Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.

Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.

Lars Sund: Colorado Avenue

Lars Sund kirjoittaa komeaa sukutarinaa. Sen alkupiste on Rödskärillä, Merenkurkun saaristossa. Siellä syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Hanna, joka nuorena naisena lähtee Amerikkaan aikomuksenaan tehdä töitä ja ansaita sen verran rahaa että saa hankittua talon itselleen ja äidilleen. Hyppäys vuoden 1893 Pohjanmaalta New Yorkiin on melkoinen, ja Sund kuvaa herkullisesti Hannan hämmennystä kaiken sen ihmisvilinän seassa.

Kotoisampi paikka löytyykin Coloradosta, Telluriden kaupungista vuorten keskeltä. Siellä, kaivostyöläisten poortitaloa pyörittämässä, on helppo viihtyä siihen asti että koittaa aika palata kotiin.

Sund rikastuttaa kerrontaansa jatkuvasti myös sivuhenkilöiden elämäntarinoilla, varsinkin sen jälkeen kun Hanna asettuu Siklaxin kylään ja saa lisänimen Dollari-Hanna. Hiljalleen sieltä ihmisten seasta nousee pääosaan Hannan poika Otto. Pienenä hän näki laivan kannelta valoja täynnä olevan kaupungin, jota sai katsella vain hetken mutta joka ei koskaan unohdu. Isona hänestä tulee Merenkurkun paras salakuljettaja, Pirtukuningas.

"Sund on armoitettu tarinankertoja", muistelen mainostetun jossain takakannen sitaatissa jota en nyt pääse tarkistamaan koska kirja on jo kirjastossa. Tai todennäköisemmin luettavana sillä joka tämän oli varannut. Onnittelut vain hänelle hyvästä valinnasta, sillä sen tarinankerronnan Sund tosiaan osaa! Elävää, rehevää, ja hauskaakin. Naurahtelin välillä tilannekomiikalle, kuten vahingossa annetusta merkistä istahtavalle sirkusnorsulle ja väärään aikaan kajahtavalle huuliharpun äänelle.

Mutta Sundin loistavin ratkaisu on kyllä Kertoja, joka on kaikkitietävyydessään niin pätevä että kertoo välillä itsensäkin mukaan tarinan tapahtumahetkiin, katsomaan sivusta ja salakuuntelemaan vuosikymmenten takaisia keskusteluja puhelintolpassa kiipeillen. Ensin tapa kyllä vähän oudoksutti mutta sittemmin totesin että tämähän on huippujuttu. Kertojakin sai toisinaan hihittelyä aikaan, esimerkiksi silloin kun hän havainnoi nuoren Oton epäsiistiä olemusta ja mietti, miten Hanna on pojan tuon näköisenä päästänyt menemään, ja Otto tokaiseekin takaisin: "Mitä hittoa sä äiteen tähän sotket! Mä teen töitä enkä kai mä ny pyhävaattees, kai se ny joku kertojaki tajuaa!"

Tästä kerronnasta haluan nauttia vielä lisää - siis ei muuta kuin kohti trilogian seuraavaa osaa! Kiitokset myös Kaarina Ripatille onnistuneesta käännöksestä!

Ensimmäinen lause: Dollari-Hannalla oli omalaatuinen suhde dynamiittiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Colorado Avenue (1991)

Suomentanut Kaarina Ripatti

Kustantaja WSOY 2007, 5. painos (1. painos 1992), 375 s.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

Katharina Hagena: Omenansiementen maku

"Anna rakasti Boskopeja, Bertha Cox Orangeja." (s. 59)

Omenatarha, säilöttyjä kyyneleitä ja kolme sukupolvea naisia. Ensin olivat sisarukset Anna ja Bertha. Anna kuoli nuorena, Bertha paljon myöhemmin hoitokodissa kadotettuaan muistinsa harmaaseen utuun jo vuosia aiemmin. Sitten Berthan tyttäret Christa, Inga ja Harriet, ja lopulta serkukset Iris ja Rosmarie sekä heidän paras ystävänsä Mira. Yksi kuoli, toinen lähti pois, jäljelle jäi Iris joka perii Berthalta talon ja kaikki sen sisältämät muistot.

Iris asettuu taloksi muutamaksi päiväksi miettimään mitä perinnölleen tekisi. Hän muistelee lapsuuden lomia talossa ja suvustaan kuulemiaan tarinoita. Lopulta on ajateltava sitäkin yötä, jona Rosmarie kuoli. Iris pukeutuu tätiensä vanhoihin leninkeihin. Ja huomaa tuntevansa asianajajansa. Sehän on Max. Miran pikkuveli, joka silloin vuosia sitten roikkui tyttöjen perässä. Nulikka. Joka on kasvanut aikuiseksi. Ja käy myös mielellään uimassa suojärven tummassa vedessä.

Tarina on kirpeällä tavalla kaunis. Haikea, mutta hauskakin, koska Iris on välillä melkoinen nolojen tilanteiden nainen, ja hänen ja Maxin kemiat tuottavat sujuvaa sanailua. Siinä muistetaan ja unohdetaan, ja siinä on pikkuinen ripaus maagista realismia joka saa omenapuun räjähtämään kukkaan väärään aikaan ja viinimarjat muuttumaan murheesta valkoisiksi. Matkalla kohtaa suruja, mutta lopussa on lämmin olo.

"Ei. Ennen kyllä, silloin luin taukoamatta, sängyssä, syödessäni, pyörällä ajaessani. Se oli kuitenkin loppunut. Lukeminen on yhtä kuin keräily, ja keräily yhtä kuin säilyttäminen, ja säilyttäminen yhtä kuin muistaminen, ja muistaminen yhtä kuin ei täysin tarkasti tietäminen, ja ei tarkasti tietäminen yhtä kuin unohtaminen ja unohtaminen yhtä kuin putoaminen, ja putoamisesta oli tultava vihdoin loppu." (s. 17)

Ensimmäinen lause: Anna-täti kuoli 16-vuotiaana keuhkokuumeeseen, jota ei pystytty parantamaan hänen särkyneen sydämensä ja vielä keksimättä olleen penisilliinin johdosta.

Saksankielinen alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen (2008)

Suomentanut Anne Mäkelä

Kustantaja Minerva 2009, 242 s.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 päiväkodin johtaja soittaa Ronille takellellen. On tapahtunut jotakin kummallista: Ronin viisivuotias tytär Silja on saanut nuken kohoamaan ilmaan osoittamalla sitä sormellaan. Myöhemmin outoja asioita tapahtuu lisää. Ronin ja Siljan seuraamisen jälkeen kerronta tekee hypyn taaksepäin, vuoteen 2001, jona Ronin äidin Sannan brasilialainen miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, vain kännykkä löytyy metsäpolun vierestä. Siitä jatketaan yhä kauemmas eri vuosien ja näkökulmien kautta, kohti erästä pakkasyötä jonka kuluessa tyttövauva syntyi, hevonen paleltui ja kulkumies paloi riihen mukana.

Moni tuntuu pitäneen erityisesti kirjan alusta mutta harmitelleen loppuosaa. Oma kokemukseni oli oikeastaan päinvastainen. Pidin kyllä alustakin, mutta Ronin ja Siljan osuutta tuntui vaivaavan jonkinlainen sekavuutta aiheuttava hosuminen. Ikään kuin kirjailija olisi mielessään selvittänyt itselleen Ronin ajatuksenjuoksun mutta jättänyt sen avaamatta lukijalle, siirtyen tekstissä suoraan tekoihin ja johtopäätöksiin. Välillä en meinannut pysyä kärryillä siinä, miksi Roni päätyi mitäkin tekemään. Tosissani aloin nauttia lukemisesta sitten kun siirryttiin ajassa taaksepäin, aiempiin sukupolviin, ja kolmen suvun menneisyys alkoi hiljalleen keriytyä auki. Mitä oikeasti tapahtui, millaisen taakan kanssa kukin elää, kuka vei kenenkin naisen. Muutamasta vähän harmittavasti katkeavasta tarinanpäästä huolimatta käänteinen kronologia on hyvin toimiva ja kirjaan hienosti sopiva ratkaisu.

Henkilöitä on sen verran paljon, että henkilökaavio olisi ollut ihan hyvä lisä. Välillä piti pysähtyä hetkeksi miettimään, että minkäs sukupolven edustaja tässä nyt onkaan äänessä ja mikä onkaan hänen suhteensa muihin. Näkökulmien runsautta pidän silti hyvänä asiana, ja tärkeänä tapahtumien kulun pikkuhiljaa tapahtuvan avautumisen kannalta. Kertojanäänissä olisi kyllä saanut olla enemmän eroa.

Sukujen vaiheisiin kietoutuu maagista realismia, vähän kauhuun vivahtaen. Aika sekoittuu ja aina välillä jossain häivähtää suuri hevonen, rytistellen metsässä tai korskahtaen aidan takana, lähdettyään liikkeelle siitä kylmästä yöstä vuosia sitten. Tuomo Jäntti ei ainakaan aliarvioi lukijaansa, sillä turhan helpolla ei avaudu mistä Talven hallavassa hevosessa oikein on kyse. Vaikka vähän suurempi selko asioista olisikin kelvannut, en valita. Luettuani loppuun palasin taas alkuun, yhdistelemään asioita uusin silmin. Kirja jää kutkuttavasti mieleen pyörimään, ja uskon lukevani sen vielä joskus uudelleen. Ei, en voi sanoa ymmärtäväni miksi Silja sai nuken leijumaan. Mutta pääsin riittävän lähelle. Ehkä se vastauskin on piilossa jossain rivien välissä, ja jos vielä lukisin ja etsisin...

Siis: vaikka joissakin kohdin parantamisen varaa jäikin, enimmäkseen tämä esikoisromaani kiehtoi, ihastutti ja oli nautinnollinen luettava. Tuomo Jäntin nimi on mielessä ja odotan saavani lukea häntä jatkossakin.

Ensimmäinen lause: Elokuussa päiväkodin johtaja soitti.

Ulkoasu: Nähdessäni tämän kustantamon katalogissa päätin jo kannen ja nimen perusteella, että haluan kirjan lukea, joten ulkoasuakin voinee sanoa onnistuneeksi. Kannen tekijän nimi taitaa olla kirjaston tarran alla jemmassa eikä kustantamon sivuiltakaan löytynyt.

Kustantaja Gummerus 2015, 272 s.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Sophie tuskin muistaa äitiään joka muutti New Yorkiin kun tytär oli pieni, jättäen Sophien Haitiin Atie-tädin luo. Atie on tytölle kuin äiti, mutta kun Sophie on 12-vuotias, postissa tulee lentolippu ja edessä on matka toisenlaiseen maahan, tutustumaan naiseen jota ei edes tunnista samaksi kuin tädin yöpöydällä olevassa kuvassa.

Näen, muistan, hengitän on useamman naissukupolven tarina, jossa äitien kokemukset ja vanhan kotimaan perintö seuraavat perässä, voimavarana mutta myös taakkana. Olisiko jälkimmäisestä sittenkin mahdollista jossain vaiheessa puhdistua?

Esiin tulevat myös olot Haitissa. Väkivaltaisuuksia ei varsinaisesti erikseen käsitellä, mutta ne tulevat ilmi kerronnan sivussa. Sokeriruokopelloilla tehdään kovaa työtä. Ja äiti on vastuussa tyttären puhtaudesta siihen asti kun tämä luovutetaan aviomiehelle. Omat ongelmansa on silti uudessakin kotimaassa, ja Sophie tuntuukin reagoivan mieltään painaviin asioihin hyvin länsimaisin oirein.

Tämä oli niitä lukukokemuksia, joissa tunnistan laadun, mutten onnistu uppoamaan tarinaan niin että sen lukeminen ihan tosissaan tuntuisi joltain. Asioiden katsominen muusta kuin länsimaisesta näkökulmasta on kuitenkin aina terveellistä ja tervetullutta, joten kyllä tämä ehdottomasti kannatti lukea. Innostuneempaa tekstiä kirjasta voi käydä kurkkaamassa Kristan melko tuoreesta postauksesta ja on tätä muutenkin paljon kehuttu! :)

Ensimmäinen lause: Pienestä kortista, jonka olin tehnyt Atie-tädille äitienpäiväksi, roikkui prässätty ja kuivahtanut narsissi.

Englanninkielinen alkuteos: Breath, Eyes, Memory (1994)

Ulkoasu: Sopivan massasta erottuvan eksoottinen! Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen, kuva: Joseph Stella.

Suomentanut Leena Tamminen

Kustantaja Gummerus 1999, 229 s.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Aloitin tämän klassikkotrilogian lukemisen jo tammikuussa kimppaluvun yhteydessä, ja kirjoitinkin ensimmäisistä kirjan herättämistä ajatuksista niihin aikoihin. Sitten kuitenkin hyydyin välillä kakkososan politikointiin ja aloin kaivata pientä taukoa, joka lopulta venähti marraskuulle kestäväksi, ennen kuin tartuin kirjaan taas uudelleen. Hyvin siihen silti pääsi mukaan, vaikka olin lopettanut lukemisen vähän hölmöön paikkaankin, kesken luvun. Pentinkulman väen tarina alkoi vetää entistä paremmin mukanaan. Toisen osan päätteeksi pidin silti vielä kuukauden verran taukoa - kiinnostusta oli kyllä, mutta kansalaissota jälkiselvittelyineen oli sen verran raskas kokemus, että tuntui paremmalta päästää sekä Koskelat että itseni hetkeksi hengittämään rauhassa. Kun sitten aloitin viimeisen kolmanneksen, kuinka hyvältä, kotoisalta ja oikealta se tuntuikaan! Loppu menikin melkeinpä ahmimalla.

Täällä Pohjantähden alla voitti kirjabloggaajien viimevuotisen Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen, eikä tosiaankaan syyttä. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijan mieleen asumaan. Luin viimeiset sivut pari päivää ennen joulua, puoliltaöin, yksin, muiden jo nukkuessa, ja jouduin valvomaan vielä pari tuntia jotain puuhastellen koska ei uni olisi tullut kuitenkaan. Ajatukset palailivat Koskelaan jatkuvasti - aina herätessäni myöhemmin yöllä vauvaa syöttämään ja ensimmäiseksi aamulla. On kirjoja, joiden päätteeksi täytyy vain olla rauhassa ja ajatella kaikkea sitä, mitä on henkilöiden kanssa kokenut ja kuinka kaikessa oikein lopulta kävikään. Senlaatuisen vaikuttavuuden suhteen omaan top kolmoseeni kuuluvat A Fine Balance, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kun kaikkien lukemieni kirjojen joukosta tuohon kolmikkoon kuuluu kaksi saman kirjailijan teosta, niin kyllä täytyy sanoa että on ollut pikkuisen keskivertoa kovempi jätkä kirjoittelemaan tämä Väinö Linna.

Linnan henkilöiden vaiheet herättävät Suomen historian käänteitä eloon tavalla, joka lisää huomattavasti nykylukijan ymmärrystä asioista. On sellaista, mistä voi olla ylpeä, ja sitten taas jotain ihan muuta. Henkilögalleria on rikas ja murteellinen dialogi luontevaa. Tästä kaikesta voisi varmaan kirjoittaa paljonkin, mutta taidan keskittyä suosiolla ajattelemaan sitä, miltä kirja tuntui. Pentinkulman kylän elämä sai taas yhden lukijan lumoihinsa, eikä varmasti viimeistä kertaa.

Ensimmäinen lause: Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.

Ulkoasu: Tästä divarista ostamastani yhteisniteestä on kansipaperit kateissa mutta komeahan tämä on näinkin, kuvitettukin suomalaisten taiteilijoiden tunnelmaan sopivilla maalauksilla.

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996 (1. kerran ilm. 1959-1962, WSOY), 1150 s.

Maratonilla luettua

Pääsin kesäkuussa vihdoin ja viimein kokeilemaan lukumaratonia, kun bloggaajat vetäisivät tämän kesän ensimmäisen kimppamaratonin. Sen verran olen bloggaustahdissa jäljessä että nyt vasta pääsen käsittelemään silloin lukemaani. Lyhyesti näitä jo silloin kommentoinkin mutta tässä vielä edes vähän pitempisanaiset esittelyt. Ensimmäiset kolme viidestä:

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

Johanna Adorjánin holokaustista selvinneet isovanhemmat tekivät kaksoisitsemurhan, koska isoisä oli sairas eikä isoäiti halunnut jäädä yksin. Kirjassa Adorján kuvittelee heidän viimeistä päiväänsä, tutustuu heidän historiaansa vanhojen ystävien kanssa keskustellen ja oppii samalla jotain itsestäänkin.

Vera ja István ovat karismaattinen, kiehtova pariskunta joka on elänyt vuosikymmenet ilmeisen onnellisesti yhdessä, teititellen toisiaan loppuun asti. On asioita, joista he eivät muille puhu, kuten Istvánin aika keskitysleirillä. Heistä lukemiseen liittyi omat surunsa, mutta enemmän se tuntui tuovan hyvää mieltä. Oli myös kiinnostavaa seurata, kuinka kuva heistä hiljalleen muuttui ja rikastui kirjoittajan tutkimusten ja pohdintojen edetessä. Oliko aina hyvin voimakkaana persoonana näyttäytynyt isoäiti sittenkin heikompi kuin juuri kukaan osasi kuvitella, eikö hän tuntenut olevansa mitään ilman miestään?

Rakkaudessa erottamattomat on hyvin eteenpäin vetävää, nopealukuista tekstiä. Hyvä mutta ei mikään ikimuistoinen lukukokemus.

Ensimmäinen lause: Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan.

Saksankielinen alkuteos: Eine exklusive Liebe (2009)

Ulkoasu: En nyt osaa päättää vaikuttavatko tyhjät tuolit tässä yhteydessä kliseisiltä vai juuri sopivilta!

Suomentanut Hanna Kjellberg


Kustantaja Otava 2010, 204 s.

William Shakespeare: Loppiaisaatto

Illyrian herttua Orsino vikittelee kaunista kreivitär Oliviaa, joka ihastuu puhemieheksi lähetettyyn mieheksi naamioituneeseen Violaan, joka on rakastunut Orsinoon... Tähän kun vielä sekoitetaan muita naimakauppojen yrityksiä, tärkeilevän hovimestarin huiputus ja kauniiden kaksosten aiheuttamia sekaannuksia, saa aineksista varmasti näyttämöllä aikaan varsin makoisia lopputuloksia.

Maratonin yhteydessä mainitsin homman menneen lähinnä vain lievästi hihityttäväksi läpiluennaksi. No totta sekin, mutta jälkeenpäin olen hoksannut osaavani arvostaa Shakespearen luomaa hupaisaa juonivyyhteä enemmän kuin ensin ajattelinkaan. Luulen, että tämä toimisi paremmin nimenomaan nähtynä! Pentti Saaritsan käännöshän on kyllä nautinnollinen, siitä kuitenkin piste lukemisen puolelle.

Ensimmäinen repliikki (alku): Orsino: Jos musiikki on lemmen ruokaa, niin soikoon se ylen määrin kunnes haluni saa liian runsaan annoksen ja kuolee.

Englanninkielinen alkuteos: Twelfth Night (1600)

Ulkoasu: Tykkään tämän WSOY:n Shakespeare-sarjan yleisestä ilmeestä ja taitosta! Päällyksen kuva: yksityiskohta Jan Miense Molenaerin maalauksesta Teorbia soittava nuori mies ja citterniä soittava nuori nainen. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Pentti Saaritsa

Kustantaja WSOY 2012, 167 s.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tony Webster saa yllättävän perinnön, joka johtaa hänet vuosien jälkeen ajattelemaan nuoruudenystäväänsä sekä entistä tyttöystäväänsä. Unohdetut muistot palaavat mieleen, näyttäytyvät uudessa valossa ja suhteutuvat niiden syntymisen jälkeen elettyyn elämään.

Hienoa tekstiä, mutta aihe tai henkilöt eivät lopulta jaksaneet suuremmin kiinnostaa. Melko mitäänsanomaton Tony yrittää selvittää asioita ärsyttävän vaikean Veronican kanssa. Ihan sama, mitä sitten, teki välillä mieli hieman turhautuneena todeta. Osasyynsä oli kyllä varmasti ennakko-odotuksillanikin, sillä odotin jotain salaperäisempää ja dramaattisempaa, ja siitä taas ei voi kirjaa sinänsä syyttää. Tekstin tyylistä siis pidin, kyllä Barnes kirjoittaa osaa (Ja kääntäjä Kersti Juva tietysti myös)! Muistamisen käsittelystäkin olisin luultavasti saanut enemmän irti jos olisin päässyt yli henkilöihin tympääntymisestäni.

Ensimmäinen lause: Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:

Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)

Ulkoasu: Muistelen muutaman moittineen kantta laimeaksi, mutta minä tykkään noista voikukanhaituvista! Ne myös sopivat kirjaan oikein hyvin. Päällys: Susanne Dean, kuva: Paul Tomlins/flowerphotos.com.

Suomentanut Kersti Juva

Kustantaja WSOY 2012, 157 s.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Tyttönä kasvanut mutta nyt aikuisena miehenä elävä Cal Stephanides kertoo omaa ja sukunsa runsaana rönsyilevää tarinaa. Siihen lomittuu genetiikkaa, siirtolaisuutta, Detroitin kaupungin ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan muutosta vuosikymmenten kuluessa, identiteetin etsintää, sukupuolen määrittelyn hankaluutta, perinteiden kunnioittamista ja uudistumista, muun muassa.

Middlesex, jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi moderniksi klassikoksi, on ollut lukulistallani suurin piirtein siitä lähtien, kun se vuonna 2003 ilmestyi suomeksi. Oli siis jo korkea aika saada se lopulta luettuakin! Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava hehkuttaa kuinka hyvää kannattaa odottaa, mutta vähän laimeaksi kokemus valitettavasti jäi. En missään nimessä väitä kirjan olevan huono, enkä oikeastaan ole pettynytkään. Calin kertojanääntä oli mukava seurata (vaikka hän välillä harrastikin turhan korkealentoista jaarittelua) ja Eugenides on erittäin onnistuneesti kietonut yhteen monta isoa teemaa, joita omalta osaltaan ilmentävät muutamat toistuvat yksityiskohdat, kuten Desdemonan silkkiäistoukat. Mutta kun tarina ei vain missään vaiheessa sytyttänyt sillä tavalla, että se olisi lopulta tuntunut koko suuren läpi luetun sivumäärän arvoiselta. Vähän tasapaksukin lukukokemus oli - koko juttu oli kiinnostavuudeltaan samaa tasoa alusta loppuun, ilman että tunsin koskaan tulleeni minkäänlaiseen huippukohtaan. "Uudelleensyntymän" jälkeiselle Calille olisi voinut antaa selvästi enemmän tilaa, hänestä olisi ollut mielenkiintoista lukea!


Siis: arvostan, mutta ei vaan ihan osunut. Lainattavaksi löytyisi varmasti monenlaisia isoja asioita käsitteleviä kohtia, mutta parhaiten jäi silti mieleen tämä jossa Cal harmittelee kielestä puuttuvia sanoja:

"Minä haluaisin saada käyttööni monimutkaisia tunteiden yhdistelmiä, sellaisia saksalaistyylisiä juna-autohäkkyröitä kuin vaikkapa 'onnen tunne, joka liittyy katastrofiin'. Tai 'pettymys, joka seuraa, kun on vuoteessa unelmiensa henkilön kanssa'. Haluaisin kertoa, miten 'perheenjäsenten ikääntymisen aiheuttama kuolevaisuuden tunne' liittyy 'keski-iässä alkavaan inhoon peilejä kohtaan'. Tahtoisin saada sanan, joka kuvaa 'menestymättömien ravintoloiden herättämää alakuloisuutta' ja sanan, joka kuvaa 'hilpeyttä, kun hotellihuoneessa on minibaari'."

Ensimmäinen lause: Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Englanninkielinen alkuteos: Middlesex (2002)

Ulkoasu: Kansi on kaunis, ja krookus niin täydellisen sopiva. Kansi: Arja Reponen, kannen kuva (yksityiskohta): Crocuses, Iris and Lily, Basil Baker 1613.

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2003), 773 s.  

Maggie O'Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox

Edinburghilainen Iris saa yllättäen tietää että hänen isoäidillään on sisar, joka on viettänyt lähes koko elämänsä mielisairaalassa. Sairaalaa ollaan sulkemassa ja sukunsa historiasta pois pyyhitty Esme tarvitsee uutta asuinpaikkaa.

Tarina epäsovinnaisen nuoren naisen hylkäämisestä sairaalan lukkojen taakse rakentuu vähitellen sekä Esmen omista että hänen Kitty-sisarensa muistoista. Kirjan nykyhetkessä Kitty sairastaa Alzheimeria ja asuu hoitokodissa, ja hänen ajatuksensa poimivat katkelmia sieltä täältä, kuudenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista hoitajan tarjoamaan jogurttiin. Pidin tästä kätevästi valitusta kerrontatekniikasta, sillä Kittyn hajanaiset muistot tarjoavat hyvän keinon heitellä lukijalle uteliaisuutta herättäviä ajatuksenpätkiä ilman että ne tuntuvat millään lailla väkisin mukaan tungetuilta.

Esmen nuoruus vertautuu Iriksen elämään. Tämäkään ei sitoutumista välttelevänä ja varattua miestä tapailevana ole kaikkien normien mukainen, mutta uudempi aika antaa hänelle huomattavasti enemmän vaihtoehtoja kuin Esmellä oli tarjolla. Iriksestä ei henkilönä saa niin hyvin otetta kuin isotädistään, mutta Esmen kiinnostavuus paikkaa tilannetta hyvin.

Tarina pohjautuu siihen, että ennen Britanniassa (Ja monessa muussakin paikassa, luulen?) mies saattoi pelkällä allekirjoituksellaan määrätä vaimonsa tai tyttärensä suljettavaksi mielisairaalaan. Käytäntö jatkui 50-luvulle asti, ja monet näistä (Ainakin alun perin!) useinkin aivan terveistä naisista pääsivät pois vasta 90-luvulla kun sairaaloita suljettiin.

Hyvä kirja, mutta vielä en ole ihan varma, onko tämä todella hyvä. Tämä saattaa hyvinkin kuulua niihin, jotka jatkavat elämäänsä ajatuksissa ja kasvavat aikaa myöten suuremmiksi.


Ensimmäinen lause: Let us begin with two girls at a dance.


Ulkoasu: Todella kaunis kansi! Siitäkin pidän miltä kirja näyttää sisältä, fontti on mukavan ilmavaa. Kannen kuva: Condé Nast Archive/CORBIS.

Kustantaja Headline Review 2006, 277 s.

Emily Brontë: Humiseva harju

Intohimoinen tarina 1800-luvun alusta: ottopojan ja kartanon tyttären täyttymätön rakkaus johtaa seuraavaan sukupolveen yltävään koston kierteeseen.

Emily Brontë ei hienostele, vaan antaa kiihkeiden tunteiden vyöryä lukijan ylle: vihan ja raivon, pelon, hätäännyksen ja kuoleman yli yltävän pakonomaisen rakkauden. Tunnemyrskyjen lisäksi kirjassa riittää myös epämiellyttäviä henkilöitä. Ei välttämättä normaalisti mikään lukemaan innostava seikka, mutta tähän se jotenkin sopi. Tietysti se oli osittain ihan tarinan perustanakin - eihän suurta osaa koko jutusta olisi tapahtunut elleivät tietyt henkilöt olisi olleet juuri niin epämiellyttäviä kuin olivat - mutta sopimisella tarkoitan sitä, että moni kohtaus olisi tuntunut ällöromanttiselta ja yliteatraaliselta, mikäli henkilöt olisivat olleet ihastuttavan rakastettavia.

Kertojana toimivan herra Lockwoodin olemattoman pieni rooli tuntuisi nykykirjassa oudolta. Hänellä ei ollut juuri muuta tehtävää kuin olla olemassa, jotta hänelle voitiin kertoa tarina. Humisevassa harjussa tämäkin seikka kuitenkin vaikutti aivan asianmukaiselta.

Tämä oli ensimmäinen klassikkohaastetta varten lukemani kirja, ja klassikoiden kaanonissa Humiseva harju kyllä onkin paikkansa ansainnut. Tätä helppolukuista, vahvaa ja mukanaan vievää tarinaa voin suositella vaikkapa muillekin haasteeseen osallistuville!

Ensimmäinen lause: Olen juuri palannut vuokraisäntäni luota, ainokaisen naapurin, joka minulla täällä ylimalkaan on vaivoinani.


Englanninkielinen alkuteos: Wuthering Heights (1847)


Kustantaja Otava 2006 (1. kerran suomeksi julk. 1927), suom. Juhani Lindholm, 598 s.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Vuoden ensimmäinen kirja oli melkoisen...järisyttävä. Tarina Israelin valtion tieltä karkotetuista palestiinalaisista, pakolaisleireistä, al-Hijan suvusta ja sodan erilleen heittämistä sisaruksista on epäoikeudenmukaisuudessaan käsittämätön. Miten niin paljon pahaa, niin paljon kuolemaa, surua ja menetystä voi mahtuakaan samaan pakettiin? Tämän ajatuksen ylittää vain se, että jossain tämän fiktiivisistä hahmoista kertovan kirjan ulkopuolella, todellisessa maailmassa, on aivan varmasti ihmisiä jotka ovat menettäneet vielä enemmän, kärsineet vielä enemmän. Käsittämätöntä. Sanoin sen jo. Toistan itseäni, mutta en vain pääse siitä yli.

En todellakaan ollut erityisen hyvin selvillä Israelin ja Palestiinan tilanteesta ja alueen tapahtumista, mutta nyt silmäni ovat auki. Jeninin aamut on tärkeä kirja, jonka suosittelen lukemaan. Mikään mukava, kevyt välipala se ei todellakaan ole, mutta palestiinalaiset ovat ansainneet edes sen että sinäkin tiedät. Ja vaikka tietäisitkin niin lue silti, sillä - lainaan Booksya Jorin arvion kommenteista - tieto ei ole sama kuin tunne.

Ensimmäinen lause: Amal olisi halunnut katsoa sotilasta silmiin lähempää, mutta hänen otsaansa painava rynnäkkökiväärin piippu ei sallinut sitä.


Englanninkielinen alkuteos: Mornings in Jenin (2010) (Julk. 2006 nimellä The Scar of David)

Kustantaja LIKE 2010, suom. Pauliina Klemola, 340 s.

Sami Hilvo: Viinakortti

Söimme huopiin kääriytyneinä, puisilla penkeillä istuen. Joimme hiljaisuuden vallitessa vielä lasilliset, huulillamme salaliittolaisten hymy ja tietoisuus siitä, että olimme astuneet rajan yli.
Huomasimme viimein salvata oven. Teimme huovista pesän sivustavedettävään, sammutimme kynttilät ja nukahdimme sylikkäin, sinun partainen leukasi ja rohtuneet huulesi rintaani vasten. Käkikello hiljeni ja aika viimein pysähtyi.


Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin, taloon joka on aina tuntunut enemmän kodilta kuin se paikka jossa hänen vanhempansa asuivat. Vastassa ovat häntä edelleen hyljeksivät sukulaiset, mutta myös isoisän sisko Tuulikki, joka antaa Mikaelille avaimen isoisän työhuoneeseen. Sieltä Mikael löytää sodanaikaisia päiväkirjoja joista selviää isoisä Urhon syvä, salainen rakkaus ystäväänsä ja toiseen sotilaaseen Toivoon. Isoisällä ja pojanpojalla oli muutakin yhteistä kuin perinnöksi annettu nimismiehen virkapaita ja sen taskussa kulkenut viinakortti.

Hilvo on tarttunut rohkeasti aiheeseen jonka jotkut varmasti haluaisivat pitää poissa näkyvistä, ja lopputulos on hieno! Kielessä on sekä karuutta että kauneutta, juuri tähän tarinaan sopivassa suhteessa. Henkilöt ovat eläviä ja heidän kokemuksensa kiinnostavia. Urho ja Toivo joutuivat salaamaan todelliset tunteensa täysin, menemään naimisiin ja perustamaan perheen koska niin kuului tehdä. Mikael voi olla julkisesti mitä on, mikä ei valitettavasti silti tarkoita että kaikki sen hyväksyisivät. Mikaelin isä vaikenee niin isänsä ja poikansa asioista kuin omistaankin.

En oikein keksi mitään mihin voisin Viinakorttia verrata. Se on omanlaisensa: erilainen rakkaustarina, erilainen sotakuvaus. Kannattaa lukea!

Ensimmäinen lause: Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn.


Kustantaja Tammi 2010, 208 s.

Amy Tan: Luutohtorin tytär

Amerikankiinalaisella Ruth Youngilla on huolia: parisuhde tuntuu hiipuneelta ja hänen hankalahkoluonteinen äitinsä LuLing on alkanut dementoitua ja tuntuu kaipaavan ympärivuorokautista huolenpitoa. Kaiken keskellä Ruth löytää paperipinon johon LuLing on kirjannut tyttärensä luettavaksi tarinan jonka ei halua unohtuvan, oman sukunsa todelliset vaiheet joista Ruth ei ole tiennyt mitään. Sen jälkeen moni asia näyttää aivan toisenlaiselta.

Pidin tästä huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä Tan-kokeilustani Rouva Chenin hengestä. Luutohtorin tytär on osittain traagisistakin vaiheistaan huolimatta lämminhenkinen tarina kiinalaisesta ajattelusta, kulttuurieroista ja ennen kaikkea perhesiteistä ja niiden tärkeydestä. Silti tuntui että ihan viimeinen silaus "sitä jotakin" jäi puuttumaan. Syytän siitä kuitenkin vain osaksi Tania, ja osaksi itseäni: olen jostain syystä saanut päähäni, että haluan pitää Tanin kirjoista ja odotan siksi aivan liikoja!

Ensimmäinen lause: Nämä asiat minä tiedän tosiksi.


Englanninkielinen alkuteos: The Bonesetter´s Daughter (2001)


Kustantaja WSOY 2002, suom. Eva Siikarla, 362 s.

Nancy Huston: Syntymämerkki

Syntymämerkki on sukutarina, joka kulkee neljän sukupolven ketjua taaksepäin, päästäen kunkin henkilön ääneen kuusivuotiaana lapsena: ensin Solin, sitten hänen isänsä Randallin, isoäitinsä Sadien ja isoisoäitinsä Erran. Lopulta selviää mysteeri Erran lapsuudesta natsi-Saksassa ja todellisesta syntyperästä.

Lukijaa koko ajan syvemmälle vievä rakenne on mielenkiintoinen. Pidin myös lasten tarkkanäköisistä havainnoista ja heidän yksityiskohtaisista kuvailuistaan joistakin arkisista tilanteista. Ensimmäisen puolikkaan aikana olin silti enimmäkseen aavistuksen verran pitkästynyt - en pahasti, mutta vähän kuitenkin - enkä osannut oikein päättää, pidänkö kirjasta vai en. (Ensimmäisen neljänneksen olin kyllä myös ärsyyntynyt, koska Sol on raivostuttava, itsekeskeinen kakara, jolla on vielä raivostuttavampi, ylihuolehtiva, sokeasti paapova ja palvova lässyttäjä-äiti.) Loppua kohti tekstiin tuli paremmin imua mutta en vieläkään pääse selvyyteen mielipiteestäni. Osittain vaikuttavakin, mutta silti jotenkin laimea. Ihan pikkuisen.

Ensimmäinen lause: On heräämisen aika.

Ranskankielinen alkuteos: Lignes de faille (2006)

Kustantaja Gummerus 2008, 3. painos, suom. Annikki Suni, 382 s.

William Brodrick: Sovituksen hinta

Entinen ss-upseeri Eduard Schwermann on elänyt 50 vuotta rauhassa salanimen turvin, mutta nyt häntä etsitään sotarikoksista epäiltynä. Hän saapuu suffolkilaiseen Larkwoodin luostariin vaatimaan turvapaikkaa, asettaen luostarin väen hankalaan tilanteeseen.

Toisaalla vanha nainen, Agnes, näkee uutisissa Schwermannin kasvot jotka ovat menneisyydestä tutut. Sairaus hivuttaa Agnesia hitaasti kohti kuolemaa ja hän tietää, että hänen on aika kertoa pojantyttärelleen Lucylle siitä osasta menneisyyttään josta hän ennen on vaiennut. Toisen maailmasodan aikana hän kuului ryhmään, joka salakuljetti juutalaislapsia turvaan miehitetystä Pariisista. Ryhmä kuitenkin paljastui, ja sen paljastaja oli Eduard Schwermann.

Useampikin henkilö alkaa selvitellä, mitä sodan aikana oikein tapahtui. Missä on Schwermannin rikostoveri joka pakeni Ranskasta hänen kanssaan? Kuka todellisuudessa on syyllinen ja toteutuuko oikeus? Kuka oikeastaan pelasti ja kuka pelastui? Juonen haarojen yhdistyessä totuus alkaa pala palalta muotoutua.

Henkilöitä oli melko paljon, ja välillä piti miettiä että kuka oikein tiesikään siitä ja siitä asiasta ja keille muille hän siitä oli jo kertonut. Kokonaiskuva pysyi kuitenkin selkeänä ja kirja vei hyvin mukanaan, pakottaen välillä jättämään yöunet turhan lyhyiksi. :)

Tarina on vaikuttava, mutta suhtaudun sen loppuun ristiriitaisesti. Se on täydellinen, sanoo naiivi minä. Se on aivan liian täydellinen ollakseen uskottava, sanoo kriittisempi minä. Ehkä Brodrick kirjoitti siitä liian täydellisen koska romaani on hänelle hyvin henkilökohtainen? Hänen äitinsä joutui vankilaan ollessaan salakuljettamassa juutalaista lasta pois Hollannista ja kuoli myöhemmin samaan, Agnesin sairastamaan tautiin. Brodrick itse on ollut niin munkki kuin asianajajakin, samoin kuin eräs romaanin keskeisistä henkilöistä.

Tavalliselta, kiltiltä papparaiselta näyttävän Scwermannin oikeudenkäynnin yhteydessä mieleeni tuli välillä eräs toinen kirja jota haluan suositella: Slavenka Drakulićin Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Drakulić seuraa Srebrenican joukkomurhaajien oikeudenkäyntejä ja yrittää selvittää, ovatko he hirviöitä vai aivan tavallisia ihmisiä joista tilaisuus tai pakko teki sotarikollisia. Erittäin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää!

Ensimmäinen lause: "Olen elänyt yötä päivää hautojen lomassa ja satuttanut itseni kiviin", Agnes vastasi hiljaisella äänellä, penkoen muistinsa lokeroita.


Englanninkielinen alkuteos: The Sixth Lamentation (2003)


Kustantaja Bazar 2007, suom. Tarmo Haarala, 429 s.