Hervé Le Tellier: Poikkeama

 

WSOY 2023. Alkuteos L'Anomalie, suom. Lotta Toivanen. BookBeatin äänikirja.

Hervé Le Tellierin Poikkeama on loistava ja koukuttava dystopia, jossa sama Ranskasta Amerikkaan lentävä lentokone laskeutuu kahteen kertaan - ensin ihan normaalisti, keväällä, ja sen jälkeen uudelleen kesällä.

Romaanin juonelliset koukut ja keskeisimmät scifille tyypilliset pohdinnat liittyvät toiseen laskeutumiseen: miten on mahdollista, että jo kertaalleen laskeutunut kone on laskeutumassa uudelleen, kyydissään tismalleen samat ihmiset, jotka ovat jo jatkaneet elämäänsä keväisen laskeutumisen jälkeen - vai ovatko he samoja? missä kone on oikein lymyillyt kuukausikaupalla vain ilmeistyäkseen uudelleen? vai onko kyseessä sama kone ollenkaan? onko kyseessä kopio? 

Romaanin alkupuoli, ennen toisen koneen ilmaantumista, vaatii lukijalta hieman kärsivällisyyttä kiinnostua lukemaan romaanin usean keskeisen henkilön elämästä, mutta kun toinen kone laskeutuu ja romaani todella pääsee vauhtiin, sitä ei todellakaan halua laskea käsistään.

Pierre Lemaitre: Verihäät

"Istuaallaan, selkä seinää vasten, jalat pitkällään, raskaasti hengittäen."

Minerva 2018. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Robe de marié, 2009. 358 s. Nextoryn e-kirja. 

Pierre Lemaitren Verihäät on todella piinaava ja koukuttava trilleri. Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Sophie ja Franz. Romaani alkaa Sophien näkökulmalla. Sophie on noin kolmikymppinen nainen, josta tuntuu, että hän on tullut tai tulossa hulluksi. Hän on hyvin, hyvin väsynyt, unohtelee ja sekoittaa asioita, ja nyt vaikuttaa sillekin, että hän on jopa murhaaja. Sophien tilannetta keritään alussa pikku hiljaa auki, ja lukijalle alkaa paljastua, mitä kaikkea Sophielle on oikein tapahtunut.

Lemaitremainen tvisti romaaniin tulee, kun kerronta siirtyy näkökulmahenkilöistä toiseen, eli Franziin. Eivätkä käänteet todellakaan jää vain yhteen, vaan niitä rakennetaan pitkin romaania. 

Verihäät on kirkkaasti parasta Lemaitren kärkituotantoa.

Pierre Lemaitre: Silmukka

 

"Joulukuun lopulla vuonna 1999 Beauvalia kohtasi yllättävä sarja traagisia tapahtumia, joista merkittävin oli luonnollisesti pienen Rémi Desmedtin katoaminen."

Minerva 2017. Suom. Susanna Hirvikorpi. Ranskankielinen alkuteos Trois jours et une vie, 2016. Nextoryn e-kirja. 277 s.

Pierre Lemaitren Silmukka on Rikos ja rangaistus -tyyppinen dekkari, jossa päähenkilönä on murhaaja Antoine, jonka syyllisyydentunnon ja kiinni jäämisen pelon kuvaus on teoksen keskeisintä antia. Murha tapahtuu Antoinen ollessa 12-vuotias: naapurin 6-vuotias pikkupoika Rémi seuraa usein yksin leikkivää  Antoinea aina silloin tällöin metsään, ja erään kerran käy niin, että Antoine mielenkuohussa ja raivostuneena lyö Rémiä kepillä päähän. Rémi kuolee, ja Antoine päättää kätkeä ruumiin.

Rémin katoaminen saa pikkukylän suunniltaan, ja romaanin ensimmäinen osa keskittyy kuvaamaan Rémin katoamisen jälkeisten päivien tapahtumia. Romaanin toinen osa sijoittuu vuoteen 2011, kun Antoine on jo nuori aikuinen.

Lemaitremaiseen tapaan Silmukkakin sisältää monia juonenkäänteitä, mutta kerronta on yksilöpsykologisesti kiinni päähenkilö Antoinessa. Rikos ja rangaistus ovat romaanin keskeisiä teemoja: millä tavoin syyllisyys ilmenee, millä tavoin siihen voi koettaa sopeutua, miten teon kanssa voi elää? 

Antoinen äiti tuntuu aavistavan poikansa liittyvän jollakin tavoin pikku-Rénen katoamiseen, ja hänen defenssejään dekkarissa kuvataan näin:

"- - rouva Courtinilla oli metodinsa. Hän rakensi häiritsevien tosiseikkojen ja mielikuvituksensa välille lujan ja korkean muurin, jonka läpi pääsi tihkumaan vain hienosta ahdistusta. Sitä hän lievitti lukuisilla rutiineilla ja rituaaleilla, joista mikään maailmassa ei saanut häntä luopumaan. Elämän oli jatkuttava, miten hän rakastikaan tuota sanontaa. Se tarkoitti, että elämän täytyi antaa vain jatkaa kulkuaan, ei entisenlaisena vaan sellaisena kuin sen halusi antaa jatkuvan. Todellisuuden olemus riippui tahdonvoimasta, miksi antautua turhien huolten valtaan, kun ne saattoi välttää sulkemalla niiltä silmänsä. Metodi ei pettänyt koskaan, koko hänen elämänsä todisti sen erinomaisesta tehosta."

Pikkukylän henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuu pinnan alta monenlaista, ja Antoine ei koskaan ole oikein tuntenut kuuluvansa kylään; murha saa hänet haaveilemaan erilaisista pakenemisen mahdollisuuksista vielä konkreettisemmin. Pikkukylän ilmapiiriä kuvataan homogeenisenä ja normittavana, ja seesteisen pinnan alla tapahtuukin monenlaista - mistä pienin asia ei luonnollisestikaan ole Antoinen salaama murha.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

 

"En ole koskaan ollut väkivaltainen mies."

Minerva 2019. Suom. Kaila Holma. Ranskankielinen alkuteos Cadres noirs, 2010. Nextoryn e-kirja, 524 s.

Pierre Lemaitren Petoksen hinta on yhteiskuntakriittinen jännityskirja. Päähenkilö on 57-vuotias Alain Delambre, joka on ollut vuosia työttömänä. Hänellä on vaimo ja kaksi aikuista tytärtä. Pitkittynyt työttömyys on alkanut vaikuttaa hänen parisuhteeseensa ja perhe-elämäänsä. Ennen työttömyyden alkua Alain ja hänen vaimonsa Nicole päättivät aloittaa massiivisen keittiöremontin, joka jäi pahasti kesken rahatilanteen muututtua. Uusiin vaatteisiin ei ole varaa, ja Alainin olemus on alkanut muuttua nuhjuiseksi. Hän ymmärtää myös, ettei ole työmarkkinoilla kovin haluttu palkattava, vaikka onkin ammattitaitoinen - kuka hullu nyt 57-vuotiaan miehen palkkaisi. Alain tekee koulutustasoaan alempia hanttihommia, jotta toisi talouteen edes hiukan rahaa.

Kaikki muuttuu eräänä päivänä, kun Alain huomaa työnhakuilmoituksen, joka vastaisi täysin hänen osaamistaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsee työnhaussa eteenpäin ja vaiheeseen, jossa on neljän kärki, josta joku palkataan. Neljän kärjelle on tosin luvassa hyvin erikoislaatuinen "työhaastattelu": firman keskijohdolle lavastetaan panttivankitilanne, jota työnhakijoiden on määrä ohjata - heidän on selvitettävä panttivankitilanteen avulla, kuka keskiportaasta on luotettavin, lojaalein ja osaavin henkilö, ja onko joukossa heikkoja, jotka murtuvat äärimmäisessä stressitilanteessa ja alkavat laverrella firman asioita.

Alain päättää panostaa työnhakuun tosissaan: tämän paikan hän haluaa ja tarvitsee. Nicole, Alainin vaimo, ei ole panttivanki-ideasta lainkaan innoissaan. Hän ei haluaisi Alainin hakevan moista paikkaa:

"Vanha tuttu levy pyörähtää taas soimaan. pidämme toisiamme syyllisinä tilanteeseen, mikä on kammottavaa. Ennen rakastimme toisiamme ja pysyimme yhdessä, vaikka ajat olivat vaikeita. Mutta nyt kun meillä olisi mahdollisuus selviytyä, me alammekin etääntyä toisistamme. Juuri se tekee kipeää."

Petoksen hinnan yhteiskuntakriittisyys syntyy siitä, kuinka työttömyyden vaikutuksia kuvataan yksilötasolla, heijastevaikutuksina sosiaaliseen elämään ja perhe-elämään. Romaanin sympaattisin hahmo on Charles, asunnoton juoppo, joka on töissä samassa hanttihommafirmassa Alainin kanssa. Yhteiskuntakriittisyys näkyy myös siinä, että aina kun Alain avaa radion tai tv:n, uutisissa kerrotaan yt-neuvotteluista, irtisanomisista tai johtajien palkkojen massiivisuudesta. Myös johtajuuden teoriaa, jonka Alainkin koulutuksensa ja kokemuksensa johdosta tuntee, pilkataan:

"Ne ovat käteviä ja leikkisiä, tarjoavat hupia vähällä vaivalla ja antavat älykkään olon. Niiden ansiosta voi kuvitella itsekin oppivansa jotain tehokkuudesta työympäristössä. Taulukoilla ja matriiseilla on rauhoittava vaikutus. Vuosien kuluessa muodit vaihtuvat ja taulukot seuraavat toisiaan. Yhtenä vuonna tehdään testejä, jotta päästäisiin selvyyteen, ovatko työntekijät järkiperäisiä, energisiä, yhteistyöhaluisia vai päättäväisiä. Seuraavana vuonna kehotetaan tutkimaan, ovatko he sittenkin ahkeria, kapinallisia, edelläkävijöitä, muutosvastarintaisia, myötäeläjiä vai haaveilijoita. Jos vaihdetaan konsulttia. saakin huomata olevansa tosiasiassa suojelija, johtaja, järjestelijä, tunteilija tai lohduttaja. Jos käväisee vielä yhdessä seminaarissa, oppii erottamaan, olisiko sittenkin toiminta-, systeemi-, idea- vai prosessikeskeinen ihminen. Kaikki ovat onnesta sekaisin voidessaan antautua moiseen huijaukseen. Testit eivät pahemmin poikkea horoskoopeista, viime kädessä niistä aina löytää itseään muistuttavia piirteitä, vaikka todellisuudessa omia kykyjään on mahdoton arvioida ennen kuin niitä joutuu koettelemaan äärimmäisissä olosuhteissa." 

Petoksen hinta koostuu kolmesta erityyppisestä osasta: kun tapahtumat alkavat vyörymään, ne johtavat toisiin. Juonenkäänteitä ja jännitystä romaanista ei puutu. Romaanin nimi on avain teoksen tulkintaan: Kuka pettää ja ketä? Kenelle jää mikäkin hinta maksettavakseen?

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

 

"Mathilde naputtaa etusormella auton rattia."

Minerva 2022. Suom. Kaila Holma. Ranskakielinen alkuteos Le serpent majuscule, 2021. Nextoryn e-kirja.

Pierre Lemaitren dekkari Kyykäärme on pöytälaatikosta kaivettu teksti, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1985, mutta joka julkaistiin vasta 2020-luvulla. Kyykäärmeen astelma on herkullinen: päähenkilö on palkkamurhaaja Mathilde, joka alkaa jo käydä vanhaksi ja jonka muisti reistailee. Hän ei toimi kaikkien toimeksiantajansa turvallisuussääntöjen mukaan ja pikku hiljaa hän alkaa tehdä erilaisia virheitä - joita yksi on se, että hän murhaa väärän ihmisen.

Dekkari on täynnä erilaisia juonenkäänteitä, ja lukija seuraa Mathilden edesottamuksia silmät selällään. Mustaa huumoria on paitsi itse dekkarin asetelmassa, myös kielessä:

"Sitten mies rojahtaa lupaa kysymättä tuolille istumaan ja katsoo porttivahtia. Hävytön mies! nainen ajattelee hiljaa mielessään, minkä hänen ilmeensä paljastaa selvästi. Nainen katselee poliisia kuin vanhaa karvatonta koiraa. Epäilemättä siksi että tämä on kalju."

...ja Mathilden ajatuksenjuoksussa:

"- - sydänkohtaus tästä vielä puuttuisi, mennä nyt heittämään veivi tällaisella hetkellä Henrin talon edustalla, piru vie, kylläpä moisista ajatuksista ammentaakin voimaa."

Kyykäärme on toimivaa, kepeää ja vetävää kesälukemista. Aiemmin olen lukent Lemaitrelta romaanin Näkemiin taivaassa (josta tehdyn elokuvankin kävin katsomassa), ja pidin siitä hyvin paljon. Voi olla, että Kyykäärmeen lukeminen aloittaa lukukesäni Leimaitre-jatkumon!

Rachel Cusk: Toinen paikka

"Olen kertonut sinulle, Jeffers, että tapasin kerran paholaisen junassa kotimatkalla Pariisista ja että tuon tapaamisen jälkeen pahuus, joka yleensä uinuu pinnan alla, työntyi esiin ja ryöpsäytti itsensä kaikille elämänalueille."

S&S 2021. Alkuteos Second Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. 184 s. Nextoryn e-kirja.

Rachel Cuskin romaani Toinen paikka on viipyilevä, pieniin tapahtumiin keskittyvä romaani, joka osoittaa, kuinka suuria asioita pienen näköiset tapahtumat kantavat mukanaan ja kuinka järisyttävä merkitys niillä voi elämälle olla.

M on romaanin päähenkilö, nainen, joka asuu rakastamansa Tony-nimisen miehen kanssa marskimaalla, Tonyn omistamassa paikassa. Paikassa on päätalo ja "toinen paikka", toinen talo, johon M. ja Tony majoittavat taiteilijoita. Romaanin henkilögalleriaan kuuluu M:n ja Tonyn lisäksi M:n tytär Justine ja tämän miesystävä Kurt, jotka tulevat vierailemaan marskimaalle, sekä M:n "toiseen paikkaan" kutsuma kuvataiteilija L, joka tuo yllättäen mukanaan nuoren naisen, Brettin.

M on nähnyt L:n näyttelyn Pariisissa ja taulut ovat koskettaneet häntä syvästi: hän alkaa käydä kirjeenvaihtoa L:n kanssa ja kutsuu L:n marskimaalle. Ensin vaikuttaa, että L ei kuuluisuudeltaan ja jetset-elämältään ehdi paikalle, mutta yllättäen hän saapuukin Brett mukanaan, ja he asettuvat taloksi "toiseen paikkaan". L:n saapuminen ei ole sellainen kuin millaiseksi M on sen kuvitellut: L vaikuttaa töykeältä ja etäiseltä, hän on ottanut kutsumattoman vieraan eli Brettin mukaansa, ja hän käyttäytyy kulmikkaasti, lähes töykeästi eritoten M:ää kohtaan. M päättää kuitenkin antautua kohtaamiselle L:n kanssa, toteutuipa se sitten miten tahansa, sillä M tuntee outoa vetoa, viehtymystä tai tuttuutta L:n kanssa, ja odottaa L:n saavan aikaan jonkin muutoksen elämässään ja itsessään, muutoksen, jota hän kaipaa ja tarvitsee.

"Sittemmin olin tajunnut, miten naiivia oli olettaa että muut ihmiset noin vain antaisivat minun muuttua, kun muutokset vaikuttivat heidän omiin etuihinsa", M kuitenkin myöhemmin oivaltaa - mutta L:n ja Brettin saapuminen marskimaalle muuttaa asioita vääjäämättä. M päättää heittäytyä tapahtumien vietäväksi ja luopua vastuusta: "Mutta kerrankin ajattelin, että hoitakoon joku muu tämän! Ja sillä tavalla me menetämme oman kohtalomme hallinnan."

Romaanissa M pohtii jonkin verran myös suhdettaan tyttäreensä Justineen ja lapsuuteen ylipäätään: 

"Minun oli vaikea alistua siihen todellisuuteen, että juuri kun on toipunut omasta lapsuudestaan, päässyt lopulta kiipeämään sen kuilusta ja saanut ensimmäisen kerran tuntea auringon kasvoillaan, paikka auringossa pitääkin luovuttaa vauvalle ja joutuu itse ryömimään taas kuiluun, uhrautumisen kuiluun, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kärsimään niin kuin äitinsä!"

"- - mutta loppujen lopuksi tärkeintä on että he [lapset] onnistuvat lähtemään ulos maailmaan ja pysymään siellä. Uskon, että he itse tietävät tämän paremmin kuin kukaan."

M:n suhde Justineen on osin etäinen ja ihmettelevä: hän on eronnut vaikeasta suhteesta Justinen isään Justinen ollessa pieni, ja isä on pyrkinyt erottamaan äidin ja tyttären toisistaan. Pohdintaan äiti-lapsisuhteesta liittyy pohdinta ylipäätään rakastamisen vapaudesta ja vapaudesta itsessään: "Tonylla ei ole biologisia lapsia eikä verisukulaisia, ja niinpä hän on vapaa rakastamaan ketä haluaa."

L:n ja Brettin läsnäolo vaikuttaa koko M:n perheeseen. Brett, nuori, menevä ja näyttävä nainen, saa Justinen heräämään uudella tavalla eloon. Justine lakkaa pukeutumasta säkkimäisiin vaatteisiin, alkaa hassutella Brettin kanssa ja ottaa etäisyyttä miesystäväänsä Kurtiin, jota hän on aiemmin pyrkinyt miellyttämään ja tavallaan jopa palvelemaankin. 

Kurt huomaa Justinessa tapahtuvan muutoksen ja reagoi siihen L:n yllyttämänä tai kannustamana siten, että hän päättää itsekin ikään kuin ryhtyä taiteilijaksi: hän ostattaa nivaskoja paperia ja hienoja kyniä, pukeutuu kirjoitustakkiin ja -hattuun ja vetäytyy yhteen talon huoneista kirjoittamaan kuin romantiikan ajan taiteilija konsanaan. 

Kurt kirjoittaa ja kirjoittaa, ja eräänä iltana kaikki kokoontuvat päätaloon, Justine musisoi ja Kurt lukee kirjoittamansa tekstin. Kurt on kirjoittanut paksun pinon tekstiä, ja kun M sekä muut tajuavat, että hän aikoo lukea koko tekstin alusta loppuun, M tyrmistyy ja lamaantuu täysin. Tekstin lukemisessa kestää tunnin ja kahden väliltä, kaikki kuulijat vaipuvat kooman kaltaiseen lamaannuksen tilaan ja Tony on nukahtanut. Kun teksti on lopulta luettu, huoneeseen lankeaa hiljaisuus ja M miettii tuskaisesti, miten ihmeessä tekstiä voisi kommentoida, koska on pakko sanoa jotakin, hiljaisuus on rikottava. Lopulta taitelija L rikkoo piinaavan hiljaisuuden: "'Se on aivan liian pitkä', hän  sanoi hiljaisella, kiireettömällä äänellään."

Kaikki kuulijat ovat eittämättä samaa mieltä L:n kanssa. M ajattelee: "Arvasin, ettei Kurt ollut tullut kantaneeksi huolta tekstin pituudesta - päinvastoin, hän oli luultavasti pitänyt sitä merkkinä siitä että kaikki sujui hyvin!" 

Seuraa dialogi Kurtin ja L:n välillä: "'Sen on pakko olla pitkä', hän [Kurt] sanoi aika jäykästi. 'Mutta nyt se on ohi', L sanoi. 'Miksi siis, miksi sen pitää viedä paljon aikaa?' 'Tarina etenee näin', Kurt sanoi. Hän näytti hämilliseltä. 'Tämä oli vasta ensimmäinen osa.' L kohotti kulmiaan ja hymyili vähän. 'Mutta minun aikani kuuluu minulle', hän sanoi. 'Kannattaa miettiä, mitä pyytää ihmisiä kestämään.'"

Välikohtaus tekee näkyväksi sen, millainen vaikutus L:llä on elämään marskimaalla. 

L näyttäytyy toisaalta tarkkanäköisenä, toisaalta hyvin itsekeskeisenä ja lyhytnäköisenä. Tämä tulee näkyväksi esimerkiksi L:n suhtautumisessa Tonyyn, joka edustaa aivan erilaista ihmistyyppiä:

"Hän ei tuntunut tajuavan, että Tony omisti tämän maan ja sai tehdä täällä mitä halusi, ja luulen ettei hän tajunnut sitä siksi, että hänen käsityksensä omistamisesta piti sisällään joukon peruuttamattomia oikeuksia, jotka liittyivät häneen itseensä. Hänen omaisuuttaan oli hänen omaa persoonaansa säteinä ympäröivä kehä; sitä oli se ympäristö jossa hän sattui kulloinkin olemaan."

L:n oleilu "toisessa paikassa" saa yllättäviä käänteitä ja se muuttaa kaikkien romaanin henkilöhahmojen elämää ja heidän välisiä suhteitaan. Romaanin loppupuolella M kysyy Tonylta "Luotitko sinä häneen?" uskoen, ettei Tony ollut koskaan luottanut L:ään. Tony vastaa: "Ainoastaan villieläin ei luota kehenkään."

Toinen paikka käsittelee siis hyvinkin suuria teemoja, jotka vaikuttavat näennäisen pienten tapahtumien taustalla: luottamusta, muutoksen halua, identiteettiä, elämän tarkoitustakin. 

Romaanin loppusanoissa Cusk kertoo Toisen paikan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos, joka on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta  luonaan Taosissa New Mexicossa. 

Kuutti Koski: Zeniitti

 

"Kun maapallo käänsi kylkeään ja valo ylis Eurooppaan, aukoi Pariisin ensimmäinen kaupunginosa vielä unisia silmiään."

Like 2021. 332 s.

Kuutti Kosken romaani Zeniitti kertoo historiallisesta henkilöstä, tutkimusmatkailija ja tiedemies Maupertuisista. Romaanin alussa Maupertuis palaa Tornionjokilaaksosta Pariisiin: hän on todistanut mittauksillaan maapallon olevan Newtonin ajatusten mukaisesti mandariinin muotoinen, ja nyt hänen on vakuutettava asiasta Pariisin kartesiolaiset, jotka kannattavat vahvasti näkemystä siitä, että maapallo on sitruunan muotoinen. 

Romaani piirtää Maupertuisista inhimillisen ja moniulotteisen henkilökuvan: toisaalta hän näyttäytyy totuudenetsijänä, toisaalta kunnianhimoisena ja -haluisena, siis kovin inhimillisenä hahmona. Tavallaan Maupertuis näyttäytyy myös perinteisenä, yksinäisenä tutkimusmatkailijana, sillä vaikka hänellä on ystävyys- ja naissuhteita, hän matkustaa paljon ja vaikuttaa kokevan jonkinlaista juurettomuutta tai väliinputoajuutta:

"Olin aina matkustanut kuin riivattu, mutta itse lähdön ja saapumisen hetkistä en koskaan pitänyt. Ne vaativat valppautta, täytyi uhrata ajatuksia käytännöllisiin välttämättömyyksiin, kuten siihen, missä vaatteet, kynät ja paperiliuskat sijaitsivat. Ja sen kaiken keskellä oli kyettävä jättämään taakseen jotain merkityksellistä, kenties vuosia tai vuosikymmeniä tai sitten joutui palaamaan johonkin, jonka luuli jo jättäneensä."

Zeniitti kuvaa kiinnostavalla tavalla paitsi päähenkilöään, myös 1700-luvun Eurooppaa ja sen tiedemaailmaa. Tieteentekemisen reunaehtoja - kuten suhteita, rahoitusta, uskottavuutta ja asemaa tiedemaailmassa - kuvataan mehevästi. Siinä missä sosiaalinen media on meidän aikamme solvaamisen ja mustamaalaamisen likaviemäri, osattiin lokakampanjoita masinoida tehokkaasti 1700-luvullakin painotuotteiden ja lukutaidon yleistyttyä. Zeniitti näyttää esimerkiksi Voltairen taitavana ja tunnettuna pilkkaajana, jonka kaksinaamaisuudelta Maupertuiskaan ei näytä välttyvän. Euroopassa suurta suosiota nauttivat anonyymisisti ja sensuurin ohi julkaistut häväistysjuorut, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää mutta jotka leviävät kulovalkean tavoin.

Muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kuin vain päähenkilöä kuvataan elävästi: esimerkiksi matemaatikko Leonhard Euler on omalle tieteelleen äärimmäisen uskollisesti omistautunut hahmo, jonka sosiaalisissa kyvyissä olisi parantamisen varaa mutta joka tekee viiltävän suorasanaisia analyysejä muista ihmisistä, koska häneltä puuttuu kohteliaisuussuodatin täysin - päähenkilö Maupertuisin Euler toteaa olevan matemaatikkona ja tieteentekijänä keskinkertainen, mutta eritäin taitava muiden ajatusten yhdistelemisessä synteesiksi. Maupertuisin luottoystävä, herttuatar madame d'Aiguilon puolestaan on kohtelias ja tahdikas, mutta osuva havainnoimaan ihmisiä, niin itseään kuin muitakin: "Tiedänpäs, tiedän tarkalleen, mistä puhun, ja olen jo siinä iässä, etten jaksa enää olla puhumatta."

Zeniitti on romaani paitsi valistusajan Euroopasta, tieteestä ja tiedemiehestä, myös elämästä ja vanhenemisesta. Mitkä ovat ne asiat, joita eniten tavoittelemme, ja mikä on ihmiselon zeniitti, korkein kohta ja saavutus? Ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita? Zeniitti on viehtättävä romaani toisaalta siksi, että sen tarinassa voi matkustaa aivan erilaiseen maailmaan kuin omamme, toisaalta siksi, että se omassa maailmassaan näyttää myös nykyaikamme ja ihmisyyden ylipäätään.

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

Albert Dupontel: Näkemiin taivaassa

Pidin todella paljon Pierre Lemaitren Concourt-palkinnon voittaneesta romaanista Näkemin taivaassa (2013, suom. 2014) ja kun huomasin, että siitä on tehty elokuva, halusin ehdottomasti nähdä elokuvan. Ja sekin oli hyvä!

Albert Dupontelin (joka myös näyttelee keskushenkilö Albert Maillardia) ohjaama Näkemiin taivaassa (2017) onnistuu olemaan yllättävän uskollinen romaanille. Etukäteen mietin, miten 546 sivua saadaan puristettua tuntiin ja viiteenkymmeneenseitsenmään minuuttiin, mutta vastaus on, että ilmeisen hyvin.

Elokuva onnistuu olemaan sekä realistinen että ennen muuta absurdi, kuten romaanikin. Rintama- ja sairaalakohtauksissa ei mässäillä ruumiillisuudella, mutta myönnän silti katsoneeni elokuvaa osin kurkkien sormien välistä. Romaanissa suuressa roolissa ovat myös eräänlaiset naamiohuvit, ja mietinkin etukäteen, kuinka ne on saatu visualisoitua. Hienosti!

Näkemiin taivaassa saa katsojan sekä nauramaan että itkemään. Kannattaa mennä katsomaan, jos saa mahtumaan Finnkinon esitysajat omaan kalenteriinsa sopiviksi - huhtikuun viimeisenä viikonloppuna elokuvaa pyöritti koko Helsingissä vain Kinopalatsi, yhdessä salissa, lauantaina klo 11.30 ja sunnuntaina klo 12.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

"Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten."

Minerva 2014. Suom. Sirkka Aulanko. Alkuteos Au revoir là-haut, 2013. 546 s.

Pierre Lemaitren vuonna 2013 Concourt-palkittu romaani Näkemiin taivaassa on todella koukuttava, kerrontaratkaisuiltaan taitava, elämän absurdiuden näkyville tuova kirja, jonka tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan loppumetreiltä ja piirtää kuvan siitä, mitä sodan jälkeen voi tapahtua. Näkemiin taivaassa on yksi parhaista romaaneista, joita olen lukenut.

Romaanin keskushenkilö on Albert Maillard. Maillardin kautta lukija pääsee seuraamaan inhimillisestä näkökulmasta sitä, mikä on sotilaan asema sodan päätyttyä: mitä vaihtoehtoja elämä tarjoaa, miten rintamalla syntyneet suhteet - joissa pelastettavana tai tuhottavana on ollut oma tai jonkun muun henki, joskus ruumis - velvoittavat sodan jälkeen, miten sota-ajan valta-asetelmat ja toimintatavat heijastuvat rauhanajan yhteiskuntarakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia hajalle pommitettu maa ja kansakunta tarjoavat niille, jotka mahdollisuuksia näkevät.

Näkemiin taivaassa on niin ovela ja monesti lukijan odotusten alta maton vetävä romaani, että siitä on oikeastaan hyvin hankalaa kirjoittaa paljastamatta liikaa. Tartuin itse teokseen takakansitekstin perusteella, mutta luettuani takakansitekstin uudelleen teoksen lukemisen jälkeen ajattelen, että se antaa lopulta romaanista paljon konservatiivisemman ja perinteisemmän kuvan kuin mitä romaani lukukokemuksena lopulta oli. Romaanissa on joitain niin absurdeja ja groteskeja kohtauksia, että nauroin useamman kerran ääneen sitä lukiessani. Toisaalta kaikista henkilöhahmoista - olipa kyseessä sitten sankari, roisto tai jotain siltä väliltä - näytetään myös inhimillinen puoli. Loppuratkaisua saa jännittää viimeisille sivuille saakka, mutta juonenkäänteistä romaanissa ei muutenkaan ole pulaa. Mitenkään vaikeasti seurattavaa tämä piirre ei kuitenkaan kirjasta tee.

Romaanin henkilökuvaus on tarkkapiirteistä, huumoria unohtamatta:

"Labourdin oli ääliö, jota hänen typeryytensä oli auttanut eteenpäin. Se ilmeni poikkeuksellisena itsepintaisuutena, joka oli politiikassa yleensä kiistämätön hyve, vaikka hänessä se johtui vain kyvyttömyydestä muuttaa mielipidettään ja täydellisestä mielikuvituksen puutteesta. Se oli hyödyllistä typeryyttä. Kaikessa keskinkertaisuudessaan Laboudin oli mies, jonka saattoi sijoittaa minne tahansa, ja hän täytti uskollisesti tehtävänsä, siis varsinainen kuormajuhta, jolta saattoi pyytää mitä tahansa. Paitsi älykkyyttä, mikä oli suunnaton etu."

Lukukokemusta tulee väkisinkin verrattua toiseen laajaan sotaa Euroopassa käsittelevään romaaniin, joka on (uudemmuudestaan johtuen?) saanut huomattavasti enemmän mediahuomiota, nimittäin Anthony Doerrin teokseen Kaikki se valo jota emme näe. Omaan makuuni Doerrin teos - vaikka siinä paljon hyvää ja kiinnostavaa onkin - edustaa liikaa world fictionia, aikuisille tarkoitettua satua. Vaikka Lemaitren romaanissa on uskomattomia älynvälähdyksiä (jotka voisi mahdollisesti myös tulkita satumaisiksi juonenkäänteiksi), ne eivät ole samalla ärsyttävällä tavalla naiivin laskelmoidun oloisia kuin Doerrin romaanissa. Näkemiin taivaassa pikemminkin näyttää sen, että jos sodan puhutaan edustavan järjettömyyttä, niin yhtä lailla sitä seuranneella rauhanajalla on samankaltaiset piirteensä; olisikin hyvin naiivia ajatella, että yhtenä päivänä sodan ehdoilla (varsinkin rintamalla) toimineet ihmiset seuraavana rauhanaikaa edustavana päivänä olisivat muuttuneet ihmisiksi, jotka eivät toimi sodan logiikalla.

Minulle Näkemiin taivaassa oli paitsi kerrassaan mehevä lukukokemus, myös sille silmiä avaava teos, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun katastrofi (tässä tapauksessa ensimmäinen maailmansota) loppuu ja kaiken ikään kuin pitäisi olla hyvin, mutta ei tietenkään ole. Lemaitren romaani on myös siitä raikasta tekstiä, että se ei todellakaan edusta perinteistä suomalaista ankeilurealismia, jossa kieriskellään sodanjälkeisessä harmaudessa ja köyhyydessä. Harmaata ja köyhää on myös keskushenkilö Albert Maillardin elämä, mutta siihen liittyy olennaisesti myös strutsinsulkia, morfiinia, hevosenpää ynnä muuta...


* * *
Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Illan hämärässä niitä sataa taivaalta."

WSOY 2015. Suom. Hanna Tarkka. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. 543 s.

Kaikki se valo jota emme näe on varsin toimiva lukuromaani, mutta osin se vaikuttaa liian hiotulta ja laskelmoidulta omaan makuuni.

Päähenkilöitä on kaksi: sokea Marie-Laure-tyttönen, joka asuu kaksin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa, ja orpo Werner, joka asuu lastenkodissa Jutta-siskonsa kanssa. Romaani sijoittuu 1930- ja 1940-lukujen Eurooppaan, siis natsi-Saksan aikaan, sekä Saksaan että Ranskaan. Maria-Laure on ranskalainen, Werner sinisilmäinen ja pellavapäinen (siis täydellisen arjalaisen näköinen) saksalainen.

Kuten world fictionissa yleensä, tässäkin tarinassa on mukana maaginen elementti. Museossa, jossa Marie-Lauren isä on töissä, säilytetään salaperäsitä jalokiveä, "Liekkien merta", johon liittyy tarinan mukaan kirous - ja toki jalokivi on myös mittaamattoman arvokas. Kun toinen maailmansota syttyy, mudeon aarteita kuljetetaan turvaan, ja niin jalokivi - tai yksi kolmesta siitä hämäyksen vuoksi tehdystä kopiosta - päätyy Marie-Lauren isän mukaan kuljetettavaksi turvaan natseilta, jotka rohmuavat itselleen arvo-omaisuutta ympäri Eurooppaa.

Romaanissa kuvataan myös köyhyyttä ja kurjuutta, mutta as they say, every cloud has a silver lining, right; köyhyyskin luo sadunkaltaisen maailman - aina on ystävällisiä aikuisia, jotka kokkaavat herkkuarterioita vähistä aineksista, ja ehkäpä jossakin odottaa rikas mutta oudon maineessa oleva isosetä, jonka valtavaan taloon voi asettua asumaan, tai ehkäpä köyhäkin lapsi onnistuu poikkeuksellisilla kyvyillään tai ulkonäöllään vakuuttamaan jonkun aikuisen, joka uskoo häneen...

Romaanista on pyritty rakenteeltaan tekemään mahdollisimman mukaansatempaava: Alussa kerrotaan vuodesta 1944, tapahtumista, joiden äärelle romaanin pääaikataso päättyy. Sitten tempoillaan osioittain 1930- ja 1940-lukujen välillä ja vaihdellaan kerronnan näkökulmaa Marie-Lauresta Werneriin. Aivan lopussa on vielä kaksi loikkaa kohti nykyaikaa, ensin vuoteen 1974 ja sitten vuoteen 2014. Nämä aikatason siirtymät tuntuvat turhilta ja selitteleviltä.

Täysin turhanpäiväinen Kaikki se valo jota emme näe ei kuitenkaan ole. Se tuo lapsinäkökulmaa toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja tekee kiehtovaksi radion merkityksen toisaalta ylipäätään tuona aikana, jolloin radio oli sellainen teknisen kehityksen huipentuma, joka kuitenkin oli monessa kodissa, toisaalta sodan näkökulmasta näyttäessään radioteknologian merkityksen vihollisia etsittäessä ja tietoa levitettäessä. Tämä romaanin ulottuvuus tekee fiktiivisestä maailmasta samalla tapaa viehättävän kuin A. S. Byattin Lasten kirjassa, joka on yksi suosikkijärkäleromaanejani.

Kesäkirjana Kaikki se valo jota emme näe on siis mielestäni mukiinmenevä, mutta mikäli ei harrasta lukemista kovinkaan aktiivisesti, aikaa ei kannata käyttää tähän romaaniin, vaikka romaani Pulitzer-palkinnon onkin pokannut.

* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti

"Valonvälähdys heijasti hirttäytyneen miehen varjon seinälle."

Like 1998/2003. Suom. Katja Kallio. Alkuteos El club Dumas, 1993. 449 s.

Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs portti oli takkuisinta luettavaa aikoihin, mutta tulipa kahlattua läpi.

Teoksen ideassa on jotain samaa kuin Da Vinci -koodissa: arvoituksen ratkaisija, tässä tapauksessa kirjaetsivä Lucas Corso, säntäilee ympäri Eurooppaa jäljittämässä käsikirjoituksia ja kertomuksia ja havaitsee yhtäkkiä olevansa keskellä epäilyttävää tapahtumavyyhtiä, arpinaamaisen miehen varjostamana.

Yhdeksäs portti vilisee kirjallisuusviittauksia, ennen kaikkea Dumasin Kolmeen muskettisoturiin. Lukija joutuu nimien ja kertomusten vyyhtiin, jossa ei aina tiedä, puhutaanko fiktion sisäisestä todellisuudesta vai jostain teoksesta - varsinkin kun intertekstuaalisuus limittää todellisuudet toisiinsa.

Yhdeksäs portti koettaa olla jännittävä, jopa saatanan kanssa flirttaileva salatieteinen kertomus, mutta jännite ei missään vaiheessa synny puhumattakaan siitä, että se kantaisi. Epäilyttäviä kuolemantapauksia, kohtalokkaita naisia ja takaa-ajoja on aika ajoin, mutta ne eivät muutu eläviksi. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia tyyppejä. Jännitystä koetetaan luoda varsin kömpelöin keinoin - eräässäkin intensiiviseksi pyrkivässä kohtauksessa "salama valaisi hänen kasvonsa" noin kolme kertaa. Hohhoijaa.

Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset

Gaudeamus 2010. 365 s.

Teemu Ikosen kirjallisuushistoria 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset paljastuu lukemisen jälkeen - lukijan sivistyksen lisäännyttyä 1700-luvun kirjallisista konventioista - monellakin tapaa 1700-lukulaiseksi.

Kirjoittaja itse toteaa rakennevalinnan, sen, että teos on kirjoitettu ensyklopediamuotoon, kumpuavan käsiteltävästä aikakaudesta. Myös teoksen nimen voi sanoa heijastelevan pituuksineen ja alaotsikoineen aikakautta - mahtoiko olla Sofi Oksanen, joka kirjoitti Kun kyyhkyset katosivat -teoksen oheisblogissaan nykyajan suhtautumisesta teosten nimiin: ytimekäs yksisanainen nimi olisi paras (ja sellaisiahan suurin osa nykyteosten nimistä on -?).

Ikosen teos on kiinnostava. Ainakin itse sain siitä hyvin paljon uutta tietoa 1700-luvusta - ei ainoastaan kirjallisista teoksista ja kirjailijoista, vaan laajemminkin kirjallisuuden konventioista, tekijyydestä, julkaisemisen todellisuudesta. Teoksen painopiste on Ranskassa ja Englannissa, Saksakin tulee mainituksi.

Ensyklopediaa on mahdollista lukea sana-artikkeli kerrallaan kulkienristiviitteiden polkua, mutta itse nautin eniten konservatiivisesta alusta loppuun -lukemisesta, joten niin toimin tämänkin teoksen suhteen. Lukustrategia tuntui palkitsevalta, sillä kun sama asia tuli uudemman kerran vastaan eri sana-artikkelissa, kykenin jo lukijana nyökyttelemään muka-asiantunevasti kyseisen seikan kohdalla.

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

 

"Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina vuonna 1625 Meungin kauppala, missä Roman de la Rose'in tekijä oli syntynyt, näytti joutuneen niin täydellisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tunkeutuneen sinne vallatakseen itselleen siitä toisen Rochelle'in."

Otava 2004. Suom. Anna Louhivuori. Alkuteos Les trois mousquetaires, 1844. 264 + 278 + 315 s.

Athos, Porthos, Aramis - ja nuori d'Artagnan. Mutta hetkonen - siinähän on neljä nimeä? Sukeltaessani Kolmen muskettisoturin maailmaan hämmennyin ensin tästä seikasta. Klassikkoromaania kerrotaan ennen kaikkea d'Artagnanin näkökulmasta, nuorukaisen, joka lähtee Pariisiin haaveenaan tulla muskettisoturiksi. Kuohuvaverinen d'Artagnan ajautuu ja heittäytyy erinäisiin kaksintaisteluihin, joiden kautta hän tutustuu kolmeen muskettisoturiin, jotka ovat alussa mainitut Athos, Porthos ja Aramis. Ja sitten varsinainen seikkailujen pyörre voi alkaa.

Neljän miehen ystävyydestä muodostuu jo alussa vahva side, mutta 1600-luvun nuorukaisille pelkkä hengaileminen ei riitä, on oltava jotain enemmän. Tätä kuvaa hyvin d'Artagnanin pohdinta ystävyyden alkumetreillä: "Hän alkoi ajatella, että tällä ystävyysliitolla, jonka muodosti neljä rohkeaa, aloitekykyistä ja toimintatarmoista miestä, pitäisi olla muitakin päämääriä kuin maleksiminen kävelyteillä, miekkailutunnit ja enemmän tai vähemmän henkevät pilapuheet. Todellakin, neljän heidänlaisensa miehen, jotka olivat vannoneet toisilleen uskollisuutta henkeen ja kukkaroon saakka, neljän miehen, jotka aina pitivät yhtä eivätkä koskaan väistyneet, vaan panivat joko erikseen tai yhdessä toimeen yhteisesti tekemänsä päätökset, neljän käsivarren, jotka saattoivat uhata joka ilmansuuntaa tai kääntyä kaikki neljä samaan kohteeseen, piti väistämättömästi joko salaisesti tai avoimesti, joko maanalaisia teitä tai muuriaukon kautta, joko juonitteluin tai väkivalloin pystyä raivaamaan tie millaiseen päämäärään he ikinä halusivat, miten etäiseen tai lujasti puolustettuun tahansa."

Tarina sijoittuu siis 1600-luvun Ranskaan ja Englantiin, ja tuolloin muun muassa kunniakäsitys oli erilainen kuin toisaalta nykyään ja toisaalta myös romaanin kirjoitusajankohtana 1800-luvulla. Muskettisoturit puolustavat milloin omaa kunniaansa ja milloin kuninkaan kunniaa urhoollisesti ja kuolemaa pelkäämättä, sillä kuolema odottaa itse kutakin elämän päätepisteessä. Miekkataisteluissa sekä saadaan pintanaarmuja että vakavampiakin vammoja, haavoitutaan toipumattomasti tai kerralla kuolettavasti ja muskettien luodit viuhuvat vimmaisesti. Kuoleminen on vaihtoehto, elävänä säilyminen myös.

Romaani koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu päähenkilö d'Artagnaniin ja kolmeen muskettisoturiin sekä pariisilaiselämään - kuninkaan hoviin ja kardinaalin valtaan. Toisessa osassa rakkausseikkailut ovat suuremmassa roolissa, kolmas osa alkaa taistelukuvauksilla ja huipentuu lopussa sellaiseen juonittelujen ja tragedioiden vyyhtiin, että ei voi kuin ihailla Dumasin kykyä rakentaa jännitteitä.

Kolme muskettisoturia on ennen muuta miehistä ja ystävyydestä kertova romaani. Rakkauskin punoutuu vahvasti juoneen, mutta naishahmot ovat lähinnä joko rakkauden kohteita tai melko avuttomasti rakkaudentunteen ohjailemia - elleivät sitten ilmiömäisiä paholaisia, kuten seuraava repliikki antaa viitteitä: "Minäkö pyörtyisin, minä? Pidättekö te minua minä tahansa naikkosena? Kun minua loukataan, minä en pyörry, minä kostan, käsitättekö?"

Kolme muskettisoturia on kerrassaan nautittava ja suositeltava aikamatka niin kielellisesti kuin kulttuurisestikin.

Runoilevien naisten kaupunki. Uutta ranskankielistä runoutta.

Tammi 2010. Toimittaneet ja suomentaneet Marja Haapio, Kristiina Haataja, Jouni Inkala, Annukka Peura, Helena Sinervo ja Anni Sumari.

Runoilevien naisten kaupunki -antologia esittelee 14 1900-2000-luvun ranskalaista runoilijaa. Saatesanoissa sukupuolivalintaa perustellaan sillä, että toisaalta tähänastisen suomennokset esittelevät lähinnä miesrunoilijoita ja toisaalta naisrunoilijoiden asema Ranskassa ei ole ollut yhtä vahva kuin Suomessa.

Antologian runoilijoista eritoten kaksi herätti mielenkiintoni: Linda Maria Baros (s. 1981) ja Fabienne Courtade (s. 1958).

Linda Maria Barosilta kokoelmaan on suomennettu läpileikkaus runoja kokoelmasta La maison en lames de rasoir (Partakoneenteristä rakennettu talo, 2006). "Vaarallinen, partakoneenteristä kyhätty talo on kyseenalaisen epämääräisesti pystyssä pysyvä parisuhdekoti, yhtä aikaa mahdoton ja ainoa mahdollinen", kuvailee alkuperäistä kokoelmaa näiden runojen suomentaja Kristina Haataja. Alkuperäinen kokoelma rakentuu prologin ja epilogin ympäröimistä huoneista ja tiloista, joista kustakin tähän antologiaan on suomennettu yksi runo. Prologi alkaa näin:"Olevaisen usvasta nousee talo / muistuttaa partakoneenteristä rakennettua palatsia / joka pysyy tasapainossa / sinun ranteesi päällä." "Sinun ranteesi päälle" päättyy myös epilogi, ja seitsemän sutta valvoo kynnyksellä. Barosin runoissa on vahvaa kuvastoa ja voimakas tunnelma.

Fabienne Courtaden runot ovat aukkoisempia. Ne käsittelevät läsnäoloa ja poissaoloa, rakkautta ja kuolemaa. Tähän antologiaan Courtadelta on suomennettu (Marja Haapio) runoja kahdesta kokoelmasta, Ciel inversé II (Nurin kääntynyt taivas, 2002) ja Il reste (Se mitä jää, 2003). Varsinkin jälkimmäinen on kiinnostava: "joskus unohdan teidät   antaudun toisiin leikkeihin kuin meidän / tai silmät kiinni   kieltäydyn ajattelemasta jotakuta   en ole enää läsnä, en / edes teidän takianne   minulla on tarve vahingoittaa itseäni   tappaa itseni /    monta kertaa päivässä   ne ovat pakolaispäiviä / --".

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

"Kaksitoista naista rivissä."

WSOY 2009. 237 s.

Kiinnostuin orastavasti Tommi Melenderin Ranskalaisesta ystävästä jo sen julkaisuvuonna, 2009. Sitten unohdin koko romaanin. Nyt törmäsin siihen uudelleen ja luin sen. Romaanin takakansiteksti on ongelmallinen. Sen perusteella romaanista syntyy liian eteerinen, jopa lälly odotushorisontti. Särmä puuttuu.

Itse kertomuksessa, kerronnassa ja henkilöhahmoissa särmää kuitenkin on. On arkea: päähenkilö Joel Raennon osalta tyhjänpäiväinen konsultintyö, vanheneva äiti ja ongelmainen hulttioveli. On tunnelmointia ja korkeakulttuuria: matka ranskalaiseen pikkukaupunkiin (joka tosin ei täytä odotuksia vaan osoittautuu toisenlaiseksi) sekä Gustave Flaubert, 2000-luvun (post)moderni ahdistus ja kaipuu 1800-luvulle, yksinkertaisempaan elämään. Sisällöllisten piirteiden lisäksi myös kerronnassa on tehoa. Melender käyttää yllättäviä pikku groteskiuksia. Päähenkilön tympääntynyttä mielentilaa saattaa esimerkiksi kuvata se, että hän sillalla jokea ylittäessään toteaa joen löyhkäävän "pesemättömälle pillulle". Ja sitten taas palataan vaikkapa moraalikysymyksiin, pohtimaan hyvyyden ja pahuuden olemusta.

Romaanin päähenkilö on siis suomalainen Joel Raento. Hän on hyväpalkkainen paskanpuhujakonsultti, joka jollain lailla palaa loppuun työssään - näkee työnsä moraalittomuuden ja tyhjyyden ja päättää paeta elämästään ennen kuin julkisuus tekee saman havainnon hänestä. Työnsä tyhjänpäiväisyyttä Joel havainnoi näin: "Julkisuus oli käypää valuuttaa siinä missä raha. Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää." Syntynyt kuva ei ole mairitteleva.

Työelämän kritiikkiä on romaanissa muuallakin. Kun Joel on jättänyt Suomen taakseen ja asettunut ranskalaiseen pikkukaupunkiin Aronvilleen, hän ongelmatilanteessa soittaa firmakaverilleen Magnukselle Suomeen: "Soitin Magnukselle, joka heräsi työhuoneensa sohvalta ja kertoi puurtaneensa pikkutunneille Intiaanileirin tuotantoon liittyvien sopimusasioiden kimpussa. En kiitellyt hänen uutteruuttaan eikä hän odottanutkaan minun kiittelevän. Jokainen päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Jos Magnus halusi luopua yöunistaan järjestääkseen työttömät meklarit metsään leikkimään inkkaria, se oli hänen asiansa." Jokainen siis päättää itse, kelle tai mille itsensä orjuuttaa. Joelin tapauksessa "orjuudesta" "vapauteen" lähtemisen mahdollistaa menestynyt firma, rahaongelmia ei siis ole. Tässä mielessä Ranskalaisen ystävän juonen Joelin osalta mahdollistaa trendikäs downshiftaaminen - kyseessä on henkilö, jolla on sellainen varallisuus ja asema, josta voi asettautua leppostelemaan.

Konsulttikeikkojen lisäksi Joel on myös jonkinlainen kirjailija. Hän on julkaisuut tekstin nimeltä Penisdialogeja - siitä on tullut suosittu ja sitä on esitetty myös ulkomailla, mutta se edustaa Joelille yhtä valheellista tekoa kuin mikä tahansa konsulttikeikka. Kirjailijajulkisuus saattaa mahdollistaa pääsyn naisten hameenhelmojen alle, mutta mitään ylpeyttä Joel ei tekstistään tunne, pikemminkin häpeää. Kirjailijuutta romaani kommentoi Joelin suulla seuraavasti: "Kun luopuu arkiminästään ja omaksuu itselleen kirjailijaminän, voi hakea kostoa ja hyvitystä sille kaikelle, mikä painaa rintaa lyijypunnusten tavoin." Kommentti vaikuttaa romaanin kokonaiskerrontaan suhteutettuna ironiselta kommentilta, mutta Joelin suusta totuudelta.

Aronville vaikuttaa Joelista tympeältä, sulkeutuneelta ja uhkaavaltakin. Hän kuitenkin tutustuu paikalliseen Marceliin, josta tulee hänelle "ranskalainen ystävä". Marcelin kautta Joel saa näkymän pahuuden maailmaan - syrjäytymiseen, epäonneen, järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Marcelin kautta romaani pohtii hyvyyden ja pahuuden suhdetta: "Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja tai tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen?"

Umberto Eco: Prahan kalmisto

"Jos kulkija tuona harmaana maaliskuun aamuna vuonna 1897 olisi vaaraa uhmaten ylittänyt place Maubertin, tai la Maubin, kuten alamaailma sitä kutsui (aukio oli ollut jo keskiajalla yliopistoelämän keskus, jolloin se täyttyi Vicus Stramineuksella eli rue du Fouarrella sijaitsevan filosofisen tiedekunnan opiskelijoista, ja myöhemmin se tuli kuuluisaksia Étienne Doletin kaltaisten ajatuksenvapauden puolustajien mestauspaikkana), hän olisi huomannut seisovansa yhdessä niistä harvoista Pariisin kolkista jotka olivat säästyneet paroni Haussmannin purkutoimilta, löyhkäävien kujien tihentymässä, jonka halkaisema Bièvrejoki siinä kohdassa vielä pulppusi ulos metropolin sisuksista, minne se oli jo ajat sitten kahlehdittu, virraten sitten kuumeisena, korisevana ja matoja kuhisevana läheiseen Seineen."

WSOY 2012. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il cimitero di Praga, 2010. 521 s.

Simone Simonini vihaa juutalaisia. Kyllä, hän vihaa myös jesuiittoja ja vapaamuurareita, mutta eniten hän vihaa juutalaisia. Simonini on ammatiltaan luikurimainen väärentäjä, kunnon petturi, joka on valmiina vaihtamaan puoltaan palkkaajan mukaan, valmiina vaihtamaan maisemaa vaadittaessa sekä valmiina erilaisten valeidentiteettien vietäväksi.

Prahan kalmisto on ecomaista minäpeliä, joka ei enää olekaan Simoninin itsensä hallittavissa. Simonini asuu Pariisissa, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän enää tunne itseään kunnolla. Hän tutustuu mieheen, jonka nimen hän arvelee kirjoitettavan Froïde. Froïde tutkii hysteerikkoja, ja epäilee, että paras hoito ei ehkä ole nyt muodissa oleva magneettihoito, vaan apua voisi olla siitä, jos potilas puhua jaarittelisi jollekulle, joka vain kuuntelee ja kuuntelee. Tuolloin voisi lopulta paljastua sellaisiakin seikkoja, jotka potilas salaa jopa itseltään.

Simonini päättää kokeilla Froïden neuvoa, mutta hän ei suinkaan halua avautua ties kenelle asioistaan. Niinpä hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan sivuille ilmestyy kuitenkin täysin eri käsialalla kirjoitettua tekstiä, jonka kirjoittajaksi paljastuu apotti Dalla Piccola. Simone Simoninin asuntoa ja Dalla Piccolan asuntoa yhdistää salakäytävä ja lisäksi miehet tietävät toisistaan yllättäviä asioita. Simoninin ja Dalla Piccolan välille keskittyy Prahan kalmiston ecomaisin jännite, mutta muidenkin henkilöhahmojen identiteetti on liukuvaa narratiivia.

Romaani on täynnä väärentäjiä, agentteja, kaksoisagentteja, lahjontaa, asiakirjaväärennöksiä ja sepitteitä, jotka putkahtavat esiin välillä asiakirjoina, välillä fiktiivisinä kertomuksina. "Vakoilijoita ei neutralisoida raivaamalla heidät tieltä vaan syöttämällä heille vääriä tietoja."

Simonini pitää elämäntehtävänään tai suurimpana työnään sepitettä Prahan kalmistosta. Tarinassa, joka on osin hänen keksimäänsä, osin aiemmin julkaistuista romaaneista kopioitu tarina ja osin kollaasi hänen kuulemistaan kertomuksista, rabbit kohtaavat prahalaisella hautausmaalla ja keskustelevat juutalaisesta salajuonesta, jonka päämääränä on maailmanvalloitus ja muiden kansojen ja uskontojen alistaminen. Antisemitismi aaltoilee 1800-luvun Euroopassa, ja toisinaan aika on otollinen Simoninille, toisinaan ei. Kuitenkin kertaus on opintojen äiti ja toisto on tärkeää: "Ei kukaan voi rakastaa ketään koko elämäänsä - tuo mahdoton toive johtaa aviorikokseen, äidinmurhaan, ystävän pettämiseen... Sen sijaan jotakuta voi vihata koko elämänsä. Kunhan tämä vain on alati läsnä ruokkimassa vihaamme. Viha lämmittää sydäntä." Kertomus alkaa lopulta elää omaa elämäänsä irrallaan sepittäjästään, joka tällöin toteaakin: "Katselen toisten elämää kuluttaakseni aikaa. Elän kuin eläkeläinen, tai sotaveteraani."

Econ romaani on totta kai myös kertomus kertomuksista, pohdintaa faktan ja fiktion voimasta ja suurten kertomusten synnystä. Epilogissa "Tarpeettomia tieteellisiä taustatietoja" kertoja/kirjailija avaa lukijalle narratologisten käsitteiden (story/plot, fabula/sjuzhet) avulla romaanin rakennetta. (Taulukkoon ei kannata tutustua ennen romaanin lukemista, koska se todellakin sisältää juonipaljastuksia. Tosin romaanissa on kyse paljolti muustakin kuin vain juonesta.)

Todellisuuden ja fiktion rajaa hämmentää myös taulukon jatke. Lukija kyllä tuntee 1800-luvun antisemitismin seuraukset 1900-luvulla, mutta taulukko esittelee antisemitististen tekstien historiaa: vuonna 1905 ilmestyy Venäjällä Sergei Niluksen kirja Juutalaisten salainen ohjelma, joka Simoninin Prahan kalmiston tapaan perustui "autenttiseen käsikirjoitukseen" nimeltään Siionin viisaiden pöytäkirjat - vuonna 1921 The Times osoittaa Pöytäkirjojen fiktioyhteyden, ja vuonna 1925 Hitler kiistää tämän teoksessaan Mein Kampf.

Epilogissa käsitellään myös sitä, kuinka fiktiivisiä/todellisia romaanin henkilöhahmot ovat. Takakansi vihjaa: "Myös kaikki /--/ henkilöt ovat olleet olemassa - yhtä lukuun ottamatta." Toki tuo yksi on juurikin päähenkilömme, Simone Simonini. Epilogi ei ole yhtä suorasanainen kuin takakansi, vaan se laittaa merkityset pakenemaan, myös päähenkilön fiktiivisyyden: "Tosin tarkemmin ajatellen myös Simone Simonini, olkoonkin että hän on eräänlainen kollaasi joka on pantu tekemään eri ihmisten tekemiä asioita, on tavallaan ollut olemassa. Voi jopa sanoa, hän elää yhä keskuudessamme."

Odotan innolla poliisin tutkimusten etenemistä tämänhetkisessä kuumana käyvässä suomalaisessa fiktiokeskustelussa, Enkeli-Elisan tapauksessa. Minttu Vettenterän, Enkeli-Elisan seikkailujen s.o. Jonakin päivänä kaduttaa -teoksen kirjoittaja argumenteissa on samankaltaista venyvyyttä: "Aivan alusta lähtien kirjoittaja toteaa painottaneensa sanoja 'Kyse on fiktiivisestä tarinasta tosielämän ihmisistä'". Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla? Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla, jota väittää faktaksi? Onko väärin väittää fiktiota faktaksi, tai faktoihin perustuvaksi? Onko fiktiolla ja faktalla jokin ero? Poliisi tutkii. Tässä vaiheessa Econ Simonini hävittäisi muutaman valeidentiteetin ja muutaman ruumiin, käärisi frangitukkunsa talteen ja poistuisi paikalta.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"On vaikea päättää mistä aloittaa."

Otava, Seven-pokkari 2007. Suom. Ville Keynäs. Alkuteos Les âmes grises, 2003. 215 s.

Philippe Claudelin Harmaiden sielujen olettaa olevan melko täydellinen pikku kesäpokkari, mutta näin ei ole. Takakansi lupailee tarinan olevan jotain dekkarin ja historiallisen pienoisromaanin väliltä. Romaanin ajan selvitellään retrospektiivisesti "Tapausta", pienen tytön, Belle de jourin, kuolemaa. Päähenkilö muistelee ensimmäisen maailmansodan hetkiä ranskalaisessa pikkukaupungissa - tuolloin mystinen "Tapaus" tapahtui. Samalla päähenkilö muistelee oman elämänsä käännekohtaa, vaimonsa kuolemaa.

Kerronta etenee näennäissujuvasti, liiankin harkitusti, ja vaikutelma on teennäinen. Alkupuolella päähenkilö-kertoja pysyttelee taustalla. Hänestä ei missään vaiheessa rakennu kiinnostavaa henkilöhahmoa, eikä muistakaan tarinan henkilöistä. Vertaukset hakevat koskettavuutta ja syvällisyyttä sitä kuitenkaan saavuttamatta. Henkilöiden välille rakennetaan syvällisiä ja toisiinsa rinnastuvia suhteita, jotka vaikuttavat pikemminkin suhdekaaviolta. Romaani ei kerrassaan herää henkiin missään vaiheessa.

Red Hot Chili Peppers, Stade de France

Ex temporesti hankimme liput Stade de Francelle Red Hot Chili Peppersin keikalle (30.6). Jokseenkin nostalginen veto, sillä kuuntelin bändiä lähinnä Californicationin (1999) aikoihin - Californicationin ostin piraattina Tallinnasta (50 mk) ja kasetille nauhoitettuna minulla oli Blood Sugar Sex Magik ja One Hot Minute. Suomen Tampereen-keikka 1.8 on loppuunmyyty, joten hyvä veto nähdä bändi Pariisissa. Konserttipäivän aamuna tsemppasimme ja kuuntelimme uusimman levyn I'm With You biisinäytteet siinä pelossa, josko uuden levyn nimeä kantava kiertue koostuisi vain uusista biiseistä. Onneksi niin ei ollut.

Aloituskappaleena oli uuden levynkin aloittava Monarchy of Roses, mutta sen jälkeen siirryttiin Californication-fiilistelyihin. Setti koostui aika lailla hiteistä. Loppuhuipennus ennen encorea oli hieno: odotin Blood Sugan Sex Magikia ja sieltä se tuli (tosin kappale ei tuntunut olevan suurimmalle osalle yleisöstä erityinen tai tunnettu), ja heti perään megahitti Under the Bridge. Under the Bridgen aikana pimeys oli jo laskeutunut ja stadion täyttyi kännyköiden valoista. Oliko kyseessä videovalo vai taskulamppu, en tiedä, mutta funktio oli sama kuin sytkäreiden liekeillä. Mahtavan kollektiivista! Siitä pieni tunnelmapala tässä:

(video olisi tässä, jos sen lataaminen olisi onnistunut 11. kerralla - ehkä vielä joskus)

Setin päätti By the Way. Bändi soitti yhden encoren, joka sisälsi kitarajammailua ja joitain kappaleita. Konsertin viimeisenä kuultiin Give it Away. Mikään madonnamainen spektaakkeli esiintyminen ei ollut, vaan keikka eteni kappaleiden ehdoilla. Tosin esimerkiksi käsilläseisomista lavalla kuulemma nähtiin... minä silmälasittomana en sitä havainnut.

Stade de Francelle mahtuu 80 000 katsojaa. Konsertti ei ollut loppuunmyyty, mutta ei määrästä paljoa puuttunut. Paikkamme olivat 1-kategoriassa T5-osiossa, lavalta päin katsottuna jyrkästi oikealla. Tilasimme netistä 2-kategorian liput, mutta käydessämme hakemassa lippuja pariisilaisesta pikkutoimistosta (Pariseventicket) saimme ykköskategorian paikat samalla hinnalla (58 e) - kiva yllätys. Kuvamonitoreja paikalla oli vain kaksi, lavan molemmin puolin, joten niistä oli enemmän iloa suoremmin edessä oleville katsojille. Äänentoisto oli aluksi puuroinen mutta parani sitten. RHCP-tuoppinen teemaolut maksoi 8,50 e ja samppanja (Ranskassa en nähnyt kuohuviiniä tarjolla missään) 10 e lasi.

Ennen konserttia spekuloimme myös ranskalaista keikkakäyttäytymistä: kentän seisomapaikoilla epäilemättä tanssitaan oltiinpa sitten missä tahansa päin maailmaa, mutta entäpä istumapaikoilla? Ranskassa sielläkin biletetään - aina kun kohdalle sattuu sytyttävä kappale. Hyvä keikka!

Gay Pride, Pariisi

Gay Pride järjestettiin Pariisissa lauantaina 30.6. Ranskankieliseltä nimeltään se on Marche des Fiertés.  Marssi kesti kokonaisuudessaan nelisen tuntia ja päättyi Bastillen aukiolle. Olimme seuraamassa sitä Sullyn sillalla, melko loppupäässä siis. Prideen arvioitiin osallistuneen marssijoineen ja katselijoineen noin 650 000 ihmistä. En ole aiemmin ollut katsomassa minkään muun kaupungin Prideä, mutta ainakaan Helsingin tyyliin kaasuiskuja tai lapsellista kanamunanheittelyä ei ilmapiirissä ollut.

Kun kulkue saapui sillalle, ohjelma aloitettiin kolmen minuutin hiljaisuudella. Hiljaisuus oli hämmentävää keskellä suurta kaupunkia ja ihmismäärää. Tosin kulkueen kärjessä ajaneet moottoripyöräpoliisit eivät välittäneet hiljaisuudesta pätkääkään - ei tainnut siis olla kyseessä Pariisin poliisin gay-jaosto? Hiljaisuuden jälkeen karnevalistinen kulkue vyöryi ohi, alla osallistujalista ja joitain tunnelmapaloja.

 1 Gai Moto Club (GMC)

 2 Inter-LGBT / PODIUM PARIS

 3 Centre LGBT Paris Île-de-France

 4 Coordination Lesbienne en France

 5 FEMMES SOLIDAIRES

 6 Bi’Cause

 7 Région Ile-de-France

 8 British Council/Ambassade Britannique

 9 Crips IDF

 10 ANGEL91

 11 ACGLSF

 12 AIDES / Acceptess-t

 13 Association des Médecins Gays

 14 Amnesty International

 15 Ensemble contre la peine de mort

 16 Ardhis

 17 POPINGAYS

 17b AFG3S / CODE-Fetish / MECS EN CAOUTCHOUC

 18 L’AUTRE CERCLE

 19 APGL Association des Parents et futurs parents Gays et Lesbiens

 20 Les Gais Retraités

 21 Les Enfants d’Arc En Ciel - L’Asso !

 22 CONTACT Paris Ile-de-France

 23 MAG Jeunes LGBT - GLUP - HBO

 24 Osez le féminisme !

 25 Démocratie et Courage (LMDE-LEO LAGRANGE-UNEF-UNL-CAELIF)

 26 HOMOBUS

 27 APPEL

 28 MOBILISNOO

 29 HomoSFèRe

 30 COMIN-G

 31 Energay

 32 FSU (fédération syndicale unitaire)

 33 LGP Marseille

 34 HES

 35 Europe Ecologie-Les Verts

 36 LES MALES FETEURS

 37 Jeunes Radicaux de Gauche

 38 LONG YANG Club-Paris

 39 ASMF Paris

 40 SOS homophobie

 41 Le 190 centre de santé sexuelle

 42 Sida Info Service Association

 43 Têtu

 44 Telle qu’elles (les Gamme elles)

 45 EAU DE PARIS

 46 PASTT

 47 Parti Communiste français

 48 Parti de Gauche

 49 union régionale Ile de France CGT

 50 URI CFDT ILE DE FRANCE

 51 Le Refuge

 52 RAINBHOPITAL

 53 ACT-UP Paris

 54 THE AMERICAN CATHEDRAL IN PARIS - Groupe Lambda

 55 David et Jonathan

 56 FLAG !

 57 BEIT HAVERIM

 58 EMBRAYAGE - Association des Personnels LGBT du Groupe PSA PEUGEOT CITROEN

 59 CENTR’EGAUX - Association des Centristes et Démocrates LGBT

 60 EQUIVOX : choeur gay et lesbien de Paris

 61 Rainbow Symphony Orchestra

 62 LES GAIS MUSETTE

 63 Aquahomo

 64 Fédération Sportive Gaie et Lesbienne (FSGL)

 65 GOLF FRIENDLY

 66 GARE !

 67 Agro ParisTech

 68 SOS Racisme

 69 Nouveau Parti Anticapitaliste

 70 TJENBE RED PREVENTION

 71 Parti Pirate

 72 Hommefleur

 73 LES OURS DE PARIS

 74 gouine comme un camion

 75 GOD SAVE THE GAYS

 76 GAYLIB

 77 PARIS CIRCUIT PARTY

 78 Groupe COMO-SMART Paris

 79 UniqueCouple

 80 Germaine’s Klub

 81 Acheter Gay

 82 myGayTrip.com

 83 FOX CLUB