Michał Witkowski: Hutsula

"Viides kerros, soitan ovipuhelimella, joku kimittää, kuuluu oohittelua ja aahittelua."

Like 2007. Alkuteos Lubiewo, 2005. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. 314 s.

Michał Witkowskin Hutsula on hämmentävä romaani Puolan kommunismin ajan homokulttuurista ja siitä, millaisena se jatkui, vaikka kommunismi romahti. Hutsula on samaan aikaan punastuttava, nostalginen ja empaattinen. Takakansi luonnehtii romaanin olevan "eräänlainen hinttari-Decamerone", ja se on osuvasti sanottu. Romaanin keskushenkilö on saman niminen kuin kirjailija (toki häntä useammin kutsutaan Mikaelaksi), mutta enemmän äänessä ovat muut, lähinnä vanhemmat homot, joita romaanissa kutsutaan "siskoiksi". Hutsula vaikuttaakin olevan kadonneen tai katoamaisillaan olevan, epätrendikkään ja todellakin marginaalissa olevan siskokulttuurin kuvaus.

"Siskot ovat omaksuneet ne käyttäytymismallit, joista naiset ovat emansipaatiossaan päässeet eroon: passiivisuuden, mieltymyksen alistumiseen, vaitiolon, jalan panemisen toisen päälle merkkinä sulkeutumisesta, suun suipistamisen saman asian ilmentymänä, miehen elättinä olemisen itsenäisyyden sijaan, itsensä alentamisen, tietynlaisen yliherkkyyden jota nykyään esiintyy harvoin edes kaikkein naisellisimmilla naisilla, jopa juoruilunhalun ja ailahtelevuuden ('nainen on häilyvä'). Nämä feminismin ovesta ulos heitetyt piirteet palaavat takaisin siskouden ikkunan kautta."

Siskot eivät edusta sitä, millaisena homoseksuaalisuus nykymediassa näyttäytyy, mitä kirjan kertojanääni kritisoi ja minkä kertojanääni näyttää tylsänä paasaamisena: " - - että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätään oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vain tahriintuisi)."

Siskot ovat jotain ihan muuta. Siskouden kuvaamiselle on vaikeaa löytää kieltä, koska siskoudesta "ei ole kirjoitettu reportaaseja": "Kaikesta voi kirjoittaa: huorista, roistoista, murhaajista, metallivarkaista ja petturista, mutta tästä ei voi. Vaikka tässä kukaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Ei ole olemassa kieltä jolla tästä voisi kirjoittaa - voi vain kirjoittaa että 'perse', 'kyrpä', 'ottaa suihin', 'julli'", "Siskot kutsuvat toisiaan hellittelymielessä hutsuiksi, akoiksi ja luntuiksi ja ovat onnessaan". Ja tällaista kieltä romaanissa käytetäänkin runsaasti ja roisisti, ja romaanin kielen maailmaan totuttelemisessa  tottumattomalla lukijalla meneekin aikansa punastelemisen parissa.

Toisaalta siskouden kieli on aivan omansa, ja hyvinkin rikas sellainen. "Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää. Nykyään voi rahalla vaihtaa kaiken: sukupuolen, silmien ja hiusten värin... Ei jää tilaa mielikuvitukselle. Siksi heistä on parempi olla köyhiä ja 'leikkiä'." Tämän groteskin ilottelevuuden ja surumielisyyden varaan rakentuu romaanin empaattinen katse ja nostalgia. Maailma on jo muuttunut, mutta siskot eivät:

"Niin, vanhoilla siskoilla on jo Villonin katkera elämänkokemus, ota poikia vielä kun on niiden aika, mutta siskojen aika on jo ohi ja silti he ottavat, ottavat ihan liian myöhään, vaikkei enää ole juuri mitä tuoda näytille. He seisoskelevat täällä kuin juhlissa joista ovat myöhästyneet, jäljelle on jäänyt pelkkiä rippeitä."

Myös maailman muutosta ja mennyttä maailmaa kuvataan ymmärtävän linssin läpi, mikrotasolla. Homokohtaamiset sijoittuvat pääosin puistoihin ja puistojen yleisiin vessoihin, ja näin kerrotaan "Keskusaseman Pisuaressasta", siis vessavahdista:

"Koko kommunismin ajan ja pitkään vielä sen jälkeenkin hän istui nyrpeän näköisenä vessaneteisessä, omassa vastaanottokopissaan, lilanvärinen esiliina yllään, tukka sekaisin, ja hörppi lasitölkistä teetä, oikein ryysti, ja 'istuskeli'. Istuskeleminen oli ennen aikaan oikea elämäntapa."

Istuskeleminen elämäntapana! Tämäntyyppisia havaintoja kommunismin maailmanjärjestyksestä romaanissa riittää. Siskotkin ovat läpeensä nostalgisia, he tuntuvat ymmärtävän olevansa menneen maailman jäänne. Hutsula kertoo ihmisistä, jotka ovat marginaalin marginaalissa:

"Ai että miten meikäläiset pärjää? No, ei se helppoa ole. Ensinnäkin eletään yksin, toiseksi elämä on niukkaa, ollaan syrjässä, eläkkeellä, sivussa valtavirrasta. Sama juttu nuoremmillakin, ollaan jotenkin sivussa. Kaksinkertainen marginaali, ollaan köyhiä ja lisäksi vielä hinttejä. Sitä pitää luoda itselleen sellainen oma pikku maailma. Niin. - - Sitten sitä tottuukin yksinäisyyteen ja merkityksettömyyteen - ja siitä hauskuus alkaakin. Katsos koko vuoden voi iloita (vaivihkaa, töissä, pöydän ääressä, peiton alla) siitä, että pääsee tänne koko kesäksi aurinkoon kutemaan ja rasvaamaan itseään, katselemaan..."

Ja tuo paikka, jonne pääsee "koko kesäksi aurinkoon kutemaan", on Hutsula: dyynit Itämeren rannalla, ja etenkin yksi majatalo. Hiekkadyynirannoilla keskushenkilö Mikaelakin "on kytiksellä" siinä missä muutkin siskot - unelmia ja kuvitelmaa on enemmän kuin todellista toimintaa, ja niinpä Mikaelakin ehtii suunnitella kirjaprojektiaan ja hahmotella "Puolen Suurta Siskoatlasta": kuvailla erilaisia siskotyyppejä ("Kulutussisko", "Operettisisko", "Iänikuinen Tuote-esittelijäsisiko", "Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko eli lyhyesti Edustussisko"...) ja kerätä siskojen tarinoita kirjaansa. Esimerkiksi tällaisia:

"Kukkeimpina aikoinaan - eli siis seitsemänkymmentäluvulla - Näyttelijätär kävi kytiksellä paikalla jota kutsuttiin Oikeustalonkulmaksi. Nyt sinne ei työnnä kuonoaan kapinen koirakaan, mutta siihen aikaan se kuhisi elämää! Siellä ravasivat lähikivitalojen ja huopakattoisten elementtimörskien tavalliset heterot, aviomiehet ja perheenisät, kotivaatteissa eli siis pikkuhoususillaan, kiireesti sillä vaimo oli torkahtanut television ääreen. Eikä aikaakaan niin suihinotto oli jo toimitettu!"

Merirosvoristeily Mustalla helmellä, Gdansk

Gdanskin keskusta ei sijaiste Itämeren rannalla, vaan meren rantaan on hieman matkaa. Eräs tapa päästä sinne on lähteä jokiveneristeilyllä Westerplatteen, joka on (paikallistenkin suosima) ulkoilu- ja viheralue, jossa on myös linnoitus.

Jokiveneet matkaavat teollisen satama- ja telakkamaiseman halki, mikä tuo oivaa vastapainoa Gdanskin kauniille keskusta-arkkitehtuurille.

Jokiveneistä näyttävin ja nähtävyys jo itsessään on ehdottomasti Jack Sparrow'ta mukaillen nimetty Black Pearl. Merirosvoristeilylle siis!

Laivan lähtölaituri on paikassa, jota ei voi olla huomaamatta: ravintolakadulla joen rannassa. Laiva mainostaa itseään sanaparilla "super attraction", eikä syyttä; liput kannattaa siis hankkia aiemmin kuin mihin aikaan aikoo laivan kyytiin astua. Matkailija voi valita, haluaako hän vain istua laivassa keskustasta Westerplatteen ja takaisin (yhdensuuntainen matka vie noin 35 minuuttia) esimerkiksi ruokaa tai juomia nauttien, vai haluaako hän viettää aikaa maissa Westerplattessa. Jos sää suosii, pari tuntia maissa vierähtää nopeasti esimerkiksi maisemista ja omista eväistä nauttien - ja on Westerplattessa myös terassi tai pari, joilta saa sekä juomaa että ruokaa.

Black Pearl -laivalla on puolan-, englannin ja saksankielinen selostus, mikä saa katsomaan jokivarren maisemia kiinnostuneena.

Iltaisin laiva toimii laiturissa ravintolalaivana, mihin liittyen paluumatkalla saimme nauttia tunnelmallisesta slaavilaisesta livemusiikista mies ja kitara -hengessä.

Black Pearl -risteily kuulostaa todella kitchsiltä tai lapselliselta, mutta kyytiin kannattaa heittäytyä avoimin ja seikkailullisin mielin - tämä oli paras kokemus viikonloppumatkallamme!

Molo - Euroopan pisin puulaituri, Sopot

Sopot on kolmoiskaupunki Gdansk - Sopot - Gdyniasta keskimmäinen, ja sinne pääsee helposti ja halvalla päiväretkelle Gdanskista paikallisjunalla. Junalippuja voi ostaa automaateista asemilta (tai halutessaan jonottaa tiskille; jonottaminenhan sinänsä on yksi Itä-Euroopan-matkailun keskeisistä kokemuksista) ja yhdensuuntainen matka maksaa aikuiselta alle neljä zlotya - siis karkeasti arvioiden euron kieppeillä.

Sopot on pittoreskimpi ja pienempi kuin Gdansk, ja selvästi profiloitunut kesäiseksi rantakaupungiksi. Kaupungin pääkatu päättyy aukioon ja puistoon, joka rajautuu mereen. Täältä löytyy Euroopan pisin puulaituri, Molo. Onhan se käytävä kävelemässä päästä päähän - vaikka laiturille päästäkseen täytyykin ostaa lippu ja vaikka sää olisi kuinka karmea tahansa, kuten meidän tapauksessamme.

Laiturin päässä on laivan muotoon rakennettu viihtyisä kahvila, jolla kesäaikaan on mitä ilmeisimmin myös hyvin viehättävä terassi.

Sopotissa on myös upean näköiset, sileäsantaiset hiekkarannat. Tunnelma kaupungissa ei muistuta Välimeren rantakohteita, vaan kokonaisvaikutelma - aikankin ajankohtana, jolloin kadut eivät ole tukossa turisteista - on pikemminkin tsehovilainen.

Amber Sky -maailmanpyörä, Gdansk

Maailmapyörät tuntuvat olevan nyt trendikkäitä - Helsinkiin Katajanokalle nousi Sky Wheel Helsinki -pyörä vuonna 2014, ja samanlainen, joskin nimeltään Amber Sky, löytyy myös Gdanskista. Pyöränpystytystrendissä olennaista vaikuttaa olevan myös se, että pyörä pystytetään jättömaalle, jolle ei vielä ole keksitty lopullista käyttötarkoitusta.

Gdanskin Amber Skyn vieressä on valtava rakennustyömaa, jolla porataan ja paalutetaan lähestulkoon öin ja päivin, vuorokaudesta riippumatta.

Vaikka Amber Skyssä pyörähteleminen onkin yksi turistisimmista kokemuksista ikinä, on se siltikin hauskaa, Lipun hinnalla saa katsella maisemia vartin verran - kolme kierrosta, sanoi työntekijä, mutta laskutapa on itäeurooppalaisen suuntaa-antava.

Koska kiipesimme Marian kirkon torniin päiväsaikaan, ajelimme Amber Skyllä myöhään illalla ihailemassa Gdanskin yövalaistusta, jolle kännykkäkamera ei tee lainkaan oikeutta.

Bazylika Mariacka, Gdansk

Marian kirkko eli Bazylika Mariacka on suositeltava nähtävyys paitsi matkoillaan kirkoista kiinnostuneille ihmisille myös erinomaiseksi aloituspaikaksi Gdanskin kaupunkiin tutustumiseen.

Marian kirkko on maailman neljänneksi suurin tiilistä rakennettu kirkko, mutta sisältä se ei ole erityisen vaikuttava, pikemminkin kolkon oloinen.

Kirkossa on myös astronominen kello, jossa on erinäisiä mysteerisiä kehiä.

Kirkon torni kuitenkin kohoaa korkeuksiin kaupungin ylle, ja niinpä torniin kiipeämällä saa hienosti kokonaiskuvan kaupungista. Neljänsadan askelman kapuamisen jälkeen saavutaan pienelle kattoterassille, jolta aukeaa näkymä eri suuntiin yli kaupungin.

Klaustrofobisille tai heikkokuntoisille tämä aktiviteetti ei kuitenkaan sovi; noin ensimmäiset sata askelmaa kuljetaan kapeassa, pyöreässä tornissa, mutta sen jälkeen portaikko on huomattavasti avarampi, koko kellotornin levyinen.

Vaikka neljänsadan portaan kiipeäminen on fyysinen suoritus, vaikeampaa oli oikeastaan alapäin tuleminen - varsinkin sen viimeisen noin sadan, kapeassa tornissa jyrkästi kiertävän ja osin sileän liukkaksi kuluneen portaan askeltaminen.

Vesipullo on siis ehdoton eväs mukaan, sillä kirkon kattoterassilta ei tietenkään voi ostaa virvokkeita.

Itse onnistuimme käymään tornissa tasatuntien välissä - voisi kuvitella, että kellojen pauhu tornin sisällä on turhankin huumaava.

Mikäli on kiinnostunut enemmän kirkoista kuin torneista, kannattaa poiketa mieluummin kolmoiskaupungeista Sopotin kirkkoon (Pyhän Yrjön kirkko). Se on tunnelmaltaan intiimimpi ja omaan makuuni vaikuttavampi - ja siellä on myös uskomattoman hienot ikkunamaalaukset.