Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Andy Weir: Yksin Marsissa

"Matkatessani RTG:n haudalle tajuntaani iski: Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta mutta tietämisellä ja kokemisella on ero. Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko että se ruostuu." (s. 86)

Yksin avaruuteen unohtuminen on aina tuntunut hyvin ahdistavalta ajatukselta, ja siksipä tämä kirjakin hieman arvelutti aikoinaan ensimmäisiä kertoja vastaan tullessaan. Ahdistavuus kuitenkin unohtuu hyvin äkkiä astronautti Mark Watneyn seurassa. Hän jää Marsiin yksin selviytymään parhaansa mukaan kun muu miehistö evakuoituu hiekkamyrskyn keskeltä, luullen ymmärrettävistä syistä Markia kuolleeksi. Voisihan siinä vaikka lannistua, mutta botanisti-insinööri Watney sattuu olemaan hyvin huumorintajuinen tyyppi sekä kosminen MacGyver. (Ja apuna on sentään myös ilmastointiteippiä, jota edes NASA ei pysty kehittämään enää paremmaksi.) Toivoa on, vaikka karu planeetta heitteleekin kapuloita rattaisiin minkä ehtii.

Watneyn selviytymissuunnitelmiin liittyy monenlaista tieteellisyyttä ja Weir onkin halunnut tehdä tarinasta sen kannalta mahdollisimman realistisen. Itseäni kiinnosti kovasti sekin puoli, mutta kirjasta on onneksi pitänyt moni sellainenkin jota ei veden tekeminen vedyn ja hapen kanssa kikkaillen niin kiehdo. Teknisyyksien pelossa ei siis kannata jättää kirjaan tarttumatta. Huonon maun rajoilla heiluva huumori ei varmaan kaikkiin iske, ihan joka kohdassa ei minuunkaan mutta noin 97-prosenttisesti kuitenkin hihittelin.

Yksin Marsissa on siis hauska, mielenkiintoinen, jännittävä, omanlaisensa, ja vielä kirjan henkeen sopivasti käännettykin - kiitokset siitä Kaj Lipposelle. Suosittelen!

Ensimmäinen lause: Olen melkoisessa kusessa.

Englanninkielinen alkuteos: The Martian (2014) (julk. ensin omakustanteena 2011)

Suomentanut Kaj Lipponen

Kustantaja Into 2015, 387 s.

Bloggausmoottorin käynnistelyä pika-arvioin

Edellinen varsinainen kirjapostaukseni näkyy ilmestyneen 18. maaliskuuta. Kaksi ja puoli kuukautta sitten!!!!! Alkaa tämä bloggausjumitus pikkuhiljaa riittää, joten lienee aika käynnistellä rutiinia istumalla alas ja kirjoittamalla muutamasta kirjasta lyhyet kommentit vaikka väkisin. :)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Vironvenäläinen Natalja Filippovna menettää työnsä, eikä 45-vuotiaana ja valtionkieltä osaamattomana ole helppoa löytää uutta. Mutta kun tyttären hammasraudatkin on maksettava etteivät leukalihakset jäykisty niin ettei viidentoista vuoden päästä saa suuta auki, on otettava huomioon epätoivoisemmatkin ratkaisut - kuten prostituutio.

Lasnamäen lunastaja on sekä kirpeä että lempeä, tekstin pienen leikkisän sävyn tuottaessa hyvää mieltä silloinkin kun käsiteltävät asiat eivät ole ihan kevyimmästä päästä. Lyhyen mittansa ja nopealukuisuutensa vuoksi välipalakirjaksi sopiva, mutta kuitenkin ajatteluttava, hyvin eläviltä tuntuvia henkilöitä sisältävä kurkistus virolaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen lukemani virolainen kirja, muuten!

Ensimmäinen lause: Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin.

Vironkielinen alkuteos: Lasnamäe lunastaja (2009)

Ulkoasu: Ei hullumpi, tavallaan aika näyttäväkin. Pienet kultaiset tähdet eivät taida juuri tuosta skannauksesta erottua. Päällys: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2011, suom. Tuula Friman, 141 s.

Gail Carriger: Heartless & Timeless

The Parasol Protectorate -sarjan päättävät osat neljä ja viisi. Teksti saattaa spoilata aiempia osia, joista voit lukea täältä ja täältä.

Alexia setvii kuningatarta uhkaavaa murhajuonta ja matkustaa Egyptiin ottamaan selvää isänsä salaisuuksista, saaden siinä sivussa tietää paljon muutakin mielenkiintoista. Sekä synnyttää lapsen, jonka kaltaista ei ihan joka päivä näe. Mutta miten asiaan mahtaa liittyä asuminen Lord Akeldaman toiseksi parhaassa vaatekomerossa?

Vaikka Alexian ja Conallin jatkuvat kiihkeät syleilyt alkoivatkin välillä jo hieman tympiä, jaksan edelleen ihastella Carrigerin luoman hahmovalikoiman toimivuutta! Viimeisen kirjan suljettuani jäin kaipaamaan jokaisen seuraa. Lopussa kirjailija vielä pyörittelee kuvioita mukavasti, ja monen henkilön tulevaisuus pääsee yllättämään. Olen sarjaa suositellut aiemminkin ja tyrkytän edelleen luettavaksi, jos humoristinen, steampunkahtava paranormaali romantiikka yhtään vaikuttaa houkuttavalta!

Ensimmäiset lauseet: "Five months!" / "I said no such thing", grumbled Lord Maccon, allowing himself, begrudgingly, to be trussed in a new evening jacket.

Ulkoasu: Kannet alkavat kyllä loppua kohti olla hieman kökköjä ja teennäisiä. Varsinkin livenä vaikutelma on sellainen että naisen kuva on vaan hätäisesti copy-pastella heitetty taustan päälle. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2011/2012, 311/328 s.

Ernest Cline: Ready Player One

Vuonna 2044 todellisuus on kurjistunut siihen pisteeseen, että suurin osa ihmiskunnasta viettää päivänsä mieluummin kirjautuneena valtavan laajaan virtuaalimaailma OASISiin. Sen luojan James Hallidayn testamentti käynnistää kilpailun, jossa palkintona on koko OASISin hallinta, ja jonka voittaakseen on ratkaistava ensimmäisenä sinne kätketyt arvoitukset. Siinä onnistuakseen taas on syytä tietää kaikki tietämisen arvoinen 1980-luvun populaarikulttuurista - kuten tietää Wade Watts, 18-vuotias nörtti köyhältä parakkialueelta.

Omaperäinen tämä ainakin on, ja toimiva seikkailu muutenkin! Moneen kertaan suorastaan harmittelin etteivät vanhat klassikkopelit ynnä muut enimmäkseen ole kovinkaan tuttuja, sillä jos olisivat, tämä olisi varmasti myös erittäin herkullinen nostalgiamatka. Kirjasta nauttimista niiden tuntemattomuus ei toki kuitenkaan estä. Alkupuolella käännökseen jääneet kömpelyydet/huolimattomuudet ("vetäydyin sitten kauemmakseni", "kallisteli päätään vasemmalta oikealleen") tökkivät silmään, mutta kai ne jossain vaiheessa loppuivat koska en muista minkään myöhemmin häirinneen - ja aiheeseen liittyvän sanaston puolesta käännös kyllä tuntui onnistuneelta!

Ensimmäinen lause: Koko minun ikäpolveni muistaa, missä oli ja mitä teki kuullessaan kilpailusta ensi kertaa.

Englanninkielinen alkuteos: Ready Player One (2011)

Ulkoasu: Kiva! Sopii kirjaan loistavasti. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, suom. J. Pekka Mäkelä, 508 s.

Annie Proulx: Maan tomua

Wyoming-novellikokoelmatrilogian osa kaksi. Laatutekstiä on tämäkin ja sisältää kiinnostavia seikkoja ja tuttua vahvaa tunnelmaa, mutta mikään yksittäinen kertomus ei tällä kertaa tullut samalla tavoin lähelle kuin jotkut Lyhyt kantama - ja Näin on hyvä -kokoelmien sisältämät novellit. Useat Elk Toothin pikkukaupunkiin sijoittuvat novellit kyllä muodostavat mukavan kokonaisuuden, jossa samat nimet ponnahtelevat esiin useampaan kertaan samalla kun paikkakunnan elämää katsellaan eri näkökulmista. Pidän myös Proulxin tavasta sijoittaa tarinoihinsa toisinaan myös pieniä spefi-elementtejä.

Englanninkielinen alkuteos: Bad Dirt (2004)

Ulkoasu: Kannen karussa maisemassa on samaa henkeä kuin Proulxin tekstissäkin. Kannen kuva: Jason Fulford.

Kustantaja Otava 2008 (1. painos 2007), suom. Hanna Tarkka, 265 s.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Ihanan omituisten Adamsberg-dekkarien sarjaa ja taattua Vargas-laatua. Komisario yhdistelee tuttuun tapaansa seikkoja, jotka eivät ensin kiinnosta ketään eivätkä tunnu liittyvän mitenkään mihinkään, mutta, kas kummaa, johtavat lopulta murhaajan jäljille. Nautinnollisen koukuttavaa! Tällä kertaa koko murharyhmä (kissaa myöten) erilaisine persoonallisuuksineen tuntui pääsevän entistä paremmin esille, mikä oli mukavaa. Jos olisin ollut kotona, olisin varmaan vetäissyt toisenkin Vargasin perään, mutta tämä oli reissulukemisena joten se ei onnistunut ja seuraavan kirjan kanssa alkuun pääsemisessä kyllä hieman hiersi se, että olin vielä henkisesti Pariisissa ratkomassa rikoksia.

Ensimmäinen lause: Lucio nipisti ikkunaverhon pyykkipojalla syrjään voidakseen tarkkailla uutta naapuriaan hyvistä asemista.

Ranskankielinen alkuteos: Dans les bois éternels (2006)

Ulkoasu: Joo, ihan tuommoinen ok peruskansi. Kannen suunn.: Sampsa Voutilainen.

Kustantaja Gummerus 2010, 2. painos (1. painos 2008), suom. Marja Luoma, 588 s.

Colin Meloy & Carson Ellis: Sysimetsä

12-vuotiaan Pruen kotikaupungin vieressä on suuri metsä, Tietön korpi, jossa kukaan ei ole koskaan käynyt tai ainakaan palannut sieltä. Prueta on ehdottomasti kielletty menemästä sinne, mutta kun varisparvi eräänä päivänä sieppaa Pruen pikkuveljen Macin ja lennättää tämän metsään, jotain on tehtävä...

Takakannessa kirjaa luonnehditaan suurten saturomaanien perilliseksi, ja sellainen tämä onkin; maaginen ja jännittävä seikkailu, joka on helppo nähdä tulevana klassikkona. Suuri, salaperäinen metsä jonka kätköistä löytyy vaikka mitä on yksi suosikkimiljööni, joten en kai olisi edes voinut olla viihtymättä!

Ihan ilman sotimista hommasta ei selvitä joten kovin pienille lapsille tämä ei sovi, mutta isommille suosittelen - ja aikuisille, totta kai! Mukavaa, että seikkailuhenkisen kirjan päähenkilönä on tyttö. Ja toisaalta hyvä, että isossa osassa on myös seuraan lyöttäytyvä Pruen luokkakaveri Curtis. Pojilla kun voi olla taipumus kartella "tyttökirjoja"... :)

Kirjoittaja Colin Meloyn puolison Carson Ellisin piirtämä, hienovaraisesti sivuilla pilkistelevä kuvitus tuntuu samaan aikaan sekä mukavan vanhanaikaiselta että hyvin raikkaalta. Sama kuvaus kyllä pätee koko kirjaankin. Tämä on kokonaisuutena aika herkullinen paketti. Mukavaa tietää, että jatkoa on tulossa; vaikka tämä onkin ihan kokonainen tarina eikä tunnu jäävän kesken, niin Sysimetsässä oleilun nälkä jäi vielä.

Ensimmäinen lause: Prue ei käsittänyt, miten viisi varista onnistui nostamaan ilmaan kymmenkiloisen poikavauvan, mutta se oli hänen huolenaiheistaan pienin.

Englanninkielinen alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1 (2011)

Ulkoasu: Kuvitusta jo kehuin, ja kansipaperithan ovat toki samaa sarjaa. Kannen kuvitus: Carson Ellis, kannen ulkoasu: Carson Ellis & Sarah Hoy, suomenkieliset tekstaukset: Markus Pyörälä.

Kustantaja Otava 2012, suom. Peikko Pitkänen, 518 s.

Yann Martel: Piin elämä

"Onko mahdollista että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Tämä kirja saa lukijan uskomaan uskomattomaan."

Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.

No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)

Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)

Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.

Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.

Ian Beck: Pastworld

Vuonna 2048 Lontoo on muutettu maailman suurimmaksi teemapuistoksi, rakennettu uudelleen oman itsensä viktoriaaniseksi haamuksi. Kaikki on mahdollisimman autenttista, uudelleen voimaan asetettuja vanhoja lakeja myöten. Hyvin maksavia turisteja riittää, ja kaupunkiin on muodostunut oma alamaailmansa joka tarjoaa heille myös vähemmän päivänvaloa kestävää viihdykettä - kuten autenttisia murhapaikkoja.

Paikan historiaan liittyy salaisuus, jonka paljastuminen yhdistää kolmen ihmisen elämät: kaupungissa kasvaneen Even, joka ei tiedä muusta, isänsä kanssa vierailulle tulevan Calebin sekä salaperäisen, pelätyn Fantomiksi kutsutun murhaajan.

Joku lisäpotku juoneen olisi kelvannut, tarina oli kyllä hyvä mutta ei ikimuistoinen. Mutta miljöö sen sijaan - se on UPEA!! Kun Caleb ilmalaivalla saapuessaan näkee ensin kaupungin levittäytyvän allaan ja astuu sitten sen kaduille, kavioiden kopinaan ja kaasulamppujen valoon, tuntuu kuin lukija itsekin todella sukeltaisi menneisyyteen. Ei edes haittaa, vaikka tietää sumun olevan koneellisesti tehtyä. :)

Pidinkin enemmän kirjan alkuosasta, jossa kaupungin tunnelma tuli vahvasti esiin. Loppua kohti mentäessä osa taianomaisuudesta katosi, kun toiminnallisempi juoni otti vallan.

Ensimmäinen lause: In presenting this story I would not wish to take any knowledge for granted on behalf of the reader.


Ulkoasu: 10+! Viimeisen päälle mietitty niin kannen kuin sisäsivujenkin osalta. Kannen kuva: Paul Young, kannen suunn.: John Fordham.

Kustantaja Bloomsbury 2009, 355 s.

Jeff Long: Helvetin sydän

Kirja on jatko-osa Helvetin piireille, jossa maan alta löytyi laaja tunneliverkosto julmine asukkaineen. Kymmenen vuotta sen tapahtumien jälkeen ihmiset luulevat olevansa turvassa, kunnes hadaalit tekevät kaappauksen joka saa vapaaehtoisten armeijan lähtemään niiden perään syvyyksiin. Maan alla odottaa kuitenkin myös jotain niitä suurempaa.

Helvetin sydäntä vaivasi ihan lievä jatko-osafiilis, sellainen että alkuperäinen kirja olisi kyllä pärjännyt ilman tätäkin. Suurimmaksi osaksi se oli silti samaa laatua kuin edeltäjänsäkin, ja olin saman tien koukussa lukemaan ryhtyessäni.

Ensimmäinen lause: Ike antoi periksi.

Englanninkielinen alkuteos: Deeper (2007)

Kustantaja LIKE 2009, 2. painos, suom. Einari Aaltonen, 462 s.

Jeff Long: Helvetin piirit

Eri puolilta maailmaa löytyy luolia, jotka yhdistyvät valtavaksi, yhä syvemmälle vieväksi käytäväverkostoksi. Päätyykö käytäviä seuraamalla helvettiin?

Longin kauhuscifiseikkailu on Jules Vernen maan alla matkailun hurjempi versio. Vähemmän pelottava kyllä kuin odotin, ja kirjan määrittelyssä paino onkin ehdottomasti sanalla seikkailu. Kuten myös suosikkilistaltani löytyvässä Vuosi nollassa, Long sekoittaa monia elementtejä mutta lopputulos ei ole mikään sekasotku. Helvetin piirit häviää huikeudessa hieman Vuosi nollalle, mutta ei paljon. Suosittelen kumpaakin!

Ensimmäinen lause: Alussa oli sana.

Englanninkielinen alkuteos: The Descent (1999)

Kustantaja LIKE 2008, 3. painos, suom. Tarmo Haarala, 559 s.