Lyhyesti: Liukkonen, Fournier, Carter & Bank

Bloggausjonon venyminen häiritsee mielenrauhaa, joten otetaan pika-arviot kehiin.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kun Vietnamissa syttyy sota, Lien vie poikansa Dungin luostariin ajatellen tämän olevan siellä paremmassa turvassa. Ja niin hän onkin, mutta sillä on hintansa; äidin ja pojan elämät lähtevät eri teille. Sota muuttaa myös amerikkalaisen sotilaan Carverin elämän. Vaikka hän palaa kotiin, päänsä sisällä hän käy yhä sotaa, eikä tavallinen perhearki onnistu loputtomiin sillä tavalla.

Romaanissa vietnamilaisen kylän kauneus, vanhat tarinat ja buddhalainen seesteisyys yhdistyvät sotilaiden kuvottavaan väkivaltaan. Amerikkalaiset raiskaavat ja tappavat silmittömästi, järjettömästi. Voisin havainnollistaa sitä siteeraamalla - sopivia katkelmia olisi runsaasti tarjolla - mutta en edes halua. Tuollaistako se tosiaan on ollut?

Kirja ei kolahtanut ihan niin kovaa kuin odotin, mutta todella hyvä se on silti.

Ensimmäinen lause: Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni.

Kustantaja WSOY 2013, 221 s.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?

Fournierin kaksi poikaa diagnosoidaan kumpikin vuorollaan kehitysvammaiseksi. Isä joutuu luopumaan monista haaveistaan siitä, mitä tulisi joskus poikiensa kanssa tekemään. He eivät opi koskaan lukemaan, mutta siitä huolimatta, vuosien päästä kun Mathieu on jo kuollut ja Thomas laitoksessa kulkemassa pää pilvissä, hän haluaa silti lahjoittaa heille kirjan - sellaisen, joka kertoo heistä itsestään. Se sisältää rankkaa huumoria, turhautumista, tunnustuksia vajavaisuudesta vanhempana, ja kaiken alla paljon rakkautta kahteen poikaan joista osuvimman diagnoosin lausui lastenhoitaja toruessaan heitä tuhmuuksista: teillähän on päät heinää täynnä. Se on myös puolustuspuhe ihmisarvolle sekä sille, että jos lapsi tekee jotain hassua, kyllä sille voi nauraa siinäkin tapauksessa että lapsi sattuu olemaan vammainen.

Ranskankielinen alkuteos: Où on va, papa? (2008)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2009, 126 s. 

Angela Carter: Saints and Strangers

Kansantarinoista, synkeydestä ja kuuluisien kirjailijoiden elämistä aineksensa kerääviä novelleja. Päähenkilöinä mm. kirvesmurhaaja, intiaaniheimon luota kodin löytävä prostituoitu ja runoilijan orjansukuinen rakastajatar. Angela Carter tuntuu olevan mulle hankala tapaus. Kirjat kuulostavat ihan loistavilta, omalaatuisen kutkuttavilta, mutta sitten lukiessa saan vain hetkittäin kiinni siitä, mikä hänen tekstissään on niin arvostettua. Jäi tästä nyt kuitenkin enemmän käteen kuin jokunen vuosi sitten lukemastani Maagisesta lelukaupasta. Teksti kulkee kyllä hienosti - jos englannin nyanssien tajuni olisi parempi, ehkäpä ymmärtäisin kuinka hienosti. Ja löytyihän niitä hienouksia sentään sisällöstäkin, vaikken vieläkään Carteria oikein omakseni ottanut.

Kustantaja Penguin 1994 (1. julk. Chatto & Windus 1985), 125 s.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Romaanin ja novellikokoelman välimaastossa liikkuva teos sisältää tarinoita Janesta, hänen perheestään ja miehistään, välillä vähän naapuriin kurkaten. Melissa Bank esittelee mielenkiintoisen valikoiman parisuhteita omine kiemuroineen. Fiksua viihdettä, varustettuna hauskalla, napakalla dialogilla ja vakavammillakin aiheilla. Tätä oli mukava lukea! Käännöskin on hyvä. Ja hauskaa, että Jane on ammatiltaan kustannustoimittaja! Kirjailijoita vilisee kyllä päähenkilöinä liiankin kanssa, mutta kustiksia harvemmin.

Englanninkielinen alkuteos: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999)

Suomentanut Titta Leppämäki

Kustantaja Otava 1999, 334 s.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (äänikirja)

Pikkupoikana Aslak oli iloinen lapsi joka sai kaikki muutkin hymyilemään. Ensimmäisenä koulupäivänään hän tiesi, että kaikilla muilla on jo kaveri. Monin yksinäisten vuosien jälkeen hänestä on tullut nuori mies, joka kiipeää Helsingin keskustassa rakennuksen katolle ja alkaa ampua.

Kun aika loppuu sijoittuu noin viidentoista vuoden päähän. Sen tulevaisuudenkuva on epämukavan realistinen. Ilmastonmuutos etenee edelleen ja tarpeelliset ratkaisut odottavat tekemistään. Romanikerjäläisten lisäksi kadulla näkee suomalaisiakin vanhuksia. Voisiko niin todella käydä?

Enimmäkseen äänessä on Aslakin äiti Laura, joka pitää luentoa ilmastokatastrofista sinä iltana, jolloin sellainen palapelin palanen, josta hän ei voi puhua kenellekään, tuntuu loksahtavan kohdalleen. Hän on miehensä Eerikin kanssa yrittänyt jo pitkään tarjota apua pojalleen, joka ei ota sitä vastaan. Laura tietää jonkin olevan vialla, ja sitten, sinä iltana poliisit odottavat häntä. Välillä kertojana on Somaliassa lääkärinä työskentelevä isosisko Aava, joka myös aavistaa jo kuulleessaan uutisen ampumisesta ja miettii syyllisenä omaa lähtöään ja Aslakin jättämistä.

Aina rakkaus ei riitä. Aivan tavallisten, hyvien vanhempien tavallisesta lapsesta voi kasvaa tappaja. Romaanissa on monta vaikuttavaa asiaa, mutta ehkä eniten vaikutuin Hirvosen piirtämästä Aslakin muotokuvasta. Hän on kaukana pahasta. Surua, yksinäisyyttä, ahdistusta, ja sitten viimein, joku jonka kanssa on samalla aaltopituudella...

Äänikirjan loppuun kuuntelemisesta on jo kuukauden verran joten kaikki ei ole enää tuoreimmassa muistissa, mutta kyllä tämä erinomainen ja rintaa puristava kirja on. Ville Tietäväisen taiteilema kansikin on samaa sarjaa. Krista Putkonen-Örn äänikirjan lukijana oli vähän turhankin herkkävireinen ja nosti repliikkien loppuja hieman häiritsevästi, mutta tottuipa tuohonkin taas kuuntelun edetessä.

Kustantaja WSOY 2015, 6 h 39 min

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

Herman Koch: Illallinen

Tunnettu poliitikko ja todennäköinen seuraava pääministeri Serge Lohman, hänen vaimonsa Babette, Sergen pikkuveli Paul ja tämän vaimo Claire ovat kalliissa ravintolassa illastamassa. On tapahtunut jotain heidän teini-ikäisiä lapsiaan koskevaa, josta on tarpeen keskustella.

Näkökulma on Paulin, ja aluksi lukijan onkin helppo olla hänen puolellaan, ärsyyntyen veljen pätemisestä ja annoksia pikkurillillään osoittelevan hovimestarin selostuksista. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, millainen Paulin oma historia on ja miten Claire siihen vaikuttaa suhtautuvan. He tuntuvat tosiaan sopivan toisilleen, mikä yleensä on iloinen asia, mutta tässä tapauksessa jotenkin...pöyristyttävää. Kirjan päätyttyä jäin kulmiani kohotellen ajattelemaan että ohhoh, jopas...jopas nyt jotakin.

Paulin ajatuksissa toistuu Anna Kareninan kuuluisa aloitus: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Paul on päättänyt pitää oman perheensä onnellisten joukossa, mitä se sitten vaatiikin. Ihan tavanomaiseksi onnellisuudeksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Moraaliset ongelmat eivät ole kaikille ongelmia ollenkaan.

Vaikutuin Herman Kochin karmaisevasta psykologisesta tarkkanäköisyydestä, pidin kirjan jaottelusta ruokalajien mukaan ja Sanna van Leeuwenin käännöstäkin oli ilo lukea. Tykkäsin siis, mutta jostain syystä en silti tunne mitään välttämätöntä tarvetta lukea lisää Kochia. Katsotaan, tuleeko muihin jossain vaiheessa tartuttua.

Ensimmäinen lause: Menimme syömään ravintolaan.

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner (2009)

Ulkoasu: En olisi tätä kannen perusteella valinnut luettavakseni, mutta nyt jälkeenpäin täytyy myöntää että jollain tapaa tuo sopii tunnelmaan.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kustantaja Siltala 2012, 340 s.

Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Arminille ja Ellenille selviää lapsettomuusklinikalla, että Armin on hedelmätön. Ensin tulee hölmistynyt epäusko. Eihän asia niin voi olla! Arminillahan on kolmetoistavuotias poika! Lapsen äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin eikä ole enää vastaamassa kysymyksiin.

Armin katsoo Bota, jonka on kasvattanut omanaan, eikä enää tiedä mitä ajatella. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Miksi, missä, miten, ja ennen kaikkea: kuka?

Luettuani Rakkauden hedelmän joskus runsaat kymmenen vuotta sitten kirja päätyi suosikkilistalleni. Sittemmin olen halunnut palata tähän ja tarkastaa, vieläkö mahdan olla samaa mieltä. Vanhojen suosikkien uudelleenluku on toki välillä riskialtista puuhaa, mutta nyt ei kuitenkaan ollut sillä tavalla nostalgisen rakas kirja kyseessä, että mahdollinen pettymys tipauttaisi turhan korkealta.

Ja niinhän siinä kävi että kirja oli nykyisen minun mielestäni ihan vaan sellainen normaalin hyvä. Aihe on kyllä kiinnostava ja mukavaa tätä nytkin oli lukea vaikkei kirja enää tosissaan sytyttänytkään. Kerronnassa vaihtelevat Arminin muistot Bon elämän varrelta ja yhteisistä vuosista pojan äidin Monikan kanssa, nykyhetken tuskailu ja salapoliisityö lapsen alkuperän selvittämiseksi sekä yleisemmät ajatukset ja faktatiedot isyydestä. Muistin lopussa selviävän asian ja saatoin lukea joitakin kohtia sen tiedon valossa, mutta huomasin silti välillä tempautuvani tekstin mukaan ja epäileväni yhdessä Arminin kanssa. Henkilöt olivat kyllä kiinnostavampia kuin muistinkaan. Heidän suhtautumisensa moniinkin asioihin tuntui olevan aika hollantilaisen vapaamielistä. :)

Ensimmäinen lause: Ajamme vaiti sairaalaan.

Hollanninkielinen alkuteos: De Passievrucht (1999)

Ulkoasu: Tykkään epätavallisista kuvakulmista, joten kyllähän tuo kelpaa oikein hyvin. Sekin miellyttää, ettei kirjassa käytetty fonttikaan ole kaikkein tavanomaisin. Graafinen muotoilu: M-L Muukka.

Suomentanut Titia Schuurman

Kustantaja Gummerus 2002, 268 s.

Leena Paasio: Melkein äiti

Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.

Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.

Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.

Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.

Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.

Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!

Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!

Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?

Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa natsi-Saksasta paenneeseen perheeseen. Aiemmin opettajana työskennellyt isä päätyy pikkukaupungin haudankaivajaksi, ja kylmä mökki, katkeruus uutta kotimaata ja sen ihmisiä kohtaan ja tulevaisuudennäkymien puuttuminen nujertavat vanhemmat vuosien mittaan. Rebeccan lapsuus päättyy tragediaan, eikä onnea löydy avioliitostakaan.

Tämä ensimmäinen Oatesini oli kyllä oikein hyvä muttei ihan napakymppi kuitenkaan. Kerronta on taidokasta ja tarkkanäköistä, siirtolaisten kohtaamat vaikeudet tulevat hyvin esiin ja monin paikoin teksti saa lukijan elämään koskettavasti mukana Rebeccan koettelemuksissa. Varsinkin lapsuusvuosina, joiden aikana tyttö haluaisi niin kovasti miellyttää pelottavaa isäänsä (joka kyllä vielä jossain synkän mielensä pohjalla tunnistaa tytärtä kohtaan tuntemansa rakkauden pilkahduksen mutta sen ilmaiseminen on jo ajat sitten käynyt mahdottomaksi) ja myöhemmin Rebeccan joutuessa suojelemaan omaa poikaansa. Loppua kohti mielenkiintoni alkoi kuitenkin vähän hiipua ja Rebecca tuntua etäisemmältä. Vähän vähäisempikin sivumäärä olisi riittänyt tarinan kertomiseen. Loppuosasta vielä asiaa spoilausvaroituksen kera:

Olisin kaivannut loppuun vielä jotain käännettä, joka olisi ikään kuin sulkenut ympyrän, edes sitä että Rebecca olisi viimein kertonut koko tarinansa jollekin. Miehelleen, tai vielä mieluummin pojalleen, jolla sentään olisi oikeus tietää mistä on peräisin. Tai olisi vaikka tunnustanut veljelleen, että oli juuri se joksi tämä häntä luulikin. Nyt kirjan loppuosa jäi turhankin rauhalliseksi lasketteluksi kohti päätöstä josta ei jäänyt käteen muuta kuin kiusallisen ripustautuva kirjeenvaihto vastahakoisen serkun kanssa. Taisihan siinä Rebeccan sisäisiä kamppailuja ynnä muuta olla, mutta en sitten varmaan lopulta ollut riittävän kiinnostunut hänestä henkilönä, jotta se olisi riittänyt sisällöksi. Toki esimerkiksi Tignorin ilmaantuminen jostain nurkan takaa olisi ollut sen verran ennalta-arvattava käänne että ehkäpä Oates on sellaisen yläpuolella ja minä en vain osaa riittävästi arvostaa hänen ratkaisuaan. :)


Ensimmäinen lause: "Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon."

Englanninkielinen alkuteos: The Gravedigger's Daughter (2007)

Ulkoasu: Kaunis, ja sopii kyllä tähän! Kannen kuva: Ralph Del Pozzo.

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), 678 s.

Lionel Shriver: Poikani Kevin

"Kun nousin tavalliseen tapaan puoli seitsemältä huhtikuun 8. päivänä vuonna 1999, minulla ei ollut vielä tarvetta kursivoida sen viikonpäivän nimeä."

Eva ja Franklin ovat onnellisesti naimisissa ja tyytyväisiä elämäänsä. Sitten syntyy Kevin, lapsi johon ei saa kunnollista kontaktia ja joka tuntuu jo pikkuvauvana halveksivan koko maailmaa ympärillään. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Kevin on ollut kaksi vuotta vankilassa tehtyään hirvittävän rikoksen ja Eva kirjoittaa kirjeitä Franklinille, josta se torstai on hänet myös erottanut, käyden läpi kaikkea tapahtunutta ja yrittäen ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi.

Onko Kevin tosiaan paha luonnostaan vai olisiko suurempi äidinrakkaus tehnyt hänestä toisenlaisen? Olisiko muuttanut asioita, jos Franklin olisi tukenut Evaa eikä sokeasti aina vain pitänyt Kevinin puolta? Yksi Shriverin luoman kuvion hienouksista on siinä, että sen voi tulkita monin tavoin. Oma tulkintani on se, että mikään, mitä Eva olisi saattanut tehdä, ei olisi muuttanut Keviniä. En sanoisi häntä varsinaisesti pahaksi, mutta pahantahtoiseksi kyllä, kuten Evakin poikaansa jossain kohtaa kuvaa. Ja sitä paitsi loppu (joka on hieno) tuntuu todistavan Evan täysin kykeneväksi rakastamaan Keviniä.

Frankliniin olin enimmän aikaa kohtuullisen ärsyyntynyt. Olisi hän sentään joskus voinut edes raottaa silmiään todellisuudelle. Mutta ehkä Kevin vain oli liian hyvä siinä mitä esitti isälleen. Puolen välin paikkeilla nyppi melko pahasti myös pikkupoika-Kevin njännättelyineen. Arveluttavaa tai ei, niin melkein teki mieli hurrata silloin kun Evalta lopulta, kerrankin, meni hermot. Teini-Kevin sen sijaan jaksaisi kiehtoa varmaan loputtomasti. Siinäpä on kaikessa puistattavuudessaan todellisella taidolla luotu hahmo, jonka pinnan alle haluaisin välttämättä päästä porautumaan oikein kunnolla.

Samalla tavoin en järkyttynyt kuin monelle muulle tuntuu tämän kanssa käyneen, mutta kyllähän tämä hätkäyttää ja herättää monenlaisia ajatuksia mm. lapsista, vanhemmista ja kasvatuksesta. Eikä tätä ainakaan ole helppoa unohtaa.

Ensimmäinen lause: Rakas Franklin
En oikein tiedä, miksi haluan kirjoittaa sinulle pienestä vastoinkäymisestä, jonka koin tänään iltapäivällä, mutta nyt kun emme enää ole yhdessä taidan surra kaikkein eniten sitä, etten voi enää selostaa töistä palattuani päivän sattumuksia sinulle kuin kissa, joka laskee pyytämänsä hiiret isäntänsä jalkojen juureen.

Englanninkielinen alkuteos: We Need to Talk About Kevin (2003)

Ulkoasu: Ehkei tässä nyt varsinaista vikaakaan ole, mutta tuskin olisi kannen perusteella valikoitunut luettavakseni.

Suomentanut Sari Karhulahti

Kustantaja Loisto/Avain 2008, 2, painos (1. painos 2006), 544 s.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Klarissa Laine muuttaa miehensä ja kahden pienen lapsensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Jo lapsena Klarissa on nähnyt unia naisesta, joka etsii hädissään tytärtään. Bostonissa nuo unet juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta Corinnesta palaavat, laajentuvat ja muuttuvat entistä todellisemmiksi.

Aika mennyt palaa on Kirjava kammari -blogin kirjoittajan Karoliina Timosen esikoisromaani. Kirjaa on käsitelty monessa blogissa ja olen näitä arvioita myös lukenut ahkerasti, joten tiesin kirjasta etukäteen melko paljon. Onneksi ei yhtään silti tuntunut että olisin tiennyt liikaa!

Pari asiaa kuitenkin vähän arvelutti etukäteen. Ensinnäkin se, etten yleensä pidä siitä että kirjassa käsitellään paljon unia, ja tässähän niitä on. Mutta onneksi kirjallinen uni-inhoni kohdistuu lähinnä sellaisiin symbolisiin uniin, joissa näkyy kaikkea kummallista jonka perusteella henkilö vaikkapa oivaltaa ratkaisun miettimäänsä ongelmaan. Klarissan unet taas ovat suoria realistisia kohtauksia Corinnen elämästä, ja luin niistä erittäin mielelläni.

Toinen epäilys kohdistui kirjan keskeiseen ideaan, jonka ajattelin ehkä olevan vähän turhan rajatieteellinen makuuni. Se kuitenkin istui kirjaan sen verran hyvin (ja oli jopa esitetty aika vakuuttavasti) että antauduin vain tarinan vietäväksi liikoja miettimättä.

Helppoa oli antautuakin, sillä tarina tempaisi mukaansa jo alussa. Pidin kirjan rakenteesta, jossa Klarissaa ja Corinnea käsittelevät lyhyet luvut vuorottelevat. Aina piti lukea vielä yksi, ja vielä... Päädyinkin ahmaisemaan kirjan parissa illassa.

Pidin molemmista naisista, ja heidän osuutensa tuntuivat tasapainottavan hyvin toisiaan. Moni tuntuu ärsyyntyneen Klarissaan joka ei saanut toteutettua haavettaan kirjoituskurssista koska hänen miehensä Mikael laittoi vastaan. Minä sen sijaan ärsyynnyin Mikaeliin. Kyllä voi olla tympäisevä ihminen! Ei minkäänlaista mielenkiintoa katsoa asioita Klarissan näkökulmasta, ja huono äiti -kommentit ovat halpamaisia iskuja vyön alle. Ajattelen kyllä, että Klarissan olisi pitänyt sanoa vastaan. Itse kun en juurikaan ole äitimyytin vallassa - tunnen olevani ihan tarpeeksi hyvä vaikka syötänkin lapselleni vähän väliä eineksiä ja puheterapeutin lähettämät ärräharjoitukset ovat maanneet koskemattomina ainakin puoli vuotta - olisin epäröimättä karjaissut mielipiteeni päin Mikaelin naamaa. :) Mutta Klarissalle aihe on herkempi, joten hänet on valitettavan helppoa hiljentää sillä. Ei hän sentään haavettaan onneksi kokonaan hylkää, siirtää vain sopivampaan ajankohtaan.

Aika mennyt palaa on sekä viihdyttävä että traaginen. Corinnelle tapahtuu kamalia asioita. Koettujen ahdistuksen ja järkytyksen hetkien ja hirvittävänkin surullisten kohtausten jälkeen kirjasta jäi kuitenkin lopulta hyvä mieli. Koin loppuratkaisun olevan Corinnenkin osalta, kaikesta huolimatta, jotenkin oikea ja sopiva.

Tämä oli virkistävä lukukokemus, koska en ole vähään aikaan lukenut mitään tämäntyylistä. Ideakin on toimiva ja persoonallinen - kerran muistan törmänneeni vastaavaan, mutta tuossakin tapauksessa kirja oli toki muuten erilainen. :) Henkilöt ja heidän ratkaisunsa tuntuvat herättävän paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, joten tämä voisi olla hyvä lukupiirikirja! Toisaalta kirja on kuitenkin sillä tavalla helposti lähestyttävä, että tätä olisi mukavaa suositella myös vaikkapa sellaiselle (naispuoliselle) henkilölle, joka ei ole paljoa lukenut mutta kaipaa hyvää tarinaa.

Kiitos Karoliina, tämä koukutti, kosketti ja ajattelutti!

Ensimmäinen lause: Nainen juoksee hermostuneena huoneesta toiseen.

Ulkoasu: Pidän värityksestä ja talosta, mutta naisen ilmeettömyys vähän häiritsee. Naisen kuva: Yurok Aleksandrovich / ScanStockPhoto, päällys: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Tammi 2012, 279 s.