Ravintola Lumi, Helsinki

Ravintola Lumi on uusi japanilainen ravintola Miina Sillapään kadulla Hakaniemessä. Ulkoapäin ravintola näyttää vain myyntitiskin kokoiselta, mutta se on vain optinen illuusio. Ravintolasali on tiskin vasemmalla puolella, ja paikan päällä on useita pöytiä. Miljöö on kotoisa. Palvelu on ystävällistä ja sushi tuoretta ja maittavaa. 

Kikuko Tsumura: Unelma helposta työstä

 

Into 2022. Alkuteos Kono yo ni tayasui shigoto wa nai. Suom. Raisa Porrasmaa. BookBeatin äänikirja.

Kikuko Tsumaran romaani Unelma helposta työstä kertoo naisesta, joka unelmoi helposta työstä. Hän menee työnhakutoimistoon, kertoo hakukriteerinsä, hänelle tarjotaan työtä, hän tekee työtä ja jostain syystä lopettaa tai vaihtaa työtä. Tämä toistuu romaanissa muutaman kerran.

Toisteinen ja arkinen rakenne tekee romaanista viehättävän, ja toiston kautta lukijallekin selviää ehkäpä syitä, miksi nainen on palanut loppuun omassa alkuperäisessä työssään ja nyt romaanin nimenkin mukaisesti "unelmoi helposta työstä".

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

 

Bazar 2015 / Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Rekiaho. Alkuteos Jinsei ga tokimegu katazuke no maho, suomennos tehty englanninkielisestä käännöksestä The Life-Changing Magic of Tidying, 2011. 219 s.

Joulun alla luin kodijärjestämisklassikon: Marien Kondon KonMari-kirjan (tai kuten minulle paljastui: kirjoista ensimmäisen, tai ainakin siinä mielessä ensimmäisen, että tunnetuimman) Siivouksen elämänmullistava taika. Kirjassa on eittämättä jotakin kiehtovaa: ajatus siitä, että kodin järjestäminen saa elämänkin "järjestykseen", on houkutteleva. Kirja on kirjoitettu helposti lähestyttäväksi ja eittämättä siitä saa inspiraatiota tavaratulvakärsimyksen selättämiseen ja olennaisen kirkastamiseen, vaikka mikään minimalismin sanansaattaja Kondo ei vaikutakaan olevan. Kondon tunnettu kysymys on, "Säkenöikö se iloa?": mikäli vastaus on kyllä, tavara tulee säästää, mikäli ei, siitä tulee luopua. 

Ennen kuin säkenöivän ilon ja elämänmullistuksen äärelle päästään, Kondo kehottaa lukijaa visualisoimaan haluamansa elämäntyylin. Tämän on ymmärrettävästi tarkoitus auttaa siivoamisen punaisen langan löytymisessä. Elämäntyyli on elämäntavan manifestaatio, ja siltaa lukijan ihanne-elämäntyylistä kohti ihanne-elämäntapaa Kondo kehottaa kulkemaan miksi-kysymysten avulla: 

"Miksi haluat aromaterapiaa ennen maatamenoa? Miksi haluat kuunnella klassista musiikkia samalla kun joogaat? Jos vastaat: 'koska haluan rentoutua ennen kuin menen nukkumaan' ja 'haluan joogata, jotta saisin painoni putoamaan', kysy miksi haluat rentoutua ja miksi haluat laihduttaa. Ehkä vastauksesi ovat: 'en halua lähteä aamulla väsyneenä töihin' ja 'haluan laihduttaa ulkonäkösyistä'. Kysy jälleen kunkin vastauksen kohdalla: 'Miksi?' Toista nämä vaiheet kolmesta viiteen kertaa kaikkien kohtien osalta."

Miksi-kysymysten avulla lukija koetetaan saattaa ydinarvojensa äärelle, ja niiden äärellä Kondo esittelee aristoteelisen lopputuleman: "- - päädyt mutkattomaan oivallukseen: tavaroiden karsimisen ja säilyttämisen perimmäinen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi."

Kondo ohjaa karsimaan tavarat seuraavassa järjestyksessä: vaatteet, kirjat, paperit, sekalaiset (japaniksi "komono") ja lopuksi tavarat, joilla on tunne- ja muistoarvoa. Tavarat tulee käsitellä ryhmä kerrallaan (ei siis esimerkiksi sijainti kerrallaan) ja siten, että kaikki karsittavan ryhmän tavarat ovat kerralla esillä ja jokainen tavara otetaan vuorollaan käteen. Kondo kehottaa kiittämään jokaista esinettä, josta lukija päättää luopua: "Voit vapaasti sanoa: 'Kiitos, että tuotit minulle iloa, kun ostin sinut' tai 'Kiitos, että opetit, mikä ei pue minua' ja sen jälkeen päästää siitä irti." Kiittämisen merkitystä Kondo korostaa sellaisten esineiden kohdalla, jotka herättävät lukijassa tunteen, ettei hän voi "heittää niitä pois": "Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmästykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niistä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." 

Kondo on järjestämisen ytimen äärellä kiteyttäessään tavaroista luopumisen ja niiden kiittämisen seuraavasti: "Nyt paljastan salaisuuden: kodin järjestäminen on hauskaa. Kun puntaroit, millaisia tunteita sinulla on omistamiasi tavaroita kohtaan, kun poimit joukosta ne, jotka ovat jo tehneet tehtävänsä ja lausut niille kiitokset ja jäähyväiset, tarkastelet loppujen lopuksi omaa sisimpääsi. Kyseessä on siirtymäriitti, jolla aloitat uuden elämän." Tavaroista luopuminen kääntää katseen menneisyydestä tulevaisuuteen: "Kotimme tulisi palvella sitä ihmistä, joka meistä on parhaillaan kehittymässä, eikä sitä, joka olimme joskus menneisyydessä."

"Jos valintaprosessin aikana kohtaat jotain, mikä ei tuota iloa mutta josta et silti henno luopua, pysähdy hetkeksi kysymään itseltäsi: 'Onko minun vaikeaa heittää tätä pois, koska takerrun menneisyyteen vai koska pelkään tulevaisuutta?' Kysy näin kaikkien vaikeiden esineiden kohdalla. Silloin sinulle alkaa hahmottua, millaista kaavaa noudatat esineiden omistajana. Kaavoja on kolme: kiintymys menneisyyteen, turvallisen tulevaisuuden toivo ja näiden kahden yhdistelmä. On tärkeää ymmärtää suhteesi omistamiseen, koska se ilmentää elämääsi ohjaavia arvoja. Kysymys siitä, mitä haluat omistaa, on pohjimmiltaan kysymys siitä, miten haluat elää elämäsi."

Järjestämistä siirtymäriittinä Kondo tarkastelee myös kirjoittaessaan kodin järjestämisen olevan paras tie itseoivallukseen: "Tavaramme kertovat hyvin tarkasti, millaisia päätöksiä olemme tehneet tähän mennessä elämässämme. Kodin järjestäminen on myös tilannekatsaus. Se paljastaa, mistä aidosti pidämme."

Kiittämisellä tuntuu olevan myös synninpäästön funktio: jokaisella on varmasti esimerkiksi velvollisuudesta säilytettyjä tavaroita tai tavaroita, joihin on vahva tunneside ja joista on siksi vaikeaa luopua; toisaalta moni nykyihminen varmasti tuntee huonoa omatuntoa luonnon rajallisten resurssien tuhlaamisesta (millä viittaan tässä ylipäätään turhan roinan olemassaoloon, omistamiseen ja omistajuudesta luopumiseen). "Järjestäminen on läksiäisjuhla asunnosta poistuville tavaroille." Eli kiitos kaunis ja heippa vaan!

KonMari käsittelee siivoamista ja järjestämistä hyvin yksilökeskeisesti. Kaikki, mikä ei tuota iloa, "heitetään pois". Kondo kertoo asiakkaistaan, jotka ovat "heittäneet pois" niin-ja-niin-monta jätesäkillistä tavaraa ja neuvoo lukijaakin varaamaan runsaasti jätesäkkejä ulottuvilleen karsimista aloittaessaan. Tämä eittämättä särähtää korvaan: ehkäpä teoksen julkaisuvuonna luontoarvot eivät olleet vielä niin tärkeitä, ehkäpä "heittää pois" on vain kielikuva... toisaalta, nykypäivänä "kierrättäminen" tai "tavaroiden kiertoon laittaminen" tuntuu sekin monin paikoin olevan viherpesukielikuva yhtä lailla kuin "päästökauppa" tai "hiilijalanjäljen neutraloiminen": joillekin tavaroille varmastikin löytyy onnellinen seuraava omistaja, mutta rehellisesti sanoen osa tavarasta on silkkaa roskaa. Ja esimerkiksi lumppukeräys, jos sitä on, on toteutettu niin hämyisesti, etten itsekään tiedä, minne kannattaisi toimittaa ne vaatteet, jotka eivät takuulla tuota iloa enää kenellekään. Matonkuteitakaan ei voi loputtomasti tehdä.

No, takaisin Kondon metodien äärelle. On todettava, että myös Kondo tuo esille tavaroiden karsimisen aiheuttavan epämiellyttäviä tunteita: "Tavaroidensa kohtaaminen ja valikointi voi tehdä kipeää. Se pakottaa ihmisen kohtaamaan myös omat vikansa ja puutteensa ja menneisyydessä tekemänsä tyhmät päätökset. - - Omistamamme tavarat ovat todellisia. Ne ovat olemassa tässä ja nyt, menneisyydessä tehtyjen päätösten seurauksena." Järjestäminen näyttäytyy Kondolle siis identiteettityönä ja elämän ohjien omiin käsiinsä ottamisena. Ja koska kyse on suuremmista asioita kuin vain pölyjen pyyhkimisestä, Kondo korostaa jokaisen yksittäisen tavaran läpikäymistä yksitellen, jakamattoman huomion kohdistamista kuhunkin tavaraan: "- - vastustan sekä tavaran kasaamista että sen hävitämistä ilman asianmukaista harkintaa. Vasta kun kohtaamme tavaramme yksitellen ja koemme niiden herättämät tunteet, ymmärrämme kunnolla, millainen suhde meillä on niihin. Voimme suhtautua tavaroihimme kolmella tavalla: kohdata ne nyt, kohdata ne joskus myöhemmin tai karttaa niitä kuolinpäiväämme asti."

Vaatteiden karsimisen kohdalla Kondo tarttuu monen helmasyntiin, vaatekappaleiden alentamiseen kotivaatteiksi, ja kieltää moisen toiminnan: "Haaskaamista ei ole se, että heität pois epämiellyttäviä vaatteita, vaan se, että käytät niitä, vaikka yrität luoda ihanteellisen tilan ihanteelliselle elämäntyylille."

Tunnearvoesineiden läpikäyminen on vaikeinta, ja niinpä se on Kondon listan viimeisenä. Valokuvista Kondo toteaa: "Valokuvien ainoa tarkoitus on näyttää tietty tapahtuma tai hetki. Tästä syystä niitä on katsottava yksitellen. Yllätyt, kuinka selvästi huomaat eron puhuttelevien ja yhdentekevien kuvien välillä." Kuvien tulvaa - varsinkin digiajassa - käsittelee myös Maria Stepanova romaanissaan Muistin muistolle. Vaikka kuvat ovat tärkeitä, ehkä niihinkin pätee vähemmän on enemmän -mentaliteetti.

Kondokin sivuaa nykyajan informaatiotulvaa: hän kehottaa esimerkiksi repimään teksteillä varustetut suojakelmut pakkauksista, mikäli niitä ei halua lukea uudelleen ja uudelleen, sillä "Kun poistat tarpeettomat visuaaliset ärsykkeet, jotka eivät tuota iloa, kodistasi tulee levollisempi ja viihtyisämpi".

Kun tavarat on karsittu, on aika laittaa ne paikalleen. Järjestämiseen, viikkaamiseen ja muihin säilytysratkaisuihin Kondo antaa yksityiskohtaiset ohjeet. Keskeinen ajatus kuitenkin on, että jokaiselle tavaralle pitää nimetä paikka. "Tavarat ovat mullin mallin vain kahdesta syystä: tavaroiden pois laittaminen on liian vaivalloista tai tavaroiden paikka ei ole selvillä." "Ihminen on onnellinen, kun hän saa oman tilan. Kun hän tuntee tilan omakseen, hän haluaa pitää sen siistinä."

Kondo kannustaa lukijaa tekemään omannäköisiään ratkaisuja, mikä perustelee myös subjektiivista ilon perusteella tehtävää valitaa säilytettävistä ja karsittavista esineistä: "Mutta älä keskity yksinomaan tavaroista luopumiseen tai niiden tehokkaaseen sijoitteluun vaan valitse esineitä, jotka tuottavat iloa, ja nauti elämästä oman mittapuusi mukaan."

Siivouksen elämänmullistava taika oli siis ristiriitainen lukukokemus. Yksilökeskeisyydessään se sivuuttaa kulutusyhteiskunnan kritiikin ja maapallon kestävyyden punnitsemisen. Toisaalta sen lopputulemana on elämä vähemmän mutta merkityksellisemmän tavaran keskellä - mitä voisi pitää myös kulutusyhteiskunnan tavoitteena. Ennen kuin tavoitetta voi kuitenkaan saavuttaa, täytyy kuitenkin "heittää pois" kaikki iloa tuottamaton. KonMarin bestseller-asemaan vaikuttaa varmasti myös se, että paitsi että teos ohjaa konkreettiseen toimintaan ylikulutuksen seurauksena koteihin kertyneen tavaravuoren taltuttamiseen, teos on myös suoraviivaista self helpiä. Elämäkin järjestyy ja sen merkitys kirkastuu, kun tavarat ovat järjestyksessä.

Fumio Sasaki: Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi

 

Viisas Elämä, 2021. Suom. Artturi Nurmi. Japaninkielinen alkuteos Bokutachini, mou mono wa hitsuyou nai, 2015. Suomennoksen tukena käytetty myös englanninkielistä käännöstä Goodbye, Things. The New Japanese Minimalism, 2017. 229 s.

Minimalismi- ja järjestelykirjallisuuden lukemisessa on oma rentouttava, hypnoottinen vireensä. Moni lukemistani teoksista - kuten Teemu Kunnon Minimalismi - tuntuu rakentuvan kirjoittajan kokemukselliseen tunnustukseen elämänmuutoksen välttämättömyydestä ja sen toteuttamisesta, ja lopussa kerrotaan, kuinka uusi elämä on monin tai kaikin tavoin parempi kuin vanha entinen, ja kannustetaan lukijaa tekemään samoja - mutta tietenkin aivan omia ja omaehtoisia - ratkaisuja elämässään. Niihin kirja antaa paitsi esimerkkitarinan myös konkreettisia ohjeita.

Fumio Sasakin Hyvästit tavaroille - Vapauttava minimalismi on juuri tämän genren kirja. Teoksella on varmastikin kirjoittajalleen suuri merkitys, mutta genrensä edustajana Sasakin teoksesta ei jää lukijalle kovinkaan mullistunutta tai muutosvoimaista oloa. Ihan leppoisaa luettavaa Hyvästit tavaroille on, mutta varsin kertakäyttöisestä teoksesta on kyse. Teoksen mieleenpainuvinta antia on Steve Jobsin nimiin laitettu sitaatti: "Olen tekemättä jättämisistämme yhtä ylpeä kuin tekemisistämme."

Haruki Murakami: Komtuurin surma

"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."

Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

Ravintola Kampai3, Helsinki

Kampai3 on pieni japanilainen ravintola Kolmannella linjalla. Pöytävarausta voi suositella, sillä ravintolassa ei kovin montaa pöytää ole, mutta hyvällä tuurilla ruokailu saattaa ilman varaustakin onnistua.

Kampai3:n ruokaa on kehuttava: se oli paitsi herkullista myös kaunista. Söimme alku- ja pääruoat: alkuruoaksi friteerattuja ravunpyrstöjä ja edamame-papuja, pääruoaksi teriyaki salmon -annoksen ja poke bowlin. Lohiannos oli maittava, mutta poke bowlia on kehuttava vielä erikseen. Poke bowleja on monenlaisia, ja tilatessa hieman epäilyttikin, onko valinta tylsä tai lattea, mutta kaikkea muuta: kulhossa oli runsaasti monenlaisia aineksia ja se oli kaunein poke bowl, mitä olen syönyt.

David Guterson: Lumi peittää setripuut

"Syytetty, Kabuo Miyamoto, istui jäyhän arvokkaana, selkä ylpeästi ojennuksessa, kämmenet kevyesti vastaajan pöytää vasten ja näytti mieheltä, joka on etääntynyt omasta oikeudenkäynnistään niin kauas kuin suinkin mahdollista."

Otava 1996. Suom. Markku Päkkilä. Alkuteos Snow Falling on Cedars, 1994. 461 s.

Hohhoijaa! Enpä ole aikoihin lukenut näin pitkäveteistä romaania. Tartuin Lumi peittää setripuut -romaaniin, koska kaipasin jotain herkkävireistä rakkaustarinaa, ja ihastuin ajatukseen rajatun tilan tematiikasta, jota romaani lupailee. Romaanin tapahtumat nimittäin sijoittuvat San Piedron "kauniille ja mystiselle saarelle Seattlen edustalle". Lisäksi romaanissa tapahtuu rikos, "arvostettu kalastaja kuolee oudoissa olosuhteissa", ja lopulta romaanin "tapahtumat laajenevat kuvaukseksi kolmen sukupolven elämästä, kulttuurien välisestä kuilusta, ihmisen vastuusta, rakkaudesta". Näin lupailee siis takakansi, mutta lukukokemus todistaa aivan muusta.

Lumi peittää setripuut on amerikkalainen oikeussalidraama. Romaanin nykyhetki kestää muutaman päivän ajan ja lukija saa seurata loputonta, toisteliasta oikeussalipuhetta, jossa ensin joko syyttävä tai puolustava asianajaja jankkaa joltakulta todistajalta tai asianosaiselta, onko asia niin kuin hän kuvailee sen olevan, mihin todistaja tai asianosainen toistaa oman näkemyksensä, joka on joko samanlainen tai erilainen kuin äsken kuultu. Ja sama toistuu eri henkilöhahmojen välillä, samassa miljöössä, taas ja taas. Jatkuva toisto on tämän tyyppistä: "Ehkä te nyt ymmärrätte, minkä vuoksi minun on pakko sanoa, ettetn ymmärrä koko jutusta yhtään mitään. Minä olen pahemman kerran ymmälläni. Minä en todellakaan ymmärrä. Minä en tiedä mitä minun pitäisi uskoa ja mitä ei. Minä olen tässä asiassa perin juurin ymmälläni, kerta kaikkiaan." Ja tätä sivu sivulta eteenpäin.

Oikeussalidraamoissa on jotain läpeensä ysäriä. Lumi peittää setripuut -romaani on kerrassaan ummehtunutta tavaraa. Lisäksi henkilöhahmot ovat latteita ja paperinmakuisia.

Samaan aikaan, kun oikeussalissa jankataan asioista eikä kerrontaan synny minkäänlaista jännitettä, tarinaa yritetään syventää kahdella tavalla. Toinen on miljöökuvaus: muutaman päivän aikana lumi todellakin peittää setripuut San Piedron saarella, sillä oikeudenkäynnin aikana iskee talvi ja myrsky, mikä alleviivaa kuvaannollisuudessaan saarelaisten keskuudessa tapahtuvaa myllerrystä, jonka oikeudenkäynti synnyttää. Tämä ei jää lukijalle millään tavalla epäselväksi, sillä suunnilleen jokainen luku alkaa tällä kuvauksella.

Toinen syventämisen tapa on takaumat henkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen. Tällä maalaillaan hiljalleen esiin toisaalta oikeudenkäyntiin johtaneiden asioiden taustalla vaikuttavia seikkoja, toisaalta Amerikan historiaan toisen maailmansodan aikana. Mutta jännitettä ei vain synny, ei sotakuvauksiin, ei pakolaisuuskuvauksiin, ei nuoruuden rakkaustarinaan, ei edes rikostarinaan, jonka vuoksi oikeussalissa ollaan. Jossakin vaiheessa oikeudenkäyntiä tapahtuu deus ex machina -tyyppinen käänne, ja hetken verran jännitetään sitä, paljastaako seikan huomannut henkilö seikan tuomarille vai ei. Ei ole kovin vaikea arvata sitäkään, kummin lopulta tapahtuu.

Lumi peittää setripuut - ei jatkoon. Jääköön tämä teos pölyttymään ysärin hämäriin, ehkä tämä silloin tuntui uudelta ja raikkaalta tai edes jollakin tavoin kiinnostavalta.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".

Ravintola Fuku, Helsinki

Sushiravintola Fuku Fredrikinkadulla on erinomainen kokemus: palvelu on ystävällistä ja nopeaa ja sushibuffet on jo sitä muistellessakin vedet kielelle herauttava kokemus. Fukussa on tarjolla niin lounas- kuin iltabuffetkin, joista kävimme kokeilemassa jälkimmäisen (22,50 e).

Buffet on melko hintava mutta ehdottomasti hintansa väärti. Tarjolla on runsaasti erilaisia susheja, ja buffetiin kuuluu myös misokeitto, lämpimien ruokien buffet sekä jälkiruokapöytä ja kahvi tai tee.

Sushiravintolaksi Fuku ei ole pienimmästä päästä, mutta oman kokemukseni perusteella suosittelen pöytävarauksen tekemistä.

Ayako Miura: Rakkauden sola

"Siitä ei pääse mihinkään, että sinä olet ihan kuin äitisi - et vain näöltäsi vaan myös luonnoltasi."

SLEY-kirjat Oy 1980. Suom. englanninnoksesta Shiokari pass Helinä Kuusiola. Japaninkielinen alkuteos Shiokari tooge. 303 s.

Ayako Miuran romaani Rakkauden sola tuntuu osin ihanan vanhanaikaiselta tarinalta, osin se sortuu olemaan liian alleviivaava tai suorastaan osoitteleva ja sikäli nuortenkirjamainen. Tarinan päähenkilö on Nobuo Nagano, jonka elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen.

Rakkauden sola on kasvukertomus, jonka keskiössä on elämänfilosofinen pohdinta. Sikäli romaanista tulee mieleen Hermann Hessen tyyli, ja hänen romaaneistaan ehkä eritoten Demian (1919). Lapsuudessaan Nobuo käy keskusteluja eritoten isänsä kanssa, sillä perhe koostuu vain Nobuosta, isästä ja ankaran oloisesta isoäidistä:

"'Niin, kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Tavallisten ihmisten ei tarvitse välttämättä olla sen huonompia kuin ylhäistenkään. Päinvastoin. Mikäli jompikumpi syyllistyy murhaan tai muuhun rikokseen, ylempisäätyisen vastuu ja syyllisyys on suurmepi', selitti Nobuon isä. Hänen puheessaan oli terävä sävy. Nobuo ei ollut uskonut, että hänen isänsä osaisi olla niin ankara. Mutta kaikista isän sanoista Nobuota hämmästytti eniten sanonta, että 'ylempisäätyisen vastuu on suurempi'. Nobuo oli kasvanut siinä uskossa, että ylhäisöön kuuluvat olivat ilman muuta parempia ihmisiä. Se oli ollut hänelle yhtä ilmiselvää kuin että lumi on valkeaa tai tuli on kuumaa."

Koulussa Nobuo ystävystyy Yoshikawa-nimisen pojan kanssa. Ystävyydestä muodostuu Nobuolle elämänmittainen ja tärkeä, ja Yoshikawan kanssa Nobuo käy useita avoimia keskusteluja niin moraalista, uskonnosta, seksuaalisuudesta kuin filosofiastakin:

"Ilmeisesti joidenkin katsomustapojen mukaan elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Joidenkin ihmisten mielestä ovat inhimilliset olennot ja koirat ja kissat kaikki täsmälleen samanarvoisia, ne eivät ole muuta kuin eläimiä. Ja kuoltuaan kaikki häipyy tyhjyyteen. Toisaalta on ihmisiä, jotka elämässään syvästi tiedostavat sen että heidän oma persoonallisuutensa on äärettömän tärkeä."

Nobuosta kasvaa siis pohdiskelija, joka ymmärtää kirjallisuuden tärkeyden:

"'Nobuo, aikuisenakin sinulle tulee olemaan vaikeaa ilmaista puheessa tai kirjoitettuna kaikkea minkä tunnet. Mutta kuulijat on saatava tajuamaan muutakin kuin se mikä varsinaisesti sanotaan. - - Vilpitön sydän loistaa ihmisen sanojen läpi ja välittyy hänen kasvoistaan toisille. - - Mutta sille ei voi mitään, että ihmiset ovat luonnostaan erilaisia. Jotkut eivät käsitä sinun tuntemuksiasi, ja sinä vuorostaan et käsitä toisia. Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä.'
        'Minun on luettava enemmän kirjoja', tuumi Nobuo. 'Sitten opin ehkä sanomaan mitä ajattelen.' Siitä lähtien hän keskittyi lukemiseen, ja kirjat antoivat hänelle osan omasta itsestään."

Romaanissa kiehtovaa on japanilaisen tapakulttuurin kuvaus. Nobuon pohdinnoissa asetetaan vastakkain Japanissa perinteinen buddhalaisuus ja länsimainen tuontitavara, kristinusko. Yllättäen molempien uskontojen edustajia löytyy Nobuon lähipiiristä, mikä järkyttää hänen maailmankuvaansa. Tätä kontekstualisoidaan romaanissa sillä, että Japanissa kristinusko on ilmaisesti toisaalta koettu uhkaksi perinteitä ja buddhalaisuutta kohtaan, toisaalta kristittyjä on halveksuttu ja kristinsukoa on pitänyt harjoittaa salassa.

Elämänfilosofinen pohdinta saadaan kuitenkin valotettua romaanissa monelta suunnalta, mikään uskonto tai ratkaisu ei näyttäydy mustavalkoisessa valossa, vaan suuntaa elämäänsä etsiessaan Nobuo toisaalta keskustelee erilaisista vaihtoehdoista monen eri henkilön kautta, toisaalta pohtii paljon asioita itsekseen ja lukemiensa teosten valossa:

"Nobuo rupesi pohtimaan sanaa 'välttämättömyys'. Johtuiko hänen olemassaolonsa välttämättömyydestä vai oliko se vain sattuma?"

Romaanin kiehtova vanhanaikaisuus rakentuu mielestäni juuri siitä, kuinka Nobuolla on aikaa miettiä suuria kysymyksiä ja kuinka hän uppoutuu tutkiskelemaan ja pohtimaan yksittäisiä käsitteitä, sanoja tai lauseita muodostaakseen oman tulkintansa niistä. Tällainen hidastempoinen, uppoutuva ajattelu tuntuu olevan hyvinkin kaukana nykyisestä elämänmenosta, jossa ajatusten kohteet vaihtuvat nopeasti, mielenkiinto suuntautuu hetkellisesti milloin mihinkin ja harvoin pysähdytään miettimään asioita sen syvällisemmin - koska asioita, joista pitää olla mielipide tai kanta, on niin paljon ja ne ovat kiinnostavia vain ohimenevän, lyhyen hetken ajan.

Rakkauden sola on lopulta eetokseltaan vahvasti kristillinen romaani, mikä osin tuntuu osoittelevalta, jopa kulttuurilselta kolonialismilta. Romaanin nimen merkitys aukeaa lopussa todella rautalankaisella tavalla, ja loppuratkaisun moraalinen opetus tuntuu yliampuvan allegoriselta ja intertekstuaaliselta, jopa naiivin typerältä.

Kokonaisuudessaan Rakkauden solassa on kuitenkin paljon hyvää ja kiinnostavaa, ja hidastempoisuudessaan romaanin lukeminen tuntuu aikamatkalta menneeseen.


* * *

Lukuhaaste 2016:

3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maiseman - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Haruki Murakami: Norwegian Wood

"Olin silloin kolmekymmentäseitsemän ja istuin valtavassa Boeing 747:ssä, joka sukelsi paksun pilvipeitteen läpi lähestyessään Hampurin lentokenttää."

Tammi 2012. Suom. englanninkielisen käännöksen pohjalta Aleksi Milonoff. Japaninkielinen alkuteos Noruwei no mori, 1987, 426 s.

Haruki Murakamin romaania Norwegian Wood oli hehkutettu jo pitkään ennen kuin tartuin siihen. Minua yksinkertaisesti ärsytti romaanin nimi: sen nyt vielä kestää, että leffojen nimiä ei suomenneta, mutta miksi ihmeessä suomen kielllä julkaistun - ja vielä japaniksi alun perin kirjoitun - romaanin nimi on englanniksi?! No, nimi sai melko pian selityksensä: kyse on Beatlesin samannimisestä biisistä, jonka sanojen lukeminen antaa avaimen myös romaanin tarinaan.

Ja kyllä, Norwegian Wood on lumoava romaani. Päähenkilö Toru muistelee opiskelemista, tyttöjä, ystävyyttä, rakastumista, rakkautta ja kuolemaa, ja kertoo tarinan nuoruudestaan. Vaikka japanilainen kulttuuri poikkeaa suomalaisesta, Murakami tuo kertomuksen lähelle lukijaa: teemat ovat niin universaaleja, että ne itsessään puhuttelevat, mutta esimerkiksi kunnian kulttuuri, jonka koen itselleni vieraaksi, välittyy sujuvasti romaanin kautta. Tarkoitan tällä sitä, että Norwegian Woodin tarinassa tehdään monia itsemurhia: itsemurha tuntuu varsin luonnolliselta valinnalta, kuolema on osa elämää.

Toru rakastuu Naokoon, ja heidän rakkaustarinastaan Norwegian Woodissa perimmältään on kyse; loppujen lopuksi kyse on aina rakkaudesta. Naoko ei ole millainen tahansa tyttö tai nuori nainen, hän nimittäin kärsii hahmottomaksi jäävistä mielenterveydellisistä ongelmista. Naoko on hyvin herkkä, mutta ymmärrettävällä, ei mitenkään alleviivatulla tai itsekorostuksellisella tavalla. Muitakin tarinalinjoja romaanissa on, mutta keskeisimpänä on kyse Naokosta ja siitä, mitä tarkoittaa valinta elämän ja kuoleman välillä, tai haave- tai harhakuvan ja todellisuuden välillä.

Norwegian Wood herätti kiinnostuksen Murakamin muutakin tuotantoa kohtaan.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
17. Kirjassa juhlitaan
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Tokyo 55 Izakaya, Helsinki

Töölössä olevan Tokyo 55 -ravintolan Izakaya-puolella on tosi kiva konsepti. Izakaya tarjoaa after work - kokonaisuutta, jonka hinta-laatusuhde on oivallinen: menuun kuuluu kolme "tapasta" (ravintolan konsepti on siis "modern japanese fusion tapas and cocktails") ja juoma, ja menun hinta on 20 euroa. Iltana, jona kävimme, paikka oli täynnä, joten pöytävarauksen tekeminen osoittautui hyväksi ideaksi.

Tapakset ovat kivan kokoisia ja kolmesta tulee sopivan täyteen; vielä olisi ollut tilaa jälkiruoalle, joten ihan ähkyyn itseään tällä menulla ei saa, mutta myöskään nälkäiseksi ei jää. After work -lista on houkutteleva: osioita on viisi ja annoksia tilataan kolme, eikä valinnan tekeminen siis ole ihan helppoa.

Alkupalaosioista valitsin chiliedamamet, jotka ovat lähes kulman takana sijaitsevassa Umeshussa aivan loistavia. Umeshun edamameissa on chiliöljy, joka tuo papuihin ihanasti makua, Izakayan versio annoksesta sen sijaan osoittautui lähes fiaskoksi, ja annoskateus iski välittömästi ruokien tultua pöytään. Izakayan chiliedamamet nimittäin saivat chilinsä ketsupin näköisestä kastikkeesta, jota oli ruikittu annoksen päälle aika roimasti. Täytyy sanoa, että kotioloissakaan ei tulisi mieleen tehdä tällaista annosta. Pöytäsurueessamme tilattiin myös rohkeammin flamed edamame -annos, jossa pavuissa oli sakevoita ja savun makua - kaverin lautaselta napsittuna nämä edamamet maistuivat taivaallisilta.

Toisena tapaksena tilasin scampitempuraa majoneesin kera, ja annos oli kerrassaan herkullinen. Kolmas, pääruokamaisin annoksistani oli kampasimpukkaa tulisesti maustetulla salaattipedillä, ja myös tämä annos oli erittäin onnistunut. Harkitsin päätapasannokseksi myös parsaa, mutta onneksi en valinnut sitä, sillä kun parsa-annos tuotiin pöytään, sen esillepano oli aivan käsittämätön: parsat oli piilotettu johonkin hammasmukin näköiseen keraamiseen korkeareunaiseen astiaan - ja annoksen tilanneen mukaan maku oli ihan ok. Ravintolassa toivoisi, että se olisi enemmän.

Izakayan ruoka-annoksien onnistuneisuudessa siis on suurtakin vaihtelua - vaikuttaa olevan tuurista kiinni, osuuko valinta napakymppiin vai ojasta allikkoon.

Cocktaillista on hyvin houkutteleva ja juomat ovat sellaisia, joita ei ihan joka baarissa sekoitella. Pöytäseurueemme cocktailinjuojat päätyivät kaikki samaan valintaan, itachi ginger martiniin, joten muista juomista ei tullut kokemusta, mutta tämä oli maittava ja tyylikäs.

Izakayasta jäi kuitenkin sellainen tunne, että paikassa olisi mukavaa käydä toistekin after work -tunnelmissa; täytyy vain toivoa, että ruokalistaa hiotaan tai onni on osuvasti myötä annosvalinnoissa.

Ravintolapäivä 17.5.2014, Helsinki

Toukokuista Ravintolapäivää vietettiin ihanassa aurinkoisessa säässä. Samaan aikaan oli runsaasti oheistapahtumia, kuten pihakirppiksiä, ja ihmisiä oli runsaasti liikkeellä. Kävin maistelemassa kahden ravintolan herkkuja.

Japanilainen Moromi & Tachi Mäkelänkadulla tarjoili japanilaista katuruokaa. Ostimme alkupaloksi Otsumamin (2 e), johon kuului wasabiherneitä, edamame-papuja ja avokadoa. Avokado jäi mysteeriksi, sillä se oli jäänyt annoksesta pois. Mutta etenkin omatekoisen oloiset wasabiherneet olivat maittavia ja jäimme arvuuttelemaan niiden valmistustapaa.

 
Pääruoaksi valitsimme Ookii-annoksen (10 e), koska jo tilatut Ookiit näyttivät todella herkullisilta. Annokseen kuului merileväsalaattia, nuudelia, riisiä ja kasviksia sekä neljä varrasta oman valinnan mukaan. Valitsimme turska- ja lohivartaat. Pääruoka osoittautui loistavaksi! Sekä makuihin että estetiikkaan oli panostettu. En ole maistanut aiemmin merileväsalaattia, se oli yllättävän hyvää. Kalavartaat oli grillattu sopivan meheviksi ja annos oli ruokaisan kokoinen - siis täysin hintansa väärti. Ruokajuomaksi oli tarjolla kylmää vihreää teetä.

Ainoa, missä hiottavaa olisi, oli jonotusjärjestelmä, joka oli hieman sekava. Esimerkiksi asiakkaille annettavat nuerolaput ovat osoittautuneet monessa paikassa toimivaksi ratkaisuksi. Kuitenkin Moromi & Tachi on yksi Ravintolapäiväkokemuksieni huipuista!

Makeannälkään lähdin hakemaan jotain pientä Karhupuistosta, joka oli tupaten täynnä ravintoloita ja asiakkaita. Ostin jostain kojusta makean toast-rullan, joka osoittautui jonkinlaiseksi muunnelmaksi köyhistä ritareista: kaneli-vaniljasokerimaidossa liotettu leipä oli rullattu juuston ja hillon ympärille ja paistettu pannulla molemmin puolin. Idea on kehittelemisen arvoinen, mutta yllätyin siitä, että rullat olivat kylmiä. Kuumina ne olisivat voineet olla varsin toimiviakin, kylminä ne tuntuivat varsin raskailta ja jopa yksitoikkoisilta. Paketointi voipaperiin aj lehteen oli innovatiivinen ja katuruokakulttuuriin sopiva.

Yleisvaikutelma Karhupuiston tarjonnasta oli karnevalistisen sekava. Joillekin ruokakojuille oli pitkät jonot, joten varmaan herkkujakin oli tarjolla, mutta nopealla katsauksella ruoista tuli festarimainen vaikutelma. Ravintolapäivänä kannattanee lähteä etsimään helmiä jostain keskeisten paikkojen ravintolakeskittymiä kauempaa.

Mutta jälleen kerran: erittäin onnistunut Ravintolapäivä!

Taiteiden yö, Helsinki

Taiteiden yön illalle oli luvattu ukkoskuuroja, mutta ilta Töölönlahdella oli aurinkoista loppukesän tunnelmaa täynnä.

Oopperan kirpputori 

 

 

Oopperan kirpputori on mahtava paikka sellaiselle ihmiselle, joka haluaa hypistellä kummallisia ja kauniita asuja ja asusteita - ja jolle Stockan Hullujen päivien ruuhka ei ole ruuhkaa nähnytkään, sillä perinteisesti Oopperan kirppiksellä on vielä hullumpi meno, ja niin tänä vuonnakin. Ruuhkaa ja taistelua hienoimmista vetimistä piisasi.

Kansallismuseo

Kansallismuseo tarjosi Taiteiden yönä "harvinaisen mahdollisuuden" kiivetä rakennuksen torniin - ja mahdollisuus olikin niin suosittu, että kaikkien tornikierrosten liput olivat menneet heti niiden tultua jakoon. Omalta osaltani tornikierros siis jäi välistä - mutta toivoisi Kansallismuseon järjestävän niitä muulloinkin, sillä idea oli kiinnostava selvästikin muidenkin kuin vain itseni mielestä.

Taiteiden yönä museoon oli vapaa pääsy ja museon kontekstissa voi sanoa, että hulinassa riitti.

Aulassa oli maailmankauppatuotteiden markkinat ja rumpuesityksiä.

Toisessa kerroksessa esitettiin muun muassa kuubalaisia tansseja.

Kansallismuseossa kiinnostivat myös näyttelyt itsessään - tunnustan aiemman käymättömyyteni museossa kuin myös sen, että tällainen piipahdus lisäsi mielenkiintoa museota kohtaan. Kansallismuseon perusnäyttely kertoo suomalaisista esihistorian hämystä nykyaikaan saakka. Itse olen rajoittuneen kiinnostunut kivikirveistä ja ruukunpalasista - ne tuntuvat yhteydettömiltä, liian kaukaisilta ollakseen ymmärrettäviä, juurettomilta, tarinattomilta - mutta historiallinen esineistö vaikkapa 1800-luvulta eteenpäin on kiinnostavaa, ja sitä museossa on esillä runsaasti.

Kaikkein kiinnostavin osa näyttelyä on ehdottomasti Suomi Finland 1900 -osio, joka esittelee Suomea ja suomalaisuutta vuosisadan alusta 1970-luvulle: arjen tavaroita, vaatetusta, sotia, musiikkia... Tämän näyttelyn olisi suonut jatkuneen 2010-luvulle saakka! Ja tämän näyttelyn äärelle tekee mieli myös palata uudelleen.

Vaihtuvana näyttelynä 27.10. saakka on Avartuva maailma - kartta-aarteita A. E. Nordenskiöldin kokoelmasta. Karttanäyttelyhuoneeseen astuu yllättäen suoraan Suomen 1970-luvun huoneesta ja hämmentyy odottaessaan kohtaavansa 1980-luvun ja löytääkin itsensä vanhojen karttojen keskeltä.

Kansallismuseo on rakennuksenakin vaikuttava, ja kahvila näytti viihtyisältä sisäpihaterasseineen - sellaiselta, johon olisi mukavaa piipahtaa joskus päiväkaffelle.

Pola Ivanka @ Cafe Veranda

 

Drag-artisti Pola Ivanka esiintyi Finlandia-talon Cafe Verandassa täydelle kahvilalliselle ihmisiä. Keikka oli sekä hauska että koskettava, Pola Ivankan diivan elkeet täyttivät lavan ja hiljensivät yleisön keskittymään esitykseen. Huumoria oli muun muassa aivan omanlaisessaan versiossa PMMP:n Rusketusraidoista - kuinka kohtalokkaalta kappaleen voi saada kuulostamaan! Joidenkin kappaleiden - Kirottu Amsterdam, Who wants to live forever - tulkinta puolestaan oli niin läsnäoleva, aito ja rehellinen, etten ollut ainoa kyyneleitä nieleskelevä katsoja.

Loistava ja moniulotteinen show, suosittelen ehdottomasti Pola Ivankan keikan kokemista!

Sushi + Wine bar

Korjaamon lounaskaffila on muuttunut Sushi + Wine bariksi. Sushia tuntuu olevan tarjolla hyvinkin monessa paikassa - ja sikäli hyvinkin monenlaista. Korjaamon sushilaa täytyy kehua siitä, että sushi on erinomaisen makuista ja kaunista, ja setit eivät ole koostumukseltaan ihan perussettejä. Hintataso puolestaan on lähes järkyttävä - pienin, kymmenestä palasta koostuva setti, on hinnaltaan 22,40 euroa. Vertailun vuoksi: Alppilan oivallisesta, japanilaisesta Mikura Sushista tai Sörnäisten Sakura Ruoasta kymmenen palan setti maksaa noin puolet Korjaamon hinnoista.

Dxxxa D & Hzzzt -duo @ Korjaamon kesäpiha

 

Korjaamon kesäpihalla esiintyi muun muassa tyyliltään varsin tunnistettava vaikkakin naamio päässään esiintynyt Dxxxa D & Hzzzt -duo. Keikan lopuksi kuultiin hittibiisi Erilainen jäbä, jonka sanoitusta oli päivitetty - piristävää.

Silent disco @ Korjaamon Vintti

Olin kuullut Silent disco -konseptista aiemmin mutten koskaan ollut käynyt silent discossa - ja nyt kun siihen tuli mahdollisuus, niin olihan se koettava. Ideana oli DJ-battle: asiakkaille jaettiin kuulokkeet, joista pystyi itse valitsemaan kanavan - halusiko kuunnella DJ Janne X:n (FagU!) musiikkia vai DJ Ardouchen (Mental Alaska) musiikkia. Ja sitten tanssimaan!

Tanssiessa oli hauskaa tarkkailla muita tanssijoita - vaikuttivatko he tanssivan saman musiikin tahtiin kuin itse. Kun luurit otti pois korvilta, oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa huutamatta, normaalilla äänellä. Illan mittaan äänitaso toki nousi kuten baarissa tuppaa käydä, ja oli myös mahtavaa seurata, kuinka vapautuneesti ihmiset tanssivat ja lauloivat lauluja, joita heidän kuulokkeistaan tuli. Musiikkitarjontaan olisin kaivannut lisäksi jotain raskaampaa tanssimusiikkia vaikkapa Huoratronin tyyliin - millainen olisi kolmen DJ:n battle?

Mutta: ihan mahtava konsepti, haluan ehdottomasti uudelleen Silent discoon, jos sellaisia järjestetään!

Aya, Helsinki

Makkaratalon eli City Centerin ostoskeskus alkaa olla remontin puolesta valmis, ja ennen varsin tyhjiin yläkerroksiinkin on tullut liikkeitä ja myös japanilainen ravintola Aya. Ayasta saa sushin lisäksi myös muita annoksia.

Makkaratalossa ei ole samanlaista ruuhkaa kuin vaikkapa Kampissa tai Forumissa, ja niinpä lounastamisesta ei jää sellaista oloa, kuin olisi käynyt ostoskeskuksen ravintolassa, vaikka Aya ostoskekuksessa onkin. Sisustus on siisti ja tavanomainen ja ikkunat tuovat valoa. Sisäpihan remontti ei vielä ole valmis, joten mitenkään kaunis maisema ei ole (ja kuinka usein ostoskekuksen sisäpiha nyt valmiinakaan on kaunis?).

Mediumkokoinen lounassushi (8 palaa, 9,90 e) on sopiva pieneen nälkään. Annos tulee pöytään nopeasti ja ystävällisen hymyn kera. Sushit ovat sopivasti suupalan kokoisia, eli helpohkoja syötäviä myös kokemattomille syömäpuikkojen käyttäjille, ja maku on tuore. Yllättävin sushipala mediumsetissä on sellainen, jonka päällä on jotain coleslawn kaltaista. Myös vegesushisettejä on tarjolla.

Aya on uusi, helppo ja kiva piipahduspaikka keskustassa.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

 

"Sellissä käsiraudat irrotetaan ja häntä kehotetaan ottamaan vaatteet pois."

Gummerus 2010. Suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov. Alkuteos Burnt Shadows, 2009. 461 s.

Odotin takakannen perusteella syvällishakuista sujuvasti kirjoitettua mutta varsinaisesti sisällyksetöntä kepeää viihdekirjaa, jossa seikkaillaan maailman eri puolilla. Onneksi olin väärässä. Kamila Shamsien Poltetut varjot on todella vaikuttava romaani ainakin kahdella tapaa.

Myönnän: maailmankatsomukseni on hyvin Eurooppa-keskeinen. Kuvittelen, että on olemassa eurooppalainen historia ja eurooppalaiset arvot, jotka koen omikseni. Tässä harhassa sitten luulen tietäväni, millainen on maailma ja mitä on ihmisyys. Lapsellista, totta, mutta niin kauan kuin elämässäni ei juuri ole kontakteja muihin kulttuureihin, harha toimii. Sen olemassaolo vain pitäisi muistaa; sen, että se on harha. Että se on vain yksi näkemys maailmasta, eikä näkemys edes kata "maailmaa". Todelliset maailmankansalaiset ovat harvassa, onko heitä edes olemassa?

Shamsien romaanin tapahtumat sijoittuvat alueille, jotka ovat edellä kuvatun henkilökohtaisen maailmankarttani ulkopuolella. Romaanin henkilöhahmoilla on minulle ennestään tuntemattomia tapoja ja kulttuurisia uskomuksia. Heidän kaupunkinsa ja perinteensä ovat minulle vieraita. Ja juuri siksi tämä on niin tärkeä romaani tässä hetkessä, jossa nationalismi ja patriotismi soluttautuvat arkipuheeseen ja asenteisiin: elämää, inhimillisyyttä, onnea ja murhetta on muuallakin kuin minun maailmassani.

Romaanin maisemaa ovat Nagasaki, Delhi, taustalla Lontoo, hetkellisesti Istanbul, monet paikat Pakistanissa ja Afganistanissa sekä lopulta New York ja Kanada. Aikajänne on pitkä: vuoden 1945 atomipommista 2000-luvun alkuun. Kaikkea ei kerrota, välissä on ajallisia aukkoja. Poltettujen varjojen keskushenkilönä on japanilainen Hiroko, mutta tarinaa kerrotaan monen muunkin henkilön näkökulmasta - Konradin, Sajjadin, Elizabeth/Ilsen, Henry/Harryn, Razan, Kimin.

Tarinan riipaisevuus perustuu osin pitkään aikajänteeseen: romaanin alkupuoli taustoittaa syvenevää inhimillistä tragediaa, joka huipentuu lopun käsittelemättömäksi ahdistukseksi. Ihminen voi selvitä paljosta ja rakentaa elämänsä yhä uudelleen, mutta että niin voisi tehdä kovin monta kertaa - kuinka monta kertaa se on mahdollista? Mitä ihminen kestää? Mitkä teot ovat unohdettavissa, anteeksi annettavissa? Ihmisten spontaanit, hetken mielijohteessa ja vaiston varassa tehdyt valinnat eivät aina ohjaakaan oikeaan suuntaan, kaikkea ei ehkä ole mahdollista hyvittää, vaikka kohtalo joskus antaakin uuden alun mahdollisuuden.

Henkilöhahmot ovat moniulotteisia ja inhimillisiä. Maailmassa on arkea ja kauneutta, mutta myös selittämättömän rumia asioita, kuten atomipommi. Voiko sellaista antaa koskaan anteeksi? Voiko sellaisen kohtalon kanssa elää? Atomipommi on näyttävä, suuri ja osa historiankirjoitusta.

On sellaisiakin rumuuksia, jotka eivät koskaan päädy mainstream-historian keskiöön. Muun muassa Ville Tietäväisen sarjakuvateos Näkymättömät kädet käsittelee laittomien siirtolaisten saapumista Eurooppaan ja asemaa Euroopassa. Poltetut varjot kuvaa laitonta ihmiskuljetusta vähintäänkin yhtä kauhistuttavalla tavalla. Me, jotka matkustamme passi kädessämme halpalennoilla, nautimme junamatkoista pendolinoissa ja istumme ilmastoiduissa linja-autoissa - mitäpä se meille kuuluu, mihin tapaan paperittomat siirtyvät maasta toiseen, tai mitä he alun perinkään matkustavat, mikseivät he pysy omassa maassaan? Koska on erilaisia pakkoja. Koska ei ole vaihtoehtoja. Koska on vain todella huonoja vaihtoehtoja. Koska toivo on enää sattumassa?

Sakura Ruoka, Helsinki

Kurviin on auennut uusi japanilainen ravintola, yksinkertaisesti nimeltään Sakura Ruoka. Ravintola sijaitsee Hämeentien ja Junatien risteyksessä. Sushibuffet on houkutteleva ja monipuolinen. Tarjolla on kalasushien lisäksi suhteellisen runsaasti kasvissusheja. Sushit ovat paitsi kauniita, myös tuoreen makuisia. Buffetpöytää täydennetään jatkuvasti emmekä suinkaan olleet ravintolan ainoat asiakkaat. Erilaisia susheja oli tarjolla niin runsaasti, että kaikkien maistaminen on ainakin minulle mahdottomuus. Valitsemista helpotti se, että kustakin sushista oli kerrottu pienellä lapulla, mitä se sisältää. Buffetiin kuuluu myös misokeitto, vesi ja kahvi tai tee, ja sen hinta on 9,90 euroa. Buffetin voi ostaa myös takeawayna.