Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Romaanin kertoja Eli Sisters ja hänen veljensä Charlie ovat palkkatappajia, ja hyviä työssään. Tuorein keikka vie heidät Oregon Citystä kohti kultakuumeista Kaliforniaa etsimään erästä Hermann Kermit Warmia, jonka kommodori, heidän työnantajansa, haluaa hengiltä. Ehkä kyseessä on myös viimeinen keikka, ainakin Elille? Romantiikkaan ja syvällisiin pohdintoihin taipuvainen nuorempi veli päätyi ammattiinsa alkujaankin vain Charlieta seuraamalla, mutta ei ole oikein tiennyt toisenlaisestakaan elämästä. Nyt ajatuksiin alkaa ilmestyä muitakin mahdollisuuksia. Mahtoivatkohan ne lähteä avautumaan siitä kun Eli oppi käyttämään hammasharjaa ja pulveria ja ihastui siihen puhtauden tunteeseen?

Veljekset kohtaavat matkallaan jos jonkinlaista väkeä. Puoskareita, huoria, paikallisia isoja kihoja, yksinäisyydestä ja raatamisesta seonneita kullankaivajia. Ja ehtiihän heitä kohdata, kun matkantekoa viivästyttävät Elin vastentahtoinen kiintyminen surkeaan hevoseen jota hän ei malta myydä, sekä se että Charlie on vähän väliä karmeassa krapulassa.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä", sanotaan takakannessa, ja näinhän asia taitaa olla. Sistersin veljekset sisältää runsaasti perinteisemmistä lännentarinoista tuttuja elementtejä, mutta esittää ne melankolisen huumorin ja Elin kuvioon sopimattomien ajatusten säestäminä. Raikas tapaus, joka on tuonut jotain ihan uutta niin omaani kuin monen muunkin lukemistoon. Viihdyin kyllä! Lisäpisteitä taas siitä että sivujenkin ulkoasuun on panostettu.

Ensimmäinen lause: Istuin kommodorin kartanon ulkopuolella odottamassa, että veljeni Charlie tulisi ulos kertomaan keikasta.

Englanninkielinen alkuteos: The Sisters Brothers (2011)

Suomentanut Tero Valkonen

Kustantaja Siltala 2013, 2. painos, 345 s.

Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

Carol Shields: Ruohonvihreää

Charleen Forrest on runoilija, joka ei ole viime vuosina kirjoittanut ainuttakaan runoa, eronnut yksinhuoltaja jolla, kuten takakannessa todetaan, on "kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa". Hän on myös Pikkuseikkoja-romaanin Judithin nuorempi sisar. Perhe kokoontuu pitkästä aikaa lapsuudenkotiin, kun sisarusten leskiäiti kutsuu tyttäret yllättäen häihinsä.

Luettuani Shieldsiltä kaksi romaania ja novellikokoelman en vieläkään osaa päättää, pidänkö hänen tuotannostaan oikeasti. Hanna Tarkan kääntämä tekstihän kyllä soljuu eteenpäin melkein itsestään ja Shieldsin tarkkanäköisyys ihmissuhteiden kuvauksessa on ihailtavaa. Mutta olenko oikeastaan kovinkaan kiinnostunut näistä ihmisistä joista hän kertoo, saanko heidän tarinoistaan irti mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi jatkaa? Jossain määrin kyllä, mutta riittävästi? En tiedä. Häälyn ja poukkoilen edestakaisin jossain kiinnostuksen ja sen puutteen rajamailla. Tätäkin lukiessani välillä ihastelin kerrontaa ja havaintoja, välillä lievästi puuduin henkilöihin joista en jaksanut juuri välittää. Charleen on aika haukotuttava ja hänen suhteensa miesystäväänsä Eugeneenkin hajuton ja mauton. Sisarusten äiti sentään edes ärsyttää ankealla marinallaan.

Jos ei omassa hyllyssäni olisi enempää Shieldsiä, lopettaisin varmaan lukemisen tähän. Mutta mitähän tekisin niille jotka olen tullut sinne aiemmin hamstranneeksi? Rakkauden tasavalta, Kivipäiväkirjat ja Ellei odottavat vuoroaan. Enpä voi sanoa että ihan hihkuisin innostuksesta, eivätkä takakannetkaan säväytä, mutta toisaalta kaikkien alut sitten kyllä taas vähän kutkuttavat. Ovathan ne toki uudempaa tuotantoa kuin nämä kaksi lukemaani romaania. Olisiko Shields saanut myöhemmin sisällytettyä kirjoihinsa sen jonkin puuttuvan ainesosan joka saa mut vakuuttumaan? Kai siitä täytyy ainakin kerran vielä kokeilla ottaa selvää.

Shields-fanien tsemppaushehkutuksia otetaan vastaan! :) Mikä noista kolmesta lukemattomasta on suosikkinne? Tuota kirjojen kirjoittamista molemmista sisaruksista täytyy kyllä vielä kehua, hieno ja kiinnostava idea!

Ensimmäinen lause: Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?

Englanninkielinen alkuteos: The Box Garden (1977)

Ulkoasu: Yksinkertaisen kaunis, raikas kansi! Kannen kuva: SKOY.

Suomentanut Hanna Tarkka

Kustantaja Otava 2013 (1. painos 2012), 261 s.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Lauri meni junan alle. Hillan pikkuveli, seitsemännen luokan ensimmäisenä päivänä, Lauri, jolla piti olla kaikki aivan hyvin. Kukin perheenjäsen reagoi suruun omalla tavallaan, mutta kaikki haluavat löytää syyn. Syyn, minkä tahansa, edes yhden joka selittäisi miksi. Mutta ehkä sitä ei ole, ehkä se oli vain paha puuska, hetki jonka aikana kaikki on mustaa, joka saa pelkäämään elämää ja säikkymään tulevaa?

Hilla etsii vastauksia metsästä, istuen Laurin lempikivellä ja käyden keskustelua veljen kanssa. Hiljalleen löytyy jotain, jonka voi hyväksyä totuudeksi joka riittää.

Paha puuska on runomuotoinen tarina. Nuorille, aikuisille, runojen ystäville ja niitä vieroksuville. Se on todella hieno. Ja todella koskettava. Jo aiheensa puolesta, tietysti, mutta iso osansa on taidokkaalla tekstilläkin. Lyhyisiin riveihin mahtuu valtavia määriä surua, kaipausta, syyllisyyttä ja paljon muuta. Suosittelen luettavaksi jossain, missä voi itkeä rauhassa.

"Junankuljettaja:
yleensä ne katsovat silmiin

ne?
ne kaikki junien alle jonottajat,
laumoina

Lauri oli Lauri, ei mikään ne

eikä Lauri ikinä katsonut
tuntemattomia silmiin

kuolemaa katsoi

ensimmäisen kerran,
ja vitun viimeisen"


Ulkoasu: Ohut, pehmeäkantinen, mustavalkoinen kirjanen linnunratoineen näyttää siltä, että siihen on helppo tarttua. Hyvä niin. Kansi: Tuija Kuusela.

Kustantaja Karisto 2015, 75 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Urakoinpa tässä sarjan pikaisia postauksia niin että saan haastekoosteet valmiiksi ennen vuodenvaihteen deadlinea... :) Huomenna kun saattaa käydä niin että olen töissä aamusta iltaan enkä ehdi tehdä juuri mitään muuta.

Klassikkosivistyksen paikkailu siis jatkui lukien kovapäisen veljessarjan elämästä Hämeessä. Vuosien varrelle mahtuu monenlaista hankaluutta kadoista ja tulipaloista hurjistuneeseen härkälaumaan ja aakkosten oppimisen vaikeuteen. Sitäpä en kerro, kuinka veljeksille lopulta käy, mutta hyvää heille ainakin lukiessa toivoo sillä Jukolan poikiin kiintyy matkan varrella väkisinkin.

Yksi kotimaisen kirjallisuuden kulmakivistä on edelleen täyttä tavaraa, lumoten eloisalla kielellä ja vanhalla maailmalla jossa kaikki tehtiin itse. Tämän jäljiltä tekee mieli mennä metsään! Sinnikkäät, kätevät, välillä hieman hankalaluonteiset mutta myös tunteelliset veljekset ansaitsevat seitsemän sydäntä: ♥♥♥♥♥♥♥!

Ensimmäinen lause: Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää.

Ulkoasu: No enhän minä toki lähde komeaa Gallen-Kallelan kuvitusta moittimaan! Kannen suunn.: Heikki Kalliomaa, kannen kuva: Akseli Gallen-Kallela.

Kustantaja Gummerus 2009 (1. julk. 1870), 336 s. 

Regina McBride: Ennen sarastusta

On nuori kiertolaistyttö, joka päätyy rikkaan miehen vaimoksi.
Kaksi tytärtä, toinen sairas, toinen tuntee jäävänsä äidin rakkautta vaille.
Meri ja Irlannin rantakalliot.
Vanha tarina hyljenaisesta, jonka mies houkuttelee rantaan, ottaa vaimokseen ja piilottaa hylkeennahan ettei nainen voi palata mereen...
Iso talo erikoisine stukkokoristeineen,
säröisiä posliiniastioita, joiden viat paljastavat esineen sielun.
On nainen, joka palaa kiertolaisten leiristä kulkumiehensä luota ennen sarastusta, tuoksuen savulta ja mereltä,
hylkeennahkainen leninki, helmassa simpukankuoria...

Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa. Hän oli kiertolainen, nuori kulkijanainen joka oli nainut rikkaan miehen. Hänen nimensä oli Agatha Sheehy. En tiedä hänen tyttönimeään. Hänen tarinansa on täynnä aukkoja.

Jäin tarinaan kiinni jo näillä ensimmäisillä riveillä, enkä ollut lukenut montakaan sivua kun mieleen tuli kuvaus "elinvoimainen". Voimaa tässä todella on. Alkuvoimaa, joka kumpuaa jostain Irlannin myyteistä, sateesta ja surumielisyydestä. Tapahtumat ulottuvat 1960-luvulta -80-luvun alkuun, mutta olin niin meren, hyljenaisten ja kiertolaisten vankkureiden lumoissa että sijoitin tarinan mielessäni jatkuvasti jonnekin paljon kauemmas, ja hätkähdin aina jonkun matkustaessa bussilla tai puhuessa puhelimeen.

En taitaisi tietää koko kirjasta mitään, ellei Leena Lumi olisi tästä kertonut, ja monessa yhteydessä muutenkin suositellut. Toivon, että kirjaan tarttuu vielä moni muukin. Lähde siis Clodaghin matkaan, nuotion savuun ja vankkureiden keinuntaan, kuulemaan tarinaa levottomuudesta joka periytyi äidiltä tyttärelle...

Ensimmäinen lause: Äiti ei koskaan viihtynyt sisätiloissa.

Englanninkielinen alkuteos: The Nature of Water and Air (2001)

Ulkoasu: Meren ja ylvään rannan kohtaaminen jatkuu selkämykseen ja takakanteenkin - voisiko parempaa tälle kirjalle olla! Kansi: Ville Laihonen, taitto: DTP Sisko Honkala.

Kustantaja Avain 2004, suom. Sari Karhulahti, 351 s.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Siamilaiset kaksoset Max ja Isaac syntyvät Saksassa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. He päätyvät kiertäviksi esiintyjiksi sirkuksiin, teattereihin ja bordelleihin, maat ja seuralaiset vaihtuvat. Venäjältä rikkaan helsinkiläismiehen vaimoksi muuttaneesta Iriksestä he eivät kuitenkaan pääse irti. Iriksestä, joka tarinaa pyydettäessä kertoo sellaisen itsestään koska kyllästyy aina juttuihin, joiden päähenkilö ei ole tarpeeksi kiinnostava.

Joidenkin kirjojen kohdalla voi jo etukäteen olla varma että pitää niistä, ja tämä oli minulle sellainen. Vanha sirkus kummajaisineen kiehtoo mieltä, kuohuva Eurooppa on vahva ympäristö. Varsinkin kuvaukset 1920- ja -30-lukujen vaihteen Helsingistä ovat kiinnostavia. Maxin ja Isaacin matkassa on haikeaa. Toisaalta siinä saa osakseen yksinäisyyttä, toisaalta vahvaa yhteenkuuluvuutta maailmaan jonka olemassaolosta kaikki eivät tiedäkään.

Kaksosten toisen osapuolen käyttäminen minäkertojana on Parkkiselta erinomainen, tai jopa ainoa oikea ratkaisu. Luulen, että muuten kaksoset sulautuisivat lukijan mielessä helposti liikaa yhteen, vaikka kuinka yrittäisi muistaa että he ovat omia persooniaan. Heidän keskinäinen suhteensa kun on kirjassa tärkeässä osassa. Ihan vain ajatusleikkinä mietin, miten kirjan sävy mahtaisi muuttua jos kertojana syrjäänvetäytyvämmän Isaacin sijaan olisikin Max, joka on useammallakin tavalla parin voimakkaampi osapuoli?

Kerronta siirtyilee ajassa eteen ja taakse. Useassa luvussa kerrotaan jostain veljesten vuosien varrella kohtaamasta sirkuslaisesta tai muusta esiintyjästä, ilman että nämä tarinat suoraan juonellisesti liittyvät kirjan muuhuun sisältöön. Ymmärrän jos joku moittii kirjaa lievästä kaiken yhteen sitovan punaisen langan puutteesta, mutta itseäni asia ei häirinnyt. Parkkinen tuo esiin kiehtovan valikoiman henkilöitä, joista luin mielelläni: nuoria poikia seksin saloihin vihkivän tiikerinkesyttäjän Madame Maximin, nuoren akrobaatin Monan joka on niin runsaasti tatuoitu että voi esiintyä alasti, merenneitona esiintyvän Sabrinan jolla ei ole hartioidensa alapuolella yhtään luuta. Ja Iriksen, josta en tunnu itsekään pääsevän irti; kirjan sivuilla loputtoman kiinnostavan henkilön, jota tuskin oikeassa elämässä jaksaisin kovin pitkään.

"Mitä jos pidettäisiin juhlat?" Iris kysyi. "Oikein kamalat juhlat, joissa riideltäisiin, itkettäisiin nurkassa maskarat poskilla ja joku heittäisi martinin minun naamalleni. Skandaalijuhlat. Parasta olisi, jos joku hyppäisi parvekkeelta."
"Sinulla on vulgääri maku", Max sanoi. "Seuraavaksi haluat tilata muutaman huoran."
"Tunnetteko yhtään?" Iris innostui. "Miten ihanaa. Sellainen saisi Munan kauhuihinsa. Hän teeskentelee boheemia, mutta on kauhean sovinnainen."
"Haluatko siis huoran vain näytteille? Sellainen on toisen ammatin aliarvioimista. Kuin palkkaisi lentokoneinsinöörin vain käyttämään pukua", Max sanoi.

Sattui muuten niin, että kirjan loppuun lukemista seuraavana päivänä menin katsomaan Sirkus Finlandian näytöstä. Kummajaiset on ehkä korvattu surmanajajilla, mutta kyllä taikaa on edelleen.

Ensimmäinen lause: "Koska hän tulee?" Max kysyy.

Ulkoasu: Vaikka en ehkä voikaan sanoa varsinaisesti pitäväni kannesta, se tuntuu kuitenkin juuri oikealta tälle kirjalle. Ja taitto sopii kuvaan myös. Graafinen suunn.: Jussi Karjalainen, taitto: Saana Nyqvist.

Kustantaja Teos 2009, 312 s.

Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavaldan esikoinen, novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin on yksi suosikkikirjoistani, ja pidin paljon myös hänen ensimmäisestä, lyhyestä romaanistaan Viiniä keittiössä. Seuraavaksi julkaistut paksummat romaanit Kimpassa ja Lohduttaja eivät sen sijaan yhtään edes houkuttaneet kokeilemaan, mutta kun sain tietää että Gavaldalta julkaistaan pienoisromaani, tiesin heti että sen haluan lukea. Tahdon nauttia Gavaldani lyhyenä, sillä siihen muotoon hänen tyylinsä tuntuu istuvan täydellisesti!

Karkumatka on tutun, ihanan kepeä. Luin joskus kommentin jossa sanottiin Gavaldan kielen kuulostavan suomennettunakin ranskalta, ja se on osuvasti sanottu! Kepeys ei silti tarkoita, ettei kirja olisi täynnä ajatusta. Se on sisaruuden ylistys, tarina siitä kuinka Simon, Lola, Garance ja Vincent varastavat itselleen yhteisen päivän, päivän joka ehkä on viimeinen huoleton yhdessä vietetty tuulahdus lapsuudesta.

Tunnelma on samanaikaisesti sekä haikea että hilpeä, ja neljä sisarusta ovat sopivasti erilaisia, tuntuen silti kuuluvan vahvasti yhteen. Tästä jäi hyvä mieli!

Ensimmäinen lause: En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly jo kävi kimppuuni.


Ranskankielinen alkuteos: L'Échappée belle (2009)

Ulkoasu: Nätit värit! Neljän maiseman on kenties tarkoitus kuvastaa neljää sisarusta, mutta en osaa sanoa kuka olisi mikäkin. :) Ei tietoa suunnittelijasta.


Kustantaja Gummerus 2010, suom. Lotta Toivanen, 120 s.

Marko Leino: Joulutarina (äänikirja)

Miten joulupukista oikein tuli joulupukki? Se selviää Joulutarinassa. Pohjoisessa, syrjäisessä Korvajoen kylässä pieni Nikolas-poika jää orvoksi, ja monien vaiheiden kautta hänestä lopulta tulee tuo kaikkien tuntema hahmo.

Joulutarina on melko suurelta osin hyvin, hyvin surullinen, mutta silti lämminhenkinen kertomus josta jää hyvä mieli. Ideakin on mielestäni hyvin kiinnostava! Kirja on jaettu 24:ään "luukkuun" ja toimii siis myös joulukalenterina, mutta itse aloitin kuuntelun liian myöhään ehtiäkseni käyttää sitä sellaisena - enkä olisi varmaan malttanutkaan lopettaa kuuntelua kesken työmatkan! :) Ehdin loppuun sopivasti aatonaattona, mielessäni joulupukin koskettava tarina. Suosittelen ensi jouluksi! Tai saa tietysti aiemminkin lukea. :)

Hannu-Pekka Björkman tekee hyvää työtä lukijana. Yhteen äänikirjojen huonoon puoleen kyllä törmäsin tämän kohdalla: perinteisen kirjan lukemista nimittäin harvemmin häiritsee se, että sívuissa on liikaa naarmuja tai sormenjälkiä!

Kustantaja Gummerus 2007, lukija Hannu-Pekka Björkman, 7,5 h

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian (äänikirja)

Prinssi Kaspian jatkaa Velhosta ja leijonasta tuttujen Pevensien sisarusten seikkailuja. Narnian aikaa on ehtinyt kulua vuosisatoja sen jälkeen kun he sieltä lähtivät. Nyt maata hallitsee paha telmarilainen kuningas ja kaikki vanhat narnialaiset, kuten kääpiöt ja faunit joutuvat pysymään piilossa.

Tämä toimi äänikirjana yhtä erinomaisesti kuin edeltäjänsäkin. Mua kyllä edelleenkin vaivaa vaikeus sanoa asiasta paljon sen kummempaa! Tarina vei hyvin mukanaan, ainoastaan Susanin nalkuttava nössöily ärsytti toisinaan. Jotkut asiat ratkeavat vähän turhan helposti ja suoraviivaisesti aikuisen lukijan makuun, mutta eipä tätä ole ensisijaisesti sellaiselle suunnattukaan. Katsoin elokuvan trailerin, tekijät ovat tainneet kaivata juttuun reippaasti enemmän Hollywoodilaista vauhtia, koska näyttävät pistäneen "ihan pikkuisen" omiaan sekaan... :)


Englanninkielinen alkuteos: Prince Caspian (1951)


Kustantaja Otava 2008, suom. Kyllikki Hämäläinen, lukija Mikko Leppilampi, 6h 15 min (painetussa 187 s.)

C. S. Lewis: Velho ja leijona (äänikirja) - ja äänikirjoista muutenkin

Ajanpuute + tietokoneongelmat = blogihiljaisuus! Kirjoja on kertynyt jo muutama jonoon, mutta aloitetaanpa äänikirja-aiheella.

Suhtauduin äänikirjoihin pitkään hyvin epäilevästi. Ajattelin kyllä niiden olevan hyviä vaihtoehtoja niille joille ne sopivat, mutta omalta jutultani ne eivät tuntuneet. (Eivät tunnu täysin vieläkään, mutta olen huomattavasti avoimempi ajatukselle.)  Päädyin kuitenkin lopulta kokeilemaan kuuntelua, koska kuljen vajaan puolen tunnin työmatkani yleensä yksin omalla autolla. Jos sekin aika on mahdollista käyttää lukutoivelistan lyhentämiseen niin kannattaahan asia testata!

Kokeiluni ei kuitenkaan alkanut kovin lupaavasti. Kirjaston valikoimaa tutkittuani päädyin jo joskus keväällä lainaamaan Hemingwayn Vanhuksen ja meren Ismo Kallion lukemana. Pidin paperiversiosta hyvin paljon ja ajattelin että tutusta tarinasta voisi olla hyvä aloittaa - ei välttämättä niin haittaisi jos lause sieltä täältä menisi ohi, epäilin nimittäin keskittymiskykyäni kuuntelun suhteen. Valintaan vaikutti kyllä sekin että Vanhus ja meri on niin lyhyt. :)

Tulos: Tuon kokemuksen jälkeen ymmärrän paljon entistä paremmin, miksi kyseinen kirja on joidenkin mielestä pahuksen tylsä! Vietin sen parissa yhden kohtuullisen haukotuttavan puolituntisen, ja se riitti. Ajatus kuuntelemisesta seuraavilla työmatkoilla ei houkuttanut tippaakaan, joten kesken jäi. Vaikka Kallion ääni toisaalta sopi hyvin tarinan tyyliin ja henkeen, luenta eteni aivan liian hidastempoisesti makuuni, ja jonkinlainen ylieläytyminenkin vähän ärsytti.

Vaikka en sen jälkeen ollutkaan asiasta kovin innoissani, halusin kuitenkin kokeilla vielä jotain muuta, erityylistä, edes sen vuoksi että saisin aiheesta kunnon postauksen aikaiseksi. Katselin äänikirjahyllyä aina välillä kirjastossa käydessäni ja asian muistaessani, mutta mikään vaihtoehto ei oikein tuntunut sopivalta. Yksi vaikutti liikaa keskittymistä vaativalta, toisen olin jo ehtinyt hankkia painettuna, kolmas ei muuten vaan kiinnostanut ja neljäs kiinnosti niin paljon että halusin nautiskella sen ihan oikeasti lukien.

Ratkaisu löytyi kun silmiini osui sattumalta nuortenosaston pieni äänikirjarivistö, jota en ollut hoksannut edes etsiä. Narniaa! Täydellistä! Kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta joita tuskin silti tulisin ihan lähitulevaisuudessa mahduttamaan lukemistooni painettuina versioina, ja jotka todennäköisesti olisivat myös helppoja seurattavia. Nappasin siis mukaani Velhon ja leijonan, jonka totesin jo ensiminuuteilla olleen loistovalinta.

Tarina Narniaan päätyvistä sisaruksista, Valkeasta velhosta ja Aslan-leijonasta vie mukanaan, ja Mikko Leppilampi sopii ainakin tämäntyylisen kirjan lukijaksi loistavasti. Tässä tapauksessa luenta etenee riittävän nopeasti ja juuri sopivan eläväisesti, ääntä puhujan mukaan muunnellen. Kyllähän kuuntelu keskittymistä vaatii, ihan niin kuin lukeminenkin: ajatuksia ei saa päästää pahemmin harhailemaan tai menee pätkä tekstiä ihan ohitse. Yllättävän vaivattomasti se kuitenkin sujui, enkä edes kokenut vaarantavani liikenneturvallisuutta. :) Huomaan kuitenkin, että vaikka toisaalta muistankin tarinan ihan hyvin, tuntuu kauhean hankalalta sanoa siitä mitään. Ehkä se johtuu siitä, että tässä vaiheessa, arviota kirjoittaessani, yleensä tapaan vähän selailla kirjaa?? Noita cd-levyjä tuijottamalla sen sijaan en oikein saa mistään ajatuksesta kiinni. :)

Sarjan osat voisi analysoimalla ja tulkitsemalla kuluttaa vaikka puhki (makuun pääsee http://fi.wikipedia.org/wiki/Narnian_tarinat">Wikipediassa), mutta en yleensä jaksa sellaista harrastaa vaan annan mieluummin vain tarinan viedä. Vaikka kristillinen tematiikka onkin selkeä osa kirjaa, voi sen jättää aika pitkälti huomiottakin ja keskittyä vain maahan, johon pääsee vaatekaapista. Ja mielenkiintoinen paikka se onkin!

Yllätin siis itseni pitämällä äänikirjan kuuntelusta, mutta ihan sinut en vielä asian kanssa ole. Jos joku myöhemmin kysyy multa että olenko lukenut Velhon ja leijonan, niin voinko vastata pokkana myöntävästi ryhtymättä selittelemään: "Joo, tai siis mä kuuntelin sen!" Toisaalta, totta kai voin. Kuten jo sanoin, kuunteleminen ja lukeminen vaativat yhtä lailla keskittymistä, enkä usko että olisin kokenut tarinaa toisenlaisena vaikka olisinkin lukenut sen omin silmin. Mutta silti: ei pino cd-levyjä ole mikään kirja!! Äh. Tästä suunnattomasta ongelmasta huolimatta aion jatkaa äänikirjojen kuuntelua. :) Toinen saatavilla oleva Narnia-sarjan osa, Prinssi Kaspian, on jo loppusuoralla. Sitten taidan jatkaa Pottereilla. Nekin olen halunnut lukea ties kuinka kauan, mutta luettavaa riittää niin paljon ettei ikinä tunnu olevan sopiva hetki aloittaa 7-osaista sarjaa. Ryhdyn siis urakkaan autossa. Viidessä toistaiseksi ilmestyneessä osassa lienee sen verran monta tuntia kuunneltavaa, että alkuvuoden työmatkat tulevat sujumaan mukavasti!

Englanninkielinen alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)


Kustantaja Otava 2005, suom. Kyllikki Hämäläinen, kesto 4h (painetussa 153 s.)

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

17-vuotias Cassandra Mortmain asuu perheensä kanssa vanhassa puolittain raunioituneessa linnassa, jonka kirjailijaisä menestyksensä huipulla vuokrasi neljäksikymmeneksi vuodeksi. Nyt isän luovuus on kuitenkin tyrehtynyt ja enimmät huonekalutkin myyty rahanpuutteessa.

Koko perheen, ja erityisesti Cassandran ja hänen Rose-siskonsa elämä saa odottamattoman käänteen kun paikalle ilmaantuvat veljekset Simon ja Neil, läheisen kartanon perijät ja sitä myötä myös linnan uudet omistajat.

Linnanneidon lokikirjan voisi kai sanoa olevan jonkinmoisessa kulttiklassikon maineessa. Asetelma on tarkoituksellisen samankaltainen kuin Jane Austenin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa (mutta tarina päättyy vähemmän odotettavasti), ja tunnelmassakin on sopivasti jotain samaa ja jotain uutta. Kirja on välillä vähän hassu. Se on myös romanttinen olematta imelä. Ja linna on tietysti aivan mahtava ympäristö! Positiivisia juttuja riittää, mutta silti onnistuin olemaan saamatta kirjasta erityisempiä säväyksiä. Kai siksi, että kukaan henkilöistä ei kiinnostanut ihan tosissaan. Mutta tästä on tainnut sen verran moni tykätä, että älkää mua uskoko vaan kokeilkaa lukea itse! :)

Ensimmäinen lause: Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa.


Englanninkielinen alkuteos: I Capture the Castle (1949)


Kustantaja Gummerus 2002, (ilm. 1949 suomeksi nimellä Rauniolinna), suom. Marja Helanen-Ahtola, 374 s.

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle

18-vuotias Mary Katherine Blackwood, alias Merricat, asuu suvun vanhassa talossa sisarensa Constancen ja setänsä Julianin kanssa heitä hyljeksivän kylän laitamilla. Muut perheenjäsenet ovat kuolleet kuusi vuotta aiemmin arsenikilla myrkytettyinä.


We Have Always Lived in the Castle on herkullisen outo ja omalaatuisen karmiva pikku kirja. Epävakaa Merricat on kiehtovin päähenkilö johon olen vähään aikaan tutustunut. Hänen ajatuksenjuoksunsa on välillä huolestuttavaa, välillä virkistävää. Hän on iästään huolimatta hyvin lapsenomainen ja harrastaa itse kehittelemäänsä noituutta, haudaten tavaroita maahan suojelemaan taloa ja valiten suojasanoja, jotka estävät muutoksia talon asukkaiden elämässä kunhan niitä ei koskaan sanota ääneen.

Murhista syytetty mutta todisteiden puutteessa vapautettu Constance ei koskaan poistu talosta puutarhaansa kauemmas ja Julian-setä, joka selvisi myrkytyksestä hengissä mutta sairastui loppuiäkseen, muistelee lakkaamatta "sen viimeisen päivän" yksityiskohtia kirjoittaakseen tapahtumista kirjan. Merricatin käydessä asioilla kyläläiset rallattavat perään:

Merricat, said Connie, would you like a cup of tea?
Oh no, said Merricat, you'll poison me.
Merricat, said Connie, would you like to go to sleep?
Down in the boneyard ten feet deep!

Kaiken tämän ja vähän muunkin lopputuloksena on kertomus, joka on osittain synkästäkin sisällöstään huolimatta absurdin kepeä. Ja myös hankalasti luokiteltava - sellaiset ovat muuten usein hyviä! Alatunnisteen "jännitys" ei tuo kirjan omalaatuiselle tyylille oikeutta, mutta en nyt tiedä mitä muutakaan siihen laittaisin. Suosittelen tutustumaan itse!

Ensimmäinen lause: My name is Mary Katherine Blackwood.


Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. The Viking Press 1962), 146 s.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Koska yritykseni kuvata kirjaa jostain syystä nyt tökkivät, lainaan takakantta:

"Jane Austen piirtää näkyviin 1700-luvun loppupuolen englantilaisen pikkuporvarisperheen: sarkastista huumoria viljelevän, kohtaloonsa alistuneen isä Bennetin, hänen hössöttävän vaimonsa ja heidän viisi kaunista, naimaikäistä tytärtään. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen."

Tämä oli ensimmäinen Austenini, ja myönnän olleeni aluksi epäluuloinen. Mielikuva romanttisesta haaveilusta ja avioliittohakuisuudesta arvelutti, mutta uteliaisuuteni voitti ja halusin ottaa selvää, olenko väärässä.

Aluksi ärsyynnyin muutamasta asiasta, kuten tiettyjen henkilöiden hienostelusta, ihmisten avoimesta arvostelusta ja rouva Bennetin käytöksestä. Muista pääsin pian yli ja ne alkoivat vain tuntua kirjan maailmaan kuuluvilta jutuilta, mutta rouva Bennetiä inhosin kohtuullisen kiihkeästi loppuun asti. Sietämätön ihminen. :) Muuten kirja sitten olikin todella positiivinen kokemus. Ennen pitkää huomasin olevani täysin koukussa tapahtumiin, ja Austenin kepeä tyylikin ihastuttí. Kyllähän kirjassa oli niitäkin elementtejä, joiden suhteen olin epäileväinen mutta eivätpä ne lopulta häirinneet - varmaankin siksi että kirjassa oli niin paljon muutakin.

Austenin lukeminen tuntui myös olevan aurinkoisena, joutilaana päivänä niin täydellisesti paikallaan, että ehkäpä tänä kesänä täytyy vielä tarttua johonkin muuhunkin hänen kirjaansa.

Ensimmäinen lause: On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.


Englanninkielinen alkuteos: Pride and Prejudice (1813)


Kustantaja WSOY 1985, 10. painos (1. painos 1947), suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja, 410 s.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Tuntuu että oma kuvaukseni kirjasta toistaisi joka toisen sanan takakansitekstistä, joten lainaan suosiolla siitä pätkän:

"Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoittaa hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja sairas ja haluaa vihdoin kertoa totuuden."

Kolmastoista kertomus kertoo kirjoista, tarinoista, sisaruksista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin siitä kertoo jollekin. Monet ovat tästä pitäneet, ja voin yhtyä heidän mielipiteeseensä! Ei tämä ihan huippu ole, mutta erittäin viihdyttävä kyllä. Parasta lukemisessa taisi olla samastuminen henkilöiden kirjojen rakastamiseen! :)

Vähän harmittaa, etten ole lukenut Kotiopettajattaren romaania ennen tämän lukemista, koska siihen viitattiin usein. Ei sen takia mitään oleellista jäänyt ymmärtämättä, mutta kuitenkin!

Ensimmäinen lause: Oli marraskuu.

Englanninkielinen alkuteos: The Thirteenth Tale (2006)

Kustantaja Tammi 2007, suom. Salme Moksunen, 419 s.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Korean sodan kaaoksessa vuonna 1950 nuori korpraali Robert Leavitt, tuore aviomies ja tuleva isä, joutuu omien väijytykseen johdattaessaan pakolaisia turvaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin Leavittin Termiitiksi kutsuttu poika, joka ei pysty kävelemään eikä puhumaan, elää länsi-virginialaisessa pikkukaupungissa isosisarpuolensa Kiurun ja heidän Nonni-tätinsä kanssa. Kaikki neljä kertovat tarinaa vuorotellen, ja puheissa ja ajatuksissa elää mukana myös lasten äiti Lola.

Kiurun ja Termiitin elämän käännekohdaksi muodostuu kotikaupungin valtaava suuri tulva, jonka aikana menneet selviävät ja tulevaisuus saa uuden suunnan.

Lukukokemukseni oli vähän ristiriitainen. Välillä kirja ehti jo haukotuttaakin, mutta lopulta sain silti todeta sen olevan hieno. Jokaisella henkilöllä on oma kertojanäänensä. Leavittin osuuksissa sodan sekasortoisuus vyöryy päälle, Termiitti kokee maailman erityisesti äänten kautta. Salaperäisestä, tyhjästä ilmestyvästä sosiaalityöntekijästä olisin mielelläni lukenut enemmän ja samanlaisia kommentteja olen lukenut muualtakin!

Ensimmäinen lause: Hänet laivattiin miehitettyyn Japaniin joulukuussa -49, lapsenalku oli nypykänkokoinen siemen Lolan sisällä.

Englanninkielinen alkuteos: Lark and Termite (2009)

Kustantaja Tammi 2009, suom. Kersti Juva, 314 s.