Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä

Endlands. Pikkupaikkakunnan kylä laaksossa Luoteis-Englannin nummilla ja John Pentecostin kotiseutu, jolle hän vuosittain palaa auttamaan lammastilan töissä ja viettämään paikallista perinnettä, Paholaisen päivää. "Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat Paholaisesta", sanotaan, sillä kauan sitten tapahtui jotain mitä ei voi unohtaa: laakso jäi pahoin lumen saartamaksi ja silloin Paholainen pujahti lampaaksi naamioituneena kylään tekemään tuhojaan. Paholaisen päivän rituaaleja pidetään yllä, ettei niin kävisi enää ikinä.

Tämä kerta on Johnille erilainen kuin aiemmat. Hän tuo kylään ensimmäistä kertaa vaimonsa Katherinen, ja järjestettävänä on myös hänen isoisänsä, Ukkona tunnetun paikallisen voimahahmon hautajaiset. John alkaa vakavissaan suunnitella muuttoa takaisin, mutta Kat ei ole ajatellut ihan tällaista kasvuympäristöä heidän tulollaan olevalle esikoiselleen. Varsinkaan sitten kun häntä alkavat pelottaa erinäiset kummalliset asiat. Voiko kyläläisten tapoja pitää vain leikillisenä perinteenä vai liikkuuko laaksossa todella jotain minkä ulottuvilta hänen pitäisi päästä pois?

Andrew Michael Hurley on kyllä erinomainen miljöön kuvaaja ja pahaenteisen tunnelman luoja, kuten kävi selväksi jo esikoisteoksessa Hylätty ranta. Varsinaista pelottelukauhua näissä ei ole, vaan sellaista hiljaisempaa versiota joka kypsyy lukijan mielessä. Paholaisen päivässä tuo tunnelma soi hienosti yhteen Endlandsin tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdiskelemisen kanssa. Johnilla on halukin jatkaa suvun elämäntapaa, mutta velvollisuudesta muistuttaa myös edellisten sukupolvien perintö. Jokaisen talon kellariin on järjestetty edeltäjien kenkäparit muistuttamaan tehdystä työstä, alkaen niistä kolmesta miehestä jotka aikoinaan lunastivat laakson tilojensa ja perheidensä omistukseen.

Ymmärrän jos joku kokee Hurleyn kerronnan jäävän "vajaaksi" ja jättävän liikaa sanomatta, mutta mulle nämä tuntuvat kyllä uppoavan aika mukavasti. Hylätystä rannastakin pidin jälkeenpäin asiaa sulateltuani vielä enemmän kuin blogijuttua kirjoittaessani. Sitten vaan taas uutta, kiitos!

Ensimmäinen lause: Eräänä päivänä lokakuun lopulla runsaat sata vuotta sitten Endlandsin tilalliset menivät ajamaan lampaansa alas nummelta niin kuin heillä syksyllä oli tapana.

Englanninkielinen alkuteos: Devil's Day (2017)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2018, 220 s.

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana hyppäsi lukulistalle jo kustantajan katalogista, kiinnitettyään huomion kutkuttavalla alaotsikollaan ja Sanna Manderin käsialaa olevalla tyylikkäällä kannellaan. Kerronnallista tietokirjallisuutta on tuntunut viime vuosina putkahtelevan esiin aiempaa enemmän, ja se sopii oikein hyvin koska kyseisellä tyylilajilla saa aikaan kaikenlaisia kiinnostavia kokonaisuuksia.

Niin tälläkin kertaa, kun seurattavana on kirjailija Morten A. Strøksnesin ja hänen ystävänsä, kalastaja-kuvataitelija Hugo Aasjordin yritys pyydystää jäähai Lofoottien viereisellä Länsivuonolla. On Strøksnesin juttuihin tosin osa lukijoista pitkästynytkin kesken kaiken, mutta itselleni ne toimivat kyllä. Haijahti on runko, jota kirjailija koristelee aiheesta toiseen siirtyilevällä kerronnalla merestä, sen todellisista ja myyttisistä asukkaista, ekologiasta, Hugon kalastajasuvun tarinoista ja seudun historiasta ja ties mistä muusta mitä en nyt juuri edes muista. Tuleepa siinä sivussa esiin miesten välinen ystävyyskin.

Ja tietenkin jäähai, joka ui jossain syvyyksissä, ehkä jo kuusimetrisenä ja useamman sata vuotta vanhana. Koko ikänsä merellä ja sen äärellä asunut Hugo on nähnyt useimmat siellä elävistä eläimistä (siis niistä jotka nyt ylipäätään pinnan tuntumassa käyvät), mutta jäähaita ei vielä koskaan. Tarinoita hän sen sijaan on kuullut niin paljon, että ne ajavat miehet hainpyyntiin. "Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla", kirjassa todetaan. Vaikka onkin eettisesti kyseenalaista pyrkiä saamaan hengiltä satoja vuosia omissa oloissaan elänyt eläin jonka pyydystämiselle ei ole mitään järkevää syytä, en voi väittää etten yhtään ymmärtäisi miksi sellaisen yrittäminen saattaa houkutella. Olisihan sen silti voinut jättää tekemättäkin. Ainakaan sen kummemmin hai kuin Länsivuonon sääolotkaan eivät sentään antaudu suosiolla.

Ja sitä kyllä paheksun, että vaikka merten muoviongelmakin otetaan kirjassa esiin, silti jäähain lähistölle houkutteleva syötti heitetään veteen puhkotussa jätesäkissä. Ainahan voi toivoa että on tarkoitettu jotain muuta kuin sitä mustaa muovista ja käännöksessä on tullut väärinymmärrys. Epätodennäköiseltä sekin kuitenkin vaikuttaa koska Katriina Huttusen suomennos on erinomainen ja hoitelee kaikenlaista erikoissanastoa.

En ole itse mikään merenkulkija. Lähimpänä jonkinlaista vesistöä asun nyt kun joki kulkee puolen kilometrin päässä, mutta sehän ei toki tarkoita etteikö meri kaikkine salaisuuksineen jaksaisi kiehtoa. Tuohon kiehtovuuteen Merikirja tarjoaa monta näkökulmaa, ja minä viihdyin kyllä niiden parissa.

"Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä."

Ensimmäinen lause: Siitä kun ensimmäinen primitiivinen elämänmuoto syntyi meressä, kesti kolme ja puoli miljardia vuotta, ennen kuin Hugo Aasjord soitti minulle Osloon myöhään eräänä lauantai-iltana heinäkuussa, kesken vilkkaiden päivälliskutsujen.

Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Gummerus 2018, 297 s.

Stephen King: Viimeinen vartio (äänikirja)

Trilogian päätösosa, jota edeltävät Mersumies sekä Etsivä löytää.

Bill Hodges ja Holly Gibney ajautuvat tutkimaan tapausta joka tuntuu jälleen kerran johtavan City Centerin verilöylyn aikaansaaneeseen Brady Hartsfieldiin. City Centeriin - tai Bradyyn - liittyvät henkilöt tekevät itsemurhia, ja heidän asunnoistaan löytyy kummallisia Z-kirjaimia ja konkurssiin menneen firman pelikonsoleita. Hodgesin vaisto alkaa ennen pitkää ilmoitella että Bradylla on sormensa tässäkin pelissä, mutta miten se voisi olla mahdollista sillä hän on viettänyt jo vuosia sairaalassa ilmeisen toimintakyvyttömänä pahan aivovamman jäljiltä?

Koska kyse on Kingistä, en haluaisi joutua sanomaan näin, mutta tämä oli nyt kyllä vähän kökkö. Sarjan ensimmäinen osa on oikein hyvä eikä toinenkaan hullumpi, mutta nyt koko Brady ja hänen nousevat yliluonnolliset voimansa alkoivat kyllä jo tympäistä, vaikka hän olikin jälleen kerran kehitellyt karmivan suunnitelman. Hänen tekemisiäänkin kerrattiin myöhäisemmässä vaiheessa aivan liian pitkään, koska ne olivat kyllä suurimmaksi osaksi pääteltävissä kirjan aiempien tapahtumien perusteella. Enkä oikein meinannut päästä yli Bradyn kätyreikseen värväämien henkilöiden naurettavista koodinimistä Tohtori Z ja Z-Boy, vaan tunnelma tipahti pikkuisen aina kun jompikumpi mainittiin.

Oli tässä nyt toki sentään hyviäkin juttuja ja jännitystä sekä mielenkiintoa riitti loppuun asti kuunteluun, mutta tämän päätöksen jälkeen ei voi sanoa että sarjaa jäisi erityisemmin ikävä. King siis todistettavasti osaa kirjoittaa myös hyvän dekkarin, mutta olisi nyt jatkanut sitä koko trilogian verran kun kerran aloitti!

Englanninkielinen alkuteos: End of Watch (2016)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Toni Kamula, 14 h 31 min 

Victoria Aveyard: Lasinen miekka & Kuninkaan kahleet

Jatkoa Punainen kuningatar -kirjasta alkavalle Hopea-sarjalle. Toiminnan tahti ei näissä ainakaan tasaannu! Punaisten ja uusveristen kapina uutta kuningasta vastaan kerää kierroksia Mare keulakuvanaan.

Kerronta jatkuu aina suoraan edellisen osan päätepisteestä, ja tuntuukin siltä että nämä olisi hyvä lukea melko lyhyen ajan kuluessa että enimmät oleelliset juonenkäänteet pysyvät mielessä. Neljäs ja viimeinen osa on ilmestymässä englanniksi lähiaikoina ja suomeksi syksymmällä, joten voipa olla että täytyy saattaa tarina päätökseensä alkukielisen kirjan parissa. Toisaalta hyvä ettei viimeinen kirja ollut käden ulottuvilla ihan vielä, sillä pieni turnausväsymys tuntui jo nostavan päätään lopuksi kun luin nämä kaksi osaa putkeen.

Ehkäpä Aveyard toistelee joitakin asioita tarpeettoman moneen kertaan eikä henkilökuvauksen syvyys kaikilta osin tyydytä, mutta oikein toimivaa viihdykettä sarja kyllä tarjoaa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä juttu oikein päättyy!

Ensimmäiset lauseet: Nainen ojentaa minulle yhä vereltä löyhkäävän, mutta puhtaan rätin. / Nousen jaloilleni, kun hän antaa minulle luvan.

Englanninkieliset alkuteokset: Glass Sword 2016 / King's Cage 2017

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2017, 377 / 425 s.

Mats Strandberg: Risteily

Istuin laivassa matkalla Turusta Tukholmaan ja selasin lukulaitteeni valikoimia miettien mitä ryhtyisin lukemaan. Ja totesin että niin tosiaan, täällähän on myös tämä Strandbergin Risteily. Kuinka sopivaa! Tai sitten ei. Mutta avasinpa kirjan joka tapauksessa.

Tämä kirjallinen risteily lähtee Tukholmasta kohti Turkua. Laiva on Baltic Charisma, ei enää uutuuttaan kiiltävä eikä täyteen buukattu, mutta vetää silti puoleensa koko joukon matkustajia jotka haluavat viettää vuorokauden merellisessä rinnakkaistodellisuudessa. Laivareissu on oma maailmansa jossa voi leikkiä olevansa joku muu kuin kotona.

Strandberg esittelee isohkon joukon henkilöitä joiden silmin tapahtumia seurataan. Matkustajien lisäksi heihin kuuluu henkilökunnan jäseniä, joista monet ovat olleet laivalla töissä vuosikaudet ja ajattelevat nähneensä kaiken. Mutta eivät tällä kerralla mukana olevaa naista ja pientä poikaa. Kun tätä paria katsoo tarkemmin, heidän kasvoissaan tuntuu olevan jotakin väärin.

Laiva lähtee matkaan ja näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen. Kaikilla on omat syynsä olla kyydissä ja omat ongelmansa. Pidin heidän seuraamisestaan jopa siinä määrin että harmitti, kun tiesin että kyseessä on kauhuromaani ja että se kauhu epäilemättä alkaa ennemmin tai myöhemmin. Alkoihan se, ja siitä tuli hurjaa, kammottavaa ja todella, todella veristä ja väkivaltaista. En nyt toki varsinaisesti hihku riemusta päästessäni todistamaan tällaista veren roiskimista, ja olisihan sitä varmaan saanut vähemmälläkin sivumäärällä kuvattua ihan riittävästi, mutta kyllä kirja silti piti hyvin otteessaan loppuun asti. Laiva on jo lähtökohtaisesti kutkuttava ympäristö kauhutarinalle ja viihdyin kyllä, verisyydestä huolimatta.

Ensimmäinen lause: Lähtöön on melkein tunti.

Ruotsinkielinen alkuteos: Färjan (2015)

Suomentanut Stella Vuoma

Kustantaja Like 2016, 492 s.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

17-vuotias Mare elää maailmassa jossa ihmiset jaetaan verensä perusteella kahteen kastiin. Hopeiset ovat kovalla kädellä hallitseva luokka jolla on monenlaisia yliluonnollisia kykyjä - jotkut heistä esimerkiksi hallitsevat vettä, toiset metallia, jotkut taas pystyvät manipuloimaan muiden ajatuksia. Punaiset, joihin Marekin kuuluu, ovat rahvasta jota pidetään palvelijoina ja lähetetään joukoittain taistelemaan hopeisten kuninkaiden vallanhimon lietsomissa sodissa. Armeija odottaa pian myös Marea jolla ei ole ammattia. Hän osaa olla vain taskuvaras, mutta sepä osaltaan vaikuttaakin yllättävään käänteeseen joka muuttaa tulevaisuuden toisen näköiseksi.

Melkoisen koukuttavaa tekstiä! Huitelin tämän läpi ja kävin jo kirjastosta metsästämässä sarjan seuraavaa osaa, toistaiseksi turhaan, mutta täytyy kyllä hankkia muut kirjat jostain luettavaksi pikapuoliin kun tämä on vielä muistissa. Mainiota juonittelua jonka ratkaisevasta mutkasta olin alkuhölmistyksen jälkeen melkeinpä iloinen - olin nimittäin jo suuresti harmitellut Maren valinnan vaikeutta mutta nythän homma pääsee paremmin etenemään! ;)

Uutta fantasiamaailmaa on aina ilo sukeltaa tutkimaan, ja tässä maailmassa riitti kyllä myös toimintaa ilman jarrutteluja.

Ensimmäinen lause: Vihaan Ensimmäistä Perjantaita.

Englanninkielinen alkuteos: Red Queen (2015)

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2016, 324 s.

Steinar Bragi: Sumu

Kaksi pariskuntaa ja koira automatkalla Islannin erämaassa, eksyminen sumussa, kolari ja jumiutuminen vanhan naisen ja miehen vieraiksi omituiseen taloon keskelle ei mitään. Miksi ihmeessä he asuvat sellaisessa paikassa? Ja ovet tietysti lukitaan yöksi, syystä jota ei selitetä. Kyllähän siinä on ihan kelpo lähtökohdat kauhuromaanille!

Matkalaisilla on kullakin omat historiansa jotka puskevat esiin kun he suunnittelevat ihmisten ilmoille pääsemistä, epäonnistuvat yrityksissään ja näkevät jotain häiritsevämpää kuin talon lähistöllä seisova yksinäinen lyhtypylväs tai pari sen nurkilla norkoilevaa laihaa kettua. Ja sitten jotain vielä häiritsevämpää... Steinar Bragin nostattama ahdistava tunnelma kuljettaa henkilöitä kohti hulluutta ja kyllä tämä tehokas psykologinen kauhu lukijankin mielenrauhaa koettelee. Toimii! (Ajattelin silti vielä joskus uskaltautua ajamaan Islannin ympäri.)

Ensimmäinen lause: Luonnon yllä vallitsi rauha.

Islanninkielinen alkuteos: Hálendið (2011)

Suomentanut Tuomas Kauko

Kustantaja Like 2016, 242 s.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Elly syntyy vuoden 1968 Englannissa ja hänen kasvutarinansa mukana kuljetaan WTC-iskujen jälkeiseen New Yorkiin ja vähän edemmäs. Tämä lyhyt kuvaus tosin on vain runko, jonka ympärille rakentuu runsas, monia teemoja sivuava kertomus perheestä, sisaruksista, ystävyydestä, elämästä jossa tapahtuu hyviä ja pahoja asioita. Varsinkin Ellyn lapsuudesta kertova kirjan ensimmäinen puolikas tuo mieleen pari John Irvingiltä lukemaani kirjaa, jotka myös ovat huikaisevan täysiä kaikista henkilöidensä elämän pienistä ja suurista kiemuroista.

Ellyn elämän tukevimmat pilarit ovat isoveli Joe sekä ystävä Jenny Penny, joka saapuu luokkaan eräänä ankeana aamuna ja jossa Elly näkee heti puuttuvan palasensa. Toki myös rakastavat vanhemmat joilla on omat kipupisteensä, isän sisko joka taitaa olla rakastunut äitiin ja Joen ystävä Charlie joka on vähän enemmänkin... Ja oma osansa on myös kanilla joka saa nimekseen jumala.

Ihastuin varsinkin kirjan alkuosan runsaaseen kerrontaan ja maagiseen vivahtavaan tunnelmaan. Ellyn aikuisuudesta kertovassa jälkimmäisessä puoliskossa lumous vähän haaleni, mutta hyvin tämä kantoi loppuun asti. Pidin muun muassa siitä, että Sarah Winman ei selitä kaikkea auki; eräs iso asia mainitaan muutamia kertoja lähes ohimennen, mutta siellä se hautuu, mielissä piilossa. Jokin pikku ripaus jäi kuitenkin puuttumaan täysillä hurmaantumisesta. Prologikin (joka on niin houkutteleva että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan) tuntui lupaavan jotain taianomaisempaa kuin lopulta oli tarjolla. Mutta joka tapauksessa erittäin hyvä esikoisromaani, jonka lukemisesta nautin monin paikoin paljonkin!

Ensimmäinen lause: Jaan elämäni kahteen osaan.

Englanninkielinen alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)

Suomentanut Aleksi Milonoff

Kustantaja Tammi 2012, 324 s.

Stephen King: Etsivä löytää (äänikirja)

Keskimmäinen osa Kingin Bill Hodges -dekkaritrilogiasta. Hodges itse toimii tätä nykyä yksitysetsivänä, mutta ennen hänen, Hollyn ja Jeromen seuraan palaamista tutustutaan aivan muihin henkilöihin.

Morris Bellamylla on pakkomielle. Hänen mielestään ylistetty kirjailija John Rothstein on lopettanut suositun sarjansa aivan väärin ja laittanut päähenkilönsä luopumaan periaatteistaan. Huhu julkaisemattomasta materiaalista (ja kaupanpäällisenä huomattavasta määrästä käteistä) vie Morrisin ryöstöretkelle kirjailijan kotiin.

Vuosia myöhemmin asiaan sotkeentuu sattumalta Pete Saubers, poika jonka perhe on vaikeuksissa koska isä on loukkaantunut (sarjan avausosassa Mersumiehessä tapahtuneessa) City Centerin verilöylyssä ja äitikin laman vuoksi vailla kunnon työtä. Pete joutuu lopulta huomaamaan päätyneensä hengenvaaraan ja silloin kaivataan Hodgesin apua.

Kuten Mersumiehenkin kohdalla totesin, Kingiltä sujuu kyllä tällainenkin tyyli. Kerronta sujuu tuttuun malliin, mutta eivät nämä taida yhtä hyvin mieleeni jäädä kuin moni muu hänen kirjoistaan. Sen verran nämä dekkareina sulautuvat massaan, tai ainakin tämä toinen. Tosin pitäisi ehkä tutustua sarjan päätösosaankin ennen kuin sanoo enempää, sillä yliluonnollisuus alkoi tässä hiipiä mukaan kuvioihin. Edellisen kirjan pahis Brady Hartsfield ei ole niin ulkona pelistä kuin päällepäin näyttää, vaan hänellä mahtaa olla vielä muutamakin ässä hihassa.

Ja hyvinpä olen viihtynyt joka tapauksessa. Väkivallan suhteen riittäisi kyllä vähän vähemmänkin eläväinen kuvailu. En ole herkimmästä päästä, mutta kyllä tätä kuunnellessa pari kohtaa laittoi vääntelemään naamaa melkoisiin inhon ilmeisiin.

Englanninkielinen alkuteos: Finders Keepers (2015)

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2017, lukija Antti Jaakola, 14 h 27 min 

Pasi Havia, Ville Lappalainen & Antti Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen

Pilkottaako tilin pohja aina palkkapäivän lähestyessä eikä vararahastosta heikompien päivien varalle ole tietoakaan? Suuremmat tulotkaan eivät tätä välttämättä ratkaise, koska menojakin on niin kovin helppo keksiä lisää. Useimpien tuloista on silti mahdollista saada jotain jäämään käteenkin, edes vähän, ja sen rahan voi sijoittaa kasvamaan.

Mikäli sellainen tuntuu hyvältä ajatukselta, tapojaan voi ryhtyä tökkimään uusille urille vaikka tämän kirjan lukemalla. Erilainen ote omaan talouteen jakautuu oikeastaan kahteen puoliskoon: Ensin ravistellaan totuttuja ajatuksia kuluttamisesta ja pyritään siinä kestävämpään suuntaan sekä mietitään oman talouden todellista tilannetta. Sen jälkeen tutustutaan sijoittamiseen, jolla se säästetty raha laitetaan töihin.

Ei ihan tyypillisintä lukemistoa blogissani, mutta vastaavia näkynee tulevaisuudessa aina toisinaan. Sijoittaminen on nimittäin kiinnostanut jo jonkin aikaa, ja viime kesänä viimein otin asiaksi ja lähdin hyvin hillityillä summilla (Ei nyt sillä että isoja olisi ollut käytettävissäkään :D) kokeilemaan että kuinkas tämä homma nyt oikein toimii, ja sittemmin olen hankkinut melko aktiivisesti lisää tietoa aiheesta. Moni kuluttamiseen liittyvä ajatus tämän oppaan alkupuolelta on tullut vastaan jo tavaraa karsiessa ja sen alan kirjallisuutta lukiessa, mutta oli uusiakin oivalluksia tarjolla. Välittömiin käytännön toimiin johti kohta jossa selvitettiin onko oma talouteni nettovelaton. Osana tätä selvitystä kuului laskea irtaimiston arvo: paljonko saisin rahaa irti siinä teoreettisessa tapauksessa että myisin ihan kaiken omistamani. Vaikka tavaraa olen siis paljon karsinutkin, niin alkoihan siinä kappeihin vilkullessa laskuriin kertyä ihan kiitettävä kasa euroja! Totesin, että tavaran säilyttämisen kriteereissä on edelleen tiukentamisen varaa ja varasin kirpparipaikan. :) Siinä kun sitten merkkailin tavaroita sopivilla kirpputorihinnoilla, oli hyvä miettiä lieviä puistatuksia tuntien että paljonko olisinkaan säästänyt jos olisin alun perinkin jättänyt ne ostamatta.

Kirjan varsinainen sijoitusosa on selkeä katsaus sellaiselle joka on asian kanssa ihan alussa, mutta sisältää kyllä kiinnostavaa tekstiä myös tällaiselle osittaisperehtyneelle. Jos muuten ajattelet että sijoittaminen on kauhean vaikeaa tai että sen aloittaakseen pitää olla jo valmiiksi rikas, voin ilokseni kertoa että olet väärässä! Tämä on nyt harmillisen sukupuolittunut vinkki, mutta jos asia kiinnostaa niin kannattaa liittyä Facebookin Vauras nainen -ryhmään. Hyvähenkistä porukkaa jolle kehtaa esittää "tyhmiäkin" kysymyksiä, ja samaan ryhmään mahtuvat sujuvasti 15 € kuussa sijoittavat opiskelijat ja keskivertopalkansaajassa silmien pyörittelyä aiheuttavia summia liikuttelevat tyypit.

Kustantaja Talentum Pro 2016, 266 s.

Patrick deWitt: Sistersin veljekset

Romaanin kertoja Eli Sisters ja hänen veljensä Charlie ovat palkkatappajia, ja hyviä työssään. Tuorein keikka vie heidät Oregon Citystä kohti kultakuumeista Kaliforniaa etsimään erästä Hermann Kermit Warmia, jonka kommodori, heidän työnantajansa, haluaa hengiltä. Ehkä kyseessä on myös viimeinen keikka, ainakin Elille? Romantiikkaan ja syvällisiin pohdintoihin taipuvainen nuorempi veli päätyi ammattiinsa alkujaankin vain Charlieta seuraamalla, mutta ei ole oikein tiennyt toisenlaisestakaan elämästä. Nyt ajatuksiin alkaa ilmestyä muitakin mahdollisuuksia. Mahtoivatkohan ne lähteä avautumaan siitä kun Eli oppi käyttämään hammasharjaa ja pulveria ja ihastui siihen puhtauden tunteeseen?

Veljekset kohtaavat matkallaan jos jonkinlaista väkeä. Puoskareita, huoria, paikallisia isoja kihoja, yksinäisyydestä ja raatamisesta seonneita kullankaivajia. Ja ehtiihän heitä kohdata, kun matkantekoa viivästyttävät Elin vastentahtoinen kiintyminen surkeaan hevoseen jota hän ei malta myydä, sekä se että Charlie on vähän väliä karmeassa krapulassa.

"Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä", sanotaan takakannessa, ja näinhän asia taitaa olla. Sistersin veljekset sisältää runsaasti perinteisemmistä lännentarinoista tuttuja elementtejä, mutta esittää ne melankolisen huumorin ja Elin kuvioon sopimattomien ajatusten säestäminä. Raikas tapaus, joka on tuonut jotain ihan uutta niin omaani kuin monen muunkin lukemistoon. Viihdyin kyllä! Lisäpisteitä taas siitä että sivujenkin ulkoasuun on panostettu.

Ensimmäinen lause: Istuin kommodorin kartanon ulkopuolella odottamassa, että veljeni Charlie tulisi ulos kertomaan keikasta.

Englanninkielinen alkuteos: The Sisters Brothers (2011)

Suomentanut Tero Valkonen

Kustantaja Siltala 2013, 2. painos, 345 s.

Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Tuore maa, Rotko & Ihan tavallisena päivänä

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tämä novellikokoelma ehti odotella hyllyssä nolostuttavan monta vuotta, mutta pääsipä viimein lukuunkin! Jhumpa Lahirin aiemman, myös bengalilaisiirtolaisista kertovan kokoelman Tämä siunattu koti olen lukenut aikaa sitten ennen blogia. Pidin, mutta kovin suuria ei jäänyt mieleen, ja osaksi samoin taitaa olla tämän kanssa. Nautin kyllä lukiessani laatutekstiä Kersti Juvan laatukäännöksenä, mutta odotin jotain mikä sykähdyttäisi kunnolla. Ja sainkin sellaista vielä, sillä paras oli säästetty loppuun: kolmen novellin sarja Hemasta ja Kaushikista, jotka tapaavat jo lapsina, päätyvät vähäksi aikaa asumaan saman katon alle ja kohtaavat taas vuosia myöhemmin Roomassa. Tämän osan taidan "joutua" lukemaan vielä uudestaan!

Englanninkielinen alkuteos: Unaccustomed Earth (2008)

Suomentanut Kersti Juva


Kustantaja Tammi 2009 (2. painos, 1. painos 2008), 434 s.

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)

Menestynyt dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa perheineen joksikin aikaa vaimonsa kotiseudulle, etelätirolilaiseen vuoristokylään. Paikan historiaan liittyy karmiva tapaus muutaman vuosikymmenen takaa, raaka kolmoismurha joka on jäänyt selvittämättä. Salinger päätyy kaivelemaan asiaa, eikä se miellytä kaikkia kyläläisiä.

D'Andreaa on verrattu mm. Stephen Kingiin, mutta tätä en nyt kyllä allekirjoita. Rotko jäi omalla kohdallani "ihan hyvä" -kirjaksi. Saattaa kyllä osin taas johtua äänikirjaformaatista, tunnun kaipaavan siltä aika kovan tason koukutusta, tai jotain, että kuuntelu etenee kunnolla. Miljööstä ja tunnelmasta pidin kyllä, ja itse arvoituskin kiinnosti! Mutta oi miksi piti käyttää niin paljon aikaa siihen että Jeremiahin vaimo Annelise motkottaa siitä kuinka pitää keskittyä perheeseen tai tulee ero ihan justiin, ja Jeremiah joutuu tekemään tutkimuksiaan salassa? Voi hyvä ihme, anna nyt miehen harrastaa! Clara-tyttären kanssa tapana oleva kuinka monta kirjainta -leikkikin alkoi jo pursuta jostain ulos. Ärsyttikin siis, mutta kokonaisuutena aivan ok. :)

Tähän voisi taas heittää pari positiivisempaa näkemystä Annikalta ja Marilta!

Italiankielinen alkuteos: La sostanza del male (2016)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kustantaja Tammi 2017, 14 h 51 min, lukija Jukka Pitkänen

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kolme kauheaa tapahtumaa vuosien takaa: kotipihalta jäljettömiin kadonnut 3-vuotias, nuoren perheenisän kirvessurma ja asianajotoimiston apulaisen kuolema puukotuksen uhrina. Sekä yksityisetsivä Jackson Brodie, jonka työpöydälle nämä tapaukset aikanaan ilmaantuvat. (Vaihtelua vanhan kissanaisen kadonneisiin lemmikkeihin.)

Atkison pyörittelee laajahkoa kaartia hyvin luotuja henkilöitä, joilla kaikilla on osansa jossain tarinan haarassa. Kaikki ei pyöri Brodien ympärillä, mikä on mukava ratkaisu vaikka en hänenkään seuraansa moiti ollenkaan. Toimiva paketti, vaikka onkin jo ehtinyt osin haihtua mielestä muutamassa viikossa. Kyllä Atkisonin dekkareita voisi lukea enemmänkin.


Ensimmäinen lause: Ihan uskomaton tuuri.

Englanninkielinen alkuteos: Case Histories (2004)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja Schildts 2011, 295 s.

Kenenkään ei pitänyt tietää, Kaikki laulavat linnut & Älä irrota

Vuoden loppu häämöttää ja bloggausjonon kirjat vain nököttävät samassa vanhassa pinossaan pöydän kulmalla. Pikaisempaa koostetta kehiin siis, että tulee joskus valmista! :)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine lukee romaania, nauttien koukuttavasta tarinasta rentoutuneena...kunnes hänelle selviää, että se kertoo hänestä itsestään. Ja jostain, minkä hän on pitänyt salassa vuosikaudet, sellaisesta minkä piti olla vain yhden muun henkilön tiedossa, henkilön joka on ollut kuolleena koko sen ajan kun Catherine on haudannut salaisuuttaan syvemmälle.


Tämä nyt jäi kyllä aika laimeaksi. Jos on lukenut tämäntyyppisestä kirjasta kaksi kolmasosaa ja huomaa ajattelevansa että oikeastaan ihan sama vaikka jättäisin kesken koska ei liiemmin kiinnosta mitä näille tyypeille tapahtuu, ei trillerikokemusta varmaankaan voi pitää kovin onnistuneena. Tämä ongelma taas luultavasti johtui siitä, että henkilöt olivat järjestään joko yhdentekeviä tai lievästi tympäiseviä, eivätkä sellaisten tekemiset yleensä juuri liikauta. Juonen puolesta homma toimi kyllä paremmin, ja olihan se salattu juttu kaamea tapaus. Sikäli siis mahdollisuuksia kunnon koukutukseen olisi ollut.

Tämän tympääntyneisyyden vastapainoksi muutama innostuneempi mielipide!
Riitta K sanoo tätä jäätävän hienoksi, Annika näkee Knightissa potentiaalia uudeksi Karin Fossumiksi eikä Kristakaan malttanut keskeyttää lukemista. Tuntuvat olevan enemmistössä muutenkin! Niin että kokeile ihan itse, älä mua usko. :)

Ensimmäinen lause: Catherine valmistautuu, mutta mitään ei tule enää ylös.

Englanninkielinen alkuteos: Disclaimer (2015)


Suomentanut Arto Schroderus

Kustantaja Otava 2015, 272 s.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämä sen sijaan oli huomattavasti mieluisampi lukukokemus! Viihdyin päähenkilön, Jake-nimisen nuoren naisen seurassa erinomaisesti ja nautin tarinan rullaamisesta, kun se kulki askel kerrallaan kohti Jaken menneisyyttä ja selityksiä sille, miksi hän on päätynyt maailman toiselta puolelta asumaan brittiläiselle saarelle seuranaan koira ja lampaat. Jaken aikomuksena on pysyä omissa oloissaan, mutta siitä tulee hankalaa, kun jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Villikoirat vain, vaiko sittenkin haamut jotka on yritetty jättää taakse?

Ripaus maagista realismia tuo painostavaan tunnelmaan oman lisänsä. Kirjan lopulta olisin kaivannut jotain muuta, mutta sitten taas, sulattelun jälkeen ajateltuna, käyhän se noinkin.

Ensimmäinen lause: Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. 


Englanninkielinen alkuteos: All the Birds, Singing (2013)

Suomentanut Sari Karhulahti

Kustantaja Tammi 2016, 284 s.

Kata Melander: Älä irrota

Tästä omakustanteena julkaistusta esikoisromaanista olisi kyllä ollut mukavaa kirjoittaa pidemmin ja heti tuoreeltaan lukemisen jälkeen, mutta tällä nyt mennään. Kirja nimittäin ansaitsisi enemmän huomiota, sen verran harvoin käsitelty aihe on kyseessä.

Ei niinkään sen puolesta että kyseessä on rakkaustarina, mutta siksi että sen etenemistä mutkistaa toisen osapuolen, Saaran, sairaus. Saara käyttää pyörätuolia, on monissa asioissa täysin avustettava ja kärsii hirvittävistä kipukohtauksista, joiden tuloa ei voi ennustaa. Mutta eihän se tarkoita sitä etteikö hänkin saisi tulla rakastetuksi, haluta toista ja kaivata muutakin kuin avustajan kosketusta. Eihän, vaikka se välillä häntä itseäänkin epäilyttää?


Se toinen puolisko on Petteri, Saaran entinen opettaja jonka avioliitto on omista syistään väljähtynyt onnettomaksi. Saaran kanssa oleminen tuntuu niin erilaiselta. Mutta onko Petteristä elämään sitä elämää, jossa hän joutuu katsomaan Saaran kipuja vierestä?


Kauniisti kirjoitettu tärkeä kirja, joka avartaa sellaista näkökulmaa joka uskoakseni on useimmille varsin vieras.

Ensimmäinen lause: Yliopiston kahvilassa oli hiljaista.

Kustantaja Type & Tell/omakustanne 2016, 226 s.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Luinpa minäkin viimein Neljäntienristeyksen, jota olen nähnyt ylistettävän niin monet kerrat. Syystä ovatkin ylistäneet, totesin pian lukemisen aloitettuani. Tommi Kinnusen kielessä ja kerronnan tyylissä on jotain mikä alusta lähtien lupailee mieleenpainuvaa kokemusta. Kyllä, tämä ON hyvä kirja. Ja paranee vain mielessäni kun nyt ajattelen tätä taas.

Mutta mitä lisättävää mulla niihin kaikkiin kehuihin voisi olla? Ehkä vain keräilen tähän jotakin itselleni muistiin.

Pohjoiseen, neljäntienristeyksen lähelle, nousee kaksi taloa. Ensimmäinen, joka sitten jouduttiin jättämään ja paloi, kasvoi aina vain lisää leveyttä ja pituutta. Toinen nousi yhä korkeammaksi, joutuen silti lopulta häviämään kirkolle. Risteys on myös tämä kirja, jossa kohtaavat neljän ihmisen tiet. Pitäjänkätilö Marian, tämän aviottoman tyttären Lahjan, Lahjan aviomiehen Onnin ja Kaarina-miniän. Kaikki pääsevät näyttämään episodeja omasta elämästään ja niistä muodostuu tarina perheen vaiheista vuosisadan mitalta.

Matkan varrella on koko joukko vaikuttavia, voimakkaita kohtauksia. Marian hoitama vaikea synnytys, lettujen paisto, kissa ja evakkomatkalle lähtö, Kaarina kylvettämässä Lahjaa... Henkilöistä Maria teki vaikutuksen vahvuudellaan. Lahja oli vaikea ihminen, mutta paljonko siitä oli sitä että avioliitto meni niin kuin meni, ja lopulta hän olisi halunnut niin kovasti olla muiden kanssa muttei enää osannut? Vauvalle sentään pääsi supattamaan että tervetuloa tähän taloon, minä olen sinun mummu. Ja voi Onni ja epätoivoinen toive siitä, että asiat voisivat olla toisin, eikä hänen tarvitsisi inhota itseään ja yrittää kieltää sitä mikä on. Kaarina jäi etäisimmäksi, mutta on hänelläkin paikkansa.

Rivit ja niiden välit sisältävät valtavasti kaikkea. Asioita näiden ihmisten elämistä, syitä ja seurauksia, joita Kinnunen jättää lukijan yhdisteltäviki selittämättä kaikkea. Sekä myös historiaa ja ajankuvaa, arjen pieniä yksityiskohtia monilta vuosikymmeniltä. Klassikkoainesta?

Ensimmäinen lause: Kipu käy päälle kuin maininki.

Kustantaja WSOY 2014, 334 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taas se vuoden ainut kirja jonka ostin heti kun se vaan mahdollista oli! Ja luinkin jo elokuussa, mutta bloggausaika on taas vaihteeksi hukkunut johonkin joten siksi tämä on täällä vasta nyt. Mikä on ongelma, koska tuntuu että tuoreeltaan olisin saanut paremmin aikaan kirjan ansaitseman bloggauksen. Noh, onneksi useakin bloggaajakollega on jo ehtinyt ilmaisemaan itseään monisyisemmin.

Väärän kissan päivä tuntuu imaisseen itseensä Jääskeläisen aiempien romaanien parhaimmistoon kuuluvat puolet. Tunnelmassa on jotain samaa synkkää arvoituksellisuutta johon ihastuin Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanissa. Marrasvirran kaupungin kuvaus taas rinnastui mielessäni Harjukaupungin salakäytävien maagisen elokuvalliseen Jyväskylään. Marrasvirralla vaan on vielä karnevaalitkin kaupan päälle! Tekstin monitasoinen taidokkuus puolestaan muistutti tätä edeltävästä teoksesta Sielut kulkevat sateessa. Vaikka en edelleenkään ole kiinnostunut laittamaan näitä keskenään paremmuusjärjestykseen niin kyllä Jääskeläisen kirjoittaminen kehittyy entisestään kaiken aikaa, siitä ei ole epäilystäkään. Kissakirjassa on annos uudenlaista vahvuutta ja moneen suuntaan kurkottelevaa riemastuttavaa vauhtia joka on kuitenkin täydellisesti kirjailijan hallinnassa.

Tarina lähtee liikkeelle Syysfestivaalipäivän aamusta ja Marrasvirran kaupunkisuunnittelutoimiston pääinnovaattori Kaarnan perheineen nauttimasta jäätelöstä. Jäätelöhetki jää Kaarnalta kesken kun hän saa puhelun kaupungin toiselta puolelta. Hänen äitinsä, arvostetun kansainvälisen uran psykologina tehnyt ja sittemmin pahoin dementoitunut Alice tekee kuolemaa Kirsikkapuiston hoivakodissa. Siinä lähtölaukaus päivälle, jonka päätteeksi Kaarna löytää itsensä istumasta penkiltä ja ihmettelemästä miten päätyi siihen ja miten aamusta voi olla vaivaiset puoli vuorokautta - niin paljon käänteitä kyseiseen päivään on mahtunut. Ne käänteet jääkööt uusien lukijoiden löydettäviksi ilman tarkempia selostuksia, mutta matkalla vahvasti mukana olevia teemoja ovat mm. muistot, niiden säilyminen ja luotettavuus sekä äidin ja pojan suhde.

Tästä löytyi tuttuun tapaan joukko kiehtovia sivuhenkilöitä, yksityiskohtia ynnä muuta: Elysia ja viimeinen miss Marrasvirta ja lastenkirjasto ja sumuinen puisto ja Kaarnan köysiratasuunnitelmat ja mitä kaikkea! Sekä tietysti kissoja, noita mokomia kummallisen viehkeitä olentoja joilla on ihmisiin niin merkillisiä vaikutuksia ettei koko otuksista pitäisi oikeastaan edes puhua, eikä ainakaan erehtyä niitä katsomaan. Nimien symboliikastakin voisi varmasti kirjoittaa pitkänpuoleisen tutkielman jos kaiken hoksaisi.

Sielut kulkevat sateessa -bloggauksessani kirjoitin lukeneeni Jääskeläisen silloista uutuutta hyvin luottavaisin mielin, nauttien matkasta ilman vastalauseita ja vaivaamatta päätäni sillä mihin tarina on menossa. Tämä taika on edelleen tallessa. Uskaltauduin myös lupaamaan pitäväni seuraavastakin kirjasta, eikä ole tarpeen syödä sanojani senkään suhteen. Lupaan saman uudestaan.

Tämä oli lukunautinto, jälleen kerran. 5/5 kissaa ja vielä muutama viiksikarva päälle.

Ensimmäinen lause: Perheeni aamu alkoi ilmaisella jäätelöllä.

Kustantaja Atena 2017, 342 s.

Audrey Magee: Sopimus

Romaani tavallisista saksalaisista toisen maailmansodan aikana. Katharina Spinell solmii järkevän avioliiton Peter Faberin kanssa, vaikkei ole miestä koskaan tavannutkaan. Molemmat hyötyvät: Peter saa vihkiloman rintamalta ja mikäli hän kaatuisi, Katharinalle kuuluisi leskeneläke. Yhteiselämä Peterin loman aikana sujuukin yllättäen onnellisesti ja rintamalle paluun jälkeen kaipaavat kirjeet kulkevat molempiin suuntiin, vakuutellen sodan pikaista loppumista ja kotiinpaluuta. Mutta sota ei lopu vielä pitkään aikaan, eikä kukaan ole sama ihminen sen jälkeen.

Juutalaisvainot vilahtelevat vain taustalla. Katharina vanhempineen saa hyvien suhteiden ansiosta uuden hienon asunnon, eikä heitä kiinnosta miettiä mitä sen aiemmille juutalaisille omistajille on tapahtunut. Asunto on nyt heidän, ja hehän ovat ansainneet sen!

Sotiminen itärintamalla on karua luettavaa. Saksalaissotilaat tyhjäävät köyhiä kyliä julmasti mennessään, muttei heidän oma osansa ole lopulta sen parempi. Se ainainen sotimisen järjettömyys puskee taas läpi kaikesta. Peterin todellisuuden kontasti Katharinan pieniin mutta hänestä suurilta tuntuviin kaupunkilaismurheisiin on valtava, mutta kurjuus yltää vielä Berliiniinkin. Parhaiten mieleeni (kaikessa kauheudessaan) jääneessä kohtauksessa Katharina joutuu huomaamaan että vaikutusvaltaisten tukijoiden suosiolla on rajansa.

Erinomainen kirja, jonka kai olisi oikeastaan pitänyt upota syvämmälle sisuksiin kuin nyt upposi. Kaikesta kirjan mukana kokemastani huolimatta en usko että tulen muistamaan tätä kovinkaan hyvin, mistä se nyt sitten ikinä taas johtuukin. Mutta kunhan muistaisin ainakin pitää silmäni auki sille mitä ympärillä tapahtuu enkä olisi muiden kohtaloiden suhteen niin välinpitämätön kuin Spinellit.

Ensimmäinen lause: Hän raivasi korventuneeseen maahan paikan raahaamalla piikkilangat kauemmas tolpasta ja otti valokuvan sotilastakkinsa taskusta.

Englanninkielinen alkuteos: The Undertaking (2013)

Suomentanut Heli Naski

Kustantaja Atena 2015, 330 s. 

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista (äänikirja)

Ruotsin viime vuoden parhaaksi rikosromaaniksi valittu Suurin kaikista tuntuu jakavan mielipiteitä. Hieman kärjistetysti jaotellen osa lukijoista on kokenut piinaavaa jännitystä, osa taas haukotellut pitkästyneenä. Itse kuulun enemmän jälkimmäisiin. Äänikirjaformaatti ei tainnut ainakaan auttaa tylsistymiseen, siinä kun on jonkun muun kuin oman lukutahtinsa armoilla. Alku lähti kiinnostavasti liikkeelle mutta kuunneltuani suunnilleen puoleen väliin mietin kesken jättämistä koska homma ei tuntunut etenevän mihinkään. Taisin pitää välillä useammankin viikon taukoa ennen kuin kokeilin jatkaa, ja sitten tahti tuntuikin paranevan ja pääsin loppuun varsin mukavasti.

Kirjan aihe tosin ei ole mukava. Tarina alkaa kohtauksella luokkahuoneesta, jossa kaikkia muita on ammuttu paitsi Majaa. On epäselvää, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta media tuomitsee jo Majan syylliseksi. Rikkaan perheen lukiolaistytöstä tulee Ruotsin vihatuin teini.

Tämä ei ole dekkari vaan oikeussalidraama. Majan näkökulmasta seurataan pitkää oikeudenkäyntiä ja otetaan takaumien kautta selvää miksi kävi niin kuin kävi - miksi Majan ja Sebastianin seurustelu ja Sebastianin suhde isäänsä, Ruotsin rikkaimpaan mieheen, johtivat niin veriseen lopputulokseen. Maja käy kaikkea läpi päässään ja miettii, miten kukaan voisi ikinä oikeasti ymmärtää. Eiväthän ihmiset tunnu käsittävän sitäkään ettei kuukausien tutkintavankeuden viettäminen eristyksissä ole pahinta, vaan ajatus ihmisten seuraan palaamisesta tuntuu paljon kammottavammalta. Vaikeinta on ajatella Linaa, pikkusiskoa.

Kuuntelin Majan ajatuksia mielelläni ja löysin tästä myös paljon hyvää ja kiinnostavaa. Vähän ne puolet nyt kuitenkin jäivät tuon mainitsemani etenemättömyyteen tympääntymisen varjoon.

Ruotsinkielinen alkuteos: Störst av allt (2016)

Suomentanut Tarja Lipponen

Kustantaja Johnny Kniga 2017, lukija Outi Vuoriranta, 12h 22 min

Karo Hämäläinen: Yksin

Yksin on fiktiivinen omaelämäkerta. Romaani Paavo Nurmesta, miehestä josta tuli patsas. Karo Hämäläinen on kirjoittanut juoksijalegendan tarinan vaikuttavaksi itseensä sulkeutuneen miehen lyhytsanaiseksi monologiksi.


Nurmen tie vie köyhästä lapsuudesta säntillisen harjoittelun kautta suureksi menestyjäksi ensin juoksuradoilla ja sitten kerrostalojen rakennuttajana. Mutta yksin, aina, vaikka hetken naimisissa onkin. Nurmi nakuttaa kentällä kierrosaikoja jotka on laskenut tarkasti päässään, mutta sosiaaliset taidot häneltä puuttuvat. Lopussa elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, eikä hän voi välttyä ajatukselta että olisi voinut olla toisinkin. Tarinan surullisuus väreilee kaiken aikaa pinnan alla ja välillä päälläkin.

Nurmi ei todellakaan ole helppo ihminen ympäristölleen, ja ankara hän on itselleenkin. Hopeassa ei ole mitään juhlimista, ja voittokin on oikeastaan vain tappion välttämistä. Tarpeettomuudet, jotka eivät auta tavoitteiden saavuttamista, on karsittu pois niin elämästä, juoksuaskeleesta kuin tekstistäkin. Omaa legendaarisuuttaan Nurmi rakentaa aivan tietoisesti.


Hämäläisen tekstiä oli nautinnollista lukea, seuraten hänen päähenkilölleen antamaansa omalaatuisen tarkkanäköistä ajatuksenjuoksua. Tämän vuoden huippukohtia omassa lukemistossani. Ja tokihan oli myös komeaa lukea ajoista, joina suomalaiset kamppailivat keskenään arvokisojen kestävyysjuoksun kultamitaleista!

Ensimmäinen lause: Aloittaminen ei ole vaikeinta.

Kustantaja WSOY 2015, 251 s.