Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Otava 2024. Storytelin äänikirja, 9 h 35 min.

Terhi Törmälehdon romaani He ovat suolaa ja valoa on hienovarainen romaani, joka kertoo vaikeasta aiheesta. Romaanin keskiössä on kahden kehityslinjan seuraaminen. Toisen päähenkilön kautta tarkastellaan kysymystä, kuinka fundamentalistisesti ajatteleva henkilö radikalisoituu. Toisen päähenkilön muutostarina on erilainen: voiko rakastuminen muuttaa ihmistä?

Romaanin kerronta fokalisoituu kahden päähenkilönaisen, Anun ja Susannan kautta. Molemmat ovat uskovaisia suomalaisia naisia, kristittyjä. Anu on rovaniemeläinen yläkoulun saksanopettaja, joka on keski-ikäinen sinkku. Susannakin on keski-ikäinen nainen, mutta hän on naimisissa liberaaliuskovaisen pappi Villen kanssa, johon hän on tutustunut opiskeluaikana, ja heillä on teini-ikäinen lapsi Emppu. Susanna on uskossaan fundamentalistinen konservatiivikristitty, eikä Anukaan mitään laimean tapakritistyn hahmoa edusta. Lisäksi romaanissa on minäkertoja, enkeli, jonka tehtävänä on seurata tai vartioida Anua ja Susannaa.

Romaani alkaa, kun naiset - jotka eivät tunne toisiaan ja joita yhdistää romaanin tarinan ajan lähinnä maantiede - istuvat lentokoneessa matkalla kohti Israelia kevättalvella 2023. Anu on ensimmäsitä kertaa matkalla pyhälle maalle, mutta hänen vanhempansa ovat käyneet Israelissa useasti. Anu etsii elämälleen jotain uutta suuntaa, jotain sisältöä ja merkitystä, joka olisi enemmän kuin mitä elämä tähän mennessä on tarjonnut. Susannan Israelin-matkalla sen sijaan on selkeä tarkoitus: hän on Israelin ystävä ja matkustaa Israeliin toimiakseen Israelin puolesta - tai sillä tavoin hän itse asian käsittää. 

Romaanin kerronnassa käytetään paljon uskonnollista kieltä, mikä auttaa pääsemään romaanihahmojen tajuntaan ja tapaan hahmottaa maailmaa. Tällainen uskonnollinen kieli (maailmallisuus, henkivallat ja niin edelleen) ei kuulu siihen kuplaan, jossa itse elän, ja siksi osin romaani onkin niin kiehtovaa kuunneltavaa. Se todella avaa sellaisia todellisuuksia, jotka eivät ole minulle tuttuja. Molemmat päähenkilöt näkevät, pyytävät ja lukevat merkkejä, ja molemmille heistä todellisuus on muutakin kuin vain se, mitä konkreettisesti näemme. Sekä Jumala että Saatana tekevät jatkuvasti töitään.

Sinkku-Anu kohtaa Jerusalemissa miehen, ja Jerusalemin-matka muuttaa Anun ajattelua Israelista hitaasti mutta peruuttamattomasti. Anu pohtii useasti, onko muutos peräisin Saatanasta vai onko ajattelun muuttaminen perusteltua. Jos on oppinut uskomaan totuuteen, joka on muuttumaton - saako silloin muuttua? 

Myös Susanna muuttuu. Hänkin kohtaa Israelissa asioita, jotka eivät tunnu aivan siltä kuin mitä hän oli niiltä odottanut. Susanna on aina elämässään, lapsuudenperheestään asti, tuntenut vierautta. Ja vaikka hänellä on mies ja lapsi, hänestä usein tuntuu, kuin hän ei vieläkään tulisi täysin nähdyksi ja ymmärretyksi. 

Susannan hahmossa Törmälehto kuvaa harvinaisen hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kuinka ihminen voi radikalisoitua. Nyt kyseessä on vain radikaali kristinusko, ei radikaali islam, jota olemme tottuneet tarkastelemaan tuomitsevasti nykyajassa. Susanna on keski-ikäinen, perheellinen, valkoinen lääkäri - ja hän radikalisoituu. Hän on uskoontulemisestaan alkaen ollut konservatiivi ja fundamentalistikristitty, mutta pandemian aikana hän löysi internetistä kanavia ja materiaaleja, joiden kautta hän löysi vielä äärimmäisempää ajattelua kuin mitä suomalaisissa herätysliikkeissä harjoitettiin. 

Susannan hahmon kautta tulee näkyväksi ääriliikkeiden rahankeruumetodit ja ihmiskauppaan tai -salakuljetukseen rinnastuva toiminta, jota ääriliikkeet rahoittavat. Israelin siirtokuntapolitiikkaa päästään tarkastelemaan ruohonjuuritasolla. Susannan kehitys on huima: näinkö nopeasti kalteva pinta vie mennessään, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pitävät toimintaa ja ajattelua normaalina?

He ovat suolaa ja valoa on ajankohtainen ja tarkkanäköisesti kirjoitettu romaani, joka näyttää asioita, tekoja ja ajatuksia, mutta jättää tulkintojen tekemisen lukijalle. Wau, hieno kirja. Uskaltaisikohan raati nostaa tällaista romaania mukaan Finlandia-kuusikkoon?

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

"Better than any other."

WSOY, 1998. 261 s.

Olen muistaakseni tarttunut aikoja sitten johonkin Hannu Raittilan romaaniin, jonka lukeminen jäi silloin kesken. Ei minulta mitään puutu -romaania lukiessa tämä tuli mieleen, sillä Raittilan tyyli ei ole sellaista, mitä yleensä luen tai minkä lukemisesta erityisesti nauttisin. Vaihtelu virkistää -tyyppisesti Ei minulta mitään puutu oli hyvä lukukokemus.

Ei minulta mitään puutu -romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat pellolla järjestettäviin suviseuroihin ja tarina valottuu usean henkilöhahmon kautta. On paikkakunnalla pitkään vaikuttanut pappa jo aikuisine jälkeläisineen, on paikallisia yrittäjiä, on suviseurojen äänentoistosta ja tekniikasta vastaavia henkilöhahmoja. Seuroista piirtyy siis melko monipuolinen kuva.

Ei minulta mitään puutu kuitenkin lavenee erinäisiin suuntiin, vaikka näennäisesti tapahtumat sijoittuvat vain seuroihin ja seurapäivien aikaan. Henkilöhahmot muistelevat menneitä niin vuolaasti, että välillä tuli olo, kuin seuraisi tuntemattomien ihmisten loputtomia kahvipöytäkeskusteluita ja -muisteloita ja miettisi, miksi minun pitäisi kiinnostua tästä. Tähän kokemukseen vaikutti myös Raittilan tyyli: romaanissa kuvataan milloin minkäkin rakennusprojektin teknisiä yksityiskohtia hyvinkin tarkasti, olipa kyse sitten padon, kodinhoitohuoneen, seurateltan, painokoneen tai äänentoiston piirteistä ja rakenteista. Tulee olo, kuin lukisi käyttöohjetta tai kuuntelisi jonkun selostavan sitä, miten asia kannattaisi tehdä paremmin kuin käyttöohjeessa.

On romaanissa useassa kohdin myös lakonista huumoria: "Davee ei näkyny missään. Leilasta ei ollu mitään havaintoo, vaikka sen just oli pitäny hakee safkaa. Mähän olin siinä äänipöydässä kii kun Jeesus ristissä. Ehän mä voinu lähtee mihkään."

Olipa romaanin sisällöstä tai tyylistä mitä mieltä tahansa, romaani on taiten rakennettu. Siinä on useita symbolisia seikkoja, joiden kautta voi tulkita myös henkilöhahmoja, heidän elämäänsä ja ratkaisujaan, uskontoa, uskonnollisuutta ja yhteiskuntaa ja yhteisöjä. Tällaisia seikkoja ovat esimerkiksi valtava seurateltta ja sen pystyttämiseen liittyvät haasteet, seurojen radiotekniikka ja siihen liittyvät haasteet sekä seurapelto itsessään, joka tuntuu olevan kuin arvaamaton ja elävä organismi:

"Yoldian saven molekyylirakenne poikkeaa tavallisesta savesta. Se on rakenteeltaan tavallaan niinku korttitalo: jokainen pertikkeli tukee jokaista toista partikkelia. Sellanen savi pysyy kantavana niin kauan kun sitä ei häiritä liikaa. Mitta sitte, ku rakenne rupee hajoomaan, siinä ei oo mitään pohjaa. "

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

"Mies tarpoo tomussa kuolleen kengillä."

Like, 2019. 321 s.

Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas on hieno romaani ihmisyydestä - valheesta, totuudesta ja propagandasta, hyvästä ja pahasta. Romaanissa on kaksi aikatasoa, 1900-luku ja vuosi 2026. Kielellisesti romaani on nautittava ja siinä on useita hienoja kiteytyksiä. Tyylissä on jotakin samaa kuin Raamatun Saarnaajan kirjassa.

1900-luvun aikatason tarinassa päähenkilö on 1920-luvun Berliinissä koulua käyvä poika, joka toisen maailmansodan alkaessa päätyy rintamalle, kuten kaikki nuoret miehet, ja rintamalla hänen tehtävänsä on valokuvata tapahtumia, eli tuottaa propagandaa Saksalle:

"Mitä enemmän valheita toistetaan, mitä enemmän niistä keskustellaan ja niitä puolustetaan, sitä enemmän ne ovat esillä ja alkavat muuttua ihmisten mielissä totuudeksi. Aivan kuin väärennetty taideteos, joka museossa miljoonia kertoja katsottuna muuttuu aidoksi."

Mitä pidemmälle sota etenee, sitä mielipuolisemmaksi ja kaoottisemmaksi sekä todellisuus että propaganda muuttuvat:

"Valtakunnan johtaja kuollut - hän on hengissä. Länsirintama luhistuu - se on murtumaton. Armeijakunta etenee idässä - se perääntyy. Katkeria suurtappioita - loistavia voittoja. Häviöstä tulee väistämätön - lopullinen voitto on käden ulottuvilla. Asetehdasta pommitettu - salainen ihmease kääntää sodan kulun.
        Totuutta ei ole.
        Ja jos onkin, se ei ole totta."

Vuosikymmeniä sodan jälkeen pojasta mieheksi varttuneen päähenkilön mieli toimii samalla tavalla kuin sotaa käyvän valtion propagandakoneisto - ihmisellä on taipumus yrittää muodostaa asioista kokonaiskuva ja toisaalta tehdä kaikesta itselleen miellyttävämpää, tai edes siedettävää:

"Mieleni oli ryhtynyt valehtelemaan minulle: tajusin miten se halusi muuttaa tapahtumia mieleisekseen, muokkasi palapelin paloja parhain päin, että ne sopisivat vaivattomammin yhteen. Ajattelin, etten ollut elämäni aikana tehnyt mitään tärkeää. En ainoatakaan asiaa, jolla olisi ollut merkitystä kenenkään toisen ihmisen kannalta. Minun vuokseni, tai minusta huolimatta, mikään maailmassa ei ollut toisin. Kaikki mitä olin tarkoittanut tai tahtonut olikin vaihtunut johonkin toiseen - muuttunut aivan muuksi."

Sodassa ihmiset ovat kestämisensä ja sietämisensä rajoilla, ja tätä pohtii myös poika: "Miten helvetin kauan tätä voi kestää, poika kysyy. Meidän osaltamme tämä kestää juuri sen minkä mekin, kapteeni sanoo." Kapteenin vastaus pojan pohdintaan avaa aikaikkunan, joka osoittautuukin pojan osalta loppuelämän mittaiseksi. Sota ja kauheudet eivät pääty viimeisiin tykinlaukauksiin, vaan kauhu ja syyllisyys seuraavat ihmistä koko elämän - ja sitä kestää juuri niin kauan kuin minkä ihminenkin.

Millaisia vaihtoehtoja kaiken kestämisessä siis on? Sodan jälkeen poika kohtaa Berliinissä entisen opettajansa, herra Spahlin, ja heidän keskustelussaan herra Spahl toteaa pojalle, että sodanjälkeisessä tilanteessa, kaikkien kauhujen kokemisen ja niihin osallistumisen jälkeen ihmiselle ei ole jätetty kuin yksi ainoa mahdollisuus, "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi". Ihmisellä ei ole velvoitetta olla se, joka hän on ollut. Joskus se ei enää ole edes mahdollisuus.

Romaanin toisella aikatasolla, vuodessa 2026, eletään jonkinlaisessa tulevaisuusdystopiassa. Tapahtumat sijoittuvat aavikolle, ei-minnekään tai minne tahansa, maisemaan, joka vaikuttaa Lähi-idältä. Sota on runnellut maiseman. Nykyhetkestä katsottuna aika voisi olla jokin isisinjälkeinen hetki - aavikolla elää irrallisia ihmisiä pakolaisina tai matkalla ei-minnekään, ja matkalla voi kohdata erilaisia ideologioita edustavia yksilöitä tai ryhmittymiä, valtaa ja väkivaltaa.

Vuoden 2026 päähenkilö on Aviel, joka omalla tavallaan pyrkii yllä kuvatussa todellisuudessa kohti päämääräänsä, kohti hyvää, mutta "Miten helposti kaikki käy, joku saattaa tuhota elämänsä ja tulevaisuutensa vuosien mittaan - joskus siihen riittää väärä paikka ja aika, muutama piinaava minuutti". Aivan kuten 1900-luvun aikatasolla on sotaa ja propagandaa, samat ilmiöt toistuvat vuonna 2026, mutta vain aikansa versioina. Kun 1900-luvun poika kysyy, "miten helvetin kauan tätä voi kestää", yhtä lailla Aviel pohtii samaa asiaa vuonna 2026. Aika kiertää, mikään ei syvimmiltään muutu. Ja kun pahaa tapahtuu, "Hänen oma mielensä on kuin atomeksi räjähtänyt peili, josta ei voi enää koskaan katsoa kuvaansa" - siis mahdollisuus on "Kuolla tai muuttua aivan eri ihmisiksi".

"Puskutraktorit ja lapiomiesten ryhmät liikkuvat raivaustöissä. Auto ohittaa raunioista kaivetun naisen ruumiin, joka makaa kadulla tuhkan ja mustaksi kuivuneen veren peitossa. Aviel ajattelee miten helvetissä maailmanlopun saattaa ikinä siivota."

Vaikka Yllämme kaartuva taivas kertoo pahuudesta, yhtä lailla se kertoo hyvyydestä. Tulevaisuuden aikatasolla Caberl-niminen henkilöhahmo pohtii Jumalasta näin: "Ei häntä voi vapauttaa pahasta, hänessä on läsnä kaikki mikä meissäkin. Jumalassa yhdistyy tuomio ja armo, hän pitää ne yhdessä, muuten maailma jakautuisi valon ja pimeyden valtakunniksi. Paholainen on Jumalan varjo, ja Jumala paholaisen. Toista ei ole ilman toista." Romaanissa kuvaus pätee myös henkilöhahmojen kohdalla. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä, läsnä niin hyvä kuin pahakin.

Mahdollisuuksiksi pahuuden kokemuksista ja teoista selviämiseen, tai pikemminkin kykyyn jatkaa elämää, romaani antaa siis ihmiselle yhdeksi vaihtoehdoksi muuksi muuttumisen. Menneisyys tekoineeen ja kokemuksineen on mikä on. Myös arjen rooli nostetaan esiin: "Olipa se hyvä tai huono asia, arkielämä lakaisee maton alle asiat, jotka eivät enää muuksi muutu." Yksi tapa on myös kirjoittaminen: "Alkuperäiseen ei voi palata, Maria sanoi. Mutta kirjoittaa voi kuten haluaa, tulos on aina yhtä oikea." Kirjoittaminenkin siis näyttäytyy yhtenä muuttumisen ja suhtautumisen tienä: asiat itsessään ovat mitä ovat, mutta väärin ei voi kirjoittaa.

Kuitenkin romaanissa on vahvasti läsnä toivo ja mahdollisuus hyvään. Eräs henkilöhahmoista toteaa: "Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta." Ajatuksiaherättävä lausahdus. Ja
miksi ihminen tekee pyyteettömiä hyviä tekoja? "Tarvitsen toivoa - -. Aivan yhtä lailla kuin sinäkin. Näinä aikoina maailma pysyy pystyssä vain pienten ja katoavien tekojen varassa."

Yllämme kaartuva taivas on romaani, jonka syvyys jää vaikuttamaan pitkään lukemisen jälkeenkin.

Thaïs @ Kansallisooppera, Helsinki

Nicola Raabin ohjaama Thaïs on näyttävä ja viihdyttävä ooppera - joskin myös paikoin sukupuolirooleiltaan hymähdyksiä aiheuttavan tunkkainen. Oopperan keskushahmoja ovat munkki Athanael ja kurtisaani Thaïs - siis puhtoinen hyvismies ja paheellinen nainen. Athanael "on tuntenut" Thaïsin nuoruudessaan, ja nyt munkkina hän kuulee Thaïsin sortaneen koko Aleksandrian kaupungin paheellisuuden valtaan käytöksellään.

Niinpä Athanael päättää lähteä pelastamaan Thaïsin sielun Jumalalle ja Aleksandrian kaupungin pois paheellisuuden syöverin reunamalta. Oopperan jotkin repliikit ovat nykykatsojan korviin erittäin banaaleja, mutta vaikka asetelma on tällainen - ja katsoja aistii Athanaelin todelliset tarkoitusperät aivan alun alkaen - traaginen tarina ja eritoten loppuratkaisu eivät ole mitenkään tunkkaisia.

Musiikki on hienoa ja Aleksandria-kohtausten lavastus upeaa ja värikästä katsottavaa. Käsiohjelma auttaa juonessa mukana pysymistä. Oopperassa on kaksi väliaikaa, mikä rytmittää katsomiskokemusta hienosti.

Thaïs kannattaa käydä katsomassa!

Marko Annala: Paasto

"Tyyne Amalian sänky keinui kevyesti."

Like 2018. 285 s.


Marko Annalan toinen romaani, Paasto, kertoo uskonkriisistä. Päähenkilö on keski-ikäinen Matias Törmä, joka on naimisissa uskovaisen vaimonsa, Marikan kanssa, ja myös Matiaksen mummo Tyyne uskoo Jumalaan, tosin Tyynen usko edustaa vapaakirkkoa. Hiljalleen Matiaksesta on kuitenkin alkanut tuntua, että hän on erkaantunut uskosta - ja tästä luonnollisestikin seuraa kriisi, sillä uskoontulemisensa jälkeen Matias on rakentanut pitkälti koko aikuiselämänsä uskon varaan.

"Ei ihme, että Jumala osoitti minulle aikoinaan juuri ortodoksisuuden, uskon, joka tunnustaa myös kehon. Eikä myöskään ole ihme, että hurahdin vuosia sitten lenkkeilyyn. Kehoni on nämä kaikki vuodet yrittänyt viestiä olevansa olemassa ja huutanut tarvitsevansa huomiota, mutta minä ylistin vain mieltä. Ja lopulta keholleni ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin murtaa selkäni. Ja nyt ainakin tiedän mitä kipu on."

Paasto kuvaa hienovaraisesti ja uskottavasti sitä, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jossa koko hänen elämältään tuntuu putoavan pohja pois. Kaikki arjessa näyttää yhtäkkiä kulissilta, jonka takana ei olekaan mitään. Tällainen elämänkriisi voi manifestoitua uskonkriisinä, kuten Paastossa, mutta mielestäni Paasto kuvaa kriisin mekanismia itseään:

"Minua on - - uuvuttanut koko paaston ajan. Aikomuksenani oli tutkia näiden viikkojen aikana itseäni, mutta mitä syvemmälle katsoin, sitä sameammaksi näkymä muuttui. Kuin olisin etsinyt kirkasta vesipisaraa myrskyn sotkemasta rantavedestä. Minun olisi pitänyt odottaa, sillä tyyntä ei voi tehdä."

Ortodoksinen ja uskonnollinen kuvasto läpäisee hienosti koko romaanin ja tekee näkyväksi sen, kuinka olennaiseksi osaksi usko on Matiaksen elämää tullut. Paasto kertoo myös rohkeudesta tunnustaa se, ettei enää ole sama kuin aiemmin; rohkeudesta ottaa askelia pois entisestä, vaikka vaarana on menettää kaikki ja olla saamatta mitään tilalle.

Uskontoa ja uskonnollisuutta avataan Paastossa muidenkin henkilöhahmojen kuin vain Matiaksen kautta, mikä ristivalottaa asiaa hyvin. Vaikka uskominen seurakuntaan kuulumisen kannalta on myös jaettu kokemus, romaani näyttää uskon ja uskonnollisuuden erilaisia merkityksiä yksilölle eri henkilöhahmojen toiminnan ja ajattelun kautta. Usko näyttäytyy asiana, joka voi tuoda elämään runsaasti sisältöä ja ehkä jonkinnäköistä varmuutta tai jatkumoa. Ajatuksia herättävää romaanissa on se, että uskoa kuvataan asiana, jonka voi paitsi saada, myös menettää:

"En koskaan saanut tietää omaa armolahjaani. Minä en osannut opettaa tai puhua uskostani. En ole hoitanut sairaita tai lohduttanut kärsiviä. Jos jossain usko meni hukkaan, niin minussa. Se oli minulle kuin matkamuisto vitriinissä. Kaunis muttei käytettävissä."

Paaston kieli ja kuvasto on hyvällä tavoin kiihkotonta ja paasaamatonta, ja se jättää lukijalle tilaa tehdä omia tulkintoja. Romaanin jännite kantaa alusta loppuun saakka, ja tematiikka jää pohdituttamaan lukukokemuksen jälkeenkin.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

"Ajan bussilla."

Tammi 2015. 441 s.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon tänä syksynä. Kirjan nimi tai kansikuva eivät erityisesti houkutelleet minua lukemaan, mutta kun tartuin teokseen, se oli täyttä timanttia - varsinkin alkupuoleltaan.

Vaikka romaanin nimessä on rakkaus ja romaani on sikäli tyypillinen proosaesikoinen, että se on kasvutarina ja identiteettikertomus, kirja kertoo mielestäni enemmän suomalaisuudesta kuin rakkaudesta tai identiteetistä. Ja juuri suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin kuvauksessa piilee teoksen timanttisuus.

Rakkaudenhirviö kertoo päähenkilön elämästä lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksen läpikantavana teemana on ulkopuolisuus: minän ympärillä on niin tukahduttava arvomaailma, että maailma näyttää vaihtoehdottomalta, ja kun maailma avautuessaan kuitenkin paljastaa itsestään erilaisia vaihtoehtoja, minän on vaikeaa suhtautua niihin tai selvitä sellaisessa maailmassa, joka toimiikin erilaisella logiikalla kuin se maailma, johon hänet on kasvatettu.

Kaikkein dominoivin henkilö minän elämässä on uskovainen äiti. Monet suomalaisuuden stereotypiosta esitetään äidin kautta, hänen tulkintoinaan ja mielipiteinään, jotka iskostuvat myös minän alitajuntaan, vaikka hän noiden mielipitedien ja tulkintojen sisältöä epäilee, kritisoi ja halveksuu. Yksi tällainen ajatus on ajatus "erikoisista ihmisistä":

"Erikoisia ihmisiä ovat sellaiset, jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. Erikoiset ihmiset eivät ymmärrä paikkaansa, vaan haluavat herättää huomiota ja tehdä numeron itsestään, vaikka heillä ei olisi siihen mitään aihetta. Erikoiset ihmiset eivät osaa hävetä. He kävelevät kaupungilla rikkinäisissä farkuissa tai laittavat liikaa huulipunaa. He puhuvat liian kovaa huoltoaseman pihassa tai hoipertelevat juovuksissa kadulla. Erikoiset ihmiset ovat heikkoja eivätkä osaa pitää kuria itselleen, ja monet heistä ovatkin lihavia. He saattavat pukeutua näyttävään hattuun ihan arkisenakin päivänä tai kerätä liian monta kissaa elätettäväkseen. Erikoiset ihmiset eivät pidä työnteosta ja Jumalasta, vaan makoilevat mieluummin sohvalla, syövät lihapiirakoita ja katsovat videoita tupakka suussa. He eivät osaa käyttää aikaa hyödykseen vaan haaskaavat elämänsä typerien huvitusten ja viihteen alttarilla. Erikoisia ihmisiä on joka puolella. He tunkeutuvat esiin nurkan takaa ja seinien raoista, ja aina täytyy olla varuillaan, ettei vahingossa joutuisi heidän inhottavaan joukkoonsa."

Kun minä kasvaa nuoreksi ja pääsee pois - vaikkakaan ei irti, ei ehkä koskaan irti - kodin ahdistavasta ja suppeasta ilmapiiristä, hän joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän huomaa, että kodin kasvatusneuvot eivät pädekään siinä todellisuudessa, jossa hän on; olipa kyse sitten opiskelijapiireistä tai vieraista kulttuureista:

"Kotimaassani en kehtaisi ikinä liikuskella tämän näköisenä kadulla, mutta täällä voi pukeutua miten huvittaa. Täällä ei ole sellaista lakia, että rumat ne vaatteilla koreilevat. Täällä on sellainen laki, että pitää olla upea."

Kodin ilmapiiristä ja äidin vaikutuksesta tyttäreen on iskostunut jatkuva ulkopuolisuuden kokemus ja sen myötä kyky tarkkailla muita ihmisiä, nähdä heidän käyttäytymisensä läpi. Teatterikoulun opiskeljoiden itseensäkäpertyneisyydestä päähenkilölle tulee mieleen uskonnolliset yhteisöt ja niiden ihmiset:

"Kokouksissa -- keskustellaan siitä, miten taiteilija on lopulta käsityöläisammatti ja nöyryys hirmu tärkeää. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä yhteistä on siemeniä syövällä teatterinuorella ja käsityöläisellä, joka punoo tuohikorejaan jossakin maaseudulla, sitä paitsi nöyrä on ehkä viimeinen adjektiivi, jolla kuvailisin teatteriopiskelijoita. Mieleeni tulee raamattukerho --. Täällä ei ole ruskeita villahameita, ei nutturoita, eikä lampaan katsetta, mutta aivan samalla tavalla ovet ovat muulta maailmalta suljetut, ulkopuolella olijoita halveksitaan ja sen jälkeen puhutaan nöyryydestä."

Toisaalta tihmisten tarkkailukyvyn kääntöpuolena on kyvyttömyys ottaa oikeasti osaa mihinkään, kokea, tuntea tai heittäytyä. Oikeiden ihmissuhteiden luominen on vaikeaa: joitakin ystävyyssuhteita on, mutta yksinäisyys on lopulta aina läsnä. Fyysisyys, seksuaalisuus ja eroottisuus heräävät minässä varsin myöhään, mutta kotikasvatus langettaa varjonsa näidenkin kokeilujen ylle. Treffien jälkeinen tunnetila on tällainen:

"Tapaaminen jättää jälkeensä omituisen tunteen. Aivan kuin taideopiskelija olisi levittänyt likaa päälleni. Tunne ei hälvene, vaikka päivät kuluvat."

Elämä näyttäytyy jatkuvana pakona, eikä missään ole hyvä. Musta kuoppa saavuttaa minän aina, tyhjyydentunnetta ei pääse pakoon lentokoneella. Päähenkilö on jatkuva tarkkailija, jollain lailla minätön minä:

"Jostain syystä mieleeni tulee se kysymys, jonka taidelukion opettaja oli kauan sitten esittänyt filosofian tunnilla. Uskotko, että metsässä on puita silloinkin, kun sinä et ole paikalla niitä katsomassa? Nyt varmaankin vastaisin, että niitä ei ole. Sillä päiviisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei olisikaan, on vain odotus, että mies palaisi pian takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän minut jälleen henkiin ja sitten minä taas olen. Olen samalla tavalla kuin puutkin ovat metsässä silloin, kun joku katselee niitä."

Minättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksen takana on vahva äitihahmo, jonka läsnäolon minä on lapsena kokenut kaikkivaltiaana ja kaikkinäkevänä - voisi myös sanoa kaikkirajoittavana:

"Äitini tukikohta on keittiö ja sieltä hän valvoo sekä eläviä että kuolleita. Äitini näkee kaikkialle. Taloomme ei kätkeydy yhtäkään suojaisaa nurkkaa tai koloa, jonne äitini katse ei yltäisi. On aivan turha lymyillä pöytien alla tai vaatekomeroissa. Edes maapallon toiselle puolelle matkaaminen ei auta, sillä äitini näkee sinnekin."

Kun tytär vihdoin teininä keksii pakokeinon pois lapsuudesta, kotoa ja kotiseudulta - taidelukioon pääkaupunkiseudulle pyrkimisen - ja tekee irtiottoa kotoa, hän heittää kaiken pois:

"Heitän pois hiihtokilpailupokaalit ja seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot sekä kirjanmerkit, joissa on pakanakielellä jotain kiirjoitusta. Heitän pois virpomavitsat, sukset, sauvat ja monot, voikukat ja marjapensaat, aasin ja aasinvartijan, lipputangon ja synkät kuuset takapihan metsiköstä. Heitän pois uimahallin, panssarivaunut ja sotilaat, jäkäläiset mäntymetsät, puolukanvarvut ja kivikot, puiden nimet ja piharatamot. Heitän pois Nooan arkin, helvetin ja paratiisin sekä pienen vihon, johon olen kirjannut hiihtämäni kilometrit. Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En halua mitään, mikä muistuttaa vanhasta. Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini."

Äitiä hän ei onnistu heittämään pois, ja vaikka äitiin voi ottaa maantieteellistä etäisyyttä, pahinta on se, että äidin ääni ja opetukset eivät katoa, niistä tytär ei pääse irti. Toisaalta ahdistus on kaksinaista: päähenkilö haluaa ehdottomasti erilaisen elämän kuin millaisena äiti on hänelle elämänvaihtoehdot näyttänyt, mutta hänellä ei ole kykyä pärjätä toisenlaisessa maailmassa kuin äidin maailma. Äidin esittämä maailma on ainoa, josta hänellä on kokemusta ja jonka säännöt hän tuntee. Niinpä äidin maailma tai todellisuus tuntuu ainoalta, joka on luotettava ja turvallinen; ja aina, kun tytär on tämän luotettavuuden ja turvallisuuden ulkopuolella, hän kokee valtavaa epävarmuutta, ahdistusta ja kyvyttömyyttä. Äidin todellisuuden sisällä hän kokee samoja tunteita, mutta eri syistä: on oltava muutakin, on oltava jotain parempaa, tämä ei voi olla (ainoa) totuus.

Tälle ristiriidalle rakentuu romaanin tragedia - ja myös huumori. Turusen käyttämä kieli ja kerronnan tapa ovat niin mukaansatempaavia, että Rakkaudenhirviötä ei malta laskea käsistään. Toisaalta ahdistus ja päähenkilön poukkoileminen ja riuhtominen pakoon ja pois alkavat romaanissa toistaa itseään, vaikka miljööt vaihtuvat. Juoni kyllä tukee henkilökuvausta, mutta lukukokemuksena noin viimeinen kolmannes romaanista on rönsyilevää ja toisteista.

"Itsenäisyyspäivä on ilon juhla, sanoo isäni, vaikka synkempää juhlaa en ole eläissäni nähnyt." Tämä sitaatti tiivistää olennaisen suomalaisuudesta ankeasta elämänasenteesta, jossa tunteita tai varsinkaan iloa ei näytetä, ettei romaanin äidin sanoin tulisi leimatuksi jotenkin erikoiseksi. Massasta ei saa erottua, mutta jos ei erotu, joutuu elämään sellaisen normitetun elämän, jota päähenkilö lähtee pakoon. Toisaalta muunlaista elämää ei voi elää, jos ainoa tapa, jonka elämisestä on oppinut, on se, ettei ole sopivaa olla "erikoinen".

Rakkaudenhirviö on hieno romaani, joka avaa silmät elämän ja identiteetin ristiriidoille, ja kertoo herkullisesti havaintoja suomalaisuudesta, suomalaisesta asenteesta ja suomalaisista tavoista.

Jyrki Heino: Kellari

 

"Hän oli pimeässä vankilassaan hakannut raivokkaasti ovea välittämättäsiitä, että kädet vuotivat verta."

Schildts & Söderströms 2012. 287 s.

Jyrki Heinon dekkariromaani Kellari sijoittuu 1700-luvun Suomeen ja noudattelee kirjallisuuskonventoiltaankin 1700-luvun estetiikkaa.

Teoksen koko nimi on Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa. Pitkä alaotsikko heijastelee 1700-luvun kaunokirjallisia tapoja. 1700-luvulla alaotsikko oli varsin polveileva juonireferaatti teoksen sisällöstä - siis jotain funktioltaan samankaltaista, kuin nykyään takakansiteksti. Samaa traditiota edustaa myös kunkin luvun alussa oleva kommentoiva tiivistelmä luvun sisällöstä - esimerkiksi ensimmäisestä luvusta todetaan näin: "Ensimmäinen luku, jossa tutustutaan Turun kaupunkiin sekä kertomuksen päähenkilöön, luutnantti Carl Wennehielmiin, ja jossa kuullaan Hirwisalon saaren kammottavasta löydöstä."

Heinon luoma historiallinen todellisuus on kerrassaan viehättävä. 1700-luvun suomalainen elämä herää henkiin kiinnostavalla tavalla. Romaanin lopussa on tiivis aikajana, jolla esitellään 1700-luvun tapahtumia Suomessa ja maailmalla. Aikajanalta selviää paitsi hallinnollisia seikkoja, myös muun muassa se, että Suomessa on ollut 1700-luvulla erinäisiä kertoja voimassa kahvikieltolaki.

Kellari on murhamysteeri. Tuntematon mies löytyy kuolleena hyvin kummallisissa olosuhteissa eräästä kellarista, ja hänen identiteettiään ja liikkeitään aletaan selvitellä.

Tyyliltään Heino tuo mieleen dekkarien kuningattaren Agatha Christien. Lukija pääsee seuraamaan Wennehielmin ajatuksenjuoksua ja hämmennystä samaan tapaan kuin Christien dekkareissa. Myös arkea, kulttuuria ja tapoja kuvaillaan samaan tapaan, ja vaikka teoksessa on voimakasta väkivaltaa - kyse on kuitenkin murhamysteeristä -, väkivallalla ei millään lailla mässäillä, vaan sitä kuvaillaan etäältä.

Kellari on viihdyttävä tapa sukeltaa Suomen historiaan ja menneisyyden kulttuuriin. Suositeltava aikamatka!
 

Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä (ohjaus Juha Siltanen) kertoo eräästä kristillis-kommunistisesta vallankumouksesta, joka oikeastikin tapahtui Helsingissä kesällä 1917. Tällä kertaa teattreikävijän kannattaa ehdottomasti investoida kolme euroa käsiohjelmaan, sillä sen sisältö on huolella laadittu ja se auttaa paikantamaan näytelmän historiallista kontekstia.

Ensimmäinen puoliaika on hieman sekava ja katkonainen. Olennaisia henkilöhahmoja on kohtuullisen monta - tai ei heidän määränsä päätä huimaava ole, mutta itselleni tuotti alkuun hieman vaikeuksia pysyä mukana siinä, keitä he ovat ja miten he liittyvät toisiinsa ja tarinaan. Mutta kun näytelmä pääsee vauhtiin - tai kun siihen katsojana pääsee mukaan - voi huomata, että kyseessä on erittäin onnistunut kokonaisuus. Luvassa on sekä viihdettä ja huumoria että herkkiä kohtauksia. Ja kaiken ytimessä on vallankumos.

Vuosisadan alun Helsinki on varsin luokkajakoinen ja -tietoinen paikka, se käy selväksi heti. Työmies Aarne Kanervaa näyttelevä Johannes Holopainen on eittämättä tämän spektaakkelin tähti. Holopainen näyttelee roolinsa antaumuksella ja hänen kykyjään ei voi kuin ihailla.

Näytelmässä tärkeässä roolissa on orkesteri, sillä mukaan mahtuu runsaasti lauluja. Toisen puoliajan aloitus on lähes silkkaa kabareeta tai karaokea ja myös yleisöä laulatetaan. Toinen puoliaka, joka alkaa vallankumouksen jonkinlaisella toteutumalla Nikolainkirkossa, on erittäin onnistunut niin draaman kaareltaan kuin sisällöllisestikin. Loppua kohden näytelmä siirtyy surumielisiin sävyihin, ja loppukohtaus on todella vaikuttava.

Huumorihahmona ja yhteiskunnan valtaa käyttävänä psykiatrina lavalla (tai suurimman osan aikaa sairaalatoimistokopissaan) nähdään Jean Sibeliuksen veli Christian Sibelius (Juho Milonoff), joka sisaruskateudesta ja huonosta itsetunnosta kärsivänä latelee tulkintojaan ja totuuksiaan ja pääsee hetken ajan loistamaan myös lavan kirkkaimpana tähtenä. Myös Jean-veli käy paikan päällä pössyttelemässä sikariaan.

Vallankumousen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1917-1918 ja viittaukset nykyaikaan on toteutettu absudristi ja räväkästi. Kirkonvaltauksen Pussy Riot -viittaus ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta ja lauluja on uudelleensanoitettu hauskasti.

Vallankumousessa pääsee sekä nauramaan että herkistymään elämän epäreiluuden äärelle.

Katri Vala: Sininen ovi

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 98 s.

Katri Valan toinen runokokoelma Sininen ovi (1926) koostuu kolmesta osiosta: Sininen ovi, Musta jumala ja Linnun satu. Kuvastossa on edelleenkin runsaasti luontoelementtejä ja ekspressionismia, mutta kun sinistä ovea vertaa Valan esikoiskokoelmaan Kaukainen puutarha (1924), kokemuksellisuutta tuntuu olevan enemmän. Runoissa puhuu voimakkaampi minä - vaikkei hän suinkaan ole tasa-arvoinen suhteessa niihin, joita hän puhuttelee. Sinisessä ovessa Vala kokeilee myös mitallista runoa, mutta mitalliset runot tuntuvat kokoelman teennäisimmiltä ja aikaa heikoimmin kestäneimmiltä runoilta.

Sininen ovi - "Sinun sininen ovesi" - "on minulle tie kaikkeen, / mitä ei ole, / mikä vain uneksitaan". Tämä runo johdattaa lukijan kokoelman ensimmäiseen osaan ja samalla sisään koko kokoelmaan. Ensimmäisen osion runot ovat unelmoivia, haaveksivia ja vihjailevia, odottavia. Nuoruus on tässä: "Minun majani on erämaan laidassa. / Sen on nähnyt vain aurinko, / --- / Siellä hengittää minun nuoruuteni." Runoissa on paljon sinisyyttä, aurinkoa, hopeaa ja keveyttä.

Unikot-runo tuntuu allusioivan suoraan Edith Södergranin runoon Tähdet (Dikter, 1916):

"Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä."

(Vala: Unikot, 1. säkeistö)

"Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä."

(Södergran: Tähdet)

Toisen osan, Mustan jumalan, runot ovat kiihkeitä ja intohimoisia, vaarallisiakin. Moni runo kuvaa kohtaamista runon puhujan ja toisen välillä, ja näissä kohtaamisissa valta-asetelma on selvä: runojen puhuja on "pieni murheellinen neito", "vain pieni tyttö", joka "astuu vavisten", kun taas sinä on "jumala", "suuri, väkevä sankari", kenties "jonkun kreikkalaisen jumalan poika", joka "laskeutuu" puhujan luo "julmana ja ihanana". Intohimo orjuuttaa, polttaa, kenties tuhoaakin: "Mutta jos sinä minuun väsyneenä / suljet silmäsi, / olen katoava hiljaisemmin / kuin aamutaivaalta tähdet."

Kolmas osa Linnun satu sukeltaa satumaisuuteen aivan kuten esikoiskokoelmankin viimeinen osio teki. Osion puhuttelevin runo on nimeltään Jumala ja minä, jossa puhuja kohtaa Jumalan. Runo kritisoi maailman rumuutta ja se päättyy kysymykseen, jonka puhuja esittää Jumalalle: "Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?" Tämä repliikki tuntuu olevan osoitettu paitsi Jumalalle, myös puhujalle itselleen, ja viittaavan teoksen ensimmäiseen runoon Majani, jossa puhutaan nuoruudesta eri näkökulmasta.

Verrattuna Kaukaiseen puutarhaan Sinisessä ovessa tuntuu olevan monivivahteisempaa kiihkeyttä ja sen rohkeus on vähemmän tempoilevaa. Mitalliset runot latistavat kokonaisuutta, mutta niitä ei ole monta.

Katri Vala: Kaukainen puutarha

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 91 s.

Katri Valan esikoisrunokirja Kaukainen puutarha (1924) on nykylukijaakin koskettava teos intohimoisuudessaan, epätoivossaan ja pyrkimyksessään rehellisyyteen. Teoksessa näkyy selvästi Tulenkantajien ekspressionismi. Vapaamittaisuus tuo runot lähelle.

Vieraannuttavalta puolestaan saattaa tuntua vanhanaikaisen oloinen Jumalan puhuttelu. Se, edustaako Jumala kristinuskon jumalaa, jää tulkinnanvaraiseksi. Jumala tuntuu olevan oikutteleva ja etäinen persoona, jolta voi pyytää ja joka tekee mielensä mukaan. Mutta samankaltaisen personifikaation on kokemut teoksessa myös Kuolema esimerkiksi runossa Musta akordi: "Yö on kuin suuri, musta kukka, / jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet / vavisten hymysi edessä, oi Kuolema."

Kokoelma sisältää viisi osaa: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Luontosymboliikka lävistää koko kokoelman, mutta korostuneesti se on esillä kahdessa ensimmäisessä osassa.

Kukkivassa maassa on kevään kylmyyttä, kesän runsautta ja vihreyttä ja auringon julmaa poltetta. Kokoelman aloitusruno Huhtikuun viimeinen ilta on tukahduttavan täynnä lupauksia kesästä - lupauksia, joita ei edes vielä ole annettu, mutta lupauksia, joiden tiedetään tulevan: "Niin kalpeaa ja kuollutta. / Missä viipyvätkään laulut, / joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio / ja muuttolintujen kirkuva ikävä? / Missä viipyykään aika, / jolloin ruohon liian vihreä veri / näyttää miltei punaiselta?"

Murhatun maan runoissa on syksy ja talvi: kaipuuta menneeseen kesään, syksyn kylmää kirkkautta ja ihanuutta, sateita, kuolemaa ja mätänemistä, ensilunta ja talven kylmä aurinko. Vuoden kierto on myös ihmissuhteen ja ihmiselämän kiertoa, kaipuuta ja toivetta lämmöstä, lämmön ja polttavan kuumuuden muistelua - mutta aina tulee myös talvi, jolloin "Maailma on kuin korkea Jumalan huone, / jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus, / eikä mitään huumausta", "niinkuin se Jumalakin, / joka ei maan kamaralle astu, / vaan tuomitsee taivaitten takana".

Keskimmäisessä osiossa, Viimeiselle, runot ovat huikentelevaisia, ekspressionistisia, röyhkeitä ja vaativia, kuin jokin joutsenlaulu: "Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana!" Neljännen osion nimi onkin Kauhu, ja kauhuun sukelletaan syvälle. Kontrasti tuo mieleen maanis-depressiivisyyden. Kauhussa osa runoista on silkkaa elämäntuskaa ja pelkoa, kuten Hämähäkki. Kuolemanpelko tulee esiin runoissa Musta akordi, Virta, Kuollut ja Mielipuoli, joka loppuu säkeisiin "Takanani ilkkui mielipuoli ääni: / 'Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!'"

Osion viimeiset runot Ero, Talvinen elegia ja Ikävä käsittelevät hyvin samastuttavasti ihmisuuhteen loppumista, menetystä ja kaipuuta olematta kuitenkaan pateettisia, pikemminkin rehellisiä. Nämä runot tuovat tyyliltään mieleen joitain venäläisiä runoilijoita kuten Anna Ahmatovan tai Marina Tsvetajevan. Ote Talvisesta elegiasta: "Siitä on niin kauan, / kun maa oli kukkia täynnä, / siitä on niin kauan, / kun aurinko oli suuri ja kuuma, / siitä on niin kauan, / kun vielä rakastin sinua, / kun vielä ikävöin sinua. /---/ Olen kuin syvään veteen uppoava."

Viimeinen osio, Satu, on nimensäkin mukaan satumainen. Runoissa on ekstotismia ja fantasiaa, satuhahmoja kuten haltiattaria, unelmia ja todellisuuspakoja ja vieraiden maiden ja kulttuurien kaipuuta; ollaan muun muassa tahitilaisella rannalla kukkaseppelten ja näkinkenkien keskellä, etiopialaisessa lehtimajassa viettämässä kiihkeitä hetkiä kuunvalossa ja pikkutyttönä Taj Mahalin eksoottisissa maisemissa.

Kokonaisuudessaan Kaukainen puutarha tuntuu kertovan kaaresta, joka alkaa kokemattomuudesta ja etenee kokemuksiin, maanisuudesta joka kääntyy elämäntuskaksi - ja lopussa on satu, pako kaikesta, mitä oli ja ei ollut.

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Tulivuori, joka oli nostanut Taratuan Tyynen valtameren syvyyksistä, oli nukkunut jo puoli miljoonaa vuotta."

Weilin+Göös 1973. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos Childhood's end, 1967. 257 s.

Dystopiakirjallisuus kiehtoo minua, mutta näin scifiä scifiä en ole aiemmin lukenut, mikäli Linnunradan käsikirjaa liftareille (1979) ei lasketa mukaan. Lapsuuden loppu kertoo ihmiskunnan tuhosta, homo sapiens -rodun lopusta. Mittakaava on maailmankaikkeudellinen.

Romaanin alussa eletään kylmän sodan ja avaruuskilpailun aikaa. Suurvallat kilpailevat teknologisilla innovaatioillaan avaruuden valloittamisen ensiaskelista, maan pinnalla eletään ydinsodan uhkaa. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehtii avaruuteen tai painamaan pomminappulaa, avaruusalukset saapuvat maahan mukanaan ihmisälyä huomattavasti kehittyneempiä olentoja. Mitä he haluavat? Mihin he lopulta pyrkivät?

Juoni ei ole romaanin oleellisin osa, kiinnostavampaa on mittakaava ja sen herättämät ajatukset. Ihmisrotu on tottunut olemaan hierarkiansa huipulla (uskontojen jumalat poissulkien - mutta nekin ovat kuitenkin olleet osa inhimillistä käsitejärjestelmää tai ainakin sen reunamilla, kulttuurisesti tuttuja), mutta Ylivaltiaiden saapuminen ja sitä seuraava tapahtumakulku siirtää huipun sijainnin jonnekin huomattavan kauas. Avaruuden valloittaminen näyttäytyy naurettavan pienenä näpertelynä, kun oma planeetta tulee valloitetuksi. Käytännön kokemus suhteellisuusteoriasta mullistaa inhimillisen käsityksen ajasta. Identiteetin, yksilöyden ja persoonallisuuden rajojen murtuminen poistaa inhimillisen yksinäisyyden, mutta se poistaa myös inhimillisyyden.

Tuhoon on monta tietä. Ihmiskunta pelastuu itsetuholta, jonka partaalla se on, mutta samalla se ohjataan toisenkaltaiseen itsetuhoon, jota se ei osaa ennakoida. Clarken hahmottelema tie ihmiskunnan tuhoutumiseen on scifiä ja seikkailua ulkoisilta puitteiltaan, mutta ihmisen toiminnan kuvauksena tilanne ei välttämättä ole kaukana nykymaailmasta.

Markku Envall: Toinen jalka maassa ja muita esseitä

 

"Käveleminen on kuin hengittämistä."

WSOY 2012. 195 s.

Markku Envallin Toinen jalka maassa -kokoelman esseet käsittelevät pitkälti taidetta - kirjallisuutta ja elokuvaa - , uskontoa ja kirjailijuutta.

Kokoelman aloittaa nimikkoessee "Toinen jalka maassa", joka käsittelee kävelemistä varsin thoreulaisittain. Ensimmäisen osan esseiden aiheet ovat laajoja: kävelemisestä siirrytään hiljaisuuden, sen jälkeen kuoleman pohtimiseen. Toisen osan esseiden aihepiiri on kirjallisuus. "Sodan enkeli" analysoi ja tulkitsee sekä kontekstualisoi Vänrikki Stoolin tarinoiden runoa "Torpan tyttö", "Erään abortin arvet" tulkitsee Uuno Kailaan runoja elämäkerrallisesta näkökulmasta ja "Epäsuora esitys" perkaa Antti Tuurin romaanikerrontaa.

Kolmannen osion esseet käsittelevät elokuvia, neljännen uskontoa. "Isä ei anna anteeksi"-essee tulkitsee Raamatun tuhlaajapojan kertomusta, "Kyynikkofilosofi saapuu Helsinkiin" esittelee Risto Saarisen romaanin Jeesus Jokisen tapaus (1999) ja "Rakasta minut hirviöksi" -esseen lähtökohtana on Saima Harmajan runo "Nuori enkeli", jonka pohjalta Envall tutkii rakastamisen, armon ja hyvyyden tematiikkaa. Viimeisen osion esseet käsittelevät kirjailijuutta, kirjoittamista ja kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta.

Pidin eniten kuolemaa käsittelevästä esseestä "Kuoleman luku on kolme", sillä siinä ollaan olennaisimman äärellä - miten olemassaolo määrittyy? Envall esittelee kolme kuolema-kuvaa, jotka hän nimeää piste-kuolemaksi, tuho-kuolemaksi ja siirto-kuolemaksi. Piste-kuoleman käsitteellä Envall viittaa ajattelumalliin, jonka mukaan elämän jälkeen ei seuraa mitään; elämä on ohi. Hän lainaa Senecaa: "Kun elän, ei ole kuolemaa; kun on kuolema, ei ole minua." Kuolema aloittaa olemassaolemattomuuden. Tuho-kuolemassa ihminen - niin sielu kuin ruumiskin - tuhoutuu. Siirto-kuoleman käsite viittaa ajattelutapaan, jossa jokin jatkuu kuoleman jälkeenkin. Pohdinta on kiinnostavaa ja avartavaa.

Riikka Pulkkinen: Vieras

 

"Sunnuntaina lähdin."

Otava 2012. 299 s.

Riikka Pulkkisen kolmas romaani Vieras on upea kirja. Esikoisromaani Raja (2006) on todella hyvä, Totta (2010) on hyvä mutta liian hiottu, Vieras (2012) on vain - mykistävä. Kuinka lähes jokaisessa lausessa voi olla tällainen paino? Pulkkinen kirjoittaa niin tiivistä ja tiheää, ajatuksia antavaa tekstiä, että päästyäni romaanin lukemisessa alkuun ja ollessani jo lähes varauksetta valmis ylistämään teosta pysähdyin hetkeksi ajattelemaan yhtä tyyliin liittyvää mahdollista ongelmaa: se ei riitä, että lauseet pysäyttävät lukijan miettimään, tarvitaan myös liikettä - romaani tarvitsee ajatusten lisäksi tapahtumista.

Vieraassa tapahtuu tarpeeksi. Juoni ei rakennu sen varaan, että päähenkilö velloisi omassa minuudessaan ja elämänongelmissaan. Eikä kaikki myöskään ole liian täydellistä, kuten Totta-romaanissa.

Päähenkilö on pastori Maria. Kristinusko ja Raamattu antavat Marialle ja hänen elämäntapahtumilleen kontekstin. Teoksessa käsitellään suuria teemoja, kuten armoa ja rakkautta. Romaani ei kristillisestä kehyksestään huolimatta ole varsinaisesti uskonnollinen; toisaalta kuvataan kyllä institutionalisoidun uskonnon harjoittamista (kirkkoa, lahkolaisuutta), mutta enemmän teos on hengellinen. Tuntuu siltä, että nykykirjallisuus harvoin on näin syvällistä, todellista ja sikäli myös paljasta.

Maria ottaa äkkilähdön omasta elämästään Suomessa ja suuntaa New Yorkiin. Etäisyyden päästä hän tarkastelee itseään, uskonnollisuuttaan, nuoruuden anoreksiaansa, avioliittoaan sekä sitä, mitä tapahtui Suomessa ennen hänen lähtöään, mikä ehkä toimi viimeisenä yllykkeenä lähdölle. Tapahtunutta keritään auki juonen edetessä.

Romaanin nimi on hieno ja monitulkintainen, tarina antaa sille useita selitysmahdollisuuksia.

Todellakin: harvoin tulee lukeneeksi näin vaikuttavaa teosta.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

"Minulla on vain vähän muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ja ne ovat epämääräisiä."

Gummerus, 2011. Suom. Riie Heikkilä yhteistyössä tekijän kanssa. Alkuteos Flickan som blev fel, 2011. 305 s.

Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö on viipyilevä ja ihmettelevä kertomus lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta, tytöstä, joka tunsi itsensä vääränlaiseksi, sopimattomaksi ja irralliseksi omassa perheessään, tytöstä, joka ei myöskään tuntenut itseään. Romaani etenee pääpiirteittäin kronologisesti ja rakentuu tunnelmien havainnoinnin ympärille. Äänessä on vain minäkertoja, jonka aikuiselämän ja nuoruuden ihmiskontaktit - opiskelutoverit, poikaystävät, ystävät, miehet - ovat vain häivähdyksiä sivulauseissa. Keskiössä läpi koko romaanin on lapsuuden perhe, ennen muuta suhde isään ja äitiin.

Äiti on etäinen. Hän elää omassa aikakauslehtien maailmassaan tai muistelee omaa lapsuuttaan ja tuijottaa usein tyhjyyteen näkemättä sitä, että hänen lapsensa elävät paraikaa omaa lapsuuttaan, että elämä edelleen tapahtuu tässä hetkessä, ei muistoissa. Minäkertoja koettaa tehdä itseään äidilleen näkyväksi, mutta äiti on samalla hahmo, jonka olotiloja pitää tarkkailla. Päähenkilö kasvaa läheisriippuvaisuuteen, liialliseen vastuullisuuteen ja varpaillaanoloon, muiden tarkkailemiseen ja itsensä häivyttämiseen: "Minä sotkin sieluni toisten hoitamattomilla ongelmilla. Olin varsinainen tunteidenkeräilijä." Myöhemmin hän koettaa kasvaa mahdollisimman erilaiseksi ihmiseksi kuin äitinsä: "Minulla oli tietenkin koko joukko geenejä, mutta minä saatoin tehdä niillä mitä halusin. Perinteet eivät koskaan, koskaan saisi päättää minun elämästäni samalla tavalla kuin ne päättivät äidin elämästä."

Isä on minäkertojalle perheen läheisin hahmo, jota hän rakastaa, vaikka molemmin puolin rakkautta on vaikeaa näyttää. Hiihtoretket isän kanssa ovat hänen lämpimimpiä muistojaan. Isä on kiltti, ja huolehtii äidistä. Jälkimmäinen on tosin myös haitallista, sillä äiti ei osaa pitää tai alennu pitämään itse puoliaan, vaan äidin ja maailman väliin tarvitaan isä: "Opin pikku hiljaa, että naiset tarvitsivat jonkun, joka hoiti asioita heidän puolestaan. Se oli todella kohtalokas opinkappale. Minulta kesti vuosikymmeniä päästä siitä eroon."

Minäkertoja estyy kasvamasta itsekseen, löytämästä tai kehittämästä omaa identiteettiään. Teininä hän saa kotona raivokohtauksia, mutta ne kuitataan vain "huutamiseksi". Mitätöintiä seuraa se, ettei kukaan kuule sanoja. Pelkkää huutoa, joka ei ole mitään. Minuus katoaa, tai liukenee. Jää syntymättä, haihtuu, piilottuu.

"'Kasvatukseni' oli tietyssä mielessä tuhonnut ja hävittänyt omat tärkeät puolustusmekanismini ja kykyni huolehtia itsestäni. Luonnollisen oikeuteni sanoa ei. Kukaan ei ollut opettanut minulle, että nuorille naisille voi olla hengenvaarallista uskoa, että elämän tärkein asia on olla toisia kohtaan miellyttävä ja kaikin tavoin hyvin kasvatettu. Tai aina katsoa itseään kuin ulkopuolelta."

Erhnroothin romaani muistuttaa Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla (1963). Plath kärsi masennuksesta, Erhnroothin ongelmat kärjistyvät lopulta anoreksiaksi. Erhnrooth käyttää erillisyytensä ja irrallisuutensa kuvaamisessa samankaltaista lasisymboliikkaa:

"Siinä suuri, läpinäkyvä lasinen esirippu kuitenkin riippui kaikessa loistossaan aurinkoisella paikalla keskellä ruokasalia. Tai sitten se yhtäkkiä liukui majesteettisesti esiin keittiön kivilattiasta. Muut istuivat katsomassa televisiota eivätkä nähneet, kun lasi asennettiin keskelle keittiötä. Jos joku saapui paikalle odottamatta, esirippu katosi usein yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. /--/ Oli taitava työ luoda jättimäinen näkymätön rakennelma, jonka olemassaolosta kukaan ei tiennyt. Tai melkein kukaan. Minä tiesin siitä, mutta minua ei laskettu."

Romaanin loppuosa kuvaa kertojan anoreksiaa. Anoreksia vaikuttaa käsittämättömälle sairaudelle myös kokijalle itselleen, mutta hän yrittää silti ymmärtää pyrkimyksiään, valita kuitenkin turvallisen ja houkuttavan pimeyden sijasta sittenkin valon. "Anoreksian ikävä puoli on, että vaikka se tuntuu niin ylevältä ja kauniilta, siihen ennen pitkää kuolee. Ainakin jos on raivopäinen ja päämäärätietoinen."

Romaanin viimeinen luku tulee hieman yllättäen. Siinä minä katsoo kokemaansa elämää jostain kauempaa, keski-iästä tai vanhuuden kynnykseltä. Näinä aikoina, kun koulusurmaajat ja sattumanvaraiset ampujat saavat luvattoman paljon palstatilaa ja (fiktiivisen tai todellisen) Enkeli-Elisan itsemurha päiväkirjoineen on glorifioitu surulliseksi kuolemaksi, jonka yksityiskohtia kauhistellaan kollektiivisesti keskustelupalstoilla, minäkertojan suhtautuminen vaikeuksista selviämiseen tuntuu arvokkaalta näkökulmalta:

" /--/ en enää ole vinoon kasvanut, 'virheellinen', eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudessa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan olla edelleen olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta."

Elämä ja terapia ovat tuoneet kertojalle itsevarmuutta ja jonkinlaista itselempeyttä. "Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei tarvitse enää etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneet lainkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten."

Ville Ranta: Paratiisisarja

 

"MIKÄÄN EI HOUKUTTANUT MINUA ennen kuin sinä tulit."

WSOY 2010. 72 s.

Sarjakuva-albumi Paratiisisarja antaa oman tulkintansa siitä, mitä oikein tapahtui Paratiisissa, miltä hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen seuraamukset tuntuivat itse kustakin osapuolesta ja säästyikö pala Paratiisia myös maan päälle. Jumalan vanhatestamentillista inhimillisyyttä korostetaan ja Ranta ottaa kantaa myös lihansyömiseen. Personoitu Kuolema keventää tunnelmaa ja vaikuttaa hahmona isällisemmältä (tietäväisemmältä, ohjaavammalta) kuin kiukutteleva ja loukattu Jumala.

Kuvitus on osin hyvinkin lihallista ja eroottista, ja myös aiheensa puolesta teoksen voi ajatella liikkuvan tabuaiheissa. Toisaalta Raamatun kertomusten uudelleenkirjoittaminen ja -tulkitseminen on kiehtonut taiteilijoita halki historian ja aihe on ajattomuudessaan alati puhutteleva. Rannan tulkinta peilaa myös aikamme arvoja.

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Atena 2010, 167 s.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä, enemmän masennuksesta kuin hypomaniasta, ajatuksista, jotka eivät jätä rauhaan, äänistä, jotka kielloista välittämättä jatkavat keskusteluaan lukuisista aiheista lomittain, samanaikaisesti, loputtomasti. Nykydiskurssissa hieman poikkeuksellisen näkökulman esiin tuominen: kyseessä on sairaus, johon lääkkeet voivat auttaa.

Teos rakentuu temaattisista luvuista, jotka käsittelevät sairautta ja elämää sairauden kannalta eri näkökulmista. Heberlein on teologian tohtori ja etiikan tutkija, mikä näkyy lukuisina viittauksina tekstissä. Viittaukset tuovat pohdintaan syvyyttä ja universaaliutta, eivät missään nimessä esitelmöivyyttä.

Ensimmäinen luku on nimeltään "Odotushuone", ja se kuvaa St. Larsin sairaalan odotushuonetta, joka merkitsee kertojalle turvan tilaa, paikkaa, jonne mennä, kun ei enää itse riitä itselleen huolenpitäjäksi ja rajojen asettajaksi, ja samalla äärimmäisen tasa-arvon paikkaa.

Ann Heberlein kirjoittaa paljon myös Jumalasta, ja mielestäni yhtä paljon kuin kirja kuvittaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan ihmisen sisäistä maailmaa, se kertoo myös merkitystä etsivästä ihmisestä ja sielun kaipuusta Jumalan luo - Jumala ei vain vastaa, ei ole aina saatavilla, suorastaan hylkää etsijän. Näistä ominaisuuksista johtuen Heberlein on varma, että Jumala on mies. Miehet ovat samanlaisia.

Tällaisessa tunnustuskirjallisuudessa on jotain hyvin viehättävää. Viehättävyys ei ole tirkistelynhalun tyydyttämistä eikä selity myöskään self help -funktiolla. Ehkä viehättävää on vaikutelma paljaan ihmisyyden esilläolosta. Haberlein paljastaa (kirjoitetusta) itsestään haavoittuvaisuuden, lapsellisuuden, ahdistuneisuuden, syyttelyn, kaipuun, riittämättömyyden... ja siten, että kirjoitettu minä näyttäytyy sekä ylennettynä että alennettuna suhteessa muihin. Ja näistä oletuslähtökohdista minua kiinnostaa lukea myös Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ainakin ensimmäinen osa. Mitä se kertoo inhimillisyydestä?