Haruki Murakami: Kafka rannalla

Lukiessani ensimmäisen Murakamini, Suuren lammasseikkailun, totesin että pidin paljon mutta en hurmioitunut samalla tavoin kuin moni muu Murakamia lukenut. Sama meno jatkui osittain edelleen: pidin Kafkasta rannalla vielä enemmän, mutta se kunnollinen lumoutuminen jäi vieläkin saavuttamatta. Osittain olen sen löytänyt jälkeenpäin kun kirja on saanut hautua mielessä. Heti kirjan päätyttyä päällimmäinen ajatus oli kuitenkin enemmän luokkaa "Anteeksi, mutta nyt en ihan ymmärtänyt".

Nautin kyllä kovasti siitä, että Murakamin kirjoissa voi tapahtua mitä tahansa ilman että kirjan henkilötkään tekevät siitä mitään erityistä numeroa. Ihanaa, että on mies joka osaa puhua kissojen kanssa ja että taivaalta voi ryöpsähtää sadekuurollisen verran sardiineja ja makrilleja. Ei kai kukaan Murakamia täysin ymmärrä, enkä toki pidä sitä kirjasta nauttimisen kannalta tarpeellisenakaan, mutta vähän enemmän olisin halunnut saada asioista kiinni.

Poika, joka on valinnut nimekseen Kafka, karkaa siis kotoaan viidentenätoista syntymäpäivänään, päästäkseen kauaksi isästään ja tämän ennustuksesta, jonka mukaan Kafka tappaisi isänsä ja makaisi sekä äitinsä että siskonsa kanssa. Äiti ja sisko ovat lähteneet Kafkan ollessa nelivuotias. Nakata on vanha mies joka lapsena kokemansa oudon onnettomuden seurauksena ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä ajatellakaan kovin monimutkaisesti, mutta on erikoiskykynsä vuoksi hyvä etsimään kadonneita kotikissoja. Hän päätyy Kafkan isän taloon ja lähtee siellä tapahtuvien asioiden takia pois kaupungista, seuraten samaa reittiä kuin Kafka. Kafka ajautuu komeaan kirjastoon ja tapaa nuorena menettämäänsä rakastettua kaipaavan naisen, Nakata taas etsii erikoisilla ominaisuuksilla varustettua kiveä vaikka ei tiedä mitä sillä oikeastaan pitäisi tehdä...

Ehkä tätä kaikkea ja erinäisiä muita seikkoja sitoo yhteen jokin jota en vain tajunnut. Tai sitten ei. Murakami ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. :) Helppolukuinenhan kirja kuitenkin on tekstin tyylin puolesta, ja henkilöiden seurassa kyllä viihdyin. Varsinkin Nakata on hahmo joka varmasti jää mieleen asumaan. Onnistuneita ovat myös Kafkan ja Nakatan seurakseen löytämät henkilöt, kirjastonhoitaja Oshima joka ei ole sitä miltä ensin näyttää ja rekkakuski Hoshino joka tuskin jatkaa loppuelämäänsä ihan samanlaisena Nakatan kanssa viettämiensä päivien jälkeen.

Ymmärryksen puutteesta huolimatta Murakamin luomassa maailmassa on jotain niin vastustamattoman maagista, ettei tarvitse edes miettiä jaksanko jatkaa sen lumouksen tavoittelua vielä hänen muiden kirjojensa parissa. Totta kai! Täytynee kokeilla vähemmän kummallista Norwegian Woodia. Tämäkin jää hyllyyn odottamaan että yritän uudelleen, vielä joskus.

Ensimmäinen lause:"Rahaako sinulla siis on riittävästi?" poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään.

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka (2002)

Ulkoasu: Täydellinen! Utuinen mutta heleän värinen, ja taivaalta sataa kaloja... Päällys: Kazuko Otsuka.

Kustantaja Tammi 2009, englanninnoksesta Kafka on the Shore suom. Juhani Lindholm, 639 s.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kun tuossa toukokuun lopulla oli hetken aikaa mukavan, kesäisen lämmintä, päätin että kesän uusintalukukierrokseni alkaa just silloin ja jatkuu sillä tahdilla, siinä laajuudessa ja niin kauan kuin huvittaa. :) Tartuin siis Robert Holdstockin spefi-klassikkoon Alkumetsä, jonka ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Viisitoista taitaa olla lähempänä.

Herefordshiressä sijaitsevassa ikivanhassa Ryhopen tammimetsässä ajan ja paikan lait vääristyvät ja myyttiset hahmot ruumiillistuvat. Tunkeilijoita torjuvan metsän salaisuuden selvittäminen oli sen laidalla asuneen George Huxleyn pakkomielle, ja hänen kuoltuaan metsän imu tarttuu hänen poikiinsakin.

Eipä kirja ollut tässä välissä huonontunut, oikeastaan taisin pitää siitä nyt enemmän. Luin silloin aikoinaan useammankin Holdstockin kirjan, ja muistan että jokaisen kohdalla joku pieni tylsistyminen tai kiinnostuksen puute taisteli kirjojen maailman kiehtovuutta vastaan, ja mietin aina, haluanko oikeastaan lukea lisää vai en. Kiehtovuus siis silti aina voitti silloinkin, mutta nyt koko tylsistyminen oli tiessään. Kai kirja avautui minulle paremmin tässä iässä.

Mitä siihen kiehtovuuteen tulee, niin metsäfanille parasta on tietysti itse metsä. Metsä jonka ympäri pystyy kiertämään ehkä tunnissa-parissa, mutta jonka sisällä voi vaeltaa viikkoja tai kuukausia pääsemättä silti ytimeen asti. Mutta eivätpä mytagot, myyttien ruumiillistumat, jää juuri jälkeen. Mytologiaa paremmin tuntevalle kirja varmasti antaisi enemmän, mutta tietämättömämpikin pystyy kyllä nauttimaan Holdstockin myyttien hyödyntämisestä. Kaiken kaikkiaan omalaatuisen kekseliäs paketti. En voi väittää olevani mikään spefi-klassikoiden(kaan) asiantuntija, mutta siitä uskallan olla varma että Alkumetsä on ansainnut paikkansa niiden joukossa.

Ensimmäinen lause: Parahin ystäväni!

Englanninkielinen alkuteos: Mythago Wood ( 1984)

Ulkoasu: Päänsisäinen metsä on kansikuvaksi hyvä oivallus! Päällys: Pjotr Tomaszewski.

Kustantaja Karisto 1985, suom. Anja Haglund, 276 s.

Christopher Priest: The Prestige

1800- ja 1900-lukujen taitteen Englannissa kaksi taikuria ajautuu katkeraan kilpailuun. Alfred Bordenin ja Rupert Angierin halu ylittää toistensa esitykset menee lopulta liiankin pitkälle.

Olen nähnyt aiemmin Christopher Nolanin kirjan pohjalta ohjaaman samannimisen elokuvan, jossa Bordenin ja Angierin rooleissa ovat Christian Bale ja Hugh Jackman. Yleensä en oikein enää innostu lukemaan kirjoja, jos olen sattunut näkemään elokuvan ensin (ja senpä vuoksi välttelenkin kiinnostavista, lukemattomista kirjoista tehtyjä elokuvia :), mutta tässä tapauksessa juoni oli sen verran mutkikas etten enää muistanut miten se menikään. Luin siis kirjan, ja katsoin sen päälle elokuvan vielä uudelleen - ja nyt ne ovat päässäni sen verran sekaisin ja toisiinsa limittyneinä että taitavat kiertyä tässä tekstissäkin yhteen ihan väkisin.

Mutta ei se mitään, sillä ne ovat hyvin toisiaan täydentäviä kokemuksia. Kirja koostuu Bordenin ja Angierin päiväkirjamerkinnöistä joissa on paljon taustoitusta tapahtumille, sekä toisesta aikatasosta, jossa heidän jälkeläisensä kohtaavat. Epäsopu on säilynyt sukupolvien ylikin. Elokuva saattaa tuntua paikoitellen pikkuisen sekavalta koska asioista kerrotaan vähemmän, mutta se on kokonaisuutena kuitenkin niin toimiva paketti etteivät pienet epäselvyydet haittaa - en ainakaan muista että olisivat haitanneet ensimmäiselläkään katselukerralla.

Juoneen on tehty melko reippaasti muutoksia, mm. taikureiden kilpailulle on annettu traagisempi syy. Toinen aikataso on pudotettu kokonaan pois, mikä muuttaa myös loppuratkaisun joka kirjassa liittyi juuri siihen myöhempään sukupolveen. Useimmiten ärsyynnyn näin vahvasta kirjan juonen uusiksi kirjoittamisesta, mutta nyt pidän elokuvan ratkaisuja toimivampina. Olisinko samaa mieltä jos en olisi nähnyt sitä ensin? En tiedä. Useimmiten mulle kyllä käy juuri niin, että pidän enemmän siitä versiosta joka on osunut tielleni ensin, oli se sitten kumpi vain.

Niin siis tälläkin kertaa, mutta ansionsa on toki kirjallakin! Päiväkirjamerkinnät näyttävät asiat kiinnostavasti molempien taikurien näkökulmasta, ja - kuten yleensä - kirja vie syvemmälle koko jutun ytimeen. Myös koko viktoriaanisen taikuuden maailma näyttäytyy kirjassa kiehtovampana ja jotenkin "suurenmoisempana". Tämä tieteen ja todellisuuden rajoja reilusti venyttävä tarina ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Ensimmäinen lause: It began on a train, heading north through England, although I was soon to discover that the story had really begun more than a hundred years earlier.

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja kuvakin on hyvin kirjan henkeen sopiva. Kannen kuvat: Getty Images.

Kustantaja Gollancz 2004 (1. julk. Simon & Schuster 1995), 360 s.

China Miéville: The City & The City

(Jostain löysin aiemmin tiedon että tämä olisi ilmestymässä suomeksi mutta nyt en muista mistä! Kertokaa jos törmäätte asiaan... MUOKS: Ilmestyy elokuussa Kariston julkaisemana nimellä Toiset)


Jospa saisin kerrottua edes yhdestä luetusta kirjastakin vielä tässä kuussa! :) Lukemisen kanssa on ollut viime aikoina hiljaista, pääasiassa ihan vaan ajanpuutteen vuoksi. Lisäksi silloinkin kun olisin ehtinyt, uudet kiinnostavat työkuviot ovat pyörineet päässä häiriten keskittymistä, ja niinpä onnistuin kuluttamaan tämän kirjan lukemiseen kokonaiset neljä viikkoa.

Siitä ei siis kuitenkaan voi syyttää itse kirjaa, joka on idealtaan aika omaperäinen: Jossain Euroopan itälaidalla sijaitsee samassa paikassa kaksi kaupunkia, kaupunkivaltiota oikeastaan. Kyse ei ole eri ulottuvuuksista, vaan kaupungit sijaitsevat osittain limittäin ja osittain päällekkäin: yksi katu saattaa kuulua Beszeliin, toinen Ul Qomaan ja kolmas molempiin, jolloin talot sen varrella kuuluvat mikä mihinkin kaupunkiin. Asukkaat saattavat kulkea samoilla kaduilla ja samoissa puistoissa, mutta silti täysin erillään toisistaan: itse asiassa on vakava rikos osoittaa millään tavalla huomaavansa mitään toiseen kaupunkiin kuuluvaa. Vaikuttaa näin selitettynä ehkä väkisin väännetyltä, mutta ei lainkaan tunnu sellaiselta kirjaa lukiessa!

Kun keskeltä yhtenäistä Beszelin aluetta löytyy nuoren naisen ruumis ja alkaa näyttää siltä että se on tuotu Ul Qomasta, etsivä Tyador Borlúlla on edessään juttu joka on erilainen kuin mikään hänen siihen asti tutkimansa. Juoneltaan kirja on toisaalta lähellä perusdekkaria, mutta ympäristö tuo siihen oman kiehtovan lisänsä. China Miéville hallitsee luomansa kuvion loistavasti, sortumatta sen kummemmin sekavuuteen kuin teennäisyyteenkään - kumpikaan ominaisuus ei nimittäin olisi tällaisessa yhteydessä mikään yllätys.

Henkilöt jäivät ehkä pikkuisen etäisiksi ja murhajutun loppuratkaisuun olisin kaivannut vähän enemmän potkua, mutta muuten ei ole moitittavaa. Borlún itsensä osalta loppukin oli sekä toimiva, kiinnostava että ajatuksiaherättävä.

Herra Miéville on mielenkiintoinen tapaus: hän määrittelee itse tuotantonsa "weird fictioniksi" ja pyrkii viemään fantasiaa poispäin kliseisenä ja taantumuksellisena pitämästään tolkienilaisuudesta. Hän on myös kertonut aikovansa kirjoittaa kirjan jokaisesta genrestä, niin että jokaisessa on kuitenkin mukana jokin fantasia-/muu kummallisuuselementti. The City & The City siis on noir-henkinen dekkari, ja hoideltuina ovat myös mm. meriseikkailu ja klassinen western. Kyseessä tuntuu olevan sekä lahjakas että kunnianhimoinen kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon varmasti jossain vaiheessa tutustun!

Ensimmäinen lause: I could not see the street or much of the estate.


Ulkoasu: Ei ehkä mitenkään erikoinen, mutta synkeän tyylikäs ja kirjaan sopiva. Skannaus ei näköjään tee oikeutta kiiltäville kohokirjaimille. Kannen kuva: Anne Laure Jacquart/Arcangel Images

Kustantaja Pan Books 2010 (1. julk. Macmillan 2009), 373 s.