Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

"Sinä päivänä kun Susi kuolee, taivas on paksu ja harmaa kuin savi."

Otava 2017. 263 s.

Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on kiehtova romaani kulttuurin kohtaamisesta ja siitä, että entä jos kahteen kulttuuriin syntyneenä kaikki tuntuu aina vieraalta ja siltikin samalla syviten omalta.

Romaanin päähenkilö on suomalais-romanialainen Alba. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä: Alba on töissä tulkkina, hän tulkkaa romanialaisia. Työtilanteet sijoittuvat Kalasataman romanileiriin, Kätilöopiston sairaalaan, Ruoholahden käräjäoikeuteen... Romaani lähtee siis oivaltavasti liikkeelle suomalaisten stereotypioista siitä, keitä ja millaisia romanialaiset ovat - sillä lähinnä noista konteksteista he ovat suomalaisille median välityksellä tuttuja.

Helsingistä siirrytään kuitenkin varsin nopeasti toiseen kontekstiin, Punaiseen kylään Bukarestin liepeille, minne päähenkilön isänpuoleinen suku kokoontuu viettämään hautajaisia ja kukin heistä kohtaamaan oman vaikean suhteensa romanialaisuuteen tai ylipäätään omaan identiteettiinsä ja paikkaansa maailmassa. Punaisen kylän elämän, ihmisten, tapojen ja asioihin suhtautumisen kuvauksen kautta romanialaisuus näyttäytyy hyvin erilaisen prisman läpi kuin mistä sitä romaanin lähtötilanteessa katsotaan; voi olla, että ilmiöt ovat samoja, mutta ne kontekstualisoituvat täysin eri tavoin.

Nautin siitä, kuinka Valas nimeltä Goliat herättää kulttuurin eloon, ja kuinka koskettavasti romaanissa pohditaan identiteetin ja jonnekin kuulumisen kokemusta.

Valas nimeltä Goliat on myös rakkaustarina, tai oikeastaan useampikin, ja kuten romaanin nimestäkin voi päätellä, keskeinen motiivi romaanissa on valas. Ei siitä tässä kuitenkaan sen enempää kuin se, että romaani herätti tältä osin minussa halun palata Béla Tarrin elokuvan Werkmeister harmoniák äärelle ja katsoa, miten se tulkitsikaan tätä valasta, jossa oli jotain kumman tuttua.

Valas nimeltä Goliat on hillityssä sivumäärässään nopeasti luettavissa, mutta teoksena se jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Ja minä jään innolla odottamaan Sandun seuraavaa teosta.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

"Pitäisi jatkaa jo matkaa, mutta minun on pakko seisahtua hetkeksi katselemaan."

Like 2017. 303 s.

Olen aiemmin lukenut Tiina Raevaaralta romaanin Korppinaiset. Siinä missä Korppinaiset hyödyntää kauhuelementtinä Edgar Allan Poea, uusimmassa romaanissa, Veri joka suonissasi virtaa, vaikutteina on niin Frankenstein, Dracula kuin kansanuskokin.

Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä, jossa päähenkilö Johannes työskentelee - tai on työskentelevinään - kelloliikkeessä kaupungin keskustassa. Johanneksella on vaikeuksia henkilökohtaisessakin elämässään, mutta kun elävien ja kuolleiden välinen raja alkaa vuotaa, tapahtumien vyöryä ei enää voi pysäyttää ja juonenkulku suuntaa Romaniaan, vampyyrien luvattuun maahan.

Juonenkulku vetää mukaansa selittämättömien yhteensattumien virtaan, ja perimmiltään romaani käsittelee kysymystä siitä, mikä rakentaa ihmisyyden. Jos ihminen on pysko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja ajassa kaikki virtaa ja muuttuu, kuinka paljon osia voidaan vaihtaa ja silti puhua samasta henkilöstä?

Parhaimmillaan jännitys romaanissa on suljetun paikan kohtauksissa: mystisesen romanialaisen instituutin huoneissa ja käytävillä sekä pimeissä vuoristometsissä.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

"Minut on kutsuttu. Torstaina tasan kymmeneksi."

Tammi 2010. Suom. Tarja Roinila. Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet 1997. 242 s.

Tänään en halunnut tavata itseäni kertoo nuoresta naisesta, joka elää Ceauşescun ajan diktatuurissa Romaniassa. Romaanin keston ajan nainen matkustaa raitiovaunulla valtiollisen poliisin kuulusteluun ja käy samalla läpi elämäänsä, ihmissuhteitaan, työtään ja kokemuksiaan.

Takakannen arvostelusitaatti toteaa teoksen onnistuvan välittämään kolme tarinaa samalla kertaa: päähenkilön elämäkerran, Ceauşescun diktatuurin aikaisen yhteiskunnallisen tilanteen  sekä tarkkanäköisen kuvan siitä, mitä merkitsee elää autoritäärisessä järjestelmässä. Mielestäni viimeisin on romaanissa olennaisin ja tärkein. Länsimaisessa demokratiassa eläneenä on vaikeaa, ellei mahdotonta kuvitella, millaista oli elää tuon ajan Romaniassa tai millaista toisaalta nykyään on elää tarkkaan kontrolloidussa järjestelmässä - vaikkapa Valko-Venäjällä, Uzbekistanissa, Kiinassa tai ääriesimerkkinä Pohjois-Koreassa. Kontrolli ei ole vain institutionaalista vaan ulottuu yksilöiden toimintaan ja ajatteluun, sanat ja teot ovat latautuneet merkityksillä aivan eri tavoin, ja tämä teos antaa näkymän tuohon maailmaan.

Päähenkilö on (ollut) töissä vaatetehtaassa, joka valmistaa vaatteita vietäväksi länteen, esimerkiksi Italiaan ja Ruotsiin. Hänen tekemänsä "rikos" liittyy hänen työhönsä, ja sen monivivahteisuus paljastuu kertomuksen aikana.

Kieli on osin ronskia (puhutaan panemisesta, suihinotosta ja niin edelleen), toisaalta päähenkilön havainnot maailmasta välittävä hienosti ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden sekä jatkuvan varuillaanolon tunteen:

Minä lasken kaikenlaista. Tupakantumppeja, puita, aidanrimoja, pilviä tai kivilaattoja puhelinpylväältä seuraavalle, punaisia kravatteja yhden iltapäivän aikana kaupungilla. Askelia toimistosta tehtaanportille. Niin pysyy maailma järjestyksessä, sanoin. 

Tyyliltään Müller tuo osin mieleen unkarilasen Ottó Tolnain.