, hänen ihanteenaan ei ole minuutensa hävittäminen, vaan sen säilyttäminen; ehdottomuus on hänelle mahdotonta, hän tahtoo tosin palvella Jumalaa, mutta samalla myös aistejaan, tahtoo tosin olla hyveellinen, mutta haluaa myös hieman iloa ja elämänmukavuutta ympärilleen. Toisin sanoen hän tahtoo hakeutua äärimmäisyyksien välimaille, lauhkeaan ja viihtyisään vyöhykkeeseen, missä ei ole ankaria myrskyjä eikä pahoja ukonilmoja, ja pyrkimyksessään hän onnistuukin, tosin elämän ja tunteen intensiivisyyden kustannuksella, sen intensiivisyyden, joka lahjoitetaan äärimmäisyyden ja ehdottomuuden tien kulkijalle."

Tarinan aikana Arosusi ottaa askeleen yksinäisyyden, henkisyyden ja kyynisyyden maailmasta edellä kuvaamiensa laisten aistinautintojen maailmaan: hän kohtaa tytön, joka avaa hänelle pääsyn aivan toisenlaiseen maailmaan, sellaiseen, jota hän on aiemmin lähinnä halveksinut ja vältellyt, mutta josta hän ei ole todellisuudessa tiennyt yhtään mitään. Tyttö ei ole kuitenkaan avain onneen, vaan hänessäkin on kaksijakoisuus, joka näkyy jo hänen nimessään: Hermione.

Kohtaaminen johtaa paitsi aistinautintoihin, naamioiden riisumisen kautta lopulta myös hulluuden teatteriin, jossa toteutetaan nautintoja ja haluja - mutta kenen tahdon mukaisia? Arosusi on siis hyvin symbolinen romaani; symboliikka on helposti tunnistettavissa, mutta sen tulkinta ei ole yksioikoista, sillä todellisuus on suhteellinen ja muuttuva:

"On tehtävä ymmärrettäväksi, että kun sanomme 'ylhäällä' tai 'alhaalla', niin jo silloin käytämme selvitystä kaipaavia väittämiä, sillä asemia ja sijoituksia ylhäällä ja alhaalla on vain meidän ajatuksissamme. Maailmankaikkeudessa ei mikään ole 'ylhäällä' tai 'alhaalla'."

Norman Ohler: Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus

Like 2016. Suom. Raija Nylander. Alkuteos Der totale Rausch, Drogen im Dritten Reich. 343 s.

Norman Ohlerin natsi-Saksaa käsittelevä teos Hitlerin tabut - Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus on todella kiinnostava kirja. Kyse on historiaa käsittelevästä tietokirjasta, mutta tekijä avaa eksplisiittisesti alkusanoissaan sitä, kuinka historia on aina tulkintaa, niin tämäkin teos. Ohler on tehnyt taustatyötä arkistoissa ja haastattelemalla ja koonnut materiaalista koukuttavasti etenevän kokonaisuuden, joka tuo esiin perustellun, uuden näkökulman ja selityksen Saksan tapahtumiin.

Teoksen nimi on selvän kaksiselitteinen: on kysymys huumeista ja on kysymys vaietusta asiasta. Alussa Ohler taustoittaa huumeiden asemaa (laillisuus, saatavuus, sallittuus, yleisyys) sotaa edeltävässä Saksassa, käsittelee monin esimerkin armeijan, sotimisen ja huumeiden välistä pyhää liittoa ja keskittyy pitkälti kuvaamaan Hitlerin itsensä suhdetta huumeisiin.

Hitlerin tabut kuvaa varsin tarkasti Hitlerin suhdetta henkilääkäriinsä Theo Morelliin, joka toimi alun perin Berliinissä aikansa jetsetin suosikkilääkärinä (koska hän määräsi suosituiksi nousseita huumereseptejä; tosin tätä on hyvä tulkita aikansa kontekstissa, jossa kotirouville myytiin metamfetamiinikonvehteja). Morellista tuli yksi Hitlerin lähimmistä henkilöistä, koska hän osasi sekoittaa juuri oikeanlaiset ruiskeet, joilla nuupahtanut ja ärtynyt diktaattori saatiin aina uuteen, valovoimaiseen henkiseen nousuun.

Mikään trippi ei kuitenkaan voi kestää ikuisesti, ja Hitlerin tabut käsittelee natsi-Saksan romahdusta kiinnostavasti lääketieteellisestä näkökulmasta. Miksi Hitler vieraantui todellisuudesta niin pahoin? Miten hänen mielialanailahtelunsa ovat selitettävissä? Miksi hän oli ennen itsemurhaansa vapiseva ihmisraunio? Miksi ylipäätään koko Saksan sotavoimat tuntuivat tekevän järjettömiä päätöksiä?

Hitlerin tabut tekee näkyväksi sen, kuinka organisoitua huumeiden (kuten kokaiinin ja metamfetamiinin, pervitiinin ja eukodalin) käyttö sotavoimissa oli ja kuinka se läpäisi kaikki kerrokset aina korkeimmista sotaherroista tavallisiin rintamamiehiin saakka. Huumeita tuntui käytettävän niin henkilökohtaisen suorituskyvyn nostamiseen tai ylläpitämiseen kuin myös lopulta joukkojen massakäyttäytymisen ohjaamiseen: sodan lopussa merivoimat yritti kehittää ihmepilleriä, jolla saataisiin sotilaat pysymään valveilla ja toimintakuntoisina neljä vuorokautta yhteen menoon, mihin ei perus-pervitiinillä päästy. Erilaisia koktaileja testattiin lopulta keskitysleirivangeilla, jotka laitettiin kävelemään (ja testaamaan mahdollisia hyviä kengänpohjia saksalaisten kenkätehtaiden tuotantoa varten) epäinhimillisiksi ajoiksi kävelyradalle.

Hitlerin tabut herättää myös ajattelemaan, josko nyky-yhteiskunnan vaatimukset ihmisten tehokkuudesta vaativat enää suurtakaan askelta siihen, että rauhanajan yhteiskunnassakin siirrytään vastaavankaltaiseen joukkohuumeistukseen kuin sodan ajan Saksassa. Huumeen ja lääkkeen erohan on lähinnä nimeämisen tasolla.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

"Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy."

Otava 2016. 356 s.

Riikka Pulkkinen on yksi suosikkikirjailijoitani, ja hänen uusin romaaninsa, Paras mahdollinen maailma, jatkaa tuttua, vahvaa tarinankerrontaa. Romaanin päähenkilönä on Aurelia, nuori näyttelijänainen. Toisena aikatasona kulkee Aurelian vanhempien kohtaaminen ja rakastuminen nuorina.

Paras mahdollinen maailma käsittelee ennen kaikkea identiteettiä, taiteilijuutta ja rakkautta, mutta teemojen käsittely on monisyistä. Jollakin tavoin kiinnostavinta romaanissa on sen teatterillinen viitekehys: Aurelia alkaa työstää työryhmän kanssa näytelmää (Berliinin) muurista Kansallisteatteriin, ja romaanissa kuvataan paljon näytelmäharjoituksia, näytelmän teeman ja henkilöhahmojen esiinpiirtymistä harjoitusten kautta.

Ihmisyydessä ja taiteilijuudessa kyse on myös rohkeudesta:

"Isä näyttää kuuntelevan Aurelian kuvausta tarkkaan.
- Tiedätkö, olen jo pitkään ajatellut että taiteilijana sinä pelkäät liikaa.
- Niin mitä, Aurelia kysyy.
- Korkeinta nuottia. Häpeilemättömintä korkeinta nuottia. Miksi pelätä sitä taideteoksessa kun elämä taatusti pitää huolen siitä että ihminen tulee lyödyksi maanrakoon kerta toisensa jälkeen? Mikä estää käymästä patetiaa päin, ylevää päin, juhlimasta niitä, juhlimasta puhdasta tunnetta, jotta tästä matelemisesta täällä olisi edes hetken ajaksi tiristettävissä esiin jonkinlainen merkitys?"

Parhaan mahdollisen maailman keskeinen motiivi on muuri: Berliinin muuri Aurelian vanhempien nuoruudessa, Berliinin muuri Aurelian työstämässä näytelmässä ja kaikki ne erilaiset muurit, joita ihmisten välillä on. Pulkkisen tekstissä kiehtovaa on symbolisen ja todellisen saumaton yhteys.

Paras mahdollinen maailma myös irtautuu realismista enemmän kuin Pulkkisen aiemmat romaanit, mutta kuitenkin siten, että se tuntuu koko ajan uskottavalta psykologiselsta realismilta. Kaksoisolennon motiivi on tässä keskeisellä sijalla: mitä muistamme, mitä unohdamme, mistä vaikenemme, vaikka haluaisimme kertoa; millaisen muodon vaikeat tai mahdottomat asiat elämässämme ottavat.

"Eräällä tavalla vanhemmudessa voi vain epäonnistua. Ei ole mahdollista saatella lastaan aikuisuuteen ehjänä ja rikkomattomana, puhtaana ja kolhiintumattomana. Kysymys kuuluukin: Voiko rakastamalla pelastaa sen, minkä osaamattomuuden ja ajattelemattomuuden ja omien kipujensa vuoksi pilaa?" pohtii Aurelian äiti.

Pulkkinen tekee kiinnostavia havaintoja myös kielestä, kielen ja todellisuuden suhteesta tai siitä, mikä on kielen ja kulttuurin suhde:

"Rocktopiaa mainostetaan kiipeilykeskuksen vastaanotossa vaikuttavin julistein. Äärimmäinen ja luonnonoloja mukaileva peruskallioon rakennettu kiipeilyhaaste! Valloita, kesytä, hallitse! Iskulauseet ovat tietenkin engalnniksi. Jos ne olisivat suomeksi, ne kuulostaisivat konsulttitoimiston vetäytymispäivän oivalluksilta. Jos ne olisivat saksaksi, ne kuulostaisivat kansallissosialismilta."

Paras mahdollinen maailma on pohdituttamaan jättävä romaani, jossa on paljon eri kerroksia.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Lollapalooza Music Festival @ Treptower Park, Berliini

Lollapalooza-festivaali Berliinin Treptower Parkissa oli kokemus. En ole koskaan aiemmin ollut ulkomaanfestivaaleilla (mikäli 1990-luvulla käyntiäni virolaisilla rokkifestareilla ei lasketa; ja ei sitä ehkä lasketa), joten Lollapalooza 70 000 kävijällään oli sikälikin kokemus.

Sunnuntai-illan pääesiintyjä - kuin myös varsinainen syy festarilippujen hankkimiseen - oli Radiohead. Sitä katsomaan kerääntynyt ihmismassa oli massiivinen, joten koska emme halunneet viettää tuntikausia päivystämässä päälavan edessä, pääsimme lähimmillämme miksauskopin tuntumaan.

Radioheadin keikkasetti Lollapaloozassa oli kokonaisuudessaan varsin erikoinen ja vieraannuttava. Joitain hittejäkin oli mukana ja encoressa soitettiin Karma Police, mutta setissä oli mukana paljon vaikeasti lähestyttäviä biisejä ja kokonaisuus uhkasi olla jopa uuvuttava. 

Radioheadille oli varattu myös päivän pisin slotti, kaksikymmentä vaille kahdeksasta kymmeneen, ja jotakuinkin sen ajan bändi myös käytti.

Festivaaliohjelma oli varsin monipuolinen. Päivemmällä kävimme tanssimassa dj-lavalla Lost Frequensiesin tahtiin ja fiilistelemässä sekä upeaa säätä - aurinkoa ja lämpötila noin 30 astetta...

...että Róisín Murphyn keikkaa.

Oli myös kiinnostavaa vertailla Lollapaloozan järjestelyjä ja tunnelmaa kotimaisiin festareihin. Puistoalueen tarjonnasta (musiikkia, ruokaa, juomaa, festarituotteita, jonkinlainen messualue jolla esiteltiin ympäristöasioita ja myytiin erilaisia ekotuotteita jne.), ihmismäärästä ja suunnittelusta (lavojen sijainnit, alueen jako aukioihin ja kulkureitteihin sekä wc-alueisiin) tuli mieleen keskikokoinen suomalainen kaupunki. Alueella liikkuessa kartta tuli ihan tarpeeseen.

Suomalaisittain silmiinpistävin ero liittyi alkoholikulttuuriin ja -tarjontaan. Juomia saattoi ostaa eri puolilta festarialuetta ja niiden kanssa sai liikkua täysin vapaasti. Kukaan vastaan tullut festarikävijä ei kuitenkaan ollut örvellyskunnossa. Myös tämä usean festarikävijän olalla tai kädessä kulkenut mehupurkki-jesari-innovaatio herätti huomioni: 

Kuinka kätevä tapa kuljettaa juomaa! Suomessa en ole näihin törmännyt.

Myös ihmismassan festarialueelta poistumisen logistiikkaa oli kiinnostavaa seurata. Festaripuiston läheisyydessä oli kaksi juna-asemaa, joten meillä ei ollut kiirettä lähteä ruuhkaan heti pääesiintyjän päätettyä settinsä. Sen sijaan oli lähes hypnotisoivaa seurata nurmikolla olutta siemaillen sitä, kuinka kaikki Radioheadia katsomassa olleet (kuinka monta kymmentä tuhatta?) ihmistä suuntasi alueen porteille: mikä määrä jalkapareja ja tomua!

Tämän festarikokemuksen perusteella haluan jatkossa ehdottomasti uudelleen ulkkarifestareille: paitsi että kesäinen Berliini irrotti niin kehon kuin mielenkin syksyä kohti kallistuvasta (jatkuvasti enenevässä määrin fasistoituvasta) Suomesta, festaritunnelma oli rento ja rokkaava.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Illan hämärässä niitä sataa taivaalta."

WSOY 2015. Suom. Hanna Tarkka. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. 543 s.

Kaikki se valo jota emme näe on varsin toimiva lukuromaani, mutta osin se vaikuttaa liian hiotulta ja laskelmoidulta omaan makuuni.

Päähenkilöitä on kaksi: sokea Marie-Laure-tyttönen, joka asuu kaksin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa, ja orpo Werner, joka asuu lastenkodissa Jutta-siskonsa kanssa. Romaani sijoittuu 1930- ja 1940-lukujen Eurooppaan, siis natsi-Saksan aikaan, sekä Saksaan että Ranskaan. Maria-Laure on ranskalainen, Werner sinisilmäinen ja pellavapäinen (siis täydellisen arjalaisen näköinen) saksalainen.

Kuten world fictionissa yleensä, tässäkin tarinassa on mukana maaginen elementti. Museossa, jossa Marie-Lauren isä on töissä, säilytetään salaperäsitä jalokiveä, "Liekkien merta", johon liittyy tarinan mukaan kirous - ja toki jalokivi on myös mittaamattoman arvokas. Kun toinen maailmansota syttyy, mudeon aarteita kuljetetaan turvaan, ja niin jalokivi - tai yksi kolmesta siitä hämäyksen vuoksi tehdystä kopiosta - päätyy Marie-Lauren isän mukaan kuljetettavaksi turvaan natseilta, jotka rohmuavat itselleen arvo-omaisuutta ympäri Eurooppaa.

Romaanissa kuvataan myös köyhyyttä ja kurjuutta, mutta as they say, every cloud has a silver lining, right; köyhyyskin luo sadunkaltaisen maailman - aina on ystävällisiä aikuisia, jotka kokkaavat herkkuarterioita vähistä aineksista, ja ehkäpä jossakin odottaa rikas mutta oudon maineessa oleva isosetä, jonka valtavaan taloon voi asettua asumaan, tai ehkäpä köyhäkin lapsi onnistuu poikkeuksellisilla kyvyillään tai ulkonäöllään vakuuttamaan jonkun aikuisen, joka uskoo häneen...

Romaanista on pyritty rakenteeltaan tekemään mahdollisimman mukaansatempaava: Alussa kerrotaan vuodesta 1944, tapahtumista, joiden äärelle romaanin pääaikataso päättyy. Sitten tempoillaan osioittain 1930- ja 1940-lukujen välillä ja vaihdellaan kerronnan näkökulmaa Marie-Lauresta Werneriin. Aivan lopussa on vielä kaksi loikkaa kohti nykyaikaa, ensin vuoteen 1974 ja sitten vuoteen 2014. Nämä aikatason siirtymät tuntuvat turhilta ja selitteleviltä.

Täysin turhanpäiväinen Kaikki se valo jota emme näe ei kuitenkaan ole. Se tuo lapsinäkökulmaa toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja tekee kiehtovaksi radion merkityksen toisaalta ylipäätään tuona aikana, jolloin radio oli sellainen teknisen kehityksen huipentuma, joka kuitenkin oli monessa kodissa, toisaalta sodan näkökulmasta näyttäessään radioteknologian merkityksen vihollisia etsittäessä ja tietoa levitettäessä. Tämä romaanin ulottuvuus tekee fiktiivisestä maailmasta samalla tapaa viehättävän kuin A. S. Byattin Lasten kirjassa, joka on yksi suosikkijärkäleromaanejani.

Kesäkirjana Kaikki se valo jota emme näe on siis mielestäni mukiinmenevä, mutta mikäli ei harrasta lukemista kovinkaan aktiivisesti, aikaa ei kannata käyttää tähän romaaniin, vaikka romaani Pulitzer-palkinnon onkin pokannut.

* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Janne Kuusi: Sielusta sieluun

"Helsingin sydän pysähtyi ja jähmettyi jääksi."

Like 2016. 323 s.

Janne Kuusen Sielusta sieluun on voimakas ja hieno historiallinen romaani, joka keskittyy perkaamaan Suomen ilmapiiriä 1940- ja 1970-luvulla. Aatteelliset aallot lyövät vuosikymmenten yli aina 2000-luvulle asti, ja maantieteellisesti tärkeää roolia näyttelee myös (Itä-)Berliini.

Romaanin keskushenkilöitä ovat Aune ja Maarit. Talvisodan alkaessa Aune on lukiossa opiskeleva nuori nainen, mutta sodat muuttavat hänen elämänsä suunnan. 1970-luvun tarinan keskushenkilö Maarit puolestaan on aatteellinen, vasemmistolainen taideopiskelija, jonka elämäntarina näyttäytyy yhtenä suurena hamartiana: epäonnisen rakkauseikkailun jäljiltä Maarit kaipaa maisemanvaihdosta ja niinpä hän päättää joltisestikin päähänpistosta hakea vaihto-opiskelijaksi DDR:ään, Berliiniin. Siinä missä sodat muuttavat Aunen elämän suunnan, Maaritille käännekohtana toimii DDR.

Jonkinlaisena romaanin mottona voisi pitää ensimmäisen luvun dialogista löytyvää Aunen salaisen rakkaussuhteen toisen osapuolen, Maurin, repliikkiä tilanteessa, jossa ilmahälytys katkaisee Aunen ja Maurin puistokävelyn: "'Älä välitä, ei meille käy kuinkaan', ihmeellisen levollinen Mauri lohdutti peloissaan vapisevaa Aunea. 'Pelko ei helpota. Se vain lamauttaa.'" Vaikka romaanin kumpikin keskushenkilö joutuu kokemaan hyvin rankkoja ja heistä itsestään riippumattomiakin asioita, pelkoon ei voi jäädä kiinni, tai koko elämä kuluu lamaantumisen kourissa.

Sielusta sieluun ei selittele asioita, vaan sekä Aune että Maarit elävät elämäänsä toisaalta tehden ne päätökset, jotka ovat heidän käsissään, ja toisaalta sietäen ne olosuhteet, joille he eivät voi mitään. Demokratia, tasa-arvo ja moraali ovat suhteellisia, niin kuin sekin, kuka tai mikä kulloisessakin (maailman)tilanteessa on ystävä tai vihollinen. Romaani herättelee ajattelemaan, että ihmisissä on niin paljon asioita, joita emme näe tai joista ei voi tai saa puhua. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin löydettävä jostakin, vaikka elämässä saattaakin olla uinumis- tai latautumisvaiheita, joissa ihminen näyttää vain sopeutuvan tai ajelehtivan. Kun voimaa on tai tilaisuus tulee, oman elämän ohjista on otettava kiinni, olivatpa kohtalon käteen jakamat kortit sitten millaiset tahansa.

Sielusta sieluun peilaa rajaa oikeiden ja väärien valintojen, uskon ja epätoivon, luottamuksen ja petoksen välillä. Suoria vastauksia tai tuomioita romaani ei jakele, vaan se näyttää henkilöhahmonsa ambivalentissa valossa: kaikkialla on hyvää ja pahaa. Jos romaani jonkin mittarin oikeille ja väärille valinnoille antaa, se on se, että ihminen elää lopulta elämänsä alusta loppuun saakka itsensä kanssa: omiin valintoihinsa on voitava olla tyytyväinen tai ne on virhellisyyksineen kyettävä liittämään
osaksi omaa elämäntarinaa.

Piristävää romaanissa on sen naisnäkökulma: naisten kokemus talvi- ja jatkosodasta ja taistolaisaatteesta, ja toisaalta yleisemmällä tasolla naisten kokemus elämisestä, vaikuttamisesta ja selviytymisestä patriarkaalisessa maailmassa, jonka virallisissa tilanteissa ja valtakoneiston pyörteissä päätöksenteko ja muutoinkin aktiivinen rooli on miesten käsissä. Näine näkökulmineen Kuusen romaanin voi ajatella kirjoittavan myös vaiennettujen historiaa. Elämää tarkastellaan siitä näkökulmasta, jossa pitää miettiä, takaisiko avioliitto elannon ja aseman yhteiskunnassa, miten äpärälapsi vaikuttaa tulevaisuuteen, voiko raiskauskokemuksen jälkeen jatkaa elämää tai miten lesbopariin suhtaudutaan. Naisten valinnanmahdollisuudet elämässä rakentuvat eri tavoin kuin miesten, naisten on otettava huomioon valintoja tehdessään erilaisia asioita kuin miesten.

Sielusta sieluun on kerrassaan monitahoinen ja tarinaan mukaansa imevä romaani, jota ei malta laskea käsistään. Aunen ja Maaritin kohtalot jäävät vaivaamaan vielä lukemisen jälkeenkin.


***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, turvapaikanhakijasta tai pakolaisesta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
17. Kirjassa juhlitaan
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Mika Pekkola: Pyhän Antoniuksen tuli

"Istuin tuona iltana ystävieni kera eräässä niistä koulumme lähellä sijaitsevista Freiburgin juottoloista, jotka suostuivat myymään kelvotonta viiniä opiskelijoiden kukkaroille sopivaan hintaan."

Like 2016. 341 s.

Mika Pekkolan toinen romaani Pyhän Antoniuksen tuli on historiallinen romaani, jonka keskiössä on vallankäyttö, hulluus ja nuori lääkäri Simon Hoffmann, joka saa tehtäväkseen selvittää, mistä keskiajalla Euroopassa yltyvässä mystisessä kulkutaudissa on kyse.

Romaani huokuu keskiaikaista tunnelmaa, joka välittyy oivallisesti niin henkilökuvauksen, maailmankuvan kuin kielenkin kautta. Uskonnon ja kirkon maailmanselitysmalli on voimakkaasti myös kulkutaudin olemuksen hahmottamisen takana, ja Pekkola on tavoittanut osuvasti keskiaikaisen, metaforisen kielen: "Sielunvihollinen on ryhtynyt puhaltelemaan Manalan hiilloksia, joiden kipinät liejailevat nyt synnin kuivattamaan maaperään." Kirkollista ideologiaa vastaan asettuu lääkäri Hoffmanin maailmankuva - lääketiede pyrkii perustumaan järkeen ja tosiseikkojen havaitsemiseen -, jonka tosin ajallisessa kontekstissaan on mukailtava uskonnollista retoriikkaa, jotta sen olemassaolo olisi ymmärrettävää ja sallittua.

Keskiajan groteskius näkyy romaanin kielessä elävästi myös kohtauksissa, joissa henkilöhahmot irvailevat toisilleen. Sukupuolisuus ja maallisuus ovat todellisuudessa voimakkaasti läsnä, mikä tulee ilmi esimerkiksi tästä kapakkadialogista, joka sijoittuu Pötsiksi nimettyyn keskiaikaisen kaupungin köyhien slummiin:

"'Azizan lemmentropit tekisivät sinulle hyvää. Voi olla, että jopa sahtilla kesytetty miehuutesi virkoaisi käyräksi kuin partasi.'
       Väki purskahti nauruun.
       'Tytöllä kasvaa parta vain hameen alla', irvileuka vastasi, 'eikä sieltä löydy makkaraa, vaan pelkkä löysä piiras. Letukka voisi odottaa, että taikina kypsyisi, jottei tarvitsisi tarjoilla raakaa apetta. Se nimittäin panee pötsin pahan kerran sekaisin!'
       'Mitä sitä makkaralla tekee', tyttö huudahti, 'jos liha on niin vanhaa, etteivät edes yrtit peitä sen makua!'"

Pyhän Antoniuksen tuli on myös yhteiskuntakriittinen romaani. Eri yhteiskuntaluokkien ja muidenkin vallan hierarkioiden olemassaolo tehdään implisiittisesti jatkuvasti näkyväksi, mutta sitä myös eksplikoidaan. Ne, joilla on valtaa, käyttävät sitä - myös väärin ja omiin tarkoituksiinsa, yhtä lailla kuin nykyajan vallanpitäjätkin, ja kaksinaismoralismi kukkii: "Baustetten puhui mieluusti kunniasta, mutta otti itselleen etuoikeuden käyttäytyä kunniattomasti. Se jatkuisi, kunnes joku vastustaisi mielivaltaa ja osoittaisi ristiriidan miehen sanojen ja tekojen välillä."

Keisarin uudet vaatteet -tyyppisen uskonto- ja valtakriittisen puheenvuoron kirkkoherralle romaanissa pitävät tautiin sairastuneet orposisarukset, totuus tulee siis lasten ja hullujen suusta: "'Siinä sinä keikistelet tonsuurissasi esittäen hurskasta, vaikka kaikki tietävät, että olet tämän kaupungin suurin huorintekijä', kouristuskohtauksestaan vironnut Cristina ilkkui. 'Päivät torkut rippituolissasi himoiten mehevää paistia ja jalkavaimosi luisevaa takapuolta, ja illat ahmit veljiesi kanssa sisälmyksiä ja juopottelet ehtoollisviinillä.'"

Kaupungin ulkopuolella asuva, noitanakin pidetty rohtokauppias Aziza, tiivistää yhteiskuntarakenteen yhteen, ketjutettuun virkkeeseen: "Aika on ympyrä ja siihen kahlitut kiertävät uudestaan ja uudestaan samaa kehää - - . Paavit paskovat hallitsijoiden niskaan, hallitsijat paskovat porvareiden niskaan, porvarit paskovat palvelusväen niskaan, palvelusväki paskoo kerjäläisten niskaan ja kerjäläiset paskovat elukoiden niskaan." Valtarakenne näkyy paitsi yhteiskuntaluokissa, myös yksilön mittakaavassa. Kun lääkäri Hoffmann näkee rengin potkivan ja piiskaavan koiria, hän ajattelee: "Aivan kuten mestari kuritti kisälliään, aviomies vaimoaan ja vaimo lastaan, oli märkäkorvallakin oltava joku, jota kurittaa, ja kun parempaa ei löytynyt, koira sai kelvata."

Vaikka Pyhän Antoniuksen tuli on keskiaikaan sijoittuva historiallinen romaani, yhteiskunta-analyysi tuo yhtymäkohtia nykyaikaan.

Romaanin ytimessä on kuitenkin kysymys hulluudesta, selväjärkisyydestä ja niiden välisestä rajasta sekä siitä, kuka tai mikä tuon rajan määrittelee. Hullluutta voidaan tarkastella ja sen mysteeriä voidaan koettaa ratkaista ulkopuolelta, kuten lääkäri Hoffmann tekee taudin mysteeriä tutkiessaan, tai toisaalta hulluus määrittyy myös kokemusposition kautta, minkä romaani havainnollistavasti tuo myös esiin.

Nykyaika nojaa paljolti valistuksen arvoihin ja ihanteeseen, kuten järkeen ja tietoon. Lääkäri Hoffmann on siten edelläkävijä omana aikanaan, että hänen arvoperustansa on paitsi aristoteelisen kultaista keskitietä havitteleva, myös järkipohjainen: "Koko elämäni olen tavoitellut sielullista tasapainoa, pitänyt järkeni määräämää kohtuullisuutta tekojeni mittana. Entä jos se viedään minulta pois? Mitä minulle jää?" Hoffmann käy aiheesta sielunhoidollisen keskustelun kirkkoherran kanssa, ja kirkkoherran vastaus hänen kysymykseensä on yksi romaanin avainajatuksista:

"Mikäli Herra päättää viedä teiltä järkenne, kenties niin on hyväksi - -. Herralla on tapana puuttua väärälle polulle eksyneiden elämään - -. Jos niin kävisi, kenties hän on päättänyt sammuttaa järkenne antaakseen teissä tilaa jollekin muulle."

Järkeen ja tietoon nojaavan Hoffmannin vastaus saa hyvinkin torjuvalle kannalle: "'En ymmärrä', vastasin, enkä rehellisesti sanottuna edes halunnut ymmärtää tuollaista soopaa." Myös nykyajassa elävän lukijan kirkkoherran vastaus saa mietteliääksi. Järkeä ja tietoa arvostetaan yhteiskunnassamme niin paljon, että muita näkökulmia tai kokemuksia esiin nostavat yksilöt leimataan saman tien hulluiksi ja hourupäiksi. Samanaikaisesti väestön pitenevän eliniän myötä yleistyvät muistisairaudet aiheuttavat ihmisissä inhoa ja pelkoa: en halua tuollaista vanhuutta, voisimmeko jo laillistaa eutanasian. Ihmisarvo näyttää siis sidotun hyvinkin voimakkaasti järkeen yhteiskunnassamme. Pyhän Antoniuksen tuli saa lukijan kuitenkin ajattelemaan, olisiko ihmisessä kuitenkin "tilaa jollekin muulle", olisiko jokin muukin yhtä arvokasta kuin järki?


***

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani.

 

"'Istukaa', sanoi Inge Lohmark, ja luokka istui."

Tammi 2013. Suom. Ilona Nykyri. Alkuteos Der Hals der Giraffe, 2011. 231 s.

Kirahvin kaulan päähenkilö on keski-iän ylittänyt ja vanhuuttaan lähestyvä biologianopettaja Inge Lohmark. Inge Lohmarkille maailma on biologiaa, kaiken voi nimetä biologian diskurssin läpi. Lohmark on hahmo, jonka seurassa en viihtynyt, ja siksi romaanin lukemisessa meni kuukausi. Inge Lohmark on nimittäin äärimmäisen yksinäinen, varautunut, pilkallinen ja kyyninen - ja tietysti minuuden muuriensa takana ennen kaikkea ensin mainittua: yksinäinen.

Romaanin kerronta koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta, joka puolestaan koostuu lyhyistä (usein vaillinaisista) lauseista. Maailma on ankea, ankeus ei äärimmäisyydessäänkään oikein ota kääntyäkseen huumoriksi. Päähenkilön yksinäisyyskin on moniulotteista: aikuinen tytär asuu kaukana ja pitää harvoin yhteyttä, mies keskittyy strutsitilan hoitamiseen, työpaikallaan Inge on kuin erakoitunut fossiili.

Inge suhtautuu vihamielisesti lähes kaikkeen. Hän halveksuu kollegojaan, oppilaitaan ja näiden perheitä: "Dominoivasti periytyi muutakin kuin likinäköisyys. Sen todistivat vanhempainillat. Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset olivat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niitten vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ingen suhdetta hänen tyttäreensä kuvaa oivallisesti hänen ajatuskulkunsa: "Joskus hän oli miettinyt, ettei Claudia ollutkaan hänen tyttärensä. Vaikka hän oli ollut paikalla kun se oli syntynyt." Ylipäätään tuntuu siltä, että Inge ei osaa olla läsnä elämässään ja itsessään. Ehkä hän on syntynyt väärään ympäristöön tai väärään lajiin? Kuolemantoive sanallistuu hänen pohtiessaan kasvien ja nisäkkäiden eroa:

"Me emme kyenneet yhteyttämään, siinä se. -- Jos olisi vihreä, ei tarvitsisi enää lainkaan syödä, ei käydä kaupassa, ei tehdä minkäänlaista työtä. Ei tarvitsisi yleensäkään tehdä mitään. Riittäisi, kun loikoisi vähän auringossa, joisi vettä, hengittäisi hiukan hiilidioksidia, ja kaikki olisi järjestyksessä, ihan kaikki. Viherhiukkasia ihon alla. Se olisi suurenmoista!"

Ingen maailma on kerrassaan katkera ja toivoton. Hän jää katsomaan asioita aidan takaa. Aidan, joka on hän itse - sisäpuolella ei välttämättä ole mitään.