Victoria Aveyard: Lasinen miekka & Kuninkaan kahleet

Jatkoa Punainen kuningatar -kirjasta alkavalle Hopea-sarjalle. Toiminnan tahti ei näissä ainakaan tasaannu! Punaisten ja uusveristen kapina uutta kuningasta vastaan kerää kierroksia Mare keulakuvanaan.

Kerronta jatkuu aina suoraan edellisen osan päätepisteestä, ja tuntuukin siltä että nämä olisi hyvä lukea melko lyhyen ajan kuluessa että enimmät oleelliset juonenkäänteet pysyvät mielessä. Neljäs ja viimeinen osa on ilmestymässä englanniksi lähiaikoina ja suomeksi syksymmällä, joten voipa olla että täytyy saattaa tarina päätökseensä alkukielisen kirjan parissa. Toisaalta hyvä ettei viimeinen kirja ollut käden ulottuvilla ihan vielä, sillä pieni turnausväsymys tuntui jo nostavan päätään lopuksi kun luin nämä kaksi osaa putkeen.

Ehkäpä Aveyard toistelee joitakin asioita tarpeettoman moneen kertaan eikä henkilökuvauksen syvyys kaikilta osin tyydytä, mutta oikein toimivaa viihdykettä sarja kyllä tarjoaa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä juttu oikein päättyy!

Ensimmäiset lauseet: Nainen ojentaa minulle yhä vereltä löyhkäävän, mutta puhtaan rätin. / Nousen jaloilleni, kun hän antaa minulle luvan.

Englanninkieliset alkuteokset: Glass Sword 2016 / King's Cage 2017

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2017, 377 / 425 s.

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

17-vuotias Mare elää maailmassa jossa ihmiset jaetaan verensä perusteella kahteen kastiin. Hopeiset ovat kovalla kädellä hallitseva luokka jolla on monenlaisia yliluonnollisia kykyjä - jotkut heistä esimerkiksi hallitsevat vettä, toiset metallia, jotkut taas pystyvät manipuloimaan muiden ajatuksia. Punaiset, joihin Marekin kuuluu, ovat rahvasta jota pidetään palvelijoina ja lähetetään joukoittain taistelemaan hopeisten kuninkaiden vallanhimon lietsomissa sodissa. Armeija odottaa pian myös Marea jolla ei ole ammattia. Hän osaa olla vain taskuvaras, mutta sepä osaltaan vaikuttaakin yllättävään käänteeseen joka muuttaa tulevaisuuden toisen näköiseksi.

Melkoisen koukuttavaa tekstiä! Huitelin tämän läpi ja kävin jo kirjastosta metsästämässä sarjan seuraavaa osaa, toistaiseksi turhaan, mutta täytyy kyllä hankkia muut kirjat jostain luettavaksi pikapuoliin kun tämä on vielä muistissa. Mainiota juonittelua jonka ratkaisevasta mutkasta olin alkuhölmistyksen jälkeen melkeinpä iloinen - olin nimittäin jo suuresti harmitellut Maren valinnan vaikeutta mutta nythän homma pääsee paremmin etenemään! ;)

Uutta fantasiamaailmaa on aina ilo sukeltaa tutkimaan, ja tässä maailmassa riitti kyllä myös toimintaa ilman jarrutteluja.

Ensimmäinen lause: Vihaan Ensimmäistä Perjantaita.

Englanninkielinen alkuteos: Red Queen (2015)

Suomentanut Jussi Korhonen

Kustantaja Aula & Co 2016, 324 s.

Stephanie Garber: Caraval

Sisarukset, kunnollinen Scarlett ja seikkailunhaluinen Donatella, elävät saarella kuvernööri-isänsä hirmuvallan alla. Scarlett on jo vuosia haaveillut pääsevänsä näkemään Caravalin, joka on yhtä aikaa huikea esitys, peli, taikamaailma ja vaikka mitä muuta. Mutta kun kirjeet Caravalin mestari Legendille viimein tuottavat tulosta ja siskokset saavat lippunsa, on eräs ongelma, siis sen lisäksi että saarelta on päästävä lähtemään salaa. Järjestetty avioliitto odottaa Scarlettia vain joidenkin päivien päässä, ja koska hän näkee sen ainoana mahdollisuutena viedä itsensä ja sisarensa turvaan, ei siltä ole varaa karata.

Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.

Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)

Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P

Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.

Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.

Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja WSOY 2017, 313 s.

Petät vain kerran & Kaarnan kätkössä

Harlan Coben: Petät vain kerran

Maya Burkett on joutunut eroamaan armeijasta erään Irakissa sattuneen tapauksen vuodettua julkisuuteen. Sitten hänen miehensä Joe murhataan. Hautajaisten jälkeen Maya suostuu ystävänsä ehdotukseen piilottaa kotiin valvontakamera jonka kautta hän voi tarkkailla pientä tytärtään ja lastenhoitajaa. Mutta eräänä päivänä tallennetta katsoessaan Maya näkeekin Joen tyttärensä seurassa. Kaikki ei tosiaankaan ole sitä miltä näyttää, ja mitä pidemmälle Maya ehtii asioita kaivella, sitä useammalta löytyy jotain salattavaa.

Pari Harlan Cobenin kirjaa olen lukenut aiemmin, ja hän tuntuu kyllä saavan luotettavasti aikaan todella viihdyttäviä ja koukuttavia trillereitä. Sen verran samankaltaisia elementtejä näissä pyöritellään että ehkä ihan putkeen ei kannata useampaa lukea, mutta epäsäännöllisempinä annoksina toimii oikein hyvin. Sopivat myös sellaiselle joka kaipaa jännitystä mutta ei ole kiinnostunut raakoja murhia sisältävistä dekkareista.

Ensimmäinen lause: Joen hautajaiset pidettiin kolme päivää hänen murhansa jälkeen.

Englanninkielinen alkuteos: Fool Me Once (2016)

Suomentanut Salla-Maria Mölsä

Kustantaja Minerva 2017, 387 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Pinjan elämä tuntuu olevan pilalla kun poikakaverin ja parhaan ystävän petollisuus paljastuu. Äiti patistaa hänet kesätöihin puistoja hoitamaan, mikä sitten osoittautuukin onnekkaaksi sattumaksi sillä Pinja saa työtoverikseen Virven. Virve on sekä selittämättömän puoleensavetävä että taitaa myös tietää jotain salaisuudesta jota Pinja kantaa selässään eikä halua paljastaa kenellekään...

Sen olen todennut aiemminkin että suomalainen mytologia tarjoaa mahtavan pohjan fantasiatarinoille, ja tämä Väkiveriset-nuortensarjan avaus ammentaa sisältöä taas samasta erinomaisesta lähteestä. Tässä silti tavataan sellaisia olentoja joihin en ainakaan itse ole törmännyt muissa kirjoissa. Eiköhän siellä riitä vielä kaikenlaista muutakin kiehtovaa tarjolle!

Aika kovaa mentiin tilanteesta toiseen mutta antaa mennä vaan, viihdyin kyllä kyydissä ja nautin toki taas erityisesti ihanasta metsäisyydestä!

Ensimmäinen lause: Millaiseksi kuvittelet äänen, jonka jälkeen elämäsi on ohitse?

Kustantaja Myllylahti 2017, 216 s.

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

Lauren Beukes: Zoo City

Zinzi December etsii kykynsä avulla ihmisten kadottamia esineitä, kirjoittaa huijauskirjeitä rikollisjärjestön tiliin kuitatakseen huumevelkansa ja kantaa selässään laiskiaista. Zoo Cityn vaihtoehtoisessa todellisuudessa rikoksiin syyllistyneet saavat kukin teoistaan merkiksi eläimen, johon heillä on erikoinen symbioottinen suhde. Erään sormuksenetsintätehtävän päättyessä ikävästi Zinzi päätyy tekemään jotain mihin ei normaalisti suostu: etsimään kadonnutta ihmistä. Toinen erakoituneen tuottajagurun Odi Huronin suojateista, afropopduo iJusin teinikaksosista, on ties missä.

Lauren Beukes kuljettaa lukijaa melkoista kyytiä, pysähtelemättä selittämään asioita sen kummemmin. Zinzin menneisyys rakentuu pala kerrallaan ja eläimellisyysilmiön historia valottuu kerronnan väliin tiputelluista katkelmista, kuten tieteellisistä teksteistä ja keskustelupalstan kommenteista. Zoo City sekoittaa urbaania fantasiaa, noiria, eteläafrikkalaista kulttuuria perinteisine magiaa harjoittavine parantajineen, todellisia pakolaisvirtoja, musiikkibisnestä, eläinteemaa vedettynä paria astetta synkemmäksi kuin Philip Pullmanilla, ja mitähän vielä. Kyllähän tämä tykittää! Musiikkibisnes ei yleensä ottaen ole kiinnostuslistani kärkipäässä kun lukemisia valitsen, ja varmasti osin siksi en jaksanut ihan täysillä innostua varsinaisesta ihmisenetsintäjuonesta ja siihen liittyvistä tyypeistä, mutta Beukesin luomaa maailmaa kyllä ihailin ja viihdyin hyvin Zinzin (ja tietysti laiskiaisen) seurassa. Ja tapahtuihan siinä etsinnän lomassa erinäisiä muita mielenkiintoisia asioita, lopputuloksesta puhumattakaan.


Beukesin muuhun tuotantoon tutustuminen todellakin kiinnostaa, aiempi suomennos Säkenöivät tytöt onkin jo hyllyssä jemmassa.

Ensimmäinen lause: Zoo Cityssä kysyminen on epäkohteliasta.

Englanninkielinen alkuteos: Zoo City (2010)

Suomentanut Tytti Viinikainen


Kustantaja Aula & Co 2016, 275 s.

William Ritter: Jackaby

Abigail Rookin karkumatka opiskelemasta seikkailemaan ei mennyt alkujaan aivan putkeen, ja hän päätyy puolivahingossa Amerikkaan matkaavaan laivaan. Parempi sekin kuin kotiin meneminen. New Fiddlehamiin saavuttuaan hän törmää pian erikoiseen hahmoon. Herra R. F. Jackaby, selittämättömien tapausten tutkija, osaa hetkisen neiti Rookia tarkasteltuaan kertoa mistä tämä on tullut. Sehän on ilmiselvää koska esimerkiksi hänen hattunsa poimuihin on piiloutunut domovyk, pieni ukrainalainen kodinhenki.

Sattuma yhdistää heidät pian uudelleen sillä Abigail on työpaikkaa ja Jackaby apulaista vailla. Ja tutkittavaa riittää kun kaupungissa ryöstäytyy liikkeelle veristen murhien sarja jonka syyllisen on syytä uskoa olevan jotain muuta kuin ihminen. Epätavallisia olentoja voi tavata muutenkin niin kaupungilla kuin Jackabyn talossakin, joka on melko persoonallinen. Etsivällä itsellään on laaja asiantuntemus eri maiden normaaleille silmille näkymättömästä väestöstä, ja hän on hyvää pataa kaikkien ei-vihamielisten olentojen kanssa.

Kirjan maailma on kyllä rikas, kiehtova ja houkutteleva ja viihdyin lukiessani hyvin. Jokin viimeinen tippa kuitenkin tuntui jäävän puuttumaan, niin etten tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa. Neljäs osa on ilmestymässä tänä vuonna, ja vähän silmäilin kuvauksia miettien että pitäisikö, mutta saa nyt nähdä.

Ensimmäinen lause: It was late January, and New England wore a fresh coat of snow as I stepped along the gangplank to the shore.

Kustantaja Algonquin 2014, 299 s.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Älä riko pintaa -kokoelman välillä enemmän ja välillä vähemmän kauhuun vivahtavat fantasianovellit sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Talvilaaksossa, toisessa kaukana vuorten toisella puolella, Kesäsaarilla joista Talvilaaksossa muistetaan vain vanhoja tarinoita. Mahtavatko olla tottakaan?

Talvisemmissa maisemissa suosikeikseni nousivat kahden jo melko vanhaksi ehtineen naisen tarinat. Narvaranin linnuissa jäiseen pohjoiseen matkalla oleva resuisten lintujen parvi laskeutuu Serenen kodin pihapiiriin. Hän muistaa kuinka lapsena aina odotti niiden ylilentoa, mutta myös sen kuinka kaksi hahmoa piileskeli pöydän alla seuraten seinälle piirtyviä kamppailevia varjoja. Väkivalta on seurannut Sereneä näihin päiviin asti. Voisiko siltä paeta? Talviyön tarinan kiertävä tarinankertoja Oaru hiihtää kylien ja kaupunkien välillä, pyytäen palkakseen aterian ja vaatimattoman yösijan, istuen illalla tulisijan ääreen kertoakseen sen tarinan, joka kulloinkin on löytänyt oikean yleisönsä. Kunnes hän päätyy pieneen kylään kertomaan tarinaa jota ei ole aikonut kertoa, tarinaa joka lumoaa kuulijansa väkisin.

Säväyttäviä novelleja löytyi myös Kesäsaarten vihreydestä ja meren tuoksusta. Kuten kokoelman niminovelli Älä riko pintaa, jossa suvun synkkä salaisuus kaataa rakastuneen nuoren parin tulevaisuuden. Tai Kulkija, tarina vanhan kapteenin viimeisistä päivistä ja hänen laivastaan joka on nimetty Amaradiksi, Kulkijaksi, jotta se aina haluaisi ylittää meren vielä kerran. Tai Tee minulle syksy, jossa etsitään omaa elämänpuuta ja tehdään kohtalokas ihmeteko rakkauden tähden.

Pidin kyllä. Teksti kulkee, henkilöt tuntuvat eläviltä ja kohtalot koskettavat. Pidin siitäkin, että kaikki tapahtuu samassa maailmassa, ja siitä että kahdella eri seudulla on selvästi omanlaisensa tuntu. Kyllähän komeaa kotimaista fantasiaa on ilo lukea.


Kustantaja Vaskikirjat 2016, 218 s.

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tuonella kulkijat on toinen osa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa - ja onneksi tuntuu lupaavasti siltä, ettei suinkaan viimeinen!

Roona matkustaa Turkuun tutustumaan paremmin isäänsä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että tämän antikvariaatti on myllätty ja isä itse kateissa, liikkeen liepeillä hiippailee vieras tyyppi ja koko kaupungissa on pahaenteinen tunnelma.

Tuonella kulkijoissa sukelletaan entistä syvemmälle kalevalaisuuteen, ja millä sujuvuudella! Teksti vie mennessään ihan tuosta vaan ja lyhyet luvut houkuttavat jatkamaan vielä vähän. Salakäytäviä, karhujen karhu ja myyttisiä hahmoja! Jes! Kirjassa käsitellään nopeaan tahtiin melkoisen isoja, hämmästyttäviä ja kiehtovia asioita joihin olisi kyllä mukava perehtyä paljon tarkemminkin, mutta on varmasti parempi että sarja säilyttää tyylinsä ja pysyy helposti lähestyttävänä myös muille kuin himolukijoille.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jään toivomaan ja odottamaan jatkoa!

Ensimmäinen lause: Kilpikaarnaiset, paksurunkoiset männyt humisivat tuulessa.

Kustantaja Haamu 2016, 157 s.

3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

Merenkulkija, Harmaata valoa & Velho

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Merenkulkija

Superlaadukkaan Puiden tarinoita -satusarjan kolmas itsenäinen osa sijoittuu meren rannan kylään, autiomaan laidalle. Kylän päällikön kahdesta pojasta vanhempi käy joka päivä katselemassa kaipaavasti merelle jonka tahtoisi kiihkeästi ylittää. Hänellä vain ei ole puuta josta veistää laiva. Sisämaan kaupungin kauppiaalla on tarjolla ratkaisu ongelmaan, mutta voiko häneen luottaa?

Merenkulkija jatkaa samalla viisaan ja surumielisen tarinan, upean näyttävien kuvitusten ja yksityiskohtia myöten toteutetun tyylin tiellä jonka kaksi ensimmäistä osaa viitoittivat. Sivumääräänsä suurempi kertomus tarjoaa rauhoittumisen hetken ja sopii monenikäisille.

Kustantaja lähetti arvostelukappaleen. Kiitos!

Kustantaja Books North 2015, 38 s.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Neuvostoliiton salainen poliisi vie liettualaisen Linan äiteineen ja pikkuveljineen, laittaa junaan ja lähettää kohti Siperiaa. Isä on jo otettu kiinni ja matkalla...jonnekin. Matkasta tulee pitkä, raskas ja epäinhimillinen, ja sen aikana tulee vastaan kamalia kohtaloita, nälkää, kurjuutta ja ihmisen tahdon murtamista. Toivo ei silti katoa, vaan aina löytyy rohkeutta sekä niitä jotka haluavat auttaa ja pitää kiinni arvokkuudestaan, ja joskus harmaan sävyjen seassa näkyy auringon pilkahdus.

Läpi vankeutensa Lina piirtää kokemaansa ja näkemäänsä salaa talteen. Joskus nuo kuvat vielä kertoisivat tarinan, joka ei saa päästä unohtumaan. Tarpeeseen ne tulevatkin, sillä kuten Ruta Sepetys jälkisanoissaan kertoo, eloonjääneiden palatessa kotimaahansa vuosien jälkeen heidät uhkailtiin hiljaisiksi. Pitkäksi aikaa kaikki painui virallisesti unohduksiin, vaikka Stalinin aikana arvioidaan kuolleen yli kaksikymmentämiljoonaa ihmistä.

Lukemisesta on aikaa puolisentoista kuukautta ja selkeimmät muistikuvat ovat ehtineet hämärtyä, mutta kyllä tämä oli sekä vaikuttava että koukuttava. Harmaata valoa on niitä kirjoja, jotka nostavat esiin taas yhden osan ihmiskunnan historian häpeällisempää puolta, mutta kuitenkin tyyliltään helppolukuinen. Kansi on kaunis!

Ensimmäinen lause: He veivät minut yöpaidassani.

Englanninkielinen alkuteos: Between Shades of Gray (2011)

Suomentanut Maria Lyytinen

Kustantaja WSOY 2011, 346 s.

Stephen King: Velho

Musta torni -sarjan neljännestä osasta suurin osa käytetään siihen, kun Roland kertoo seuralaisilleen tarinan siitä nuoruutensa kokemuksesta, joka teki hänestä miehen joka ei koskaan sen jälkeen ole nukkunut hyvin. Melkoinen tarina se onkin! Lukija pääsee viimein tapaamaan Rolandin ystävät Alainin ja Cuthbertin, sekä tietysti tämän rakastetun Susan Delgadon. Sarja tuntuu kokonaisuutena jäsentyvän jämäkämmäksi, kun nuo aiemmin vähän epämääräisesti mielessä haahuilleet nimet löytävät paikkansa.

Rakkaus, rohkeus, nuoruus, ystävyys, juonittelu, noita ja muut pahikset, hevoset ja maaginen lasipallo yhdistyvät kertomukseksi jonka loppua odottaa malttamattomana mutta tiedon tulevasta kuristaessa kurkkua. Onnellinen se loppu nimittäin ei voi olla, se on selvää jo tiedossa olevien Rolandin myöhempien vaiheiden perusteella. Imeydyin tarinaan kiinni niin täydellisesti, että tämä nousi suosikkiosakseni sarjasta tähän mennessä. Huikeaa!

Ensimmäinen lause: -KYSYKÄÄ MINULTA ARVOITUS, Blaine pyysi.

Englanninkielinen alkuteos: Wizard and Glass (1997)

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1998), 886 s.

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila vietti vuoden kirjoittaen joka päivä raapaleen eli tasan sadan sanan tarinan, ja niistä tarinoista sata on kerätty tähän kirjaan. Teos on pieni, mutta tarjoaa komean valikoiman sijoiltaan niksahtaneita todellisuuksia monenlaisista spekulatiivisen fiktion maisemista. Luin tätä hiljalleen muutama tarina kerrallaan. Matkan varrella virnistelin, oivalsin, liikutuin ja löysin huimaavia häivähdyksiä ajan ja avaruuden laajuuksista.

Kuten kirjaan päätyneiden tarinoiden valintaprosessissakin kävi selväksi, jokaisella on omat suosikkinsa raapaleiden moninaisessa joukossa. Eivät itseänikään kaikki puhutelleet, mutta kokonaisuutena kirja oli oikein positiivinen kokemus. Oma top kolmoseni: Hengityksen pysäyttävä Aamu, Duunimatka jonka idean hoksatessani taisin naurahtaa ääneen ja haikea, kaunis Kiertoratakirje.

Suntilan tarinoista siis pidin, mutta raapale on kyllä yleensä ottaenkin hieno ja kiinnostava kirjallisuudenlaji. Sata sanaa lukaisee nopeasti, mutta asiansa osaava kirjoittaja voi saada niihin mahdutettua hyvinkin hätkähdyttävän kertomuksen. Otinkin tämän perään lukuun ensimmäisen Kummalinnun munia -antologian, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni jos saisin lukea raapaleita muiltakin kuin spefikirjailijoilta!

Ulkoasu: Kansi sopii tähän hyvin! Runsas kummallisuuksien valikoima joka ei ota itseään liian vakavasti. Kansi: Arren Zherbin.

Kustantaja Kuoriaiskirjat 2013, 108 s.

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Ysiluokkalainen Roona viihtyy paremmin metsässä kuin ikäistensä seurassa - ellei lasketa Aleksia joka myös harrastaa luontovalokuvausta. Eräänä iltana Roonan on tullut aika kuulla, että hänellä on jossain toinenkin äiti, se joka hänet on synnyttänyt. Eikä kyseessä ole mikään ihan tavanomainen nainen. Mahtaako hänellä olla jotain tekemistä sen kanssa että Roona on aina kokenut olevansa erilainen ja että hänellä ja petoeläimillä on erityinen suhde?

Louhen liitto ammentaa aiheensa raikkaasti Kalevalasta. Aikuinenkin lukija koukuttuu pikaisesti ja joutuu sopivasti jännittämään, mutta teksti ei ole liian hurjaa huomattavasti nuoremmallekaan. Kirja sopii varmasti erinomaisesti luettavaksi äidinkielentunneilla, ja kustantajan sivuilla onkin tarjolla valmista materiaalia jota voi vapaasti käyttää opetuksessa.

Nautin aina kun kirjassa on mukavan metsäntuoksuinen tunnelma, kuten tässä. Ja bonuksena karhuja kansanperinteeseen kiedottuina! Jess! :) Karhut ja muutkin petoeläimet kiehtovat mieltäni, ja jos saisin jonkin kirjallisuudessa vastaan tulleen kyvyn valita itselleni, niin Roonan oma voisi olla aika vahvoilla. Näihin seikkoihin kun sitten lisätään sekä fantasia-aineksia että ihan normaalia nykypäivän nuorten elämää niin oikein näppärä ja tasapainoinen paketti on kasassa!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Ensimmäinen lause: Metsä oli vanha.

Ulkoasu: Sopivasti näyttävä kansi vangitsee katseen aika hyvin! Kannen kuvitus: Riikka Nikko.

Kustantaja Haamu 2015, 149 s.

Terry Pratchett: Velhous verissä

Näkymättömän yliopiston velhot valmistautuvat juhlimaan uutta Arkkikansleria kun paikalle ilmestyy pikkupoika, joka sattuneesta syystä on erittäin voimakas velho, ja aikeissa ottaa Kiekkomaailman valtaansa. Se tietää taas maailmanpelastushommia Rincewindille, joka ei asiasta erityisemmin ilahdu. Hänen seuraansa päätyvät Cohen Barbaarin tytär Conania, joka on vahvasti isäänsä tullut, sekä itseoppinut (aiheeseen on tarjolla opaskirja), ihan vastikään barbaarisankariksi ryhtynyt Nijel, jolla saattaa vielä olla hieman treenaamisen varaa.

Kiekkomaailma-kirjat ovat niitä joista ei aina niin meinaa uutta sanottavaa löytyä, mutta kyllähän tämä taas viihdytti ja naurattikin. Pidin varsinkin Conaniasta, jossa yhdistyvät kliseinen, uhkea ylivoimainen sankaritar ja pratchettmaiseen huumoriin sopivat ominaisuudet. Kuolemakin ilmaantuu paikalle muutaman kerran, mikä tässä yhteydessä on aina piristävä juttu. :)

Ensimmäinen lause: Olipa kerran mies, jolla oli kahdeksan poikaa.

Englanninkielinen alkuteos: Sourcery (1988)

Ulkoasu: Enpä nyt tätäkään kantta miksikään silmäniloksi sanoisi, mutta sopiihan se sisällön henkeen. :)

Suomentanut Mika Kivimäki

Kustantaja Karisto 2002, 308 s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Morren maailmasta tutun Hanna Matilaisen opaskirja Mitä kummaa esittelee monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, jonka määritellään olevan "kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman". Kirjassa käydään läpi spefin historiaa, sen monia scifiin, fantasiaan ja kauhuun lukeutuvia alalajeja sekä kotimaista spefiin liittyvää toimintaa kuten seuroja ja tapahtumia. Lopuksi esitellään sata kirjailijaa, joiden tuotantoon kuuluu spekulatiivista fiktiota. Sitä löytyy välillä yllättävistäkin paikoista!

Sujuvasanaista ja selkeää opasta oli mukava lukea. Melko suuri osa asioista oli itselleni jo ennestään tuttuja, mutta uuttakin tietoa tuli. Varsinkin fandomia ja siihen liittyvää toimintaa käsittelevä osuus selkeytti käsitystäni asiasta, ja esiteltyjen kirjailijoiden joukosta löytyi useita mulle tuntemattomia nimiä.

Mitä kummaa on toimiva perustietopaketti monenlaisille lukijoille. Se sopii spefiin vasta tutustuvalle käsitteitä selkiyttämään, asiasta jo innostuneelle ja fandomin toiminnasta kiinnostuneelle tai vaikka sellaiselle jonka työn puolesta on hyvä olla kartalla kirjallisuuden suuntauksista. Vähän kokeneemmatkin spefin lukijat voivat löytää hyviä kirjavinkkejä.

Ulkoasu: Kansi on sopiva yhdistelmä tyylikkyyttä ja mystisyyttä ja hyvältä kirja näyttää sisäpuoleltakin. Taitto: Pentti Nuortimo, kansi: Jussi Jääskeläinen, kuvat: Unholyvault/Dreamstime.com.

Kustantaja Avain/BTJ 2014, 182 s.

Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kahdeksasluokkalainen Alva viihtyy ilman ystäviä, tarkkailee ympäristöään muistaen yksityiskohdat valokuvantarkasti ja haluaa aina tietää pakoreitit epämääräisen pelkonsa vuoksi. Hänen kolmesta ensimmäisestä elinvuodestaan ei tiedetä mitään. Sitten hän tapaa Niden, joka lupaa viedä Alvan sinne minne tämä todella kuuluu: Alistadiin Helsingin alle. Sinne päätyy myös Alvaan ihastunut rinnakkaisluokkalainen Joel, joka näkee Alvan ja Niden kummallisen katoamisen maan alle.

Jostain olin kehittänyt sellaisen käsityksen että tämä olisi enemmän uuskummaan vivahtava, ja runsas kansaperinteen hahmojen esiintyminen tuli yllätyksenä. Mutta ei huonona ollenkaan! Turtschaninoff käyttää kyseisiä hahmoja mukavan raikkaasti. Vetehisen ratsu varsinkin oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kirjan luettuani vierastan kyllä vähän käännöksen Alistadi-nimitystä, joka on turhan slangimainen sopiakseen paikan henkeen. Alkutekstissä käytössä on kai (?) kirjan nimenäkin toimiva Underfors, jota toki on aika mahdotonta suoraan kääntää.

Dialogi tuntui aluksi vähän tönköltä, mutta taisi siitä ennen pitkää sujuvoitua koska en ainakaan muista sen enää häirinneen. Esimerkkinä kuitenkin repliikki sivulta 120: Nide tivaa syytä Alvan kauhistuneeseen ilmeeseen, mihin tämä vastaa: "Muuan muistikuva... Minä säikähdin." Kuka, teini-ikäinen varsinkaan, muka käyttää puhekielessä ilmaisua "muuan muistikuva"? Joelin juttelu kaverinsa kanssa sitten taas oli vähän turhankin rempseää. Mutta tosiaan, homma kyllä muuttui luontevammaksi kirjan edetessä.

Tarina rullaa mukavasti eteenpäin ilman suvantokohtia, ja matkan varrella tulee vastaan monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tapahtumapaikatkin osoittautuvat huomattavasti monipuolisemmiksi kuin urbaanin ensivaikutelman perusteella voisi ajatella. Lukiessani pidin tästä aika paljonkin, mutta nyt kun aikaa on kulunut runsas viikko, huomaan kyllä että kirjan lumo on jo ehtinyt jossain määrin haalistua mielestäni. Ei siis ikimuistoinen kokemus, mutta kyllä tämä hyvä kirja on!

Ensimmäinen lause: Niin monta sataa vuotta sitten, ettei kukaan enää pysy laskuissa mukana, eli rauhallinen kansa kultaisella aavikolla, missä taatelit kasvavat.

Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (2010)

Ulkoasu: Hieno! Näyttävä kansi, komeat sisäkannet, kivat fontit ja paperilaatukin tuntuu erityisen mukavalta sormien alla. Kansi: Ea Söderberg, kannen kuvat: Rodeo.fi/Juha Tuomi & Istockphoto, ulkoasun suunn.: Saara Niinikoski.

Suomentanut Marja Kyrö

Kustantaja Tammi 2012, 492 s.

Stephen King: Joutomaa

Musta torni -sarjan kolmannessa osassa Roland löytää edellisessä kirjassa saamiensa matkakumppanien Eddien ja Susannahin kanssa Säteen, reitin joka kulkee maailman laidan metsästä suoraan kohti tornia, vieden heidät matkan varrella rappioituneeseen Ludin kaupunkiin ja arvoituksia rakastavan Blaine-junan luo. Samalla Jake etsii New Yorkissa maailmojen välistä ovea päästäkseen takaisin Rolandin luo ja saadakseen mielensä taas kokonaiseksi. Häntä raastaa kahtia sama paradoksi kuin Rolandiakin, jakautunut menneisyys jonka toisessa versiossa Jake kuoli, toisessa ei.

Enpä tunnu joka osasta erikseen keksivän mitään uutta sanottavaa, mutta kylläpä oli nautinnollista taas pidellä käsissään kirjaa jota teki mieli vain lukea, lukea, lukea koko ajan. Edellisen osan loputtoman rannalla vaeltamisen jälkeen tämä tuntui taas vauhdikkaammalta, ja jäi vielä sellaiseen kohtaan että neljäs kirja vetää puoleensa aika vahvasti! Ah, King ja sen mielikuvitus ja tarinankertojan lahjat!

Ensimmäinen lause: Susannah piteli kolmatta kertaa toimintavalmiita ammuksia sisältävää asetta... mutta ensimmäistä kertaa hän veti sen kotelosta jonka Roland oli antanut hänelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Waste Lands. The Dark Tower III (1991)

Ulkoasu: Komea kyllä, mutta ei Blaine tuolta näytä! Se on vaaleanpunainen eikä sillä ole pääkallonaamaa, ja pirullisuus tulee ihan jostain muusta kuin ulkonäöstä. Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suom. julk. Book Studio 1993), 599 s.

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Ilmestynyt suomeksi nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Schildts & Söderströms 2012, suom. Virpi Vainikainen).

Jakob Portmanin tavallinen elämä päättyy hänen isoisänsä väkivaltaiseen kuolemaan ja sen aiheuttamiin painajaisiin. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että isoisän kertomissa tarinoissa syrjäisen saaren orpokodista ja sen merkillisistä asukkaista saattaa sittenkin olla jotain perää.

Kirjan alku tuntui lupailevan kunnon "miksi ihmeessä kidutan itseäni lukemalla tällaisia kirjoja" -kauhua, ja Jakobin tutkiessa ensimmäistä kertaa romahtanutta orpokotia saaren sumuisilla laitamilla olin lähes valmis mönkimään jonnekin piiloon. Nämä ainekset kuitenkin hukattiin nopeasti tarinan lähtiessä aivan toisenlaiseen suuntaan, mikä ehkä juuri sillä hetkellä tuntui helpotukselta mutta pitemmän päälle oli kuitenkin enemmän harmitus. Tällaisenaan ihan ok ja omaperäinenkin fantasiakirja, mutta kun tästä olisi voinut saada niin paljon paremmankin! Viimeiset sata tai 150 sivua lähinnä toivoin että pääsisin jo loppuun. Jatko-osa Hollow City on ilmestynyt tänä vuonna, mutta enpä tunne tarvetta sitä lukea.

Sehän tässä on kyllä hienoa ja ainutlaatuista, että tarina rakentuu vanhojen valokuvien ympärille. Nuo usein varsin häiritsevän tuntuiset kuvat rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Kuvat ovat oikeastaan kirjan parasta antia, ja siksipä kiinnostuinkin kun nyt löysin Ransom Riggsin kotisivuilta tiedon kirjasta nimeltä Talking Pictures, joka keskittyy juurikin vastaaviin vanhoihin kuviin ja niille luotuihin pieniin tarinoihin. Sen voisi vaikka laittaa ostoslistalle!

Ensimmäinen lause: I had just come to accept that my life would be ordinary when extraordinary things began to happen.

Ulkoasu: Ulkoasusta 10+! Mahtavaa, kun kirjoja maltetaan suunnitella upeiksi paketeiksi sisäsivuja, paperilaatua ja kansipaperin alustaa myöten. Suunn.: Doogie Horner, kannen kuva Yefim Tovbisin kokoelmasta.

Kustantaja Quirk 2011, 349 s.