Laurent Gaudé: Hurrikaani

Hirmumyrsky lähestyy New Orleansia. Useimmat pakenevat, mutta kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta ja jotkut eivät edes halua. Vankilan asukit jäävät oman onnensa nojaan, pastori jää auttamaan muita ja tuntee itsensä tarpeellisemmaksi kuin koskaan, vanha nainen aikoo kuolla juuri siellä missä itse haluaa, toinen, nuorempi tuskin tietäisi mihin poikansa kanssa menisi vaikka pystyisikin lähtemään. Ja eräs mies ajaa toiseen suuntaan kuin kaikki muut, kohti kaupunkia, muistettuaan ihmisen jonka näkeminen ehkä saattaisi pyyhkiä pois viime vuosien tyhjyyden.

Gaudé siirtelee näkökulmaa usean kertojan välillä ja laittaa henkilöidensä tiet risteämään odottamattomillakin tavoilla. Hurrikaani raivoaa jättäen jälkeensä valtavaa tuhoa ja alligaattorit valtaavat tulvivan kaupungin katuja, mutta silti tämä kirja kertoo ennen kaikkea ihmisistä. Siitä miksi kukin henkilöistä on sellainen kuin on myrskyn saapuessa, mitä he elämältään toivovat ja millä mielellä he jäävät sitä jatkamaan. Teksti on vahvaa ja kaunistakin. Henkilöistä ihastuin tapani mukaan eniten itsepäiseen vanhukseen. Josephine Linc. Steelsonia voisi kyllä varmaan moittia vähän stereotyyppiseksikin kyseisen ryhmän edustajaksi, mutta ei haittaa!

Kovin pitkäksi aikaa tämä ei taida jäädä mieleen, mutta nautin kyllä lukiessani, kirjan houkuttaessa jatkuvasti etenemään vielä seuraavan ja seuraavan, usein lyhyehkön tekstinpätkän verran.

Ensimmäinen lause: Minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, avasin ikkunan sinä aamuna muiden vielä nukkuessa, vedin ilmaa sisääni ja sanoin: "Täällä haisee narttukoiralle."

Ranskankielinen alkuteos: Ouragan (2010)

Ulkoasu: Kauniin värinen kansi! Kirjastossa on kirjaa päällystettäessä napsaistu pois osa tekijätiedoista, mutta ilmeisesti ainakin suomenkielinen kansi on Satu Kontisen käsialaa.

Suomentanut Maija Paavilainen

Kustantaja Bazar 2012, 219 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Lähes satavuotiaalle Grace Bradleylle vanhainkotiin saapuva kirje saa hänet muistelemaan menneisyyttään jonka hän on yrittänyt upottaa jonnekin ajatustensa taustalle. Nyt kaikki palaa taas elävänä mieleen: Rivertonin kartano jonne Grace meni sisäköksi 14-vuotiaana, kartanon väki, se kuinka heille kävi ja salaisuus, jonka hän on pitänyt sisällään vuosikymmenet.

"Lukuromaani" on kiistelty termi jota kaikki eivät tykkää käyttää ollenkaan, mutta omasta mielestäni sillä on paikkansa ja tällaista kirjaa se ajatuksissani tarkoittaa: romaani jossa on kunnon perinteinen tarina alkuineen ja loppuineen, riittävän paksu ettei heti lopu kesken vaan mahdollistaa uppoutumisen pidemmäksikin aikaa, laadukkaasti viihdyttävä, ei vaikeatajuinen tai raskaslukuinen muttei kevyen höttöinenkään. Liittyy siihen muutakin, hankalammin määriteltävää - jonkin kirjan vain luokittelen sellaiseksi ja toista en. :) Joka tapauksessa kyseessä on mielestäni positiivinen määritelmä, ja Paluu Rivertoniin on lajityypin erinomainen edustaja, sopien arjesta irtautumiseen joko ahmien tai pienempinä annoksina nautiskellen.

Kirja sisältää runsaasti vanhojen aikojen tunnelmaa ja ajankuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Erityisesti luokkayhteiskunnan kuvausta oli kiinnostavaa lukea, ja kehyskertomuksen vanhan Gracen seurassakin viihdyin hyvin. Juonessa henkilöiden välisine suhteineen ja salaisuuksineen on kyllä tyypillisiä genren kliseitä ja ennalta-arvattavuuttakin, mutta eivätpä ne häirinneet. Loppua Morton pohjustaa vähän liikaa tiputellen toistuvia vihjailuja matkan varrelle ja saaden näin lukijan odottamaan jotain supermegadramaattisempaa kuin todellisuudessa on tarjolla. Pidin silti lopustakin, hillitympi ennakkohehkutus vaan olisi saanut sen tuntumaan vielä paremmalta.

Kannattaa lukea jos kartanot ja salaisuudet houkuttavat! :)

Ensimmäinen lause: Viime marraskuussa näin painajaisen.

Englanninkielinen alkuteos: The House at Riverton (2006). Ilmestynyt myös nimellä The Shifting Fog.

Ulkoasu: Kansikin on upean tunnelmallinen! Kannen suunn.: Eduardo Ruiz, kuvat: Hulton Collection/Getty Images & Daniel Arsenault/Getty Images, suomenkielinen kansi: Satu Kontinen.

Suomentanut Helinä Kangas

Kustantaja Bazar 2011, 608 s.

Maratonilla luettua

Pääsin kesäkuussa vihdoin ja viimein kokeilemaan lukumaratonia, kun bloggaajat vetäisivät tämän kesän ensimmäisen kimppamaratonin. Sen verran olen bloggaustahdissa jäljessä että nyt vasta pääsen käsittelemään silloin lukemaani. Lyhyesti näitä jo silloin kommentoinkin mutta tässä vielä edes vähän pitempisanaiset esittelyt. Ensimmäiset kolme viidestä:

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

Johanna Adorjánin holokaustista selvinneet isovanhemmat tekivät kaksoisitsemurhan, koska isoisä oli sairas eikä isoäiti halunnut jäädä yksin. Kirjassa Adorján kuvittelee heidän viimeistä päiväänsä, tutustuu heidän historiaansa vanhojen ystävien kanssa keskustellen ja oppii samalla jotain itsestäänkin.

Vera ja István ovat karismaattinen, kiehtova pariskunta joka on elänyt vuosikymmenet ilmeisen onnellisesti yhdessä, teititellen toisiaan loppuun asti. On asioita, joista he eivät muille puhu, kuten Istvánin aika keskitysleirillä. Heistä lukemiseen liittyi omat surunsa, mutta enemmän se tuntui tuovan hyvää mieltä. Oli myös kiinnostavaa seurata, kuinka kuva heistä hiljalleen muuttui ja rikastui kirjoittajan tutkimusten ja pohdintojen edetessä. Oliko aina hyvin voimakkaana persoonana näyttäytynyt isoäiti sittenkin heikompi kuin juuri kukaan osasi kuvitella, eikö hän tuntenut olevansa mitään ilman miestään?

Rakkaudessa erottamattomat on hyvin eteenpäin vetävää, nopealukuista tekstiä. Hyvä mutta ei mikään ikimuistoinen lukukokemus.

Ensimmäinen lause: Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan.

Saksankielinen alkuteos: Eine exklusive Liebe (2009)

Ulkoasu: En nyt osaa päättää vaikuttavatko tyhjät tuolit tässä yhteydessä kliseisiltä vai juuri sopivilta!

Suomentanut Hanna Kjellberg


Kustantaja Otava 2010, 204 s.

William Shakespeare: Loppiaisaatto

Illyrian herttua Orsino vikittelee kaunista kreivitär Oliviaa, joka ihastuu puhemieheksi lähetettyyn mieheksi naamioituneeseen Violaan, joka on rakastunut Orsinoon... Tähän kun vielä sekoitetaan muita naimakauppojen yrityksiä, tärkeilevän hovimestarin huiputus ja kauniiden kaksosten aiheuttamia sekaannuksia, saa aineksista varmasti näyttämöllä aikaan varsin makoisia lopputuloksia.

Maratonin yhteydessä mainitsin homman menneen lähinnä vain lievästi hihityttäväksi läpiluennaksi. No totta sekin, mutta jälkeenpäin olen hoksannut osaavani arvostaa Shakespearen luomaa hupaisaa juonivyyhteä enemmän kuin ensin ajattelinkaan. Luulen, että tämä toimisi paremmin nimenomaan nähtynä! Pentti Saaritsan käännöshän on kyllä nautinnollinen, siitä kuitenkin piste lukemisen puolelle.

Ensimmäinen repliikki (alku): Orsino: Jos musiikki on lemmen ruokaa, niin soikoon se ylen määrin kunnes haluni saa liian runsaan annoksen ja kuolee.

Englanninkielinen alkuteos: Twelfth Night (1600)

Ulkoasu: Tykkään tämän WSOY:n Shakespeare-sarjan yleisestä ilmeestä ja taitosta! Päällyksen kuva: yksityiskohta Jan Miense Molenaerin maalauksesta Teorbia soittava nuori mies ja citterniä soittava nuori nainen. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Pentti Saaritsa

Kustantaja WSOY 2012, 167 s.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tony Webster saa yllättävän perinnön, joka johtaa hänet vuosien jälkeen ajattelemaan nuoruudenystäväänsä sekä entistä tyttöystäväänsä. Unohdetut muistot palaavat mieleen, näyttäytyvät uudessa valossa ja suhteutuvat niiden syntymisen jälkeen elettyyn elämään.

Hienoa tekstiä, mutta aihe tai henkilöt eivät lopulta jaksaneet suuremmin kiinnostaa. Melko mitäänsanomaton Tony yrittää selvittää asioita ärsyttävän vaikean Veronican kanssa. Ihan sama, mitä sitten, teki välillä mieli hieman turhautuneena todeta. Osasyynsä oli kyllä varmasti ennakko-odotuksillanikin, sillä odotin jotain salaperäisempää ja dramaattisempaa, ja siitä taas ei voi kirjaa sinänsä syyttää. Tekstin tyylistä siis pidin, kyllä Barnes kirjoittaa osaa (Ja kääntäjä Kersti Juva tietysti myös)! Muistamisen käsittelystäkin olisin luultavasti saanut enemmän irti jos olisin päässyt yli henkilöihin tympääntymisestäni.

Ensimmäinen lause: Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:

Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)

Ulkoasu: Muistelen muutaman moittineen kantta laimeaksi, mutta minä tykkään noista voikukanhaituvista! Ne myös sopivat kirjaan oikein hyvin. Päällys: Susanne Dean, kuva: Paul Tomlins/flowerphotos.com.

Suomentanut Kersti Juva

Kustantaja WSOY 2012, 157 s.

Arne Nevanlinna: Marie

Marie Myhrborgh on elänyt jo sata vuotta. Ruumis on väsynyt mutta mieli toimii, lentäen vanhainkodin sängystä kauas muistoihin; lapsuudenperheeseen Strasbourgissa, päätymiseen vasta itsenäistyneeseen Suomeen suomenruotsalaisen kirurgin vaimoksi. Ja vuosikymmenien kaipuuseen omaan kieleen ja kulttuuriin.

Tämäkin oli kirja josta tiesin jo ennakkoon pitäväni. Huomaan usein hurmaantuvani kirjojen paljon kokeneista vanhuksista, eikä Marie ole poikkeus. Hänen elämänsä on ollut pitkä ja yksinäinen. Suurimman osan siitä hän on elänyt Suomessa vähän puolikielisenä, seuranaan aviomies ja tämän suku, joiden kanssa ajatukset ja huumorintajut eivät läheskään aina ole kohdanneet. Poika käy vierailulla harvoin, eivätkä vanhainkodin hoitajat ota huomioon Marien toivetta sijata sänky siten kuin paremmissa strasbourgilaisissa perheissä on aina tehty.

Kerronta on välillä tajunnanvirtaista, siirtyen sujuvasti muistoista hoitajien tekemisiin, välillä suoraviivaisempaa, välillä taas tapahtumat ja ajatukset lukijan ylle vyöryttävää:

"Marie pelästyi ja kysyi kuka te olette, Gabriel vastasi toinen, ja sinä olet Marie, miehessä oli samaa näköä kuin Guillaumessa, mutta nuorempi, musta tukka, yllättävän punaiset huulet mustan parran keskellä, valkoiset hampaat, muut miehet ovat saunassa, en minä välitä istua verannalla pitämässä kiinni omasta jalasta ikään kuin se haluaisi lähteä karkuun, ja Marie kertoi kuinka pelkäsi ensimmäisellä kerralla mennä löylyyn, koska luuli, että täytyy istua kiukaan päällä, molemmat nauroivat, ja Gabriel sanoi, että tule Marie, mennään minun lapsuuteni sileille kallioille ihailemaan kuinka aurinko putoaa mereen kuin vereen kastettu pallojuusto ja otti häntä kädestä, mennäänkö uimaan, mennään vaan, riisutaanko vaatteet, riisutaan vaan, ja Marie ajatteli että ah, onko maailmassa mitään kauniimpaa kuin alaston ihminen."

Ja kaikki toimii, sopien hyvin yhteen. Tajunnanvirtaa usein vierastan, mutta en tässä.

Kirjan jokaisen osan päättää päiväkirjamerkintä, joiden kirjoittajan yhteys Marieen paljastuu lopussa. Vaikka ne toisaalta kiinnostavia olivatkin, ne silti tuntuivat vähän ylimääräisiltä ja lisäarvoa tuomattomilta. Kyllä Marie olisi riittänyt yksinäänkin.

Marie on muistoja ja muistamista, unohtamistakin, Euroopan historiaa, ulkopuolisuutta, aistimuksia ja luokkaeroja. Yksi on ylpeä kalastajasuvun juuristaan, toinen ajattelee aivan toisin. Joku edeltäjä on lisännyt Myrborg-nimeensä ne h-kirjaimet että kuulostaisi hienommalta. Kokonaisuuteen sulautuu ranskaisuutta, saksalaisuutta, suomalaisuutta, suomenruotsalaisuutta, venäläisyyttäkin. Kirjan kehystarina kattaa Marien elämästä vain yhden päivän, mutta miten paljon siihen mahtuukaan kun antaa ajatusten vaeltaa!

Luin tämän osana Morren Kuusi kovaa kotimaista -haastetta. Upeaa, että kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy tällainenkin helmi. Suosittelen!

Ensimmäinen lause: Hän herää aamulla kuudelta ja pujottautuu ulos lakanoiden välistä.

Ulkoasu: Kaunis, ja ihan oikean värinen. Päällys: Kristina Segercrantz.

Kustantaja WSOY 2008, 7. painos, 288 s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Sophia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä kanssa kesänsä Suomenlahden saaressa. Kesäkirja on kollaasi eri kesien tapahtumia, tunnelmia ja hetkiä vailla kronologista järjestystä, mutta silti täydellisen yhtenäinen.

Tämä on kirja, jonka kerran luettuaan lukee todennäköisesti uudelleenkin. Kirja, joka jää hautumaan mieleen. Parhaimmillaan kenties luettuna maistellen. Luin ensimmäisen puolikkaan putkeen tavoittamatta kunnolla sitä mikä tästä oikein tekee niin hienon, mutta kun pidin vähän taukoa ja annoin kirjalle aikaa elää mielessäni, löysin kuin löysinkin jatkaessani Kesäkirjan taian.

Kokonaisuus on upea: saaren ajattomuus ja kirjan sivuille vangittu kesän tuntu kaipaavat mausteekseen kipakkuutta, ja sitä kyllä löytyykin Sophian ja isoäidin ystävyydestä. Ja kun kaikki on vielä kirjoitettu sillä yksinkertaisen viisaalla tyylillä, joka on Tove Janssonilla ihan omanlaisensa, niin mitä sitä nyt muuta enää pitäisi vaatia.

Ensimmäinen lause: Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut.


Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken (1972)


Ulkoasu: Kansikuva olisi täydellinen vaikkei edes olisi Toven itsensä maalaama, mutta kun se on, niin se on vielä täydellisempi. :)


Kustantaja WSOY 2006, 6. painos, suom. Kristiina Kivivuori, 143 s.

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Jacob on yhdeksänkymmenen. Tai ehkä yhdeksänkymmenenkolmen, kuka näitä enää laskee. Jalkojen toimimisessa on toivomisen varaa mutta mielessä ja kielessä riittää yhä potkua, ja elämä vanhainkodissa kiukuttaa: ruoka on mössöä ja hoitajat ryntäävät kumipohjat nirskuen auttamaan silloinkin kun ei olisi tarvetta.

Kun Jacob näkee sirkuksen pystyttäneen telttansa läheiseen puistoon, hän alkaa muistella nuoruuttaan ja omia sirkuksessa vietettyjä vuosiaan. Päädyttyään hyppäämään sirkusseurueen junaan hän löysi paitsi töitä, myös ihastuksen, hevosten kanssa esiintyvän Marlenan, joka kuitenkin oli naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa.

Pidin erityisesti vanhasta Jacobista kaikessa itsepäisyydessään ja turhauduin vanhainkodin touhuun yhdessä hänen kanssaan. Kirja herättikin monia ajatuksia vanhenemisesta. Mutta kiinnostava oli myös sirkusmaailma, jossa glamour yhdistyi karuuteen ja tarkkaan nokkimisjärjestykseen. Vaikka välillä tapahtui ikäviäkin asioita, niin lopulta tarinasta jäi hyvä mieli. Pari juonenkäännettä oli arvattavissa ennalta mutta eipä se haitannut. Ja loppuratkaisu ainakin pääsi yllättämään! :)

Ensimmäinen lause: Grillin punavalkoisen katoksen alle oli jäänyt vain kolme henkeä: Grady, minä ja kokki.


Englanninkielinen alkuteos: Water for Elephants (2006)


Kustantaja Bazar 2008, suom. Anna-Maija Viitanen, 363 s.