Anu Ojala: Jääsilkkitie

 

Like 2021. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Anna Saksman. 7 h 33 min.

Anu Ojalan Jääsilkkitien tapahtumat sijoittuvat Meri-Lappiin, Kemin ja Tornion alueelle sekä Ruotsin puolelle Haaparantaan. Dekkarissa päästään seuraamaan poliisin ja tullin arkea pohjoisiin rajakaupunkeihin, joiden huumepiireihin alkaa virrata fentanyyliä, jonka lähde on epäselvä. 

Jääsilkkitie keskittyy huumekaupan vaikutuksiin niin käyttäjäpiireihin kuin siihen, miten vaikutus leviää ympäriinsä, kun piirit ylipäätään ovat pienet. Keskushenkilöiden taustatarinoiden kautta käsitellään myös sellaisia teemoja kuin äidin muistisairaus ja lähdisuhdeväkivalta.

Jääsilkkitien vahvuus on poliisityön arjen kuvaus. 

Suvi Ratinen: Pakolainen

"Hän istuu laivan kannella Turun satamassa ja puuskuttaa, häntä vilkuillaan, hän huomaa sen kyllä."

Otava 2025. 332 s.

Suvi Ratisen Pakolaisen päähenkilönä on kirjailija Aino Kallas, ja paitsi että romaani kertoo päähenkilöstään, se kertoo myös Itämeren alueen kosmopoliittisuudesta ja kansainvälisyydestä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kuin myös siitä, kuinka Neuvostoliitto onnistui tuhoamaan sen ja luomaan sekasortoa, sotaa ja pelkoa.

Aino Kallas (os. Krohn) syntyi kosmopoliittiperheeseen. Kallaksen isä Julius Krohn oli tunnettu runoilija, kielitieteilijä ja fennomaani, ja perheen lapset olivat kirjallisesti lahjakkaita. Krohnien perhe asui Helsingissä, mutta kesät vietettiin Kiiskilän kartanossa Viipurinlahden rannalla - ja Viipurihan oli tuohon aikaan Suomen kansainvälisin kaupunki. Krohnin perheen sukujuuret olivat osin baltiansaksalaiset ja inkeriläiset. Aino meni naimisiin vuonna 1900 virolaisen kielen- ja kansanrunoudentutkijan Oskar Kallaksen kanssa. Pariskunta asui ensin Pietarissa, mutta asettui sitten Viroon; sittemmin Oskar Kallas toimi Viron suurlähettiläänä, ensin Helsingissä ja sitten Lontoossa, ja perhe eli diplomaattielämää Suomessa ja Britanniassa, kunnes palasi Viroon vuonna 1934.

Aino Kallas eli siis hyvin kansainvälisen elämän, ja siinäkö on syy siihen, että hänen asemansa kirjallisuushistoriassa on jotenkin hähmäinen: voidaanko sanoa, että hän oli suomalainen kirjailija? voidaanko sanoa, että hän oli virolainen kirjailija? miten hänet voidaan nimetä ja asemoida kaanoniin? Lisäksi Kallaksen tunnetuin romaani Sudenmorsian ei realismin ylittävine piirteineen oikein asetu selkeästi minkään tyylikauden pirtaan eikä Kallas itse kuulu mihinkään kirjailijaryhmittymään - kuinka siis asemoida teos ja kirjailija?

Ratisen Pakolainen kuvaa hienosti pakolaisuuden, ulkopuolisuuden ja vanhenemisen teemoja. Romaani alkaa siitä, kun Aino Kallas on laivassa matkalla Turusta Tukholmaan, ja hänen Ruotsin-pakolaisuutensa on alkamassa. Talo, omaisuus, huonekalut, kirjat, ystävät... kaikki (aviomiestä ja tytärtä sekä tyttären perhettä lukuun ottamatta) jää taakse, kun ensin elämä Virossa muuttuu turvattomaksi, ja sitten Suomessa virolaisena eli neuvostokansalaisena ei enää ole turvallista. Jälkimmäistä seikkaa eivät kaikki näe ja käsitä - koska siitä ei Suomessa aikanaan puhuttu avoimesti, siis siitä, että Suomi "luovutti neuvostokansalaisia" Neuvostoliittoon, missä he puolestaan päätyivät esimerkiksi leireille.

Pakolainen on kirjoitettu runoproosan muotoon, mikä mahdollistaa tajunnanvirtamaisen assosiaation. Toisin sanoen tekstiä ei ole asemoitu proosalle tyypillisin kappalejaoin, joissa rivit kirjoitetaan täyteen ja tasataan molemmista reunoista. Tyylivalinta palvelee hienosti sisältöä: teksti tuntuu ajatuksilta. Kirjan sivuilta välittyy voimakkaasti niitä tunnelmia, joita pakolaisuuteen ja jatkuviin menetyksiin voi liittyä. Vanheneva kirjailija on kerros kerrokselta enemmän yksin, ja omakin kuolema lähestyy raihnaisuuden hiljalleen edetessä. Pääseekö Aino kuolemaan Suomeen? Uskaltaako Otava, hänen kustantamonsa, ottaa hänet vastaan? Aino editoi päiväkirjojaan julkaisukuntoon, ja niitä julkaistaan yksi kerrallaan. Päiväkirjoissa hän näyttäytyy paljaana, ja niissä paljastuu myös salasuhde Eino Leinon kanssa.

Pakolainen on tärkeä romaani paitsi kulttuurihistoriallisesti, myös inhimillisesti. Romaani suttaa ymmärtämään pakolaisuuden kokemusta, jonka ydin ei vuosikymmenien kuluessa ole muuttunut miksikään. Olen kuunnellut Ratisen Matkaystävän, josta myös pidin paljon, mutta Pakolainen on temaattisesti ja konteksteiltaan aivan omalla tasollaan. Hieno kirja!

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo

 

"Lumi on rakeista ja märkää jalkojen alla ja roiskuu pitkin sääriä juostessa." 

Ruotsinkielinen alkuteos Hjortronmyren. Suom. Kristiina Vaara. Otava 2025. 400 s.

Lakkasuo on viihderomaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin ja joka kertoo rakkaudesta, suvun salaisuuksista ja luonnon merkityksestä. Romaani etenee kahdessa aikatasossa. Nykyisyys tapahtuu vuonna 2022, ja nykyhetken keskushenkilönä ja samalla romaanin päähenkilönä on metsäteollisuusyhtiössä työskentelevä Eva, joka lähetetään kotikyläänsä ratkomaan yhtiön mediaskandaalia. Menneisyys puolestaan sijoittuu sotia edeltäviin vuosiin 1930-luvulla. Ollaan samassa pohjoisruotsalaisessa pikkukylässä, ja keskiössä on Evan 17-vuotias isoäiti Siv. Sivillä ei ole mahdollisuutta jatkaa opintoja, vaan hänet lähetetään kokiksi savottakämpälle keskelle miehistä maailmaa ja korpea. 

Menneisyyden tasolla romaanissa on kyse Sivin kasvukertomuksesta ja valinnoista, joita hän tekee tai hänen on mahdollista tehdä. Savottaelämä näyttäytyy raskaana työnä ja nuoren tytön epävarmuutta ja varmuuden hiljattaista kasvamista kuvataan uskottavasti. 

Lakkasuon tematiikka käsittelee paitsi luontosuhdetta ja ihmisten suhtautumista metsään eri aikoina ja eri näkökulmista, myös ruotsalaisten ja saaamelaisten välistä suhdetta ja siihen liittyvää kitkaa, joka tulee näkyväksi metsään liittyvien ristiriitaisten intressien ja keskenään ristiriidassa olevien oikeuksien kautta. Myös aktivismia käsitellään sekä nykyajassa, jossa aktivistiteinit kampanjoivat metsän suojeluarvojen puolesta hakkuita vastaan, että menneisyydessä, jossa osa saamelaisista herää yhteiskunnalliseen aktivismiin maanomistukseen liittyvien oikeuksiensa puolesta. 

Lakkasuon juonessa on monia tasoja ja viihderomaaniin sopivia onnistuneita elementtejä: rakkautta, salaisuuksia, jännitystä ja yhteiskunnallisia teemoja. Evan ja Sivin tarinan rinnakkain kulkeminen osoittaa, kuinka aika, jossa elämme, määrittää elämän ongelmia ja niiden ratkaisemisen tapoja.

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

"Hei täällä minä."

Sockerormen 2021. Suom. Outi Menna. Tammi 2024. Storytelin e-kirja. 484 s.

Karin Smirnoffin uusin romaani Sokerikäärme kertoo pedofiliasta. Päähenkilönä on tyttö, joka toimii myös romaanin kertojana. Perinteisesti en ole nauttinut lapsikertojista lainkaan ja huomattuani sellaisen tässä romaanissa oli jo lähellä, etten luovuttanut lukemista kesken jo ensi sivuilla. Smirnoffin lapsikertoja ei kuitenkaan pyri realismiin rajoittuneen tietämyksen avulla, vaan yhdistelee rajoittunutta tietämystä (esimerkiksi sitä, että kertojalla ei ole oikeita sanoja kuvaamaan kaikkia asioita: "Kaikilla ihmisillä in tietty sanavarasto syntyessään. Sen todistaminen on mahdotonta koska pienet vauvat eivät osaa puhua. En ymmärrä kaikkea. Uusia sanoja on kypsyteltävä suussa hetken aikaa. Piirrän ne sormellani märkään patjaan. Jotkut sanat ovat hankalia hahmottaa. Kuten masennus.") aikuismaiseen, kypsään ja tarkkanäköiseen havainnointiin tai jopa flirttiin kaikkitietävyyden kanssa. 

Aihe on raskas, mutta kerronnan ratkaisut ja romaanin huumori ovat ehtaa Smirnoffia. Päähenkilö-tyttö syntyy ei-toivottuna lapsena eikä mielenterveysongelmainen nuori äiti sitä peittele. Lapsuus on riekaleinen, turvaa saa ajoittain isoäidistä tai isoäidin ja isoisän luona asuvasta Susannasta, joka hoivaa tyttöä. Susanna kuitenkin katoaa. 

Tyttö menee kouluun ja häntä kiusataan. Hän ystävystyy parin muun kiusatun kanssa. Koulukiusaamista kuvataan käytännön elämän esimerkkien kautta - esimerkiksi siten, kuinka se vaikuttaa koulumatkan reittivalintaan ja kuinka hankala ja pitkäkestoinen lyhytkin koulumatka voi olla.

Aivan varhaislapsuudesta saakka musiikki on tytölle tapa olla olemassa, nähdä, elää ja hengittää. Tyttö on musikaalisesti superlahjakas, musiikki on hänen kielensä. Äiti ei tätä kuitenkaan siedä - romaani on oiva kuvaus myös ylisukupolvisista traumoista ja traumojen ja toimintatapojen siirtämisestä ja siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Äidin musiikkiura on juuri ollut käynnistymässä kunnolla, kunnes raskaus katkaisi sen. Rivien välissä myös väkivallan ja seksuaalisen väkivallan periytymistä käsitellään.

Musiikin maailmassa tyttö tutustuu Frank Leideen, paikalliseen muusikkoon, joka on myös musiikinopettaja. Leide ottaa lahjakkaita lapsia siipiensä suojaan, opettaa heitä ja kokoaa kolmesta lapsesta ensemblen. Osa romaanin aikuisista ihmettelee Leiden halua viettää noin paljon aikaa lasten kanssa, mutta enemmistö ei vaikuta kiinnittävän asiaan huomiota. Leide valmentaa myös tenniksessä. Leide antaa lahjakkaiden mutta syrjittyjen ja epätoivottujen lasten loistaa, ja hänen ohjauksessaan ja toisensa löytäneinä he todella puhkeavat kukkaan - he alkavat säveltää sinfoniaa. Leiden ohjauksella ja avulla on kuitenkin kääntöpuoli, jonka joku lapsista joutuu kokemaan karummin ja joku viitteellisemmin. 

Leiden pedofiilistä toimintaa kuvataan ristivalotetusti, ajoittain lasten, ajoittain Leiden näkökulmasta. Toimintatavalle paljastuu pitkät juuret, jotka juontavat ainakin Leiden omaan lapsuuteen ja päähenkilö-tytön äidin nuoruuteen. Ehkäpä se, että asiat ovat ikään kuin aina olleet sitä, mitä ne ovat, tekee muilla ihmisille niiden suhteen silmien ummistamisen helpommaksi: outoja yksityiskohtia ikään kuin on aina ollut, mutta ne ovat olleet sen verran viitteellisiä tai niiden katsominen olisi tehnyt niin kipeää, että ne on helpompaa sivuuttaa.

Camilla Läckberg & Henrik Fexeus: Kultti

 

"Fredrik tarkistaa ehkä sadannetta kertaa, ettei muovipussin läpi näy mitään."

Otava 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Kult, 2022, suom. Kirsi Kokkonen ja Petri Stenman. 813 s. Nextoryn e-kirja, 813 s.

Dekkaristi Camilla Läckbergin ja mentalisti Henrik Fexeuksen yhdessä kirjoittama tiiliskividekkari Kultti pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Tarina on kohtalaisen simppeli ja henkilöhahmot dekkarimaailmaan tyypillisiä. Lapsia alkaa kadota ja sitten heitä alkaa löytyä kuolleena: pian poliisi ymmärtää, että aikaa on käytössä hyvin rajallisesti ja avuksi rikosvyyhdin ratkaisemiseksi ja uusien sieppauksien estämiseksi on parasta pyytää mentalistin apua. Sitten päästäänkin jo kutin jäljille, ja asiat alkavat saada poliisienkin kannalta henkilökohtaisia sävyjä. Lukijakin pääsee hyvin pohtimaan, mistä kaikesta mahtaa olla kyse ja kuinka kaikki ratkeaakaan.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

 

"Bror kuoli ja jätti minut yksin."

Alkuteos Sen for jag hem, 2020. Suom. Outi Menna. Tammi, 2022. 304 s. Nextoryn e-kirja.

Sitten menin kotiin on Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian päätösosa. Aiemmat osa ovat Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Romaanin keskeisiä teemoja ovat kuolema ja siihen liittyvä luopuminen ja kasvaminen, ja kasvaminen myös taiteilijaksi kasvamisen mielessä. Jo aiemmissa osisssa moni henkilö kuolee (ja tyypillisesti väkivaltaisesti), mutta Sitten menin kotiin -romaanin kuolemat ovat Janalle merkityksellisempiä. Myös se, että Jana muotoilee savesta omaa "juoppoarmeijaansa", todaan esiin aiemmissa osissa, mutta päätösosassa taiteilijuus nousee keskiöön.

Romaani alkaa siitä, kun Janan kasoisveli Bror kuolee - mikä tehdään selväski jo romaanin aloitusvirkeessä. Päätösosa alkaa siis täsmälleen siitä hetkestä, johon sarjan toinen osa jounikoukkumaisesti päättyy. Jana kokee syyllisyyttä veljensä kuolemasta. Romaanissa kuvaillaan oivallisesti Janan tapaa koettaa vältellä syyllisyysajatuksiaan:

"Lankapuhelin soi ja kännykkään oli soitettu ja minä avasin kuulosuojaimista radion ja kuuntelin säätiedotusta. Ei sillä että sää olisi kiinnostanut minua erityisemmin. Tulkoon mitä tuli. Halusin kuulla säätiedotuksen lukijan äänen. Mennä naimisiin sen kanssa. Nussia sen kanssa. Antaa sen täyttää ajatukseni pohjoisen ja luoteen välisillä ilmavirtauksilla ja tuulivaroituksilla jättämättä tilaa sisäisille äänilleni." 

Janan elämää leimaavat vahvat, alistavat miehet. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi häntä lapsena seksuaalisesti hyväksikäyttänyt taatto ja samaa voisi sanoa myös kotikylien ristihuulisesta taiteilijasta, jonka kanssa Janalla on jonkinlainen rakkaussuhde (tai riippuvuussuhde, miten sitä nyt tarkastelee). Tähän jatkumoon tuodaan trilogian päätösosassa Janan nuoruudessa ollut suhde Steven-nimiseen mieheen, joka vaikuttaa hyvin Amerikan psyko -henkiseltä hahmolta. Romaanin Stevenistä kertovissa jaksoissa tehdään näkyväksi Janan elämän selviytymisstrategia - paeta, jähmettyä tai tappaa kuin vauhko eläin, mikä toimintamalli nyt mihinkin tilanteeseen parhaiten sopii:

"Minä olin hänen otteessaan lujasti kuin taaton käsi talikonvarressa. Vaikka näin selvästi historian toistuvan pysyin passiivisena. Se oli minun henkiinjäämisstrategiani. Kärsivällisyyden olin oppinut jo lapsena. Samoin kuin sen että aina piti olla askel edellä."

Jana ei sovi maalla vallitsevaan yksioikoiseen jaotteluun siitä, mitkä ovat miehen ja naisen roolit. Hän haastaa niitä toisaalta taiteilijuudellaan, toisaalta tekemällä niitä asioita, joita perinteisesti pidetään miehisinä - esimerkiksi metsästäminen. Tämä koetaan osin uhkaksi: "Kun Stig tarjosi asetta lainaksi vastasin kyllä. Perandersin ilme ei ollut tyytyväinen. Naamasta paistoi mitä mieltä hän oli naisista metsällä. Metsästys kiristyshihnat ja perävaunun peruuttaminen olivat miesten viimeinen linnake. Eikä hän aikonut antaa sen sortua."

Janan kohtaloa suuntaava kohtaaminen trilogian päätösosassa tapahtuu saarella, jolla asuu alkoholisoitunut, erakoitunut kivenveistäjä-taiteilija. Jana kokee pakottavaa tarvetta kohdata taiteilija, sillä hän ajattelee taiteilijalla olevan vastaus johonkin. Jana lähtee saareen - ja kuten olettaa saattaa, nousee myrsky, ja hän joutuu jäämään saareen pidemmäksi aikaa epävakaan, alkoholisoituneen Mikkelin kanssa. Tapahtumia voi toki lukea myös symbolisella tasolla siten, että Jana joutuu kohtaamaan oman taiteilijuutensa, mikä hänen on tehtävä, mikäli hän aikoo todella tulla taiteilijaksi. Vaativa ja äkkiväärä Mikkel opastaa Janaa kivenveiston maailmaan, mikä on Janan taiteilijuuden kehittymisen kannalta merkittävä askel. Mikkelissä on jotain samaa kuin kaikissa Janan elämän miehissä, ja Mikkelin hahmon kautta Jana tuntuu kovena jonkinlaisen vapauttavan, symbolisen isänmurhan, jonka tapahduttua hän vapautuu ja kykenee kasvamaan taiteilijana. Mikkel antaa Janalle näkemystä taiteen tekemiseen:

"Yksinkertaista. Älä yritä kopioida. Kuvaa tunnetta tai ajatusta. Älä henkilöä. Sinä olet maailman luoja."

Jana Kippo -trilogia on groteski, suoraviivainen ja yllättävä teossarja täynnä mustaa huumoria. Kerronnan kieli on hyvin omaperäistä ja luo sarjaan aivan omanlaisensa maailman. Vaikka todellisuus, jossa Jana elää, on hyvin ankara ja täynnä vastoinkäymisiä, Sitten menin kotiin jättää kuitenkin lukijalle katharttisen olon siitä, että monenlaisissa todellisuuksissa voi elää ja elämässä tapahtuneiden asioiden kanssa voi tulla toimeen - ja kehittyä ihmisenä niistä huolimatta siihen suuntaan, joka oma suunta on.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

 

"Lähdin veljeni luo."

Tammi 2021. Suom. Outi Menna. Ruotsinkielinen alkuteos Jag för ner till bror, 2018. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Karin Smirnoffin esikoisromaani Lähdin veljen luo on yksi niistä kirjoista, joita ei meinaa malttaa laskea käsistään. Tarina sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja teoksessa - sen kielessä, maailmassa, kerronnassa, juonenkäänteissä - on jotakin samaa kuin Rosa Liksomin, Susanna Alakosken ja Kreeta Onkelin teoksissa.

Romaanin päähenkilö on Jana Kippo, joka on kotoisin pikkukylästä Pohjois-Ruotsista, ja romaani alkaa konkreettisesti siitä, kun aikuinen Jana lähtee veljensä luo kotikylään. Tuiskuaa lunta ja Jana tarpoo bussipysäkiltä kohti kotitaloa, mutta eksyy tuiskussa ja kohtaa kyläläisen miehen. 

Lähdin veljen luo piirtää kuvaa Janan lapsuudesta, nuoruudesta, pikkukylästä ja pinnan alla olevista salaisuuksista ja tarinoista: "Se että tiesin asioita ihmisistä joita en tuntenut tarkoitti että hekin tiesivät asioita minusta." Lähdin veljen luo käsittelee insestiä, perheväkivaltaa, pedofiliaa, henkirikoksia, köyhyyttä, näköalattomuutta ja päihdeongelmia. Tematiikka on hyvin synkkää, mutta kielen ja kerronnan vuoksi romaanin maailma ei välity synkkänä.

Janan ja hänen veljensä suhde sekä isään että äitiin on ollut lapsuudessa eri tavoin vaikea. Molemmat heistä vihaavat isäänsä, Jana vaikuttaa vihaavan myös äitiään mutta veli tuntuu ymmärtävän äitiä. Janan viha isäänsä kohtaan näkyy esimerkiksi sitaatissa "Joka lauantai taatto sanoi että heppa pantaisiin lihoiksi. Minä ajattelin. Kun sinä kuolet sinun päänahastasi tehdään satulanpäällinen", joka heijastelee Janan lapsuudenkokemusta. Romaanin nykyhetkessä Jana puolestaan on alkanut työskennellä kotihoidossa ja kohtaa kylän vanhuksia, joista yhden kanssa hän käy seuraavanlaisen dialogin:

“Näytät edelleen ihan samalta. Ja muistutat kovasti isääsi. Mitä Erkille kuuluu.

Pelkkää hyvää vastasin ja mietin miten mukavat oltavat taatolla oli arkussaan. Miten olet itse voinut. Täällä lukee että olet murtanut lonkkasi.”

 

Toisen vanhuksen yksinäisyys puolestaan herättää Janassa seuraavanlaisia ajatuksia:

 

“Kukaan ei muistaisi häntä.

Poikamies ilman vaimoa tai lapsia.

Tila ilman perillistä.

Hautakivi ilman hoitajaa.

Hänenkaltaisiaan oli smalångerin seurakunnassa muitakin. Ihmisiä joiden tiedettiin olevan olemassa koska heidät mainittiin joskus nimeltä mutta joita kukaan ei koskaan nähnyt tai ajatellut. Lopulta he olivat vain nimiä muistojumalanpalveluksessa.”

 

Smirnoffin kieli on siis hyvin lakonista. Dialogin merkitsemistapa on omaperäinen: mitään lainausmerkkejä tai ajatusviivoja ei käytetä vaan kerronta vain muuttuu dialogiksi hiukan samaan tapaan kuin José Saramagolla, mutta siinä missä Saramago kuitenkin käyttää johtolauseita, Smrinoff jättää nekin useasti pois. Toinen Smirnoffin kielelle tyypillinen seikka on kirjoittaa erisnimet pienellä ja kyläläisten nimet pienellä ja sukunimi etunimen kanssa yhteen.

 

Perhe on keskeinen teema romaanissa. Perhesuhteet ovat vinksahtaneita ja sairaita, ja pikkukylän pinnan alla tapahtuu ja on tapahtunut paljon asioita, jotka eri henkilöhahmot muistavat ja kertovat eri tavoin. Uskontokin on lyönyt leimansa Janan lapsuudenperheeseen, se vaikuttaa olleen Janan äidin selvitymiskeino ja sitä kautta vallankäytön keino muita perheenjäseniä kohtaan. "Äitimuorimme uskossa perhe oli pyhä. Se piti yhtä kävi miten kävi. Ja kuoleman jälkeen perhe yhdistyi jälleen. Ihan kuin olisi elänyt päättymättömässä helvetissä." 

 

Äiti on käyttänyt paitsi uskontoa myös käsitöitä keinonaan selvitä kestämättömissä olosuhteissa. Hän on brodeerannut maanisesti pikkuliinoja, joita nykyhetken lapsuudenkoti pursuilee. Pikkuliinoihin äiti on kirjaillut raamatunlauseita tai muita elämänviisauksia. Yksi äidin kirjailemista lauseista kuuluu “Itselleen ankara ei ole muillekaan hyvä”. Tähän oikeastaan kiteytyy koko Kipon perheen tragedia: jokainen perheenjäsen vaikuttaa hyvin ankaralta itseään kohtaan tavalla tai toisella, eivätkä he kyllä toisiaankaan kohtaan hyviä ole, pikemminkin eri tavoin hirvittäviä. Romaanin henkilöhahmoja kuitenkin ristivalotetaan itse kutakin hyvin onnistuneesti, eikä yksikään heistä näyttäydy pelkästään hyvänä tai pahana, vaikka kaikki heistä ovat tehneet hirvittäviä tekoja.

 

Lähdin veljen luo on kielellisesti lakoninen mutta sisällöltään yltäkylläinen romaani. Lukukokemuksena se on sekä koukuttava että uuvuttava. Lähdin veljen luo on Smirnoffin romaanitrilogian ensimmäinen osa, ja ainakin toinen osa Viedään äiti pohjoiseen on jo myös suomennettu. Aion tarttua siihen heti, kun olen hieman toipunut Lähden veljen luo -romaanin lukukokemuksesta. 

Tina Frennstedt: Epäilys

 

"Max vilkaisi taakseen, jatkoi polkemista ja kuulosteli moottoriääntä."

Like 2020. Alkuteos Cold Case: Väg 9, 2020. Suom. Petri Stenman. 453 s.

Tina Frennstedtin dekkari Epäilys kuuluu Cold case -sarjaan, jossa päähenkilö, Cold case -ryhmän päällikkö Tess Hajlmarsson ratkoo vanhoja, aikanaan ratkaisutta jääneitä rikoksia. Epäilyksessä keskiössä on vuonna 2004 tapahtunut henkirikos, jossa nuori mies Max on puukotettu paluumatkalla juhlista kotiin. 

Tessin (jo menehtyneen) isotädin repliikki "Jatka eteenpäin. Lakkaa pitämästä kiinni vanhoista unelmista. Luo tilalle uusia" toimii jonkinlaisena mottona Tessin elämäntilanteessa, jossa hän on eronnut, potee keski-ikäistä lapsettomuuskriisiä ja on muutoinkin tienhaarassa elämässään, sillä Cold case -ryhmää uhkaa lakkauttaminen.

Epäilys on toimiva ruotsalainen perusdekkari, jossa keritään auki samanaikaisesti Maxin murhaa ja nykyhetkessä tapahtuneita murhia, jotka vaikuttavat liittyvän vanhaan tapaukseen.

Anna Jansson: Loputon uni / Hopealantti

 
Gummerus 2014. Suom. Jaana Nikula. 592 s.

Gummeruksen pokkarissa on kaksi Anna Jacobssonin Maria Wern -dekkaria samassa niteessä. Dekkareita yhdistää päähenkilö, hänen perhe-elämänsä kuvaus ja poliisilaitoksen muu tutkijaväki. Molemmissa dekkareissa on varsin kliseinen mies-nainen-asetelma: poliisilaitoksella on töissä ainakin yksi kuittaileva sovinisti, jonka juttuihin Maria on täysin kyllästynyt (mutta jonka henkilökuvaa tosin hieman koetetaan syventää Loputtomassa unessa), ja muutoinkin miesten ja naisten välisten suhteiden kuvaus on jokseenkin kliseistä ja kärjistettyä. Tietysti Maria Wernillä on myös ongelmia omassa perhearjessaan ja parisuhteessaan: Loputtomassa unessa näitä ongelmia käsitellään jonkin verran, Hopealantissa mies ja lapset pysyttelevät sivussa. Lukudekkareina molemmat teokset kuitenkin ovat ihan toimivia.

Loputon uni

"Ehkä Adinan silmät olivat sumentuneet kyynelistä tai ehkä udun takaa kajastava verenpunainen auringonlasku oli sokaissut hänet."

Loputon uni on niteen dekkareista ennalta-arvattavampi. Maria Wern päätyy tutkimaan lapsettomuusklinikkaan liittyviä tai sen ympärillä tapahtuvia rikoksia, ja jäljet toki johtavat suoraan sylttytehtaalle eli klinikalle, jonka toimintaan liittyy hämäryyksiä.

Klinikka liittyy Marian elämään paitsi töissä vastaan tulevien tapausten myötä, myös kodka hänen ystävänsä on siellä lapsettomuushoidoissa ja yllättäen klinikalla törmätään muihinkin tuttuihin.

Murhia tapahtuu ja temaattisesti keskiössä ovat lisääntymiseen liittyvät eettisyyskysymykset.

Dekkarissa annetaan hieman liikaa johtolankoja, mistä johtuen lukija saattaa paikoin turhautua siihen, että hän on jo oivaltanut jotain, mitä Maria Wern ei vielä tajua.

Dekkarin loppu on keskseneräisen oloinen ja jotenkin lässähtävä.

Hopealantti

"Mona Jacobssonia ei olisi syytetty avunannosta murhaan eikä häntä olisi varmaan kärrmekään pistänyt, jos televisiosta olisi sinä lauantai-iltana tullut vaikka jokin romanttinen elokuva."

Hopealantti on niteen dekkareista kiinnostavampi ja toimivampi. Maria Wern, kuten kunnollisen ja köyhän poliisin stereotyyppi konsanaan, on päättänyt viettää kesäloman sijaistamalla Gotlannin poliisilaitoksella. Dekkarin miljöönä on kesäinen Gotlanti, jossa historian läsnäololta ei voi välttyä. Gotlannin historian representaatiot ja kesäperformanssit Visbyn kaduilla tuovat miljööseen karnevalismia ja värikkyyttä ja historia on onnistuttu punomaan kiinnostavalla ja luontevalla tavalla myös dekkarin juoneen. Teemaan vihjaa varsin suorasti jo dekkarin nimi, Hopealantti, joka aiheuttaa välittömästi assosiaatioita Juudakseen ja sitä kautta petokseen.

Hopealantissa vastaus kysymykseen "kuka on murhaaja" onnistutaan säästämään viime metreille saakka, ja rikoskokonaisuus on varsin uskottava.

Erik Axl Sund: Pimeyden trilogia (Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone)

"Talo on yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Kråkflickan. 415 s. 

"Painajainen oli pukeutunut koboltinsiniseen takkiin, hieman tummempaan kuin illan taivas Djurgårdenin ja Ladugårdslandsvikenin yllä."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Hungerelden. 395 s.

"Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja."

Otava, 2014. Suom. Kari Koski. Alkuteos Pythias Anvisningar. 364 s.

Nimimerkillä Erik Axl Sund kirjoitettu Pimeyden trilogia on kertomus pahuudesta - tekijyyden ja uhriuden yhteenkietoutumisesta ja pahuuden jatkumosta. Pimeyden trilogia on väkivaltainen, synkkä ja psykologinen tarina.

Dekkarissa rikoksia ratkoo rikoskomisario Jeannette Kihlberg parinaan maanläheisempi Jens Hurtig.

Trilogian keskushenkilönä on Victoria Bergman, pedofiliaa ja insestiä kokenut nuori nainen.

Trilogian aikana matto vedetään lukijan jalkojen alta useampaan otteeseen ja asetelma kääntyy ympäri niin rikosten ratkomisen näkökulmasta kuin keskushenkilöiden kehityskaaren kannaltakin.

Pimeyden trilogia on sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, jossa tyhjäkäyntiä on vain vähän.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"Valkea merilintu liihottaa yksinäisenä sairaalakäytävällä Stora Mansissa, Beckombergassa."

Tammi, 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Beckomberga. Ode till min familj, 2014. 365 s.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus kertoo isä-tytärsuhteesta, tyttären varttumisesta lapsesta aikuiseksi epävakaan, mielisairaan alkoholisti-isän kanssa. Tytär, omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö Jackie, rakastaa isäänsä, joka puolestaan ei ole varma siitä, onko hän rakastanut koskaan ketään. Tyttären lapsuudessä isä joutuu tai pääseen Beckomsbergan mielisairaalaan, ja tytär viettää pitkälti lapsuutensa ja nuoruutensa isän luona sairaalassa vieraillen. Sairaalasta, sen asukkaista ja henkilökunnasta, tulee tyttärelle kuin ystävät ja perhe.

Isä Jim kuvataan ehdottomana mutta hauraana henkilönä, mikä käy ilmi esimerkiksi tyttären ja isän mielisairaalassa käymästä keskustelusta:

"'Etkö halua tulla terveeksi?'
        'En tiedä enää, mitä haluan, en tiedä mitä terveenä oleminen tarkoittaa. Ja olen kotiutunut tänne, olen enemmän kotonani kuin missään muualla koskaan aiemmin. Ihmiset täällä ovat erilaisia, heillä ei ole mitään ja olen oppinut, ettei sillä ole mitään väliä mitä omistaa ja missä asuu. Kaikki me ollaan kuitenkin samall viivalla, kenelläkään ei ole keinoa suojautua.'
        'Suojautua miltä?'
        'En tiedä. Yksinäisyydeltä... mielensisäiseltä äkkijyrkänteeltä.'"

Kuolema on romaanissa jatkuvasti läsnä, mutta ei uhkaavana, vaan jollakin tavoin luonnollisena. Vaikuttaa siltä, että Jim on aina, jos ei nyt ollut itsetuhoinen, niin kaivannut kuolemaa tai hakeutunut kohti sitä. Romaanissa pidetään selviönä, että jonakin päivänä Jim tekee itsemurhan, ja Jim ja Jackie käyvät siitä myös keskusteluja:

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Samantapaisia keskusteluja käydään myös mielisairaalan potilaiden kesken. Jim tutustuu Beckomabergassa Sabinaan, joka sanoo Jimille "Tiedätkö mikä oli Einsteinin onnellisin ajatus? - - Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa". Kuoleman, sairauden ja alkoholismin jatkuva läsnäolo on Jackielle normaalia, hänelle ei ole olemassa muunlaista todellisuutta. Se saa hänet myös nuorena aiikuisena, kun hänellä on lapsi, pohtimaan "voiko katseenkin oikeasti periä, onko pimeys perinnöllistä". Romaani tuntuu vastaavan kysymykseen sekä kyllä että ei.

Niin raskas on rakkaus on pohtivaa ja tunteellista tekstiä, jossa koko ajan ollaan elämän suurien kysymysten äärellä. Vaikka tematiikka on synkkää, romaanissa kuitenkin on toivoa. Sabinan ja Jackien välillä sairaalassa käydään seuraava keskustelu:

"'Mitä sinä aiot nyt tehdä, Jackie?'
        'En tiedä', sanon, 'en tosiaankaan.'
        'Jos olet kahden vaiheilla, tee se mikä on rohkeaa.'"

Tee se, mikä on rohkeaa, sillä "'Älä odota', Jim sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, 'elämä ei ala koskaan, se vain loppuu. Yhtäkkiä. Naps.'"

Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

"Makaan lattialla."

Like 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. 407 s.

Sano että olet minun on psykologinen trilleri, johon on taitavasti kirjoitettu henkilöhahmoja, joiden mielenterveys järkkyy. Lukijanakaan ei aina voi olla aivan varma, onko kyse harhaisen mielen tuotoksista vai fiktion sisäisestä todellisuudesta. Romaanin tarina on synkkä ja ahdistavakin, mutta Sano että olet minun koukuttaa maailmaansa ja teos tekee mieli lukea sitä käsistään laskematta.

Päähenkilö on Stella, 39-vuotias psykoterapeutti, joka on 21 vuotta sitten tapahtuneen tyttövauvansa ratkaisemattomaksi jääneen katoamisen jälkeen onnistunut kokoamaan itsensä uudelleen, ensin suljetulla osastolla, sitten myös maailmassa; Stella on rakastunut, mennyt naimisiin, saanut pojan ja opiskellut itselleen ammatin. Kadonnutta tyttövauvaa ei koskaan löydetty ja vauvalle on myös muistokivi - hautakiveksi Stella ei kiveä suostu sanomaan -, joskaan Stella ei koskaan ole uskonut vauvan kuolleen.

Ja eräänä päivänä Stella saa vastaanotolleen nuoren naispotilaan, joka ensitapaamisesta saakka on hänen mielestään hänen kadonnut tyttärensä, Alice. Stella jää pakkomielteisesti kiinni tähän ajatukseen mutta ymmärtää kuitenkin sen, ettei hänen kannata puhua asiasta välttämättä edes aviomiehelleen, koska häntä pidettäisiin vain hulluna ja pakkomielteisenä.

Sano että olet minun -trillerin kerronta ei suodatu ainoastaan Stellan henkilöhahmon läpi, vaan tarinan kulkua läpivalaistaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. Jokaisen kertoja-henkilöhahmon luotettavuus asettuu kyseenalaiseen valoon, mikä tekee kirjan lukemisesta kiinnostavaa. Kuka heistä on täysjärkinen? Mitä oikein tapahtui 21 vuotta sitten? Mitä tapahtuu nykyhetkessä? Myös henkilöiden väliset suhteet ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla, koska joitakin kohtauksia käsitellään useamman henkilöhahmon kokemuksen kautta.

Sano että olet minun -romaanin tematiikka liittyy vahvasti äitiyteen: missä menee huolenpidon ja sairaalloisen kiinnittymisen raja? Romaani tarkastelee kysymystä niin äidin kuin (aikuistuvan) lapsenkin näkökulmasta.

Äitiystematiikka linkittyy myös identiteettikysymyksiin: missä kohdin on se polttopiste, jossa on minä - ei jotakin, joka on olemassa vain kontrolloimassa muita, eikä myöskään jotakin, joka on olemassa vain kontrollin kohteena.

"Olen oppinut tulemaan nähdyksi. Se ei olekaan niin vaarallista. Päinvastoin. Silloin on helpompi kätkeytyä. Pidän siitä, että voin valita, kuka olen kenenkin silmissä."

Åke Edwardson: Maanpäällinen taivas

"Yksi lapsista hyppäsi kiipeilytelineeltä hiekkalaatikkoon, ja mies nauroi äkisti, lyhyesti."

Like 2003. Suom. Tarmo Haarala. Alkuteos Himlen är en plats på jorden, 2001. 491 e.

Åke Edwardsonin Maanpäällinen taivas on toimiva perusdekkari, muttei ehkä kesälukemisiksi ihan paras, sillä tapahtumat huipentuvat joulunviettoon, jota päähenkilöpoliisi Erik Winterin perhe koko kertomuksen ajan odottaa.

Maanpäällisessä taivaassa on kaksi juonilinjaa: päiväkotilapsia vaanii pedofiili ja toisaalta nuoria juhlimasta kotiin matkalle olleita nuoria kolkataan oudolla esineellä. Miljöö on synkkä ja sateinen, ja Winterillä viskiä ja kahvia kuluu, kun vuorokauden tunnit eivät ole riittää rikosten ratkaisemiseen.

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

"Naapuri kurkistelee pensasaidan takaa ja kysyy, kuka olen, mitä teen täällä."

Johnny Kniga 2015 (?). Suom. Tarja Lipponen. Alkuteos Allt jag inte minns, 2015. 291 s.

Jonas Hassen Khemirin August-palkittu romaani Kaikki se mitä en muista on filosofinen, tarinaltaan vetävä ja kielellisesti eloisa kertomus siitä, mitä on minuus, ihmisen elämä ja olemassaolo; miten muistamme toisemme ja elämämme tapahtumat, miten nimeämme ja koemme asioita. Romaanin päähenkilö Samuel on kuollut, ja "kirjailija" koettaa selvittää, kuka Samuel lopultakaan oli ja miksi hän kuoli. "Kirjailija" haastattelee Samuelin ystäviä, tyttöystävää ja äitiä, ja näistä kertomuksista piirtyy esiin kuva siitä, miten Samuelin läheiset Samuelin muistavat. Kuva on ristiriitainen ja häilyvä, ja sellaisena Kaikki se mitä en muista ihmisen ja elämän näyttää.

Romaanin kerrontaratkaisu on vähintääkin haastava. Eri hankilöhahmojen äänet ja kerronnan tasot sekoittuvat toisiinsa. Minun oli toisinaan hankalaa hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, sillä romaanin kerronta lipuu haastatteluissa kolmannesta persoonasta minään, joita romaanissa on siis useita. Myös haastatteleva "kirjailija" on minä, jonka positiota suhteessa muihin henkilöhahmoihin on vaikeaa suhteuttaa. Romaani antaa tähän loppupuolella selvempiä viittauksia, mutta omaa lukukokemustani olisi selkiyttänyt näiden tiedonmurusten saaminen varhaisemmassa vaiheessa; saattaa toki olla, että vihjeitä tulee aiemminkin, mutta en vain huomannut tai osannut tulkita niitä.

Osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan huolimatta Kaikki se mitä en muista on oivallinen romaani.

Kuollut päähenkilö, Samuel, on ollut nuori, maahanmuuttajataustainen mies, joka on ollut töissä maahanmuuttovirastossa. Hänestä saa vaikutelman henkilöstä, joka ei tunne itseään tai saa kunnollista yhteyttä itseensä mutta joka yrittää sitä kaikin keinoin. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kokemuspankki: Samuel haluaa kokea paljon ja monenlaisia asioita, joita hän houkuttelee myös ystäviään kokemaan. Kokemuspankkitalletukset näyttäytyvät ystäville eri valossa:

"Voi kuulostaa jälkikäteen spontaanilta ja hauskalta. Mutta ei se sitä ollut. Koko jutussa oli jotain väkinäistä. Samuel etsimällä etsi uusia kokemuksia, mutta ei pystynyt nauttimaan niistä. Mitä enemmän hän puhui talletuksista Kokemuspankkiin, sitä tyhjemmältä puheet kuulostivat. Muistan että hän säälitti minua. Hän vaikutti yksinäiseltä. - - Jonkinlaista epätoivoa ja pelkoa. En tiedä mitä."

Samuelin epäyhtenäinen minuus näkyy myös hänen muissa tavoissaan, kuten hänen puhetavassaan:

"Sitten se alkoi. Eikä sitä saanut loppumaan. Ensiksikin äänensävy. Aloin ajatella, että Samuel kuulosti teennäiseltä. Huomasin että hän muunsi yhtenään puhetapaansa. Jos hän osti savukerasiaa vanhalta rouvalta kirpparilla, hän alkoi puhua kuin vanha eukko. - - Ja kaikkein iljettäviltä oli, että ihmiset uskoivat häntä. Eivät kaikki, mutta aika monet. - - Aloin miettiä, kuka Samuel oikeastaan oli. Puhuiko hän niin kuin minä, kun oli minun kanssani? Kuka hän oli, kun minä en ollut läsnä? Tiesinkö laisinkaan hänen todellista minuuttaan?"

Sitaatti havainnollistaa osuvasti myös sitä, kuinka romaani kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin tunnemme toisemme tai onko toisen tunteminen edes mahdollista. Persoona näyttää koostuvan - ainakin Samuelin tapauksessa, ainakin sen perusteella, mitä hänen läheisensä kertovat hänestä - erilaisista naamioista, pyrkimyksestä aitouteen ja yhteyteen, mutta kyvyttömyydestä saavuttaa niitä.

Kerronta paljastaa taidokkaasti myös sen, kuinka tulkinta tapahtuu aina suhteessa paitsi tulkittavaan, myös tulkitsijaan itseensä. Itaruus on ominaisuus, jota ehkäpä kukaan ei haluaisi tunnistaa itsessään, ja kyseistä ominaisuutta romaanien henkilöhahmojen välillä pallotellaan varsin paljon. Lukijalle jää eri henkilöhahmojen erilaisten tulkintojen vuoksi varsin tulkinnanvaraiseksi se, kuka loppujen lopuksi on saita. Tässä yksi näyte saituus-teeman käsittelystä:

"Syksy kylmeni, päivät lyhentyivät, pimeys levittäytyi enkä voinut katsoa Samuelia ajattelematta hänen saituuttaan. Sitä miten hän antoi minun empimättä maksaa, menimmepä elokuviin, syömään, kahville tai ostamaan kukkia. Kun hän maksoi, minä kiitin. Kun minä maksoin, hän otti iloisesti tavarat vastaan ja livahti kaupasta ulos. Hän näytti vähät välittävän rahasta. Ja mitä vähemmän hän välitti, sitä enemmän minun oli välitettävä. Lopulta minua ei enää ärsyttänyt hänen saituutensa vaan minun oma saituuteni."

Romaanin kieli (kiitos, suomentaja Tarja Lipponen!) on kiehtova yhdistelmä uskottavaa, nykyaikaista puhekielisyyttä ja yleiskieltä. Ote on elämänfilosofinen, poukkoileva ja osuvilla esimerkeillä konkretisoiva, kuten vaikkapa tästä Samuelin äidin kantaaottavasta vuodatuksesta on huomattavissa:

"Minä huolehdin kaikista äidin pankkiasioista ja sain hädin tuskin kiitoksen sanaa. Se ei ilmeisesti ollut mitään verrattuna siihen, että veljeni kävivät erään kerran hakemassa äidin hoivakodista ja veivät hänet syömään Kistan McDonald'siin. He joivat banaanipirtelöä! Ja söivät omenapiirakkaa! Äiti kertoi siitä kuin hänen rakkaat poikansa olisivat keksineet pirtelön, drive-in-ravintolat, maantien, taivaan ja ilmakehän, joka ympäröi heitä, kun he istuivat autossa mussuttamassa ruokaansa. Tyttären oletetaan kuin itsestään hoitavan tietyt asiat."

Jos haluaa sekä lukea nautittavaa kirjallisuutta että haastaa itsensä lukijana, Kaikki se mitä en muista on oikea valinta.

Linn Ullman: Rauhattomat

"Näkeminen, muistaminen, käsittäminen."

Like 2016. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos De urolige, 2015. 381 s.

Linn Ullmanin romaani Rauhattomat on voimakkaan omaelämäkerrallinen teos. Teoksen lähtökohtana on tyttären ja isän, Linn Ullmanin ja Ingmar Bergmanin, ajatus yhteisen kirjan kirjoittamisesta. Tytär on alkanut haastatella isäänsä, mutta suunnitellunlaisen kirjan kannalta kenties hieman liian myöhään. Materiaalia on kertynyt vähänlaisesti, nauhoitukset ovat heikkolaatuisia ja keskustelu katkeilevaa. Suunnitellunlaisen kirjan sijasta syntyi tämä: romaani, joka kertoo yhtä lailla niin tyttären kuin isänkin elämästä.

Rauhattomat on mietteliäs romaani naiseksi kasvamisesta, perhe-elämästä taiteilijaperheessä ja ennen kaikkea elämästä ja sen lopusta, kuolemasta, menetyksestä. Miten olemme olemassa? Miten muistamme toisemme? Mikä elämässä on tärkeää?

Romaani kuvaa oivaltavasti myös vanhuutta ja luopumista, muutosta, Ingmarin hahmo toteaa omasta vanhenemisestaan näin:

"Minulla ei ole enää monta vuotta elinaikaa jäljellä. Joskus unohtelen asioita. Sanoja. Tuulilasinpyyhkimet esimerkiksi. Äh, ei siitä kannata välittää. Sellaista sattuu iän myötä. En pyytele anteeksi, olen kahdeksankymmentäneljävuotias, en ruikuta, oleva vain hieman hämmästynyt: Vai niin, onko minusta tulossa vanhus? Minusta tämä kaikki tuntuu hieman koomiselta, elimistöni joka ei suostu tottelemaan, vaivat, on niin monenlaista hämmästystä ja tämä on yksi niistä. Hämmästys pitää minulle seuraa."

Toisessa kohdin romaanin päähenkilö, kirjailija, muistelee erästä valokuvaajaa nuoruutensa ajoilta:

"Hän on nyt melkein kahdeksankymmenen. Googlasin hänet vastikään ja yllätyin että hän on edelleen elossa. Kun ajattelen kaikkia jotka ovat kuolleet, niitä jotka kuolivat liian nuorina, nälkään tai ylensyöntiin jossakin niistä monista sodista menneisyyden ja nykyhetken välissä, tulipalossa, maanvyöryssä, hukkumalla, koska halusivat kuolla tai eivät voineet muutakaan, tai koska he elivät liian rajusti, tai yksinäisyyteen, kun ajattelen kaikkia heitä, kaikkia meitä, on outoa että hän elää vieläkin."

Rauhattomat on muistelmallinen romaani, joka laittaa ajattelemaan jokaisen ihmisen elämään kuuluvia vaiheita, vaikkakin romaanin henkilöhahmot ovat kuuluisia ihmisiä ja elävät puitteiltaan erilaista elämää kuin täysin tavallinen lukija.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

"Kustannustaoimittajalla on pikkutakki ja sen alla T-paita."

Tammi 2014. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Alkuteos Grand final i skojarbranschen, 2011. 474 s.

Kerstin Ekmanin romaani Huijareiden paraati käsittelee kirjoittamista ja kirjailijuutta, kustannus- ja mediamaailmaa, olemassa olemisen mahdollisuuksia ja tapoja ja loppujen lopuksi totuuden, tarinan ja valheen välistä suhdetta.

Romaanin päähenkilö on kuuluisa ruotsalainen kirjailija, Lillemor Troj. Hän on tehnyt vuosikymmenten uran, on jo 76-vuotias, saanut useita kirjallisuuspalkintoja ja Ruotsin Akatemian jäsenyyden.

Lillemor ei kuitenkaan kirjoita teoksiaan itse. Lillemor ei osaa kirjoittaa. Hän osaa kyllä editoida ja puhtaaksikirjoittaa, muttei tehdä kokonaista tarinaa, luoda kirjan maailmaa. Lillemorin takana on toinen nainen, Babba Andersson. Babba on kirjoittanut kaikki kirjat, mutta Lillemor on antanut kirjoille kasvot. Miksi tällainen järjestely? Kenen etua salaisuus palvelee? Ja entä jos se tulisi julki?Näistä kysymyksistä romaani lähtee liikkeelle.

Huijareiden paraati on sujuva kustannusmaailmaan ja seurapiireihin sijoittuva lukuromaani, mutta samalla se käsittelee suuria kysymyksiä. Lillemor ja Babba käyvät useita keskusteluja kirjallisuuden syvimmästä olemuksesta - josta Babballa tuntuu kirjoittavana ihmisenä olevan enemmän sanottavaa, mutta toisaalta on Lillemorkin opiskellut kirjallisuutta, joten on hänelläkin näkemyksiä.

"Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan", voisi olla jonkinlainen kirjoittamisen ydinmotto.

Mitä kirjoittaminen on? Lillemor syyttää Babbaa plagioinnista, mihin Babba vastaa: "Ei kuule, sitä minä en tehnyt. Minä tein sen kaiken omakseni. Minä luin ja sulatin sen, ja minä tein siitä kaikesta omani. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta, etkö tajua sen vertaa? Kirjallisuus tulee kaikenlaisesta, mitä on kirjoitettu, ja kerrottu, se syntyy siitä mitä on luettu!" Lukematta ei voi kirjoittaa ja luettu suodattuu kirjoitetuksi. Myöhemmin romaanissa Babba pitää varsin pitkän monologin kirjoittamisesta:

"Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludioivat tai mitä helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että kirjailijat varastava toisiltaan. He käyttävät hyväksi ja loisivat, riisuvat lähimpänsä ilkosilleen ja tunkeutuvat vielä sitäkin syvemmälle, ihon alle. He ryöstävät mutsinsa haudan ja haistelevat faijansa kalsareita, ja niin he ovat tehneet aina Ensimmäisen Mooseksien kirjan ajoista asti. He panevat rakastettunsa makaamaan tahraiselle patjalle ja riistävät hänen viattomuutensa yleisön silmien edessä. Ja jotta pystyisivät jatkamaan sitä hommaa yökkimättä he kutsuvat usein itseään jollain muulla nimellä. Arouetista tulee Voltaire. Poquelinesta tulee Molière. Diplomaatti Henri Beyle pelkäsi maineensa puolesta niin paljon että kutsui itseään kirjoittaessaan Stendahliksi. Eräs Edvin Johnsson unelmoi toisesta elämästä, ja sen elämän kirjoitusasu oli Eyvind Johnson.
        Ennen vanhaan naiset piiloutuivat miehennimien taakse, ja se jopa teki heille hyvää, koska he tulivat sillä tavalla vahvemmiksi ja röyhkeämmiksi. Aurore Dudevant jotenkin vain katosi ja George Sandista tuli oikeasti George Sand. Luulen, että hän oli siitä ylpeä.
        Mutta muuten uskon lähinnä, että he kutsuvat itseään joksikin muuksi kestääkseen oma häpeämättömyytensä. Eihän Johan Friedolf Johansson itse kirjoita Erään heinäkuun yön raakuuksia. Vaan Jan Fridegård. /--/
        Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa, mutta he itse muuttavat luultavasti nimen taakse, josta on tullut fantasmagoria, keinotekoinen näköharha, ja jota he työstävät yhtä sitkeän peräänantamattomasti kuin kertomuksiaan ja runojaan."

Monologi alkaa kirjoittamisesta ja päätyy tekijyyden ja kirjailijuuden kysymysten äärelle. Babba ei lapsena kirjoja ahmiessaan juuri kiinnittänyt huomiota kirjailijoihin: "Minä en siihen aikaan  juuri piitannut kirjailijoista, koska en ymmärtänyt heidän rooliaan kirjan synnyssä. Kirjat olivat maailmoja. Ne vain olivat olemassa." Sittemmin Babba on karvaastikin saanut havaita, että toisille on helpompaa tulla kirjailijaksi kuin toisille - eikä kyse niinkään ole siitä, osaako kirjoittaa, vaan siitä, onko ihmisellä ulkonäköä ja sosiaalista pääomaa nousta kiinnostavaksi julkisuuden henkilöksi. Tätä dilemmaa, joka on syy myös siihen, miksi Babba tarvitsee Lillemoria, romaanissa käsitellään varsin paljon.

Kuitenkin pitkän kirjoittamis- ja kirjailijuusmonologinsa päätteksiBabba toteaa kirjailijan ja nimen välisestä suhteesta omakohtaisesti "Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj", mihin Lillemor oikeutetun oloisesti reagoi "Entä minä sitten /--/ Kuka minä olen?" Baban vastaus on tyhjentävä: "Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi." Ihmisen on rakennettava itselleen identiteetti - olipa se sitten olemassa vain häntä itseään ja hänen elämäänsä varten, julkisuutta varten tai jotakin monimutkaisempaa suhde-, julkisuus- ja mediapeliä varten, kuten Lillemorin ja Babban muodostama kirjailijuus.

Mutta kuten aiemmin totesin, myös Lillemorilla, olipa hän henkilöhahmoja kuinka huojuva tai epävarma tahansa. on näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa olla kirjailija. Ekman on kirjoittanut Lillemorin suuhun feminististä diskurssia: "Se [kynä] on miehisen kirjoittamisen symboli. Luovuus on sukupuolistettu, eikä nainen pääse siihen käsiksi. Nainen on liian muovautuva. Hänen on kautta historian ollut pakko tehdä itsestään sellainen." Ja ainakin Lillemor itse tämän romaanin henkilöhahmona on varsin muovautuva, muokattavissa ja vietävissä. Lillemor on pelkuri, tai sellaiseksi Babba hänet kuvaa: "Hän pelkäsi sekä minua että Sunea. Miten voi päätyä niin kurjaan jamaan? Oikeastaan tiesin vastauksen: koska haluaa olla kaikkien rakastama. Ja mieluiten myös kaikkien ihailema. /--/ Silloin muuttuu säikähtäneeksi kaniksi."

Huijareiden paraati on siis viihdyttävä ja sujuva romaani kirjallisuuspiireistä, tai satiiri, kuten takakansi toteaa, mutta pinnan alla kyse on sen pohtimisesta, kenellä on oikus kertoa tarinoita, saada äänensä kuuluviin ja määrittää se, millaisena maailman näemme ja millaisena muistamme menneisyyden - tai millaisena tarinana menneisyys meille kerrotaan. Kysymys on siis totuudesta ja siitä, miten se on olemassa:

"Se, että jokin on piilossa katseilta, ei merkitse, että se on epätotta tai valheellista, minä sanoin. Miksi se, mitä sinä sanot valheeksi, muuttuisi totuudeksi jos tulisi julki?"
     

***

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
6. Kirjastosta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 3. Kuolema

"Israelin kuninkaana Jumalan rakastama Daavid kukisti moabilaiset."

Johnny Kniga. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. 304 s.

Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosa Kuolema vie loppuun kertomuksen hivin saapumisesta Ruotsiin, ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja Tukholman homoyhteisöön. Luin aiemmat osat, Rakkaus ja Sairaus, vuonna 2013 ja 2014, ja kolmatta osaa aloittaessani tuntui siltä, että trilogia kannattaisi lukea perätysten. Benjaminia, Rasmusta ja Paulia lukuun ottamatta en muistanut enää, kuka kukin tarinan muista miehistä - Bengtistä, Lars-Åkesta, Seposta... - oli, eikä kolmas osa juuri kertaa henkilöhahmojen ominaisuuksia tai asemaa tarinassa.

Kuolema tuntui minusta myös osin etäisemmältä romaanilta kuin Rakkaus tai Sairaus, joita molempia lukiessani itkin. Kuolemassakin on herkkiä ja koskettavia kohtauksia, mutta ehkä se, että kaksi aiempaa osaa ovat jo pohjustaneet sitä, mitä tuleman pitää ja minkä lukija näkee jo tämän osan nimestäkin, teki lukukokemuksesta jotenkin ennalta-arvattavan. Toisaalta Gardell kolmannessa osassa sortuu myös hieman luennoimiseen, mikä vie kirjalta ja sen tarinalta koskettavuutta. Mutta: "Tämän tarinan kertomat asiat ovat tapahtuneet. Ja ne tapahtuivat täällä. Tässä kaupungissa." Joten annettakoon ajoittainen luennoimisen maku anteeksi.

Kuolemassa on nimensä mukaan paljon kuolemaa ja sitä myöten paljon hautajaisia ja luopumista. Kuolemisen toisteisuus tekee siitä arkipäiväistä mutta sen lopullisuus näyttää, miten romaanin henkilöhahmokaarti suppenee ja miten kuolema vaikuttaa jäljelle jääviin - he elävät, mutta kuolema kerrallaan heidänkin todellisuutensa kapenee. Rakkaan ja läheisen ihmisen kuolemisen jälkeiset ajatukset tiivistyvät osuvasti sairaalasängyn ja ruumiin äärellä:

"Ei ketään jota rakastaa, ei ketään jota puolustaa, ei ketään jota suojella, hänellä ei ole enää velvollisuuksia, ei vastuuta, hän on täysin vapaa. Eikä hän halua sitä, ei hän halua olla vapaa."

Yksinäisyys ja erillisyys on vapautta ja eroa, joka tulee pyytämättä ja jota ei voi täyttää. Poissaolo on poissaoloa, vaikka muistot jäävätkin.

Traagisia monista hautajaisista ja parisuhteiden loppumisista tekee homoseksuaalisuus: se, että kun parisuhdetta ei virallisesti ole ollut olemassakaan, eloon jääneellä osapuolella ei ole välttämättä minkäänlaisia oikeuksia kuolleeseen. Vaikka hautajaiset olisi suunniteltu yhdessä ja olisi suunniteltu yhteinen hautapaikka, mikäli tästä ei ole mustaa valkoisella, mikään ei toteudu, mikäli vainajan omaiset päättävät toisin; ja miksipä eivät päättäisi, jos homoseksuaalisuus on alun alkaen salattu häpeänä sukulaisilta ja perhetutuilta.

Kuolema näyttää myös hivin lääkehoidossa tapahtuvan kehityksen ja yhteiskunnassa tapahtuvan arvomaailman muutoksen. Siinä missä kuolema ennen oli ainoa vaihtoehto hiviin sairastuneelle, alkaakin tapahtua sitä, että elämä jatkuu. Eloon jäämisen kokemus voi olla kuitenkin hyvin traumaattista, jos on valmistautunut siihen, että kuolee - kuolee niin kuin oma rakkaansa kuoli, ja sitten niin ei tapahdukaan, vaan elää näyttää jatkuvan loputtomasti (ja kenties ikään kuin ansaitsemattomasti). Kokemus vaikuttaa samanlaiselta kuin keskitysleiriltä vapautuneiden vankien kokemukset.

Ruotsalaisen yhteiskunnan arvomaailman muutos, avartuminen ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen, näytetään ristiriitaisessa valossa. Vaaditaanko homokulttuurilta konservatiivisuutta, jotta se voisi olla hyväksyttävästi olemassa?

"Klaran pohjoisella kirkkokadulla - Klaran Pornokaduksi sanotulla, vanhalla seksiklubien kadulla, "Onnen" nimen saaneella homojen iskureitillä - pornoliikkeet ja pornoelokuvateatterit sulkevat ovensa yksi toisensa jälkeen. Kortteli saneerataan, kunnostetaan. Perverssiys poistetaan. Entisiin pornokauppojen tiloihin muuttaa farkkuliikkeitä, kampaamoja ja lounasravintoloita. Siistitään ja maalataan uudestaan, ja kun synti on remontoitu pois, katoavat myös nimettömät miehet, jotka ovat löytäneet täällä toisia miehiä seksikumppaneiksi. Suurimpana uhkana on vapaan seksin kannalla oleva homo, ja sellainen on saneerattava pois. Muut homot, ne jotka ovat halukkaita sopeutumaan, on nyt otettava kansankodin ja 'ruotsalaisen perheen' jäseniksi."

Mehevimpiä osumia romaanin kerronnassa ovat kohdat, joissa kuvataan Lars-Åken lapsuutta ja sen normatiivisuutta ja normaaliutta, mikä allegorisesti kuvaa toki myös homoseksuaalisuutta ja sen asemaa osana yhteiskuntaa. Yläasteen opintojenohjausta kuvataan näin:

"Yläasteella heillä on ammatinvalinnanohjausta.
        Tämä kuulostaa suurelta ja juhlalliselta, lähes kohtalonomaiselta. Lapsuuden loputtua heidän on nyt ajateltava elämän vakavuutta ja tehtävä ratkaisevia valintoja sen suhteen, miltä heidän tulevaisuutensa on tarkoitus näyttää. Tähän tarvitaan vastuullisten aikuisten kykyjensä mukaan antamaa ohjausta.
        Neuvontaa he saavat koulun opinto-ohjaajalta, joka kyyristelee pienessä ikkunattomassa kopissa koulun pääkäytävän varrella.
        Opon kopin yksi seinä on täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista erilaisista kunnollisista ja arvostetuista ammateista.
        Sellaisista kuin sähköasentaja, esikoulunopettaja, diplomi-insinööri ja automekaanikko.
        Ei ole esitettä taiteilijaksi tai näyttelijäksi tai astronautiksi haluavalle.
        Opon pakeilla oppii yksinkertaisesti sen, että ei saa tähdätä liian korkealle.
        Että ei haaveile tavoittamattomasta vaan valitsee järkevän vaihtoehdon."

Ja tämähän on todellisuutta edelleen - olipa kyseessä sitten ammatinvalinnanohjaus tai jokin muu ohjauksen tai opastuksen osa-alue. Romaani paljastaa ja kyseenalaistaa sen, miten paljon näennäinen vaihtoehtojen esittäminen sulkee ulkopuolelleen:

"Ja Lars-Åke luisuu lapsuuden läpi ajattelematta oikeastaan juuri mitään. Hän ei halua olemassaoloaan eikä ole haluamattakaan sitä, hänellä ei ole syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä.
        Kuten että ensimmäiseksi luetaan englantia. Sitten yläasteella valitaan saksa tai ranska.
        Ne kielet.
        Englanti, saksa ja ranska. Muita kieliä ei ole koko maailmassa.
        Näin tämä on ajateltu.
        Kenties on jotain säröjä, mutta ne ovat niin poikkeuksellisia ja satunnaisia, että niitä ei voi edes tulkita.
        Joku joka haluaa lukea italiaa. Tai kiinaa."

Mikä kaikki ihmisten elämässä ylipäätään on sellaista, että Kuoleman sanoin on vain "englanti, saksa ja ranska", "muita kieliä ei ole koko maailmassa". Että on vain "kopin yksi seinä täynnä muovikoteloita, jotka sisältävät pieniä esitteitä valittavana olevista" mistä nyt milloinkin. Kuinka pieneksi ja ohjatuksi yksilön maailma voikaan muodostua, kun hänellä ei ole "syytä eikä kykyjä kyseenalaistaa järjestystä"?

***

Lukuhaaste 2016:
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2. Sairaus

 

"On toivottoman harmaa päivä."

Johnny Kniga 2014 [niteessä ei lue painovuotta]. Suom. Otto Lappalainen. Alkuteos Torka aldrik tårar utan handskar - 2. Sjukdomen, 2013. 300 s.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa, Sairaus, on ahdistavaa luettavaa - kuten nimestäkin voi päätellä. Ensimmäisestä osasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista toisessa osassa keskitytään Benjaminin ja Rasmuksen suhteeseen, mutta mukana ovat myös Raine, Lars-Åke, Seppo, Paul ja Bengt.

HIV, tai HTLV-III, tuntuu olevan jatkuvasti esillä niin mediassa kuin homomiesten välisissä suhteissakin. Media demonisoi viruksen ja sen kantajat, ja lainatut äänenpainot ja otsikot ovat kuin suoraan natsi-Saksasta; tuntuu vaikealta uskoa, että kyseessä on (vain) kolmenkymmenen vuoden takainen Ruotsi.

Yhteiskunnan tasolla Gardell kuvaa suhtautumista homoseksuaalisuuteen, homoihin ja HIV:hen, ja mukana on myös uskonnon ja uskonnollisen yhteisön näkökulma, sillä toinen päähenkilöistä, Benjamin, on jehova. Syvimmiltään romaanissa on kuitenkin kysymys rakkaudesta, oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Gardell kuvaa myös erilaisia kaapista ulos tulemisia ja kaksoielämän identiteettikriisiä, joista jälkimmäistä havainnollistetaan eritoten Benjaminin hahmon kautta: "On kaksi Benjaminia. Jotka eivät voi kohdata toisiaan koskaan. Tällaisena asia ei voi jatkua. Hänen on keksittävä keino lopettaakseen valehtelemisen, itselleen ja kaikille muille, hän ei vain tiedä miten."

Romaanissa on myös runsaasti takaumia, joten pelkkää sairautta ja sairastamista osa ei nimestään huolimatta kuvaa. Takaumat eivät kuitenkaan lainkaan helpota tai kevennä lukukokemusta, koska lukijalla on jo tieto, minne tai mitä kohti romaanihenkilöiden elämä kulkee.

Sairaus on romaani, jonka lukemista ei voi jättää kesken, vaikka romaanin maailman ahdistavuudesta johtuen välillä tekisikin mieli. Trilogian kolmas osa, Kuolema, ilmestyy syksyllä 2014. Toivottavasti sitä ei tehdä hirvittävällä kiireellä, sillä toiseen osaan oli jäänyt muutama tökerö verbivirhe. Gardell vaihtelee moduksia ja tempuksia virkkeiden sisälläkin, joten suomentajan pitää varmasti olla varsin skarppina, mutta esimerkiksi virke tyyliin "Lars-Åken pahin painajainen on, jos se haaskalintu Peter Bratt oli [--> olisi] kysynyt asiaa häneltä, joutua osalliseksi esimerkiksi auto-onnettomuuteen --" saa lukijan irvistelemään.

Muutamista tällaisista kohdista huolimatta romaani on monella tasolla niin koskettava, että sen lukeminen kuivin silmin on täysin mahdotonta.

Jens Lapidus: Rahalla saa - Stockholm noir I

"He ottivat naisen elävänä, sillä hän kieltäytyi kuolemasta."

Like 2009. Suom. Anu Koivunen. Alkuteos Snabba Cash - Stockholm noir I, 2006. 614 s.

Jens Lapiduksen trilleridekkari Rahalla saa on varsin peruskauraa kesäluettavaksi. Romaanissa käytetäään näkökulmatekniikkaa, Tukholman alamaailmaa kuvataan muun muassa "jugoslaavimafiosojen" ja yläluokan nuorten jetset-aikuisten näkökulmasta; laillisen maailman näkökulmaa edustavat poliisiraportit ja pöytäkirjat. Keskiössä ovat huumeet (eritoten kokaiini), niiden kauppa, käyttö ja niihin liittyvä kulttuuri, mutta myös ihmiskauppaa sivutaan ja väkivalta on toki olennainen osa teosta.

Rahalla saa on voyerismia keskiluokkaiselle lukijalle: se on näköalapaikka toisaalta rikollisten maailmaan, toisaalta yläluokan ylettömään rikkauteen ja rahankäyttöön. Samastumishahmoksi lukijalle on kirjoitettu JW, opiskelijapoika, joka koettaa häivyttää ja salata keskiluokkaisen taustansa, jota hän itse pitää moukkamaisena, ja koettaa päästä osaksi jetset-piirejä ja heidän elämäntapaansa.

Henkilökuvaus on latteaa, kullakin hahmolla on noin yksi dominoiva piirre, joka määrittää hahmon toimintaa, toimintatapaa ja tavoitteita. Juonikuvio on melko ennalta-arvattava - jollain lailla kaikki hahmot totta kai liittyvät toisiinsa, vaikka he eivät itse sitä tiedä. Serbipahisten kutsuminen "jugoslaaveiksi" tuntuu epäuskottavalta ja suurpiirteiseltä - tuntuu vaikealta uskoa, että Jugoslavian veristen hajoamissotien jälkeen alueen asujaimisto kokisi itseään "jugoslaaveiksi" (tuntevatko "neuvostoliittolaiset" edelleen itsensä "neuvostokansalaiksiksi"?), ja romaanissa kyse on selvästikin vain serbeistä - miksi heitä ei siis kutsuta serbeiksi? Toisaalta ajankohtana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat, Serbia ja Montenegro muodostivat vielä yhtenäisen valtion, mikä saattaa selittää seikkaa.

Rahalla saa tuntuu jokseenkin aikuisille suunnatulta väkivaltateletappitarinalta, jossa kyllä kaikenlaista rikollista tapahtuu, mutta henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta johtuen missään vaiheessa ei oikein kunnolla jännitä kenenkään puolesta. Paljon parempi ja jännittävämpi samaa aihepiiriä - ihmis- ja huumekauppaa - käsittelevä trilleri on esimerkiksi Michael Katz Krefeldin Langenneet.

Loppuratkaisu on kirjoitettu siten, että siitä on helppoa jatkaa trilogiaa. Lukijana minulle ei jäänyt erityistä intohimoa jatkaa lukemista - jos jatko-osat tupsahtavat vastaan mökkiolosuhteissa, joissa toisena vaihtoehtona on lintukirja, valitsen todennäköisesti Lapiduksen.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

"Minä synnyn isästä."

Like 2013. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. 138 s.

Helioskatastrofi on pienoisromaani, jota tekee samanaikaisesti mieli lukea ahmien ja hidastellen. Päähenkilö on nuori nainen, tyttö, joka kokee elämässään syvää irrallisuutta, erillisyyttä ja kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta: "Elämästä, kuinka sitä eletään, minulla ei ollut aavistustakaan. Elämä joka jatkui tuolla ulkopuolella ja jonka osa olin ollut."

Mistä hän ilmestyy pohjoisruotsalaiseen kylään ja missä hän on elänyt ennen saapumistaan? Kysymykseen on ainakin kaksi vastausta: hänen oma kokemuksensa ja sosiaaliviranomaisten selvitys.

Tyttö saa nimekseen Anna Bergström, ja hänet sijoitetaan uskovaiseen perheeseen. Perhe ei ulkokuoren alla ole aivan niin siloinen kuin miltä näyttää, mutta rosoisuus tekee siitä inhimillisen. Anna koettaa jollain lailla elää perheessä, ja eräänä päivänä hänellä tulkitaan olevan kielillä puhumisen lahja. Anna saa aikansa olla seurakunnan näyttelyeläimenä, kunnes hän päätyy mielisairaalaan.

Anna pohtii nimeämisen merkitystä: se, minkä seurakunta nimeää kielillä puhumiseksi, määritellään sanakirjassa skitsofreniaksi. Annan näkökulmasta näyttää liittyvän ennen muuta kontekstiin, milloin yhteiskunta pitää äänien kuulemista ja äänillä puhumista terveenä ilmiönä, milloin puolestaan sairaana - sellaisena, että ääniä kuuleva henkilö on suljettava ulos terveiden yhteisöstä, sairaalan seinien sisäpuolelle.

Annalle tärkein henkilö on hänen isänsä, mutta isä hahmona ja Annan suhde isäänsä ja hänen kokemuksensa isänsä kanssa jätetään lukijalle hyvin viitteellisiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Herää myös kysymys, ovatko kaikki kokemukset kielellistettävissä, onko kaikesta mahdollista viestiä sanoin?

Helioskatastrofi tarkastelee ulkopuolisuutta uskottavasti ja viiltävästi. Millaiset kokemukset elämässä ovat ymmärrettäviä ja sallittuja, mahdollisia? Onko sallittua haluta kuolla - vai onko se aina tabu, sairaus? Romaania voi lukea myös masennuksen kuvauksena.

Helioskatastrofi on hyvin omalaatuinen teos ja onnistunut todiste siitä, että proosankaan ei aina tarvitse olla juonivetoista ja "helppoa" - mikä ei myöskään automaattisesti tee siitä "vaikeaa". Tämä romaani kannattaa lukea.