Elke Schmitter: Rouva Sartoris

Margarethen ensirakkaus päättyi ikävästi, ja sitten hän meni naimisiin tasaisen turvallisen Ernstin kanssa, koska jokuhan sen piti olla. Kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen hän voisi luetella pitkä listan tyhjänpäiväisiä lauseita, jotka on sanottu yhä uudelleen. Vieläkö elämällä olisi tarjolla jotain uutta?

Menneitä vuosia kertaavan kerronnan väliin on sijoitettu nykyhetken välähdyksiä. Niistä selviää, että jotain tosiaan on tapahtunut. Miksi Margarethe ajoi autiota, pimeää katua ylittäneen miehen kuoliaaksi? Kuka se oli?

Rouva Sartoris on jäänyt hyllyyni lukuisista karsintakierroksista huolimatta, koska en yhtään muista mitä siitä pidin aikoinaan ensilukemalla. Täytyi siis lukea kirja uudelleen ja selvittää, vieläkö se on ansainnut paikkansa. Lopputulos: luulenpa, että en jää kaipaamaan. Schmitter kuvaa kyllä taitavasti ihan tavallisen rouvan ahdistusta pienessä elämässään ja kaipuuta johonkin muuhun, ja hyvä jännitekin tarinassa on. Mutta lopulta meni vähän ohi, että mitenkäs asiasta x nyt oikeastaan hypättiinkään ihan muuhun. Siis toisaalta joo, miksikäs ei, mutta...äsh. Tämä on niitä joista jää sellainen olo että olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Kirjaa on kyllä ainakin Saksassa kehuttu, ilmeisesti paljonkin, joten vika oli epäilemättä lukijassa. ;)

Ensimmäinen lause: Katu oli tyhjä.

Saksankielinen alkuteos: Frau Sartoris (2000)

Ulkoasu: Pidän kannen hienovaraisesta vihjailevuudesta.

Suomentanut Tiina Hakala

Kustantaja Otava 2002, 142 s.

Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Arminille ja Ellenille selviää lapsettomuusklinikalla, että Armin on hedelmätön. Ensin tulee hölmistynyt epäusko. Eihän asia niin voi olla! Arminillahan on kolmetoistavuotias poika! Lapsen äiti on kuollut kymmenen vuotta aiemmin eikä ole enää vastaamassa kysymyksiin.

Armin katsoo Bota, jonka on kasvattanut omanaan, eikä enää tiedä mitä ajatella. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Miksi, missä, miten, ja ennen kaikkea: kuka?

Luettuani Rakkauden hedelmän joskus runsaat kymmenen vuotta sitten kirja päätyi suosikkilistalleni. Sittemmin olen halunnut palata tähän ja tarkastaa, vieläkö mahdan olla samaa mieltä. Vanhojen suosikkien uudelleenluku on toki välillä riskialtista puuhaa, mutta nyt ei kuitenkaan ollut sillä tavalla nostalgisen rakas kirja kyseessä, että mahdollinen pettymys tipauttaisi turhan korkealta.

Ja niinhän siinä kävi että kirja oli nykyisen minun mielestäni ihan vaan sellainen normaalin hyvä. Aihe on kyllä kiinnostava ja mukavaa tätä nytkin oli lukea vaikkei kirja enää tosissaan sytyttänytkään. Kerronnassa vaihtelevat Arminin muistot Bon elämän varrelta ja yhteisistä vuosista pojan äidin Monikan kanssa, nykyhetken tuskailu ja salapoliisityö lapsen alkuperän selvittämiseksi sekä yleisemmät ajatukset ja faktatiedot isyydestä. Muistin lopussa selviävän asian ja saatoin lukea joitakin kohtia sen tiedon valossa, mutta huomasin silti välillä tempautuvani tekstin mukaan ja epäileväni yhdessä Arminin kanssa. Henkilöt olivat kyllä kiinnostavampia kuin muistinkaan. Heidän suhtautumisensa moniinkin asioihin tuntui olevan aika hollantilaisen vapaamielistä. :)

Ensimmäinen lause: Ajamme vaiti sairaalaan.

Hollanninkielinen alkuteos: De Passievrucht (1999)

Ulkoasu: Tykkään epätavallisista kuvakulmista, joten kyllähän tuo kelpaa oikein hyvin. Sekin miellyttää, ettei kirjassa käytetty fonttikaan ole kaikkein tavanomaisin. Graafinen muotoilu: M-L Muukka.

Suomentanut Titia Schuurman

Kustantaja Gummerus 2002, 268 s.

Pikakommentteja kesälukemisista

Bloggausta odottavien kirjojen jono on venynyt jo sen verran pitkäksi että nyt täytyy vähän purkaa ruuhkaa! Tällaistakin olen siis kesän aikana lukenut (ja kuunnellut):

Jorma Kurvinen: Susikoira Roi ja karkulainen

Juhannukseksi vuokrattu mökki oli enemmänkin talo, josta löytyi myös muutaman hyllymetrin kokoinen monipuolinen kokoelma luettavaa. Sieltä osui käsiin viimeiseksi jäänyt Susikoira Roi -kirja, joka on kirjoitettu useamman vuoden sen jälkeen kun itse näitä tapasin lukea. Ihan ykkössuosikkisarja tämä ei ollut mutta hyvin muistan näiden parissa viihtyneeni, ja rohkaisin siis mieleni ja palasin nuoruusvuosieni lukukokemuksiin. :)

Tomi ja Roi kavereineen eivät saa joulurauhaa ennen kuin kotoaan karannut teinityttö on löydetty. Vaarallinen vankikarkurikin pitäisi saada kiinni, ja Roihan toki hoitaa asiat kuntoon. Kyllähän tämän parissa hetken viihtyi, vaikka moni asia myös nyppi, kuten epäluontevat sanat ja ilmaisut, Tomin jostain yhtäkkiä ilmaantuvat mukasyvälliset välipohdinnat ja karkaamisen aiheuttaneen riidan hölmö syy, joka oli olevinaan suurikin skandaali. Ei siis mikään erityisen ihastuttavan nostalginen kokemus, mutta siitä silti pisteet Kurviselle, että on hän varmaan saanut useita poikia(kin) houkutelluksi kirjojen pariin.

Ensimmäinen lause: Muutama päivä ennen joulua kolme poikaa, iältään noin neljätoista-seitsemäntoistavuotiaita, ajoi polkupyörillä ruohottunutta, lumetonta pikkutietä kohti joenrantaa.

Kustantaja Otava 2002, 158 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Toinen löytö samaisesta mökkihyllystä. Olen lukenut tämän joitakin vuosia sitten englanniksi (hieman hölmöä sinänsä lukea ranskalaista kirjaa englanninkielisenä käännöksenä kun suomenkielinenkin olisi tarjolla, mutta sattuipa päätymään käsiini) ja nyt ajattelin virkistää muistiani. Onhan tämä omalaatuinen pikku kirja aika ihana ja klassikkomaineensa ansainnut! Erityisesti ihastuin tällä uusintakierroksella yksityiskohtaan jota en ollenkaan muistanut, nimittäin elefanttia sulattavaa boa-käärmettä esittävään piirrokseen, jota tylsät isot ihmiset eivät ollenkaan osaa tulkita. Sitä voisi vaikka käyttää joskus itsekin ihmisten testaamiseen! :D

Ensimmäinen lause: Ollessani kuusivuotias näin kerran hienon kuvan eräässä kirjassa, jonka nimi oli "Aarniometsän tarinoita".

Ranskankielinen alkuteos: Le petit prince (1943)

Kustantaja WSOY 1997, 22. painos (1. painos 1951), suom. Irma Packalén, 95 s.

Jules Verne: Around the World in 80 Days

Ranskalaisten kirjojen lukeminen englanniksi näyttää vainoavan tätä postausta. :) Tämä päätyi luettavaksi oltuaan valmiina lukulaitteessani, ja onkin ensimmäinen lukemani e-kirja. Lukeminen kesti aika kauan koska jaksoin yleensä edetä vain luvun kerrallaan, mutta se johtui uskoakseni enemmän tekstistä itsestään kuin formaatista. Asiaa täytyy testata lukemalla sähköisesti jotain oikein koukuttavaa! Muuten sähkökirjan lukeminen oli ihan mukava kokemus.

Itse kirja ei herättänyt erityisen intohimoisia tunteita mihinkään suuntaan, pitkälti siksi ettei kukaan henkilöistä erityisesti kiinnostanut. Tulipa luettua. Maailman ympäri matkustamisen ajatus tosin jaksaa aina kiehtoa! Montakohan päivää se nykyään vaatisi junia ja laivoja käyttäen?

Piste 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Ensimmäinen lause: Mr. Phileas Fogg lived, in 1872, at No. 7, Saville Row, Burlington Gardens, the house in which Sheridan died in 1814.

Ranskankielinen alkuteos: Le tour du monde en 80 jours (1872)

Kustantaja The Pennsylvania State University 2001, ei tietoa kääntäjästä, 198 s.

Anna-Leena Härkönen: Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia (äänikirja)

Anna-Leena Härkösen tuotanto kuuluu niihin, joita olen pitkään kierrellyt - voisi toisaalta kokeillakin, mutta niin tosissaan ei kiinnosta että uhraisin arvokasta tilaa täpötäydeltä lukulistaltani. Mutta kuten olen aiemminkin todennut, äänikirjoissa on sen verran rajallinen valikoima että työmatkaviihdykkeeksi saattaa helposti päätyä sellaistakin mitä en muuten ehtisi lukemaan. En olekaan pitkään aikaan kuunnellut muuta kuin musiikkia kun ei kiinnostavia kirjoja ole tuntunut löytyvän, mutta kävinpä vaihteeksi tutkimassa kirjaston valikoimaa ja valinta osui Härkösen kolumnikokoelmaan.

Viihdyinkin kyllä hyvin kuunnellen juttuja Euro Disney -vierailusta, täipaniikista ja remonttimiesriippuvuudesta, mutta täytyy myöntää että silmäillessäni nyt luetteloa kolumnien nimistä, en juurikaan muista mistä kussakin oli kyse. Voi kyllä johtua siitäkin, että asiat tuntuvat yleensä ottaen uppoavan päähäni paremmin nähtyinä kuin kuultuina. Muistelen kuitenkin kuulleeni muutamia virkistäviä ja oivaltavia ajatuksia, vaikka en juuri nyt muistakaan mitä ne olivat. ;) Ei kiitos näytti olevan myös tarjolla äänikirjana, voinpa hakea senkin loman jälkeen kuunneltavaksi.

Kaija Kärkinen, jonka lauluäänestäkin pidän, osoittautui lukijanakin miellyttäväksi kuunneltavaksi.

Ulkoasu: Pirteät värit yleensä saavat multa kehuja, ja niin nytkin.


Kustantaja Otava 2013, lukija Kaija Kärkinen, 1 h 58 min

Terry Pratchett: Johan riitti!

Kuulemieni huhujen mukaisesti Kiekkomaailma-sarja alkaa tässä kolmannessa osassaan kerätä entistä paremmin vauhtia, sisältöä ja jäntevämpää juonta.

Johan riitti! tutustuttaa lukijan Muori Säävirkku -nimiseen kipakkaan tuppukylän noitaan. Kylään saapuu kuolemaa tekevä velho, joka aikoo siirtää voimansa perinteen mukaisesti juuri syntymässä olevalle kahdeksannen pojan kahdeksannelle pojalle - jonka vähän liian myöhään havaitaankin olevan tyttö. No, kukaanhan ei ole koskaan kuullutkaan tyttövelhosta, sehän on täysin mahdoton ajatuskin, kuten velhojen perimätieto kertoo. Tai kertoisi, mikäli kukaan olisi koskaan tullut ajatelleeksi moista hömpötystä. Muori yrittää koulia Eskarinasta tuiki tavallista noitaa, mutta kun magia meinaa lähteä lapasesta, ei auta kuin lähteä kolkuttelemaan velhojen oppilaitoksen Näkymättömän Yliopiston portteja.

Kirja oli tosiaan aiempia osia selkeämpi ja siksi entistä helppolukuisempi. Pratchettin huumorin olinkin jo todennut toimivaksi. Tällä kertaa esimerkiksi hihitin vedet silmissä (luettuani kirjaa illalla jokseenkin väsyksissä) Muorin säntäillessä pitkin metsäpolkua yrittäessään käynnistää lainaamansa vanhaa luudanrämää joka vaati mäkilähtöä. Joo, ei kuulosta ollenkaan niin hauskalta tässä mainittuna.

Ensimmäinen lause: Tämä on tarina magiasta, siitä minne se menee ja, mikä kenties tärkeämpää, siitä mistä se tulee ja miksi, vaikka tarina ei väitäkään vastaavansa edes yhteen noista kysymyksistä, saati sitten niihin kaikkiin.

Englanninkielinen alkuteos: Equal Rites (1987)

Ulkoasu: Varsin pratchettmainen, kuten aikaisemmissakin. Kannen kuva: Josh Kirby.

Kustantaja Karisto 2001, suom. Marja Sinkkonen, 253 s.
 

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Vuonna 1937 Amelia Earhart ja hänen navigaattorinsa Fred Noonan olivat maailmanympärilennolla. Tyynenmeren yllä he kadottivat radioyhteyden ja katosivat jäljettömiin. Sen, mitä sitten tapahtui, on kuvitellut Jane Mendelsohn kirjoittaessaan tätä kirjaa.

Kuten mainitsin kesän uudelleenlukusuunnitelmistani kertoessani, tämä on ainakin toistaiseksi ainoa kirja jonka olen kerran pois luovutettuani hankkinut hyllyyni uudestaan. Luin tämä ehkä kahdeksan, ehkä kymmenen vuotta sitten, ja ajattelin että ihan ok kirja mutta ei mitenkään erityinen. Jokin aika sitten kirja osui jossain käsiini ja päädyin selailemaan sitä ja lukemaan vähän alkua:

"Taivas on lihallinen.
Sen iso sininen maha kaartuu veden ylle ja painuu taivaanrannan taakse. Vuosien mittaan tuon näkymän hohto on silmissäni himmennyt, mutta nyt tuntuu kuin näkisin sen ensi kertaa.


Nykyään muistan yhä enemmän. Kuvia, elämääni, taivasta. Toisinaan muistan entisen elämäni, ja se tuntuu äärettömän kaukaiselta. Ainahan se pysyy mieleni sopukoissa osana minua, mutta se ei vaikuta todelliselta. En tiedä onko elämä todellisempi kuin kuolema. Sen tiedän että elämä jota olen elänyt kuolemani jälkeen tuntuu todellisemmalta kuin elämäni sitä ennen.


Tämän minä tiedän: panin elämäni peliin, mutta jätin elämättä."


Silloin en vielä ottanut kirjaa mukaani, mutta mieltä jäi vaivaamaan ajatus siitä että tämä saattaisikin sopia nykyiseen, osittain muuttuneeseen kirjamakuuni oikein hyvin. Lopulta oli pakko käydä huuto.netissä ostoksilla.


Se kyllä kannattikin! Mendelsohn piirtää upean kuvan Ameliasta, aikansa kuuluisimmasta naislentäjästä, joka jo pienenä halusi tulla sankarittareksi, joka pukeutuu nahkaan ja silkkiin huolettomamman tenhoavasti kuin kukaan muu, mutta kantaa sisällään salaista surua. Ja tietysti rakastaa taivasta.


Eniten pidin kirjan ensimmäisestä puolikkaasta, joka käsitteli aikaa ennen maailmanympärilentoa ja lennon alkuosaa ennen katoamista. Sen jälkeen kielestä tuntui katoavan jokin kaunein ja eteerisin vivahde, mutta hienoa se oli sen jälkeenkin.

Tämän luettuani tuntui siltä että uudelleenlukemiset saavat riittää tältä erää, koska alkoi jo tehdä mieli jotain muuta. Luin laatimaltani listalta yhdeksän kirjaa kuudestatoista. Vanhojen tuttujen pariin palaaminen oli mukavaa ja antoisaa, ja varmastikin jatkan ensi kesänä. Minä olin Amelia Earhart oli näille lukemisille erittäin hyvä lopetus! Ja myös todiste fiktion voimasta: kun kirjan lukemisen jälkeen menin kurkkaamaan Wikipediaa lukeakseni tietoja Ameliasta, ja joistakin seikoista kerrottiin siellä eri tavalla kuin kirjassa, ensimmäinen ajatus oli väittää vastaan. Eihän se noin mennyt, kyllä minä tiedän paremmin kun juuri luin ihan Amelian itsensä kertomana! ;)

"Amelia katsoi Noonanin olan yli ikkunasta yöhön ja näki oudot tähtikuviot, autiot ja merkitykselliset, ketjussa kuin jalokivet. Hän halusi elää, mutta hänen mieleensä tuli että saattaisi olla aivan yhtä kaunista kuolla kuin lentää."

Ensimmäinen lause: Taivas on lihallinen.


Englanninkielinen alkuteos: I Was Amelia Earhart (1996)


Ulkoasu: Amelia ja lentokone, mitä muuta sitä voisi vaatia. Kauniit värisävytkin! Kannen kuva: Hulton Getty, kannen suunn.: Liisa Holm.


Kustantaja Gummerus 1997, suom. Marja Alopaeus, 158 s.

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Olen aiemminkin todennut, kai useampaankin kertaan eri yhteyksissä, että nautiskelen Gavaldani mieluiten lyhyessä muodossa. Olen pitänyt kahdesta häneltä lukemastani lyhyestä romaanista, mutta ne kaksi muuta, pidempää, eivät innosta lainkaan edes kokeilemaan. Ehdottomasti parhaita ovat nämä novellit. Gavaldan ranskalaisen keveä, leikittelevä kirjoitustyyli on sellainen, etten usko että viihtyisin sen parissa montaa sataa sivua. Novelleihin se sen sijaan istuu loistavasti!

Ihastuin kokoelmaan jo ensilukemalla joitakin vuosia sitten. Sen jälkeen olen lukenut joitakin yksittäisiä novelleja uudelleen, mutta en koko kirjaa ennen kuin nyt. Ja ihastuin taas uudestaan. En toki yhtä paljon jokaiseen tarinaan, mutta joukossa on kyllä monta helmeä, kuten Pieniä saintgermainilaisia harrastuksia, jossa hymyillään kadulla vastaan käveleville miehille, UÄ jonka kiellän raskaana olevilta tai pikku erehdyksen kamalaksi onnettomuudeksi muuttava Päivän pääuutinen.

Pidän siis Gavaldan tyylistä. Monessa novellissa henkilöt heräävät eloon ihan huomaamatta. Myös aiheiden ja tunnelmien moninaisuus miellyttää; osan kyllä muistin, mutta muuten en olisi osannut aavistaakaan mitä seuraava tarina saattaa pitää sisällään, tai miten alkava tarina etenee.

Tätä voisin suositella vaikkapa sellaiselle joka vierastaa novelleja mutta haluaisi vähän kokeilla ja maistella!

Ranskankielinen alkuteos: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part (1999)


Ulkoasu: Plussaa pirteästä oranssista. Ensisilmäyksellä ei välttämättä saa selvää mitä kansikuva esittää, mutta tarkemman tarkastelun jälkeen voin kyllä sanoa pitäväni. :) Ei tietoa suunnittelijasta.


Kustantaja Gummerus/Loisto 2002, 3. painos (1. painos 2001), suom. Titia Schuurman, 191 s.

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Historianopiskelija Kivrin lähetetään vuodesta 2054 keskiaikaan, jossa hänen on tarkoitus viettää kaksi viikkoa joulun 1320 aikoihin. Matka järjestelyineen ei vain mene ihan suunnitelmien mukaan.

Ensikosketus tähänkin taitaa olla samaa ikäluokkaa kuin monen muun kesän uusintalukukirjan tapauksessa, eli kymmenisen vuotta. Silloin ihastuin niin että mainitsin pitkään kirjan yhtenä suosikeistani. Erittäin hyvä se oli edelleen, mutta ei ihan samalla tavalla enää onnistunut sykähdyttämään. Miksei? Tyhjentävästi en osaa vastata, mutta osansa oli ainakin sillä että Willisin kielessä/kerrontatyylissä häiritsi ihan pikkuisen jokin nuortenkirjamainen vivahde. Toisaalta tuntuu typerältä sanoa noin, ensinnäkin siksi että eihän nuortenkirja sinänsä ole mikään negatiivinen asia, ja toiseksi, enhän edes tiedä onko Willis ylipäätään tarkoittanut tätä aikuistenkirjaksi. Lähinnä tuo häiritsevä vaikutus taitaa mennä sen piikkiin että kirjan tyyli ei vain aivan vastannut vanhoihin muistikuviin perustuvia ennakko-oletuksiani.

Oli miten oli, niin keskiajan elävyydestä kyllä nautin. Ja sitä osasin luultavasti myös arvostaa enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mieleen jää varsinkin jouluyön messu kylmässä, kynttilöiden valaisemassa kirkossa kivilattialle polvistuen.

Se kyllä välillä vähän huvitti, että kirjan vuodessa 2054 ihmisiä yritetään jatkuvasti tavoittaa soittelemalla sinne sun tänne lankapuhelimella. Eikö niillä ole kännyköitä?? :) Nyt mietityttää, eikö Willis tätä 1992 ilmestynyttä kirjaa kirjoittaessaan aavistanut kyseisten laitteiden yleistymistä, vai oliko hän niin kaukonäköinen että veikkasi kännyköiden tulevan - ja sitten katoavan uudestaan infoähkyn, hektisyyden ja aina tavoitettavana olemisen ahdistamien ihmisten käytöstä. ;)

Ensimmäinen lause: Herra Dunworthy avasi laboratorion oven, ja hänen silmälasinsa huurtuivat heti.

Englanninkielinen alkuteos: Doomsday Book (1992)

Ulkoasu: Hyvää perustasoa. Tuosta pikkukuvasta ei kylläkään taida saada erityisemmin selvää... Kansi: Heikki Kalliomaa.

Kustantaja Otava 2000 (1. julk. 1999), suom. Tero Kuittinen, 828 s.

Tim Krabbé: Jäljettömiin

Hollantilaiset Rex ja Saskia ovat automatkalla Ranskassa. Moottoritien varrella he pysähtyvät huoltoasemalle, Saskia menee käymään sisällä, ja katoaa. Rex miettii vuosikaudet mitä oikein tapahtui.

Sekin kyllä lopulta selviää, karmivalla tavalla. Välillä kuljetaan sen henkilön mukana ja ajatuksissa, joka koko jutun aiheutti, ja tuon päällisin puolin hyvinkin kunnolliselta vaikuttavan miehen pahuus on jotain puistattavan tunteetonta.

Kirja on taitavasti rakennettu, ja tiivis myös, vain 125 sivua. Noihin sivuihin mahtuu pahuuden lisäksi rakkautta ja rakkaansa kadottaneen viiltävää epätietoisuutta. Sekä turvattomuuden tunnetta lukijalle. Mitä kaikkea voikaan tapahtua jos on väärässä paikassa väärään aikaan?

Olisikohan tämän aiemmasta lukemisesta aikaa joku seitsemän tai kahdeksan vuotta. Muistin tarinan joiltakin osin hyvinkin, mikä ei ole kovinkaan yllättävää koska ainakin loppua on aika hankalaa täysin unohtaa. Kirja oli edelleen hätkäyttävä. Suosittelen tutustumista - nopealukuisuutensa puolesta sopiva välipalakirja, mutta jälkivaikutus voi tuntua ainakin siinä kohtaa kun seuraavan kerran odottelet jotakuta huoltoaseman pihalla. ;)

Ensimmäinen lause: Turistien täyttämät kopperot etenivät tasaisesti kuin avaruusalukset pitkällä, leveällä etelään johtavalla tiellä.

Hollanninkielinen alkuteos: Het gouden ei (1984)


Ulkoasu: Kantta katsoessa voi helposti kuvitella Rexin seisomassa epätietoisena pimenevässä illassa, katsellen ohi kulkevia autoja ja miettien, mitä ihmettä pitäisi seuraavaksi tehdä. Varsin onnistunutta siis. Kansi: Eliza Karmasalo.


Kustantaja LIKE 2003, suom. Titia Schuurman, 125 s.

Yann Martel: Piin elämä

"Onko mahdollista että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Tämä kirja saa lukijan uskomaan uskomattomaan."

Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.

No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)

Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)

Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.

Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.

Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.

Susan Vreeland: Sininen neito

Erakkoluonteinen matematiikanopettaja Cornelius Engelbrecht on rakentanut koko elämänsä suojelemaan aarrettaan. Se on nuorta tyttöä ikkunan ääressä, joutilaana hetkenä kesken ompelutyön esittävä maalaus, jonka Cornelius vuorenvarmasti uskoo olevan aito Vermeer. Miten tuo maalaus on oikein jäänyt maailmalta tuntemattomaksi?

Kirja seuraa maalauksen tarinaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, kunnes lopulta päästään taiteilijan ateljeehen asti ja tavataan myös tyttö itse. Matkalla käydään mm. juutalaisperheen kodissa 1940-luvun alussa, kamarimusiikkikonsertissa, tulvan valtaamassa talossa - ja hirttäjäisissä. Tunnelma vaihtelee traagisesta kepeään ja takaisin.

Tämän kesän kolmannenkin uusintalukukirjan ensimmäisestä lukukerrasta alkaa olla aikaa jo kymmenisen vuotta. Muistin vain kirjan idean, kaikki tarinan vaiheet sen sijaan olin täydellisesti unohtanut. Ehkä siksikin lukukokemus tuntui mukavan tuoreelta. Yllätyin myös positiivisesti, sillä kirjahan on parempi kuin muistelinkaan! Vreeland kirjoittaa hyvin. Henkilögalleria on monipuolinen, ja joka tarinassa esiintyvistä ihmisistä saa otteen.

Jotkut kertomukset ovat aiemmin ilmestyneet erillisinä (ja toimivat myös hyvin sellaisina), kenties ne on myös kirjoitettu eri aikoihin. Se saattaa osaltaan selittää sen, että taulun omistussuhteiden siirtymisessä on välillä aukkoja. Olisi toki kivempi jos koko juttu olisi virtaviivaisen yhtenäinen, mutta eivätpä nuo aukkopaikatkaan liiemmin häirinneet.


Suosittelen esimerkiksi Tytöstä ja helmikorvakorusta pitäneille! Vaikka tässä ollaankin taiteilijan luona vasta lopussa, maalauksen kautta jotain samaa tuntua on läsnä koko ajan.

Ensimmäinen lause: Cornelius Engelbrecht oli keksinyt itsensä.

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Hyacinth Blue (1999)

Ulkoasu: Vermeeriä, totta kai! Kirjettä lukevaa tyttöä esittävää maalausta on kyllä vähän muokattu kantta varten. Pidän kuvan rajauksesta (se jatkuu kansiliepeessä), samoin kirjan kapeasta ja korkeasta muodosta. Kuvan muokkaus: Laurie Dolphin.

Kustantaja WSOY 2001, suom. Raija Mattila, 196 s.

Bernard Werber: Muurahaiset

Kesän uusintaluku numero kaksi.

Moni pariisilainen ei taida tietääkään että läheisessä Fontainebleaun metsässä sijaitsee sotia käyviä ja teknologiaa kehittäviä liittovaltioita! Muurahaisten kansoittamia, nimittäin. Kun Bel-o-kanin punamuurahaiskaupunki herää talvihorroksestaan, kevään ensimmäiselle tutkimusretkelle osallistuva koiras 327 jää ainoana henkiin todistamaan retkikuntaa kohdanneesta kauhistuttavasta tuhosta. Onko syyllinen kääpiömuurahaisten uusi ase? Mutta omassakin pesässä asiat tuntuvat olevan sekaisin. Mistä ovat peräisin kallionhajuiset soturit jotka hyökkäävät koiraan kimppuun? Ja miten ihmeessä asiaan liittyy se, että Jonathan Wells perii etäiseksi jääneeltä biologienoltaan Edmondilta asunnon, jonka kylkiäisenä tulee viesti: "ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ MENE KELLARIIN!"?

Muurahaisten tekemisiä ja niiden feromonein käymiä keskusteluja on kyllä reilusti inhimillistetty, mutta pohjimmiltaan ne kuitenkin perustuvat tutkittuun tietoon. Välillä vähän harmittaakin ettei tiedä missä todellisuus loppuu ja fiktio alkaa, sillä muurahaiset yhteiskuntineen osoittautuvat hyvin kiinnostaviksi! Luulen, että moni sellainenkin seikka on totta, josta en ihan heti sitä uskoisi.

Tämänkin kohdalla aiempi lukukokemus on runsaan kymmenen vuoden takaa. Muistelen suhtautuneeni kirjaan silloin aika lailla samoin kuin nytkin. Ehkä tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota ihmishahmojen yksiulotteisuuteen ja useiden juonenkäänteiden epäuskottavuuteen. Mikään täydellinen kirja tämä ei siis ole. Mutta ihmiset ovatkin tässä pienemmässä osassa, ja kirja tuntuu olevan pilke silmäkulmassa kirjoitettu, niin ettei sitä ole tarkoitettukaan sillä tavalla "vakavasti otettavaksi" että kaikki kohdat yrittäisivätkään olla uskottavia. Pointti on muurahaisissa ja niiden käyttäytymiseen tutustumisessa, asioiden näyttämisessä niiden näkökulmasta.

Ensimmäinen lause: -Saatte nähdä, siellä on aivan erilaista kuin luulisi.


Ranskankielinen alkuteos: Les Fourmis (1991)

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja muurahaiset näyttävät kuvassa sopivan älykkäiltä. :) Maalaus: Ilkka Juopperi / IKON Graphis Oy, Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen.

Kustantaja Gummerus 2000, 2. painos, suom. Titia Schuurman, 373 s.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kun tuossa toukokuun lopulla oli hetken aikaa mukavan, kesäisen lämmintä, päätin että kesän uusintalukukierrokseni alkaa just silloin ja jatkuu sillä tahdilla, siinä laajuudessa ja niin kauan kuin huvittaa. :) Tartuin siis Robert Holdstockin spefi-klassikkoon Alkumetsä, jonka ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Viisitoista taitaa olla lähempänä.

Herefordshiressä sijaitsevassa ikivanhassa Ryhopen tammimetsässä ajan ja paikan lait vääristyvät ja myyttiset hahmot ruumiillistuvat. Tunkeilijoita torjuvan metsän salaisuuden selvittäminen oli sen laidalla asuneen George Huxleyn pakkomielle, ja hänen kuoltuaan metsän imu tarttuu hänen poikiinsakin.

Eipä kirja ollut tässä välissä huonontunut, oikeastaan taisin pitää siitä nyt enemmän. Luin silloin aikoinaan useammankin Holdstockin kirjan, ja muistan että jokaisen kohdalla joku pieni tylsistyminen tai kiinnostuksen puute taisteli kirjojen maailman kiehtovuutta vastaan, ja mietin aina, haluanko oikeastaan lukea lisää vai en. Kiehtovuus siis silti aina voitti silloinkin, mutta nyt koko tylsistyminen oli tiessään. Kai kirja avautui minulle paremmin tässä iässä.

Mitä siihen kiehtovuuteen tulee, niin metsäfanille parasta on tietysti itse metsä. Metsä jonka ympäri pystyy kiertämään ehkä tunnissa-parissa, mutta jonka sisällä voi vaeltaa viikkoja tai kuukausia pääsemättä silti ytimeen asti. Mutta eivätpä mytagot, myyttien ruumiillistumat, jää juuri jälkeen. Mytologiaa paremmin tuntevalle kirja varmasti antaisi enemmän, mutta tietämättömämpikin pystyy kyllä nauttimaan Holdstockin myyttien hyödyntämisestä. Kaiken kaikkiaan omalaatuisen kekseliäs paketti. En voi väittää olevani mikään spefi-klassikoiden(kaan) asiantuntija, mutta siitä uskallan olla varma että Alkumetsä on ansainnut paikkansa niiden joukossa.

Ensimmäinen lause: Parahin ystäväni!

Englanninkielinen alkuteos: Mythago Wood ( 1984)

Ulkoasu: Päänsisäinen metsä on kansikuvaksi hyvä oivallus! Päällys: Pjotr Tomaszewski.

Kustantaja Karisto 1985, suom. Anja Haglund, 276 s.