Taina Latvala: Välimatka

Synkkylän kylä on fiktiivinen mutta sijaitsee selvästikin tässä aika lähellä, jossain päin Lapuaa. Sieltä on kotoisin Taina Latvalan romaanin kertoja, nuori nainen. Isosisko, joka jo rippikuvassa näytti vanhemmalta ja tietävämmältä kuin kertoja omassaan, asuu perheensä kanssa Helsingissä ja merillä kulkenut isä on kadonnut kymmenen vuotta aiemmin. Kotiseudulla ovat jäljellä Seinäjoen Suurmarkettiin töihin jämähtänyt kertoja, äiti jonka aviomiehen kohtalosta kyläläisillä on omat teoriansa ja paappa joka hidastuneiden askeltensa ja muistinsa kanssa yrittää pärjätä omassa talossaan.

Äidin 60-vuotispäivän lähestyessä tyttäret ostavat lahjaksi matkan Teneriffalle, mutta ei tätä sinne niin vain saada. Mitä sinne ny lähtis, yksin vielä, parempi pysyä kotona ja katsoa olympialaisia. Kertoja päätyy seuraksi matkalle jonka aikana edellisen sukupolven salaamat asiat selviävät, välit ensin rakoilevat ja sitten puhdistuvat ja oikea, itsenäinen aikuisuus tekee tuloaan.

Tässähän tietysti lämmitti kovasti kotoisa murre! Leviää pohojalaasta esiintyy dialogissa, lähinnä äidin repliikeissä, ja kerronnan väliin ripotelluissa, äidin äänellä puhutuissa pienissä muistelmamonologeissa. Harvoin tunnen erityistä halua lukea kirjaa ääneen, mutta noiden muistelmapätkien rytmi houkutti mukaansa niin että oli ihan pakko kokeilla. Ja loistavastihan ne suuhun sopivat!

"Kahareksantoistavuatiaana mä pääsin Hilikan kenkäkauppahan töihin. Mä olin hoikka ku elämänlanka ja mulla oli vaalia polokkatukka. Palijo oli luaja mulle  suanu muttei laskupäätä. Heti, jos Hilikan silimä vältti, mä räknäsin vaihtorahat sormiilla.
   Yhtenä keskiviikkona kauppahan pöllähti poika, joka oli komia ku asema ja pitkä niinku pirjakanpussi. Sillä oli Piitlesin poikia matkiva hiustyyli ja vanahuuttansa nauravat kengänkärijet. Se kiärteli hyllyjen välis muina miähinä ja kysyy, notta mikäs tämä tälläänen kylä on, johona ei näy ristin sialua. Se oli itte kotoosin Lappajärveltä ja oli olevinansa niinku Euroopan omistaja.
   Mä sanoon, että tämä on Synkkylä ja täälä on viissataayhyreksän asukasta." (s. 45)

Murteen lisäksi nautin Latvalan tekstin tyylistä ja monista sanankäänteistä muutenkin. Äiti laittaa lapaset patterille, kuten on tehnyt "siitä saakka, kun minulla on ollut sormet". Hotellihuoneessa "tuoksuvat puhtaat lakanat ja vieraan maan saippua, seiniin imeytyneet huolettomat päivät".

Vaan eipä tarinakaan onneksi häviä kielelle. Heti kirjan suljettuani en sitä vielä kunnolla tajunnut, mutta muutaman päivän odottelu ennen blogiin kirjoittamista on tehnyt hyvää. Kyllä siellä rivien välissä asiaa riittää, varsinkin monivuotista surua jossa koko elämä hiljalleen hautuu. Välimatkojakin on monenlaisia; aikojen, paikkojen ja ihmisten välisiä, lyhyempiä ja pitempiä, ja välillä, kun välimatka on kasvanut tarpeeksi, päästään käännekohtaan ja voidaan katsoa asioita uusin silmin. Lopulta olen tullut siihen tulokseen että tämä on oikeastaan hyvinkin hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Airan portti oli jääny auki niinku se olis härän erestä lähteny.

Ulkoasu: Kansi ei ole ihan sellainen että se mua erityisesti houkuttelisi, mutta olen oppinut pitämään siitäkin kun sitä nyt olen katsellut! Päällys: Anna Makkonen, kannen kuva: Stuart Hercher/Arcangel/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2012, 252 s.

Sami Lopakka: Marras

Pohjoissuomalainen metallibändi on kiertämässä Eurooppaa. Keikat myyvät mutta muuten homma uhkaa hajota käsiin, kun kotiasiat huolettavat, juominen ei pysy aisoissa ja vanhat kaverit alkavat saada tietyistä asioista tarpeekseen.

Vuoden viimeinen kirja on monella tasolla kiinnostava ja onnistunut! Ensinnäkin asiaa tuntemattomalle ihan jo kiertue-elämän käytännön kuvauksena. Enpä ole ikinä tullut ajatelleeksi, missä keikkabussissa nukutaan. Kirjan rakenteestakin pidän, lukujen jaottelu ja nimeäminen kaupunkien mukaan on hyvä ratkaisu, ja ne kaupungit omine historioineen myös toimivat hienosti tarinan taustana. Lopakan musta huumorikin iskee ihan loistavasti! Murredialogi sujuu. Henkilöistä, varsinkin sivuhenkilöistä, löytyy suorastaan legendaarisen tuntuisia tyyppejä. Ja sitten on vielä se syvin ja vaikuttavin taso, jolla kitaristi Hautamaan itsetuhoisuus ja itsensä vihaaminen tasapainottelevat syntymässä olevan lapsen aiheuttaman toivon ja herkistymisen kanssa. Tunnen ihmisiä, jotka luultavasti samastuisivat häneen aika vahvasti, ja Lopakka tavoittaakin hahmossa jotain sellaista, mitä taitaa asua monenkin suomalaisen miehen ajatuksissa. Kun tähän päälle vielä lasketaan kirjan toimiminen kohtuullisen tehokkaana saarnaamattomana alkoholivalistuksena, niin paketti alkaa olla aika vakuuttava. Lainasin tämän kirjastosta mutta voi olla että pitää ostaa ihan itsellekin, uskon että tälle kiertueelle haluan palata vielä.

Ensimmäinen lause: -Vittu mää haluan kuolla.

Ulkoasu: Komea on! Tekijätiedoista ei havaintoa, kirjastolappujen alla kenties.

Kustantaja Like 2014, 346 s.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Aloitin tämän klassikkotrilogian lukemisen jo tammikuussa kimppaluvun yhteydessä, ja kirjoitinkin ensimmäisistä kirjan herättämistä ajatuksista niihin aikoihin. Sitten kuitenkin hyydyin välillä kakkososan politikointiin ja aloin kaivata pientä taukoa, joka lopulta venähti marraskuulle kestäväksi, ennen kuin tartuin kirjaan taas uudelleen. Hyvin siihen silti pääsi mukaan, vaikka olin lopettanut lukemisen vähän hölmöön paikkaankin, kesken luvun. Pentinkulman väen tarina alkoi vetää entistä paremmin mukanaan. Toisen osan päätteeksi pidin silti vielä kuukauden verran taukoa - kiinnostusta oli kyllä, mutta kansalaissota jälkiselvittelyineen oli sen verran raskas kokemus, että tuntui paremmalta päästää sekä Koskelat että itseni hetkeksi hengittämään rauhassa. Kun sitten aloitin viimeisen kolmanneksen, kuinka hyvältä, kotoisalta ja oikealta se tuntuikaan! Loppu menikin melkeinpä ahmimalla.

Täällä Pohjantähden alla voitti kirjabloggaajien viimevuotisen Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen, eikä tosiaankaan syyttä. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijan mieleen asumaan. Luin viimeiset sivut pari päivää ennen joulua, puoliltaöin, yksin, muiden jo nukkuessa, ja jouduin valvomaan vielä pari tuntia jotain puuhastellen koska ei uni olisi tullut kuitenkaan. Ajatukset palailivat Koskelaan jatkuvasti - aina herätessäni myöhemmin yöllä vauvaa syöttämään ja ensimmäiseksi aamulla. On kirjoja, joiden päätteeksi täytyy vain olla rauhassa ja ajatella kaikkea sitä, mitä on henkilöiden kanssa kokenut ja kuinka kaikessa oikein lopulta kävikään. Senlaatuisen vaikuttavuuden suhteen omaan top kolmoseeni kuuluvat A Fine Balance, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kun kaikkien lukemieni kirjojen joukosta tuohon kolmikkoon kuuluu kaksi saman kirjailijan teosta, niin kyllä täytyy sanoa että on ollut pikkuisen keskivertoa kovempi jätkä kirjoittelemaan tämä Väinö Linna.

Linnan henkilöiden vaiheet herättävät Suomen historian käänteitä eloon tavalla, joka lisää huomattavasti nykylukijan ymmärrystä asioista. On sellaista, mistä voi olla ylpeä, ja sitten taas jotain ihan muuta. Henkilögalleria on rikas ja murteellinen dialogi luontevaa. Tästä kaikesta voisi varmaan kirjoittaa paljonkin, mutta taidan keskittyä suosiolla ajattelemaan sitä, miltä kirja tuntui. Pentinkulman kylän elämä sai taas yhden lukijan lumoihinsa, eikä varmasti viimeistä kertaa.

Ensimmäinen lause: Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.

Ulkoasu: Tästä divarista ostamastani yhteisniteestä on kansipaperit kateissa mutta komeahan tämä on näinkin, kuvitettukin suomalaisten taiteilijoiden tunnelmaan sopivilla maalauksilla.

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996 (1. kerran ilm. 1959-1962, WSOY), 1150 s.

Katja Kettu: Kätilö

Sotavuosi 1944, pohjoisessa lähellä Jäämerta. Villisilmä, kätilö Jumalan armosta, nainen kuin luonnonvoima, johon kukaan mies ei ole vielä koskenut, ottaa ja rakastuu saksalaisupseeri Johann Angelhurstiin, jonka perässä on naisia enemmänkin. Ei ehkä pitäisi, mutta ei sille voi mitään.

"Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään."

Katja Ketun voimakas ja murteinen, rujokin kieli on upeaa, eikä erikoisesta sanastostaan huolimatta tunnu kikkailevalta vaan vyöryy eteenpäin kuin luonnostaan. Kätilössä riittää eritteitä, emättimen monenlaisia hajuja ja karvaisia palleja, ja kaikki tuntuu kuuluvan paikalleen, vaikka niiden voisi kuvitella alkavan jossain vaiheessa jo tympiäkin.

Pisteet myös esille nostetuista aiheista; saksalaissotilaiden suomalaisista morsiamista ja pohjoisten vankileirien julmuuksista. Valaisevaa, kiinnostavaa, tärkeää, ei niin kovinkaan kaukaista historiaa. Kirjan henkilötkin päätyvät sodassa tekemään varsin kyseenalaisia asioita.

Niin vahvasti en tarinaa kuitenkaan kokenut kuin moni muu. Kätilö ei hiipinyt ihon alle, vaan oli yksi hyvä kirja muiden joukossa. Harvinaisen himokas kyllä! Usein silmäilen kirjojen seksikohtaukset läpi puoliksi haukotellen, mutta en tällä kertaa. :)

Se vähän häiritsi välillä, että kaikki sopi liiankin nätisti yhteen henkilöiden ollessa järjestään linkittyneitä toisiinsa milloin sukulaisuuden, milloin vanhan tuttavuuden kautta. Ja koska olen allerginen mustasukkaisuudelle, jotkin Villisilmän omistavaisemmat sanat ja teot ottivat hieman päähän, mutta ehkä ne täytyy hänelle taustasta ja tilanteesta johtuen sallia.

Välillä oli hyvä päästä myös Johanneksen pään sisään hänen astuessaan toisinaan kertojaksi. Hän osoittautui paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin ensisilmäykseltä vaikutti.

Ensimmäinen lause: Rakas tyttäreni, toivon että annat minulle anteeksi.

Ulkoasu: Vähän outo. Enpä voi oikeastaan sanoa pitäväni kannesta, mutta ei tähän toisaalta ainakaan mikään normaalin nätti sopisikaan. Päällys: Marjaana Virta, päällyksen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2011, 344 s.

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Historiani Tuntemattoman sotilaan parissa on sellainen, että olen parina itsenäisyyspäivänä yrittänyt katsoa elokuvaa puolitylsistyneenä, mutta luovuttanut kummallakin kerralla siinä vaiheessa kun Rokka on ilmestynyt paikalle. Sitä miestä en vaan ole jaksanut katsella enkä kuunnella. Olin kuitenkin sitkeästi päättänyt vielä sinnitellä loppuun jonkin version tästä suuresta suomalaisesta klassikosta, ja Linnan alkuperäisteoshan toki tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta.

Alku ei nytkään ollut kovin lupaava. Parin ensimmäisen sivun ympäripyöreältä tuntuvan johdannon jälkeen olin melkein valmis jättämään homman sikseen, mutta komensin itseni jatkamaan, koska tämä oli viimeinen luettava kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Jonkinlainen käännekohta sijoittuikin jo seuraavalle sivulle, jolla hihittelin juurakoihin kiroillen kompastelevalle kapteeni Kaarnalle.

Siitä teksti lähti paremmin avautumaan vaikka lievää tihkaisua olikin edelleen havaittavissa. Mutta pikkuhiljaa tutustuin paremmin tuohon jatkosodan konekiväärikomppaniaan, aloin muistaa kuka on kuka ja sulauduin porukkaan. Kunnes satakunta sivua ennen loppua mieleen hiipi jo ennakkoon haikeus pian koittavasta erosta. Jatkuvasti mukana oli tietysti myös pelko siitä, kuinka moni ylipäätään selviäisi sinne loppuun saakka.

Kirja näyttää sodan koko kirjon onnistumisen riehakkuudesta epätoivoisimpiin hetkiin, levosta taisteluihin ja nälän kärsimisestä rauhallisempiin päiviin vallatussa Petroskoissa. Itkettää ja naurattaa. Koko sotimisen järjettömyys käy mielessä monta kertaa, kun vastaan tulee yhtä pelokkaita vastapuolen sotilaita surkeissa varusteissa. Kun vaan voisi lopettaa kaiken tällaisen ikuisiksi ajoiksi.

Lopulta kirja yllätti todella positiivisesti. Linna tekee henkilöistään niin eläviä. Ja se Rokkakin, sehän on ihan huipputyyppi. Runsas murteiden käyttökin epäilytti etukäteen, mutta siinä missä repliikkien kuuntelu enemmän tai vähemmän ärsytti elokuvassa, lukiessa nekin tuntuivat vain mahtavan aidoilta.

Päällimmäisenä jälkimakuna on juuri se ennakoimani haikea ikävä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Kiitos siis Koskela, Hietanen, Rahikainen, Vanhala ynnä muut, kaikesta, mutta tämän lukukokemuksen kannalta varsinkin hyvästä seurasta. Palaan vielä joskus.

Ensimmäinen lause: Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Ulkoasu: Luin kirjan komeana mutta epäkäytännöllisen painavana kuvitettuna laitoksena, joka sisältää runsaasti autenttisia sodanaikaisten piirtäjien töitä. Kyllähän ne toivat lukemiseen kiinnostavan lisän! Päällyksen kuva: Alexander Lindeberg.

Kustantaja WSOY 1995, (kuvitetun laitoksen 2. painos, teoksen 46. painos, 1. painos 1954), 394 s.

Arto Juurakko: Rakkauren kipunoota pohojalaasittain - Parisuhtehen patolokiaa II

Konstailemattoman rehellisiä, huumorin pilkahduksilla höystettyjä rakkausrunoja ja vähän muitakin Etelä-Pohjanmaan murteella, eli sillä ainualla oikialla. ;) Juuri sopivia kaltaiselleni laiskalle runouden lukijalle; voi vain nauttia sujuvien sanojen ja ajatusten virrasta, tarvitsematta miettiä joka rivin merkitystä. Ihana! :)

Maharollisen väärinkäsityksen oikaasu

Talavella kiiruhran autolle
palijo ennen lähtyä,
notta kerkiän vähä lämmittää
ennenku sää tuut.
Ekkai luule,
notta yritän lähtyä hoputtaa?



Kesällä hosun autolle,
notta kerkiääsin
vähä tuulettaa,
nottei het reororantti petä,
ku sää tuhannen yrtin raikkahana tuut kyyttihin.
Älä vaan luule, notta äkääsenä siälä orotan?
Tuut peräs joskus
niin hätähisenä.


Tiäräkki se, notta
sua mää orottaasin
niinku kuntaliitosta,
vaikka vuasitolokulla.


Kustantaja Minerva 2008, 95 s.