Duomo di Milano @ Milano, Italia

Duomo di Milano - nyt ei voi sanoa kuin huh huh! Katedraali on niin massiivinen sekä rakennuksena että kokemuksena, että kokoluokkaa on mahdotonta välittää valokuvin ja päivään ei kannata varata juurikaan muita aktiviteetteja, sillä rakennus vie vaikuttavuudellaan energiat aivan täysin. Duomo on Euroopan toiseksi suurin katedraali, ja sinne mahtu 40 000 ihmistä. 40 000. Siis jonkin keskisuuren suomalaiskaupungin verran väkeä. Sanotaan nyt vaikka lähes koko Järvenpää (46 000) tai Kokkola (48 000) tai toisaalta haminalaiset (19 000) kahteen kertaan.

 

Tavoitteenamme oli saada liput Duomon katolle ja päästä sinne - olimme ymmärtäneet, että kohteeseen pääseminen ei välttämättä ole selviö, koska se on supersuosittu. Helmikuu oli kuitenkin otollinen vierailuajankohta, sillä kaikki sujui vaivattomasti.

Lipunmyynti sijaitsee katedraalin edestä katsottuna sen oikealla puolella, museopihasta seuraavassa talossa. Lipun voisi ostaa puhelisovelluksella, automaatista tai kassalta. Automaatit ovat helppokäyttöisiä ja niistä käy selvästi ilmi eri liipuvaihtoehdot. Me ostimme comboliput, jotka oikeuttivat hissisisäänpääsyyn katolle, katedraaliin ja museoon (25 e). Lipuissa myytiin puolen tunnin aikaikkunoita hissiin, ja samalle päivälle oli tilaa heti tai puolen tunnin päästä (tai myöhemmin). Valitsimme puolen tunnin päässä olevan aikaikkunan, jotta aikaa hissin löytämiseen jäisi. Se olikin järkevää, sillä tulimme epähuomiossa kiertäneeksi koko katedraalin sisäänkäyntiä etsiessämme - hissisisäänkäynti sijaitsi katerdaalin takapuolella ja eri puolella kuin lipunmyynti. Lipunmyynnin yhteydessä on museokauppa, jossa pyörähtäminen oli kiinnostavaa.

Päätimme aloittaa combolippusettimme katolle menemisestä, koska ykköstavoitteemme oli päästä nimenomaan sinne. Hissijonoa ei käytännössä ollut, ja ennen hissiä oli tehokas turvatarkastus. 

 

Katolla oli jotenkin aivan absurdia. Katto on kiveä, osittain rakennus on restauraatiokohteena, maisemat ovat upeat, kiveenhakattuja yksityiskohtia on loputtomiin, sakaratornit muistuttavat Gaudin Sagrada Familiasta... ja kaiken keskellä kiemurtelee turistijono, moni haluaa kauniin kuvat itsestään jossain tornimaisessa syvennyksessä sillä illuusiolla, kuin olisi paikalla yksin. Kaikesta huolimatta kokemus on vaikuttava ja mykistävä. Katto vain jatkuu ja jatkuu... Lopussa kiivetään vielä yläkattotasanteelle (joka on sekin kooltaan kuin mikälin jalkapallokenttä), eli hissilippuunkin sisältyy pientä kiipeämistä. Portaat ovat melko jyrkät ja kuluneet.

Alaspäin tulimme epähuomiossa portaita, joilta tupsahdimme suoraan sisään katedraaliin. Katedraalin etuosassa on nauhalla erotettu osio, johon saa tulla katolta, vaikka ei olisi ostanut pääsylippua katedraaliin. Pääsylippu kannattaa kuitenkin ostaa, koska katedraali on myös sisältä aivan käsittämätön kaikkinensa: kivikuvioituine lattioineen, valtavine pylväineen, uskomattomine lasimaalauksineen...

 

Koettuamme kirkon sisältä ja ulkoa olimme aivan uupuneita ja toivoimme löytävämme kivan kahvilan, jossa kokemuksesta voisi toipua. Ja niin tapahtui! Usein museokahvilat ovat tunnelmallisia, ja niin tässäkin tapauksessa. Katerdaalimuseon sisäänkäynnin takana syvemmällä holvikäytävässä ennen sisäpihalle saapumista on ovi, joka johtaa museokahvilaan. Ainakin helmikuussa kahvila oli unohdettu helmi (!): olimme lähes ainoat asiakkaat. Koska emme olleet vielä ehtineet nauttia italialaisesta leivonnaiskulttuurista, päädyimme tilaamaan ns. makean lounaan: cappucinot, kuohuviinit ja jälkiruoat. Oi, kuinka herkullisia ne olivatkaan! Lisäksi saimme talo tarjoaa -tyyppisesti aperitivon (Italiassa vaikuttaa olevan suorastaan tabu tilata alkoholia ilman ruokaa - esimerkiksi Aperol sprtizin seuraksi on aina hyvä ottaa aperitivo, eli jotain pientä suolaista), tässä tapauksessa kolmen suolaisen napostelupalan kokonaisuuden. 

Katedraalimuseo olisi todennäköisesti ollut kiinnostava, mutta sinne emme yksinkertaisesti enää jaksaneet katedraaliin tutustumisen jälkeen mennä.

Campanone-kellotorni @ Bergamo, Italia

 

Cittá Altan keskusaukion laidalla kohoaa kellotorni Campanone. Tornista aukeaa vielä astetta vaikuttavampi maisema kuin muurilta, joten sinne kiipeäminen kannattaa. Lippu (7 e) sisältää sekä sisäänpääsyn kellotornin rakennuksessa sijaitsemaan Bergamo-museoon että oikeuden kiivetä portaita (helmikuussa hissi oli rikki). Emme olleet niinkään kiinnostuneita museosta, mutta löipunmyyjä ohjeisti hyvin topakasti kiertämään ensin museon ja saapumaan sitten uudestaan hänen lasikoppinsa edustalle ja elektronisesta portista portaisiin, että tottelimme kiltisti.

Museo palvelee italiankielistä kohderyhmää ja kokonaisuus on pölyttyneen pysähtynyt. Toisaalta kaupungin ja alueen historiasta pyritään valistamaan myös esimerkiksi videoiden avulla, eikä kokonaisuus ole läpeensä huono.

Kellotorniin kiipeämisessä on oma työläytensä, mutta  näkymät ovat hienot. Ajankohta kiipeämiselle kannattaa valita tarkemmin kuin mitä me teimme: kellotorni nimittäin nimesä mukaisesti on kellotorni, ja kelloja todellakin soitetaan ainakin tasatunnein. Kun vaskikellot alkavat pauhuta suoraan pään yläpuolella, tulee melkoinen kiire lähteä portaita alas. 

Venetsialainen muuri @ Bergamo, Italia

  

 

Bergamon kaupunki jakautuu kahtaalle, toisaalta kukkulalla sijaitsevaan vanhaankaupunkiin Cittá Altaan ja toisaalta kukkulan juurella sijaitsevaan uudempaan Cittá Bassaan. Cittá Altaa ympäröi Venetsian tasavallan aikainen puolustusmuuri, joka on Unescon maailmaperintökohde. Itse asiassa maailmanperintökohde kattaa koko Venetsian tasavallan aikaisen puolustusmuuriston aina Montenegroon saakka.

Muurinvartta on mukavaa kävellä ja muurilta aukeaa hienoja näkymiä Cittá Bassaan. Bergamon vanhankaupungin kadut ovat pitkälti nupulakiveä ja monin paikoin pientä luonnonkivinupulaa, mistä syystä kohde voi olla vaikea huonojalkaisille. Nupula on yhtä haastavaa käveltävää niin ylä- kuin alamäkeenkin. 

Vaikka Cittá Altan ja Cittá Bassan yhdistää niin bussilinja kuin funikulaarikin, kannattaa kaupunginosasta toiseen kulkea myös kävellen ja pääreiteiltä poiketen. Matkalle osuu kapeita pikkukujia, joiden sinämieä kiipeää muratti ja joita kulkiessaan voi helposti kuvitella aikamatkanneensa tuhat vuotta taaksepäin. Helmikuussa kaupungissa oli maltillinen määrä turisteja, ja sikäli ajankohta on miellyttävä matkustamiseen. Toisaalta puistoista ja terasseista pääsisi nauttimaan paremmin hieman keväämmällä.

Cittá Altan takana, bussin päätepysäkin vieressä, kohoaa vielä seuraavakin kiinnostava kukkula, San Vigilio. Myös San Vigiliolle voi mennä funikulaarilla, mutta sinnekin voi myös kävellä. Maisema on hieno myös pimeän laskeuduttua, ja kukkulalla sijaitsee useampia ravintoloita.

 

Matkaoppaissa suositellaan hakeutumaan katsomaan auringonlaskua muureille - ja se onkin hieno ja näyttävä tapahtuma.

 

 

 

Suomalaisen matkailijan näkökulmasta oli kiinnostavaa, kuinka paikalliset korostavat Bergamon kulttuurista yhteenkuuluvuutta nimenomaan Venetsian suuntaan. Matkailijanäkökulmasta kun puolestaan vaikuttaa sille, että Bergamo on liitetty Milanon vaikutuspiiriin ja brändätty suorastaan Milanon jatkeeksi, ellei jopa lähiöksi (mitä se ei suinkaan ole). Tämä mielikuva liittyy vahvasti lentomatkailuun: Milanolla on kolme lentokenttää: Linate (lähellä keskustaa ja vähäisessä tai rajoitetussa käytössä), Malpensa (ainakin tunnin matkan päässä keskustasta luoteeseen) sekä Orio al Serio - eli Bergamon lentokenttä, jonne matkaa on yhtä paljon kuin pääkenttä Malpensalle, mutta joka sijaitsee Milanosta länteen ja jonne on yhtä hyvät julkiset yhteydet kuin Malpensaan.

Bergamo osoittautui ihastuttavaksi, sopivan kokoiseksi mutta silti virikkeitä tarjoavaksi kohteeksi, josta puuttuu metropolin kiire ja likaisuus. Lisäksi lähiympäristössä olisi runsaasti kiinnostavia päiväretkikohteita, jos kaupungilla vaelteleminen alkaisi kyllästyttää. 

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

 

WSOY 2017. Italiankielinen alkuteos Il giorni dell'abbandonono. Suom. Taru Nyström. BookBeatin äänikirja, 7 h 22 min.

Useat ovat kehuneet Elena Ferranten teoksia, ja Hylkäämisen päivät on ensimmäinen romaani, jonka olen häneltä lukenut (tai siis itse asiassa kuunnellut). Hylkäämisen päivät on outo romaani. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jonka mies, Mario, jättää. Nainen jää asumaan kahden lapsensa ja perheen koiran kanssa.

Alussa romaani vaikuttaa realistiselta: nainen analysoi tunteitaan ja elämäänsä, kun on tullut jätetyksi. Jossain vaiheessa romaani kuitenkin lisää kierroksia, ja tapahtumat ja naisen tulkinta todellisuudesta lähtevät vyörymään absurdeiksi. 

Hylkäämisen päivistä on vaikeaa sanoa, pitääkö siitä vai ei. Jotenkin tuntuu, kuin teoksessa olisi kaksi erityylistä romaania, vaikka tarina sinänsä onkin yksi ja sama alusta loppuun saakka.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

"Komennuksen jälkeisinä vuosina jokainen heistä yritti muuttaa elämässään kaiken, kunnes muistot siitä toisesta, aikaisemmasta elämänjaksosta verhoutuivat väärään, keinotekoiseen valoon, ja he alkoivat itsekin uskoa, ettei mitään siitä kaikesta oikeasti tapahtunutkaan, tai ei ainakaan heille."

WSOY 2014. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il corpo umano, 2012. 334 s.

Pidin paljon Paolo Giordanon esikoisromaanista Alkulukujen yksinäisyys (2010) ja ilahduin löydettyäni häneltä toisenkin suomennoksen. Ihmisruumiin tyylissä ja sisällössä onkin paljon samaa kuin Alkulukujen yksinäisyydessä: henkilöhahmot ovat samaan tapaan erillisiä ja yksinäisiä.

Ihmisruumis on mielestäni ennen kaikkea moderni sotaromaani. Keskeiset hahmot ovat italialaisia sotilaita ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Afganistaniin, vaikka henkilökuvausta toki syvennetään italialaisella lapsuudella ja nuoruudella ja romaanin loppuosan tapahtumat sijoittavat sotakomennuksen jälkeiseen aikaan ja Italiaan.

Ihmisruumista voisi pitää jonkinlaisena nykyajan tuntemattomana sotilaana. Afganistanin pölyisessä aavikkotukikohdassa asuu liuta erilaisia ja eripersoonaisia miehiä. Romaanin alkuosa keskittyy kuvaamaan tukikohdan arkea ja henkilösuhteita.

Romaanin toiminnallinen ydin on sen toinen osio, joka kuvaa yhtä, henkilöhahmojen elämän muuttavaa ja mullistavaa operaatiota.

Romaanin ydinkysymykset tiivistyvät Afganistanista palanneen sotilaan itselleen esittämissä kysymyksissä romaanin kolmannessa osiossa:

"Oli helpompaa tilata lääkettä armeijan laskuun, sen verran pakkauksia, että niillä pärjäsi pitkään. Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhki pois kysymyksen, johon en ollut koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? miksi sota puhkeaa? kuinka miehestä tulee sotilas?"

Vaikka romaanin henkilöhahmot toisaalta kärsivät juurettomuudesta, irrallisuudesta ja osin myös elämän merkityksettömyydestä kukin tavallaan, on heillä kaikilla kuitenkin myös menneisyys, joka pitää heitä tiukasti otteessaan. Tämä tiivistyy kohtauksissa, joissa henkilöhahmot ovat tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa paikkojen ja ihmisten kanssa:

"Olin tuonut mukanani [lapsuudenkotiini] pyyhkeen ja nesessäärin, jossa pidin hammasharjaa. Panin ne aina käytön jälkeen takaisin matkalaukkuun. Minusta ei ollut mukava jättää mitään minulle kuuluvaa kylpyhuoneeseen tai muuallekaan. Jokaisen huonekalun pinta oli niin menneisyyden kyllästämä, että se olisi varmasti imaissut tavaran siinä paikassa ja siirtänyt sen toiseen ajalliseen ulottuvuuteen, saavuttamattomiin."

Ihmisruumis on toimiva lukuromaani.

***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jamie's Italian Restaurant @ Pietari

Kun on tarpeeksi katsonut Jamie Oliverin kokkiohjelmia televisiosta, on päästävä syömään hänen ravintolaansa, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Tosin odotukset ruoan ja miljöön suhteen ovat siinä vaiheessa saattaneet kasvaa ylisuuriksi.

Jamien Pietarissa sijaitseva Jamie's Italian -ravintola on valtava; ainakaan toukokuussa päiväsaikaan pöytävarausta ei todellakaan tarvittu. Ravintola sijaitsee Verikirkon lähellä Kojushennaja-aukion laidalla. Vierailuajankohtanamme rakennuksessa oli meneillään jonkinlainen julkisivuremontti ja aktiivinen kesäterassin rakentaminen, mutta sisällä sitä ei oikeastaan huomannut.

Ravintolasali on sisustettu semihipsterimäisesti samettisohvineen, ja baaritiskin yläpuolella on näyttävä viinipullovalikoima kuin myös makkaroita, valkosipuleja ynnä muuta ruokarekvisiittaa, josta pohdimme aktiivisesti, ovatko kyseessä aidot makkarat vai muovijäljennökset. Emme tulleet näissä pohdinnoissa hullua hurskaammiksi. Miljöössä hieman häiritsevää oli myös se, että ravintolasalin reunoilla on neljä suurta tv-ruutua, josta jokaisesta tulee Jamie Oliverin kokkiohjelma - ja eri ohjelma.

Valitsimme listalta alkupaloja (foccacciaa sekä oliiveja) ja pääruoaksi kasvislankut. Annokset eivät ole järin suuria, mutta kyllä niillä nälkä lähti.

Veden tilaamisessa kannattaa olla skarppina: me tilasimme vain "pullollisen vettä" ja päädyimme saamaan jonkin design-veden, jonka hinta oli lähes tuhat ruplaa. Tapahtuman jälkeen olimme muissa ravintoloissa varsin skarppeina vesipullon hinnan suhteen - ja täytyy sanoa, että muualla tämän hintaluokan vettä ei edes ollut tarjolla.

Ravintola on kuitenkin käymisen arvoinen paikka.

Ravintola Idea, Paleokastritsa

Päätin blogata ravintola Ideasta siitä yksinkertaisesta syystä, että siellä syödyt pitsat lukeutuvat eittämättä elämäni pitsojen kärkikaartiin: melko simppelit raaka-aineet, mielettömän hyvä maku ja sopivassa suhteessa mehevyyttä ja rapsakkuutta. Jos menee Korfun Paleokastritsaan, kannattaa ehdottomasti syödä pitsa Ideassa!

Ruokalistalla on myös muita annoksia, joista kokeilimme miekkakalaa ja jättikatkarapuja, jotka molemmat olivat varsin keskinkertaisia.

Kuitenkin ravintola Idean listalta voi sydämensä pohjasta kehua myös kahta jälkiruokaa, eritoten kahvia nimeltä pistacchio: kupin pohjalla on pistaasihilloa, sitten maitokahvi ja päällä kermavaahto; tämä on taivaallista. Koetimme löytää pistaasihilloa Suomesta, ja tähän mennessä lähimmäs on osunut Stockan Herkun pistaasitahna, jonka nesteaineena tosin on hunaja. Jonkinlaisen koti-pistacchio-imitaation sillä kuitenkin saa aikaisiksi! Otan mielelläni vastaan havaintoja pistaasihillon hankintapaikoista.

Toinen aikuiseen makuun osuva ja uppoava jälkiruoka oli sitruunasorbetti, joka ravintola Ideassa tarkoitti kuoharilasista tarjoiltua sitruumavodkan kanssa vaahdotettua sitruunasorbettia - ihana herkku tämäkin.

Ravintola Idea sijaitsee Paleokastritsan perukoilla, lähellä kohtaa, josta Kerkyraan menevät vihreät linja-autot lähtevät. 

Grotta Gigante, Trieste

Grotta Giganten tippukiviluola muutaman kilometrin päässä Triestestä vuorille päin on päässyt Guinnessin ennätysten kirjaan kokonsa vuoksi - se on yli 167 metriä pitkä, 76 metriä leveä ja lähes sadan metrin korkuinen, siis kerrassaan häkellyttävän kokoinen. Vatikaanin kirkko mahtuisi kevyesti sen sisään.

Luola löydettiin vuonna 1840 ja avattiin yleisölle 1908. Portaita tässä kohteessa riittää kavuttavaksi niin alas- kuin ylöspäinkin, mutta kapuaminen on ehdottomasti vaivan väärti, sillä kokemus on mykistävä.

Grotta Giganteen voi tutustua oppaan johdolla, mikä onkin ymmärrettävää luolan valtaisan koon vuoksi. Luolassa on luonnollisestikin viileää ja myös hyvin kosteaa. Akustiikka on täydellinen, kaikki äänet kuuluvat kirkkaasti. Luola on myös tieteellisen tutkimuksen kohde tai väline, sillä keskiosaa halkovat kapeat putket, joiden avulla voidaan mitata pienimpiäkin seismisiä värähtelyitä.

Miramarin linna, Trieste

Miramarin linna sijaitsee Triestestä kahdeksisen kilometriä länteen ja se on oivallinen pyöräretkikohde. Rantaa pitkin kulkee bulevardi, jolle ihmiset kerääntyvät ottamaan aurinkoa ja pulahtamaan Välimeren aaltoihin uimaportaita pitkin. Triesten päiviin kuuluu olennaisesti Alpeilta laskeutuva Bora-tuuli, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että iltapäivisin sataa - lähestyvä Bora näkyy myös kuvissa.

Habsburgit rakennuttivat Miramarin Itävalta-Unkarin aikana merelliseksi kesäkohteekseen. Päärakennuksessa sijaitsee museo ja museokauppa, ja linnaa ympäröi valtava puisto, jossa on sekä metsäisempiä osia että versaillesmaisempia puistoalueita. Osa puistoalueesta on hyvinhoidettua, mutta osa on yllättävästi päästetty harottamaan horsmaa.

Puistossa on mukavaa käyskennellä niin metsän siimeksessä kuin aurinkoisilla nurmiteilläkin, mutta mikään hengalupaikka se ei ole; eväät kannattaa nauttia henkilökunnan katseiden ulottumattomissa, sillä evästely ei välttämättä ole sallittua tai ainakaan suotavaa.

Gusto, Moskova

Gusto on italialainen ravintola Moskovassa. Ruoka on maittavaa ja palvelu sujuvaa. Hintatasoltaan ravintola on kalliihko (ollakseen italialainen), mistä kertoo mielestäni esimerkiksi se, että juomalistalla on valittavissa vain länsimaisia kuohuviinejä ja samppanjaa, joista ensin mainituista halvimman pullohinta on noin kuusikymmentä euroa. Olisimme mielellämme nauttineet pullollisen kuohuvaa, mutta paikallinen tuotanto olisi täyttänyt tarpeen vallan mainiosti, kuin myös totaalisen erilainen hintataso. Se skumppavallankumous, joka on tapahtunut Suomessa - siis että kuohuviinilasin tai -pullon hinnasta on tullut suorastaan ravintoloiden sisäänheittotuote - ei selvästikään ole tapahtunut Moskovassa, tai ei ainakaan tässä ravintolassa.

Viivi Luik: Varjoteatteri

"Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka."

Tammi 2011. Suom. Anja Salokannel. Alkuteos Varjuteater, 2010. 264 s.

Viivi Luikin Varjoteatteri on kirja, jota ja joka pitää lukea hitaasti. Takakansi määrittelee Varjoteatterin omaelämäkerralliseksi romaaniksi, mutta yhtä lailla sitä voi lähestyä tarinakokoelmana. Teoksen luvut on nimetty siten, että nimi saa merkityksensä luvun lopussa, eikä otsikko sinänsä kerro etukäteen juuri mitään.

Varjoteatterin punaisena lankana on matka Roomaan. Minäkertoja kokee tehneensä matkaa Roomaan itse asiassa koko elämänsä ajan, osin tietoisesti mutta suurimmaksi osaksi tietämättään. Rooma on ikuinen ja sisältää ajan kaikki kerrostumat, Rooman kiveyksen alla lepää koskemattomana kaksituhatvuotinen multa, Rooman kasvot näyttäytyvät tuttuina jo ennen tulevaisuuden muuttumista nykyhetkeksi ja menneeksi.

Matkalla Roomaan, kronologisesti ja muistikuvilla assosioiden, ollaan myös Virossa, Berliinissä, Helsingissä - muistojen ajassa, kirjoitusajassa, menneisyydessä, joka tunkee nykyhetkeen ilmeinä ja tekoina, tulevaisuudessa, jota kerronnan ajankohdassa ei vielä ole. Monet havainnot linkittyvät virolaisuuteen ja Viron historian käsittelemättömiin traumoihin, jotka media Suomessa on Sofi Oksasen kautta yrittänyt käsitellä puhki mutta joista me suomalaiset emme ehkä kuitenkaan tiedä enempää kuin pintaraapaisun verran. "Se tunne, että ehkä ei kevättä tule vaan jotakin aivan muuta, oli siinä kaukaisessa maassa ja kadonneessa valtiossa hyvin voimakas", Luik tiivistää neuvosto-Viron  ilmapiirin.

Luikin lähestymistapa, assosioivuus, filosofoivuus ja kaikkien aikojen kerroksellisuus, samanaikaisuus tuovat mieleen muun muassa Claudio Magrisin romaanin Tonava ja Miklós Mészölyn novellin Aliscan kartta. Kaikki ajat ovat läsnä tässä, muttemme välttämättä ymmärrä tai näe niitä. Samalla läsnä on kuitenkin kaipaus, puute ja menetys: "Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni. Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan." Että on ääniä, jotka katoavat maan päältä ja jotka kuulemme enää muistoissamme, että aika kuluu, ja joskus meidänkin äänemme on kadonneiden joukossa: "Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet."

"Vanhat ajatuksensa voi löytää vielä vuosien ja vuosikymmentenkin jälkeen, kun menee takaisin samaan paikkaan, jossa on ne ajatellut. Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa, jossa se on ajateltu. Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan."

Vapiano, Helsinki

Ravintola Vapiano Rautatientorin kulmalla on mielenkiintoinen tuttavuus ennen kaikkea ruoantilausjärjestelmänsä puolesta. Ovella asiakas saa käteensä kortin. Sitten menulappua tutkiskeltuaan voi päättää, meneekä pasta-, antipasto- vai pizzajonoon. Tiskillä kerrotaan tilaus, ja kokki valmistaa annoksen asiakkaan katsellessa (lukuun ottamatta pizzaa, jonka paistamisen ajan asiakas saa odottaa pöydässään elektronisen piipparin kanssa, joka alkaa välkkyä, kun annos on valmis ja asiakas voi käydä sen hakemassa). Annoksen ja juoman saatuaan asiakas väläyttää ovelta saamaansa korttia lukulaitteessa ja siirtyy pöytään nauttimaan ruoasta. Poistuttaessa jonotetaan kortin kanssa kassalle, katsotaan millainen tilaus sinne on tallentunut, maksetaan (otetaan haluttaessa nallekarkkeja kulhosta jälkkäriksi) ja poistutaan.

Ennen en olekaan tällä konseptilla toimivassa ravintolassa käynyt, mutta se meni yllättävän sutjakkaasti. Tosin tilausvaiheessa kannattaa huomioida, että lyhyessäkin jonossa kestää, koska jokainen ruoka valmistetaan vasta tilaushetken jälkeen - tavallaan se odottamisaika, jonka asiakas viettää tavanomaisessa ravintolassa pöydässä istuen, vietetään täällä seisomalla jonossa. Kokeilla oli mukavan rupatteleva asenne ja toisaalta ruoanlaittoa oli mukavaa seurata ja myös tuoreet raaka-aineet näytillä tekevät vaikutuksen.

Tilasin itse halvimman hintakategorian (7,90 e) pastan, penne arrabbiatan, joka ei koskaan ole ollut huono, mutta toisinaan se on parempi kuin aina. Vapianon versio ei räjäyttänyt tajuntaani tai makuhermojani, mutta se oli maukas. Kolmannen hintakategorian (10,90 e) spagetti gorgonzola e noci oli myös kaikesta päätellen maittava, ja tilatun pizzan päällä oli ainakin yksi puskallinen rucolaa. Siispä kelpo ruokapaikka, ja olemukseltaan erilainen kuin mikä tahansa italialaistyyppinen ravintola.

Coccola @ Kattila, Helsinki

 
Italialainen ravintola Coccola sijaitsee Linnanmäellä keväällä 2012 auenneessa uudessa Kattila-ravintolamaailmassa, jonka "ravintoloitsijoilla on kannuksinaan yhteensä neljä Michelin-tähteä, mutta hintataso tulee olemaan huokea ja 'juuri sopiva'" Nämä kannukset paikalle houkuttelivatkin kokemaan makuelämyksiä.

Kattilassa ravintolat sijaitsevat rinnatusten, ja niitä erottavat jonkinlaiset sermit sekä sisustustyyli. Coccolassa on pinkkiä, violettia ja mustaa, ja vaikutelma on varsin piristävä. Tarjoilijat ovat asiallisia ja kohteliaita, kuten ilmapiiriltä sopii odottaakin. Ja kuten ympäristöltä sopii odottaa, Kattilassa on ruokailemassa paljon lapsiperheitä.

Alkupalaksi valitsin turvallisen klassikon, kreikkalaisen salaatin (8 e). Kerrassaan maukasta ja kevyesti keskivertoa parempi kokemus! Erikoisuutena on esimerkiksi kurkku: kyse ei ole vain tavallisista kurkkupaloista, vaan kurkut olivat makeita ja etikoituja. Seuralaiseni valinta oli Nizzan salaatti (8 e), joka oli olosuhteisiin nähden suolainen kokemus. Pääruoaksi tilasin pasta ricotta salatan (14 e), jonka juju on nokkos-pinaatti-ricottakastike. Ricotta oli hyvin maastoutuneena annokseen, mutta kastike oli erinomainen - samaan aikaan sitruunainen ja makea. Cashewpähkinät, parmesaani ja rucola kruunasivat annoksen. Pasta bolognesea kehuttiin kevyimmänoloiseksi kokemukseksi koskaan. Ja mikä parasta: söimme hyvin ja kylläisesti, mutta annoksista ei seurannut voimiavievää megaähkyä.

Suosittelen!