McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö

McDonald, Avril, kirjoittaja

Minina, Tatiana, taiteilija

Pikkupeura, Arja, kääntäjä

Ahonen, Liisa, kirjoittaja

PS-kustannus 2018, 40 s.

McDonald, Avril: Jukka Hukka ja varjohirviö

Jukka Hukka ja varjohirviö : pelon ja jännityksen kesyttäminen on yksi uusista tunnetaitojen opettamiseen keskittyvistä kirjoista. En oikein tiedä, mitä olisin näistä mieltä. Täsmäkirjoja kai tarvitaan - ja ostetaan. Ennen ostopäätöstä voi teoksiin tutustua kirjastokappaleen kautta. Esimerkiksi Satakirjastoissa Jukka Hukkaa on hyvin saatavilla.

Toimittaja Ida Kannisto kirjoittaa kirjailijasta Turun Sanomissa 20.5.18 pitkänpitkän otsikon alla: "Paniikkikohtaus sysäsi kirjailijan uralle - Avril McDonaldin Jukka Hukka -kirjojen tarkoituksena on auttaa lapsia vaikeiden tunteiden käsittelemisessä".

Kanniston jutussa kuvaillaan, miten 8-vuotias Avril kuvitteli kuolevansa tai ainakin tulleensa hulluksi. Avridin äiti otti tyttären huolen tosissaan, mutta lääkärit eivät tunnistaneet paniikkihäiriötä. Ongelma alkoi ratketa vasta vuosia myöhemmin, kun Avrilin sisar törmäsi paniikkihäiriöstä tehtyihin tutkimuksiin. Avril selvittää, kuinka helpottavaa oli, kun selitys löytyi. Hän ei ollutkaan hullu! Ei, hänellä oli oireita, joille oli annettu lääketieteellinen nimitys. Kokemukset havahduttivat mielen ja kehon yhteyden tutkimiseen, ja hän alkoi miettiä, miksei oman hyvinvoinnin lisäämiseen pyrkiviä taitoja opeteta jo lapsille. Kirjailija McDonald kertoo, että hänellä on halu auttaa lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan vaikeita tunteita. Lapset voivat samaistua kirjojen henkilöihin ja näiden kokemuksiin. Lapsi oppii nimeämään tunteensa ja myös kesyttämään niitä.

Jukka Hukka ja varjohirviö käsittelee pimeänpelkoa. Lähestymistapa on hiukan etäinen, mikä ei sinänsä ole virhe. Etäältä pelottavia asioita on tietysti helpompi tarkastella. Ilahduin ensimmäiseksi kirjan nimestä. Mitkä mahdollisuudet se avaakaan: Jukka, hukka, kukka, nukka, rukka, sukka, tukka... Kieli oli kuitenkin pettymys. Loruttelu ei lähde lentoon.

Teos on pehmeäkantinen. Se tekee kirjasta halvanoloisen, mutta toisaalta tämä kirja on ilmiselvästi tarkoitettu käyttöön, ei sisustuselementiksi. Käytön tueksi Liisa Ahonen on kirjoittanut asiantuntijaohjeita aikuisia varten. Ahosen teksti on kirjan antoisin osuus, mutta itseltäni se meinasi mennä sivu suun, koska täyteen painetut sivut työnsivät pois. En varmaan olisi koskaan lukenut niitä ilman tarkoitusta kirjoittaa teoksesta tähän blogiin. Ymmärsin, että kirja on suunnattu ensisijaisesti lapsiryhmien kanssa työskenteleville, ja loppuosa antaakin hyvää tukea kirjan käyttöön. Uskon, että Ahosen ohjeita voi soveltaa myös muihin tunteita käsitteleviin lastenkirjoihin.

Pimeänpelko-hakusanalla voi haeskella lisää kuvakirjoja. Itse olen ihastunut Anneli Kannon Villit Virtaset -sarjaan, ja suosittelen tässä kohtaa suosittelen Paavo Virtanen ja pimeys -kirjaa. Sarjan tuoreen osan Virtaset huvipuistossa vinkkasinkin viime kuussa.

Jukka Hukka -sarja sisältää sekiin useampia osia. Ja lisää on näköjään tulossa.

Lisätietoja englanniksi.  

Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz

Art House, 2011

Kirjoittanut: L. Frank Baum
Kuvittanut: W. W. Denslow
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

Tämän kertaista esittelykirjaa, Ihmemaa Ozia, ei voi oikein sanoa uutuudeksi, mutta kiistämätön amerikkalainen klassikko se on. Lyman Frank Baum kirjoitti sen yli sata vuotta sitten, vuonna 1900. L. Frank Baum (1856-1919) oli amerikkalainen kirjailija, jonka kuuluisin teos Ihmemaa Oz on. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti 15 Ozin maailmaan sijoittuvaa lastenkirjaa. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen musikaalielokuva v. 1939 ja uusimpana tulokkaana on v. 2013 ensi-iltansa saanut Sam Raimin ohjaama fantasiaelokuva Mahtava Oz, joka on sovitus sekä kirjasta että vanhasta musikaalista. Kirjan tarinaa on esitetty paljon teatterilavoillakin, myös Suomessa.  

Pieni Dorothy-tyttö asuu Kansasin paahtuneella preerialla Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. Nämä ovat raskaan työn uuvuttamia maanviljelijöitä. Onneksi tytöllä on seuranaan pieni, leikkisä Toto-koira. Eräänä päivänä pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja Toton mukaansa ja he heräävät aivan uusissa maisemissa Munskottien maassa. Dorothy ikävöi kotiinsa ja kuulee, että Oz, suuri velho, voisi auttaa häntä palaamaan kotiin. Niinpä Dorothy ja Toto lähtevät keltatiilistä tietä pitkin kohti maagista Smaragdikaupunkia ja matkalla he saavat seurakseen Peltimetsurin, pelkurimaisen Leijonan ja Variksenpelättimen.

Variksenpelätin haluaa pyytää Ozilta itselleen aivot, Peltimetsuri sydämen ja Leijona rohkeutta.

Dorothy oli matkan edetessä vaipunut siinä määrin ajatuksiinsa, ettei huomannut, että Pelätin oli taas kompastunut koloon ja kierinyt tienposkeen. Sen oli jopa huudettava Dorothya tulemaan apuun.

"Mikset vain kiertänyt koloa?" Peltimetsuri kysyi.

"En tiedä tarpeeksi", vastasi Pelätin iloisesti. "Pääni on katsos täynnä olkia ja siinä onkin syy siihen, miksi olen menossa Ozin luo pyytämään aivoja."

"Aa, nyt ymmärrän", sanoi Peltimetsuri. "Mutta loppujen lopuksi aivot eivät ole maailman tärkein asia."

"Onko sinulla aivoja?" Pelätin uteli.

"Ei, pääni on typötyhjä", vastasi Peltimetsuri, "mutta aikoinaan minulla oli aivot ja sydän myös. Kokeiltuani molempia haluaisin paljon mieluummin sydämen."

Jännittävällä matkallaan seurue tapaa monenlaisia otuksia ja olentoja, mm. noitia, siipisimpansseja, vinkkelöitä, kalidaheja, kvanttuleita, lekapäitä ja posliinisen kaupungin asukkaita.  

Suuri velho osoittautuu lopulta vähän erilaiseksi kuin aluksi luultiin, mutta kaikesta huolimatta asiat järjestyvät ja Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona saavat velholta sen, mitä luulevat itseltään puuttuvan. Oikeasti matka on antanut pelokkaalle Leijonalle itseluottamusta. Kirja korostaa yhteistyötä ja esim. Leijonan kohdalla opetuksena voisi olla, että todellinen rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata vaaran vaikka pelottaisi. Leijona päätyykin villieläinten kuninkaaksi, Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi ja Peltimetsuri vinkkelöiden valtiaaksi. Lopulta ystävykset heittävät toisilleen haikeat jäähyväiset ja Dorothykin koirineen pääsee kotiin Kansasiin.  

Päädyin esittelemään Ihmemaa Ozia, koska siitä ilmestyi neljä vuotta sitten uusi suomenkielinen käännös. Ensimmäistä kertaa suomenkielisessä laitoksessa on käytetty alkuperäisiä William Wallace Denslow'n kuvia. Kirjassa on seurattu muutenkin alkuperäisteoksen asettelua. Siinä on mukana kokosivun kuvia, joihin suomalaisessa laitoksessa on lisätty vielä kuvateksti kääntöpuolelle. Nämä tekstit saattavat aluksi tehdä lukukokemuksesta vähän sekavan ennen kuin tajuaa, että taustan tekstit kannattaa hypätä yli, koska ne löytyvät myös varsinaisesta kertomuksesta.

L. Frank Baum luonnehti itse tarinaansa seuraavasti:

"Ihmemaa Oz pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on poistettu".

Kirja tarjoaa kuitenkin jännitystä ja viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tuomas Nevanlinnan taitava suomennos soljuu sujuvasti. Kaiken kaikkiaan Ihmemaa Oz tuntuu kestäneen aikaa paremmin kuin monet muut vanhat lastenkirjat.

Parvela, Timo: Taro maan ytimessä

Kuvitus Jussi Kaakinen

Taro kaivaa hiekkalaatikolla kuopan, jossa on hiekkaa. Syvemmältä, ja vieläkin syvemmältä, löytyy myös hiekkaa, ja se saa Taron ihmettelemään maapallon koostumusta; ehkä se onkin pelkkä typerä hiekkapallo? Kysymys esitetään karhulle, joka istuu laatikon reunalla mököttäen. Sekin olisi halunnut kaivaa, mutta Taro ei antanut. Vielä yksi lapion kauhaisu hieman syvemmältä ja miten käykään – vastassa onkin jotain kovaa. Sitten täytyy tietysti rakentaa kone, jolla saa tehtyä reiän, josta voi kurkistaa maapallon sisälle.

Kone toimii kuin unelma. Hiekkalaatikon pohjalta lähdetään, vastaan tulee hiekkaa, savea, hiekkaa, savea ja – hiekkaa, niin, ja on siellä kalliotakin. Alas, alas, alas… ja sitten rysähtää, ja koetaan aika jännittäviä hetkiä taskulampun valossa. Taro ja karhu tutkivat löytämäänsä luolaa ja toteavat sen lopulta aika tylsäksi. Ei mitään erityisen kiinnostavaa tai jännittävää. Paitsi ehkä jos katsoo saman aukeaman kuvitusta, eikä usko Taron ja karhun juttuihin…

Karhun toppuuttelusta huolimatta Taro on innokas jatkamaan tutkimusretkeä. Hän hyppää koneeseen ja kiihdyttää matkaan. Vähän aikaa päästellään menemään, ja sitten pamahtaa taas. Löytyy maapallon keskipiste, jossa ei olekaan ainoastaan hiekkaa vaan jotain aivan muuta: jättiläishirviötoukka! Onneksi karhu saapuu pelastajana paikalle juuri ennen kuin hirviö hyökkää Taron kimppuun. Vähän hengästynyt karhu kyllä on, koska Taro unohti ottaa sen kyytiin ja se joutui juoksemaan koko matkan koneen perässä. Toukka saadaan lopulta hetkeksi lepytettyä keksillä, mutta eihän sille yksi riitä. Eikä riitä karhullekaan, joka ei epäröi hotkaistessaan loput keksit menemään toukan nenän edestä. Ja niin maailma kaipaa pelastamista.

Taro ja karhu tekevät suunnitelman maailman pelastamiseksi – ja toteuttavat sen. Monen hengästyttävän mutkan ja noin kahdenkymmenen vessan vetämisen jälkeen kaikki saadaan kuntoon juuri kun Taron vanhemmat tulevat kotiin koiraa ulkoiluttamasta. Tai ehkä kuntoon ei ole aivan oikea sana ainakaan Taron vanhempien mielestä, mutta mitä siitä, että sisällä on vähän hiekkaa tai että äidin keksit ovat kadonneet, kun kerran maapallon tulevaisuus on turvattu.

Taron ja karhun mahtavan mielikuvituksellinen seikkailu aiheuttaa nauruntyrskähdyksiä niin tekstinsä kuin kuvituksensa ansiosta. Kuvituksessa näkyy sarjakuvataiteilijan kädenjälki ja sarjakuvamaisuus sopii tarinalle hyvin. Kuvia kannattaa jälleen kerran tutkia tarkkaan, koska niistä löytyy lukuisia hulvattomia yksityiskohtia. Taron (ja mielikuvitusystävä-karhun) vallattomat tempaukset vaikuttavat sellaisilta, että ne saavat kenet tahansa äidin ja isän nauramaan – kunhan oma muksu ei vahingossakaan keksi vastaavaa. Vanhemmilla on taipumusta olla välillä hieman ymmärtämättömiä ja vaikeahan sitä on lapsen käsittää, kun hän on juuri esimerkiksi selviytynyt voittajana taistelusta jättiläishirviötoukan kanssa. Taro-sarjan seuraavan eli toisen osan pitäisi ilmestyä lähiaikoina ja sen aihepiiriin viitataan tämän kirjan viimeisellä sivulla.