Townsend, Jessica: Morriganin koetukset

Teksti: Townsend, Jessica

Suomentaja: Kapari-Jatta, Jaana

Otava 2018, 368 s.

Kansi: Sami Saramäki

[..] keittäjä otti liidun käteensä ja kirjoitti KEITIÖKISSA - KUOLLU liitutaululle jatkoksi pitkään listaan, jossa viimeaikaisimpia olivat: PILANTUNU KALA, VANHAN TOMIN SYRÄNKOHTAUS, POHJOISVAURASIN TULVAT ja KASTIKETAHRRAT PARHAASA PYÖTÄLINASA [..].

Aivan sama minkä kokoisesta harmista on kyse, syypää on kaikkien tiedossa. Se on Morrigan, kirottu lapsi. Häntä ei huolita kouluun, eivätkä kotiopettajat viihdy pitkään. Isä ei näytä olevan pätkääkään kiinnostunut tyttärestään. Kun taas yksi opettaja on lähtenyt, isä päättää, että opetus on joka tapauksessa ajan ja rahan haaskuuta, tytärhän on kuoleva pian. "Tee mitä tahdot", Corvus kivahti siirrellen papereita pöydällään. "Kunhan et häiritse minua."

Morriganin äiti on kuollut, eikä äitipuoli juuri piittaa tytöstä, ei edes ehtoon iltana. Iltana, jonka päättyessä Morriganin oli määrä kuolla, kuten kaikkien muidenkin tasan yksitoista vuotta aikaisemmin syntyneiden lasten. Jotain hyvin merkillistä kuitenkin ehtii tapahtua ennen kuin kello lyö kaksitoista kertaa. Morrigan päätyy Nevermooriin, paikkaan, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Eivätkä merkillisyydet ota loppuakseen. 

Kirjailija oli onnistunut kuvittelemaan varsin erikoisen maailman ja myös siirtämään kuvitelmansa tekstiksi. Erityisesti arvostin huumorinvilahduksia tapahtumien vyöryessä eteenpäin: 

"Kiinnitä turvavyösi, Morrigan Korppi. Ja mitä ikinä teetkin, älä sulje silmiäsi".
"Mitä tapahtuu, jos suljen silmät?"
"Sinulta jää koko hauskuus näkemättä."

Jaana Kapari-Jatta, tiedät-kai-kuka, on jälleen luonut kelpo käännöksen. Erityisesti hänen erisnimivalintansa hykerryttävät. Esinäytöksessä Morriganin isä Kansleri Corvus Korppi julistaa Talvimeren tasavallan yhdeksännen ajan alkaneeksi ja lupaa: "Sakaalifaksin kaupunki - itse asiassa koko Suuri Susi-eekkeri - on taas turvassa."

Suomentajan lisäksi teoksella on muitakin yhtäläisyyksiä Harry Pottereiden kanssa. Löydätköhän ne kaikki? Tämä kirja sopii erinomaisesti myös aikuiselle. Olettaisin, että teoksen saa kirjastosta pian myös äänikirjana, mutta haluan vielä erikseen kehua kirjan ulkoasua. Valittu kirjasin(koko) suorastaan hiveli ikänäöstä kärsiviä silmäparkojani.

Kustantaja kertoo sivuillaan, että Morriganin koetukset on Jessica Towsendin esikoisromaani ja aloittaa sarjan. Kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty.

Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz

Art House, 2011

Kirjoittanut: L. Frank Baum
Kuvittanut: W. W. Denslow
Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

Tämän kertaista esittelykirjaa, Ihmemaa Ozia, ei voi oikein sanoa uutuudeksi, mutta kiistämätön amerikkalainen klassikko se on. Lyman Frank Baum kirjoitti sen yli sata vuotta sitten, vuonna 1900. L. Frank Baum (1856-1919) oli amerikkalainen kirjailija, jonka kuuluisin teos Ihmemaa Oz on. Kaiken kaikkiaan hän kirjoitti 15 Ozin maailmaan sijoittuvaa lastenkirjaa. Kirjan pohjalta tehtiin samanniminen musikaalielokuva v. 1939 ja uusimpana tulokkaana on v. 2013 ensi-iltansa saanut Sam Raimin ohjaama fantasiaelokuva Mahtava Oz, joka on sovitus sekä kirjasta että vanhasta musikaalista. Kirjan tarinaa on esitetty paljon teatterilavoillakin, myös Suomessa.  

Pieni Dorothy-tyttö asuu Kansasin paahtuneella preerialla Henry-setänsä ja Em-tätinsä luona. Nämä ovat raskaan työn uuvuttamia maanviljelijöitä. Onneksi tytöllä on seuranaan pieni, leikkisä Toto-koira. Eräänä päivänä pyörremyrsky tempaa Dorothyn ja Toton mukaansa ja he heräävät aivan uusissa maisemissa Munskottien maassa. Dorothy ikävöi kotiinsa ja kuulee, että Oz, suuri velho, voisi auttaa häntä palaamaan kotiin. Niinpä Dorothy ja Toto lähtevät keltatiilistä tietä pitkin kohti maagista Smaragdikaupunkia ja matkalla he saavat seurakseen Peltimetsurin, pelkurimaisen Leijonan ja Variksenpelättimen.

Variksenpelätin haluaa pyytää Ozilta itselleen aivot, Peltimetsuri sydämen ja Leijona rohkeutta.

Dorothy oli matkan edetessä vaipunut siinä määrin ajatuksiinsa, ettei huomannut, että Pelätin oli taas kompastunut koloon ja kierinyt tienposkeen. Sen oli jopa huudettava Dorothya tulemaan apuun.

"Mikset vain kiertänyt koloa?" Peltimetsuri kysyi.

"En tiedä tarpeeksi", vastasi Pelätin iloisesti. "Pääni on katsos täynnä olkia ja siinä onkin syy siihen, miksi olen menossa Ozin luo pyytämään aivoja."

"Aa, nyt ymmärrän", sanoi Peltimetsuri. "Mutta loppujen lopuksi aivot eivät ole maailman tärkein asia."

"Onko sinulla aivoja?" Pelätin uteli.

"Ei, pääni on typötyhjä", vastasi Peltimetsuri, "mutta aikoinaan minulla oli aivot ja sydän myös. Kokeiltuani molempia haluaisin paljon mieluummin sydämen."

Jännittävällä matkallaan seurue tapaa monenlaisia otuksia ja olentoja, mm. noitia, siipisimpansseja, vinkkelöitä, kalidaheja, kvanttuleita, lekapäitä ja posliinisen kaupungin asukkaita.  

Suuri velho osoittautuu lopulta vähän erilaiseksi kuin aluksi luultiin, mutta kaikesta huolimatta asiat järjestyvät ja Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona saavat velholta sen, mitä luulevat itseltään puuttuvan. Oikeasti matka on antanut pelokkaalle Leijonalle itseluottamusta. Kirja korostaa yhteistyötä ja esim. Leijonan kohdalla opetuksena voisi olla, että todellinen rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata vaaran vaikka pelottaisi. Leijona päätyykin villieläinten kuninkaaksi, Pelätin Smaragdikaupungin hallitsijaksi ja Peltimetsuri vinkkelöiden valtiaaksi. Lopulta ystävykset heittävät toisilleen haikeat jäähyväiset ja Dorothykin koirineen pääsee kotiin Kansasiin.  

Päädyin esittelemään Ihmemaa Ozia, koska siitä ilmestyi neljä vuotta sitten uusi suomenkielinen käännös. Ensimmäistä kertaa suomenkielisessä laitoksessa on käytetty alkuperäisiä William Wallace Denslow'n kuvia. Kirjassa on seurattu muutenkin alkuperäisteoksen asettelua. Siinä on mukana kokosivun kuvia, joihin suomalaisessa laitoksessa on lisätty vielä kuvateksti kääntöpuolelle. Nämä tekstit saattavat aluksi tehdä lukukokemuksesta vähän sekavan ennen kuin tajuaa, että taustan tekstit kannattaa hypätä yli, koska ne löytyvät myös varsinaisesta kertomuksesta.

L. Frank Baum luonnehti itse tarinaansa seuraavasti:

"Ihmemaa Oz pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on poistettu".

Kirja tarjoaa kuitenkin jännitystä ja viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tuomas Nevanlinnan taitava suomennos soljuu sujuvasti. Kaiken kaikkiaan Ihmemaa Oz tuntuu kestäneen aikaa paremmin kuin monet muut vanhat lastenkirjat.

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli - Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Saku Heinäsen Zaida ja lumienkeli ja Kirsti Ellilän Majavakevät sattuivat luettavakseni samoihin aikoihin, ja niistä löytyi niin paljon yhteneviä piirteitä, että pääsevät nyt samaan postaukseen. Molemmissa kirjoissa päähenkilö on adoptoitu, ja erilaisuus on aiheuttanut kiusaamista. Yksinäisyyttä käsitellään myös, ja hyvin mielenkiintoisia maagisen realismin ja fantasian piirteitä löytyy molemmista. Zaida ja lumienkeli herätti kiinnostukseni Finlandia Junior -ehdokkuuden myötä ja Majavakevättä suositteli kaveri.

 

Heinänen, Saku: Zaida ja lumienkeli

Teksti, kuvitus ja fontti: Saku Heinänen
Tammi 2014

Zaida on 11-vuotias, pienenä Suomeen adoptoitu tyttö, ja jo vähän iäkkäämpien vanhempiensa ainoa lapsi. Perhe ja suku ovat pieniä, mutta välit läheisiin lämpimät, vaikka isän veli Aimo välillä aiheuttaakin käytöksellään harmia. Zaida on vähän yksinäinen, vaikka hänellä koulussa tyttökavereita onkin, ja toivoo, että hänellä olisi sisaruksia. Eräänä päivänä Zaida näkee liikennevaloissa tytön, joka on ihan kuin hän itse, mutta vaalea, ja sitten tyttö aivan kuin häviää, mutta jää Zaidan ajatuksiin.

Zaidan adoptiomaata ei kirjassa mainita, mutta hänen ulkonäkönsä ei ole kovin suomalainen, ja sen ovat kiusaajat huomanneet. Zaida on myös luonteeltaan sellainen, että hänet huomataan, ja se kenties aiheuttaa kateutta. Hän on reipas (mitä sanaa hän kyllä inhoaa) ja ulospäinsuuntautunut, ja koulun näytelmäkerhon esityksessäkin pääosassa.

 

Zaidan on huomannut myös rinnakkaisluokan Otto, joka yllättäen moikkaa ja juttelee ihan normaalisti, eikä näytä pelkäävän kavereidensa reaktiota tytön kanssa kaveeraamiseen. Otto on Zaidan mielestä ihan mukava, vaikka poika onkin, mutta kyllä se häntä vähän pohdituttaa miten asiaan tulisi suhtautua.

Zaidan perheellä on koira, Ludwig, jota Zaida ulkoiluttaa. Kodin lähellä on aidattu koirapuisto, jonne he välillä menevät, ja Ludwig löytää sinne reitin myös illalla porttien ollessa lukittuna. Autio puisto on vähän jännittävä hämärässä patsaineen ja lumisade tekee paikasta myös aika mystisen ja aavemaisen. Yllättäen Zaida tapaa puistossa toisen tytön, Ainun, joka vaikuttaa tuntevan puiston paremmin kuin Zaida. Yhdessä he tutkivat aluetta useampana iltana ja löytävät esimerkiksi lammen ja kukkulan, joita Zaida ei koskaan ennen ole siellä nähnyt. Miten sellaisia voi olla pienessä puistossa keskellä kaupunkia? Ja kuka on salaperäinen Ainu, jota Zaida tapaa vain koirapuistossa, eikä koskaan muualla.

Saku Heinänen on graafisen suunnittelun professori Aalto-yliopistossa, ja hänen käsialaansa ovat tekstin lisäksi myös kirjan kuvitus ja jopa fontti.

Ellilä, Kirsti: Majavakevät

Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Karisto 2012

12-vuotias Hilla on adoptoitu Suomeen Kolumbiasta, ja hänen perheeseensä kuuluu vanhempien lisäksi sisko. Hilla kokee olevansa muukalainen paitsi koulussa, niin jossain määrin myös omassa perheessään. Hän on erilainen ulkonäöltään, mutta myös luonteeltaan, ja hän kokee vahvaa vetoa kodin ympärillä olevaa luontoa kohtaan. Ihmiset tai kaverien saaminen eivät juuri häntä kiinnosta, ehkä pakostakin, ja mieluummin hän olisi ihan vain yksin ja rauhassa kuin epämiellyttävän huomion kohteena.

Ympärillä olevien ihmisten käytös ei ole helpottanut erilaisuuden tunnetta. Hilla on muuttanut Suomeen jo ihan pienenä, joten ei hän kolumbialaiseksi itseään tunne vaan suomalaiseksi, mutta aikuisetkaan eivät välillä tunnu tätä ymmärtävän. Hyvää tarkoittavat tarhantädit ja opettajat ovat aivan tarpeettomasti korostaneet hänen erilaisuuttaan, ja jos aikuiset eivät osaa suhtautua häneen luontevasti yhtenä muista, niin miten sitten lapset?

Hillan kodin lähellä on lampi, jolla asuu majavapariskunta. Hilla on antanut niille nimet Hopeaturkki ja Mustatassu, jotka kuvaavat niiden ulkoista olemusta. Muut eivät oikein ymmärrä tytön viehtymystä majaviin, ja halua istua lammen rannalla niitä tarkkailemassa tunti toisensa perään. Kylmyys ja märkyyskään eivät haittaa, eikä Hilla oikeastaan enää edes huomaa sellaisia asioita. Ihan kuin varpaiden väleissä olisi räpylät, jotka vaativat päästä veteen, ja mitenpä muuten sitä kaikkein lähimmäs majavia pääsisikään, kuin liittymällä niiden seuraan niiden elementissä...

Majavat rakentavat patoja, ja Hilla ihastelee Hopeaturkin ja Mustatassun upeaa rakennelmaa. Naapurin Korpelainen taas ei ihastele, vaan suorastaan vihaa. Pato ei tee hyvää ympärillä olevalle metsälle – ainakaan jos metsästä haluaisi hyötyä ja vaikka myydä sitä. Ja kanadanmajavathan eivät edes kuulu Suomen luontoon, joten pitäisihän ne olla lupa hävittää, perustelee Korpelainen naapureille. Entäs muualta tänne tuotu lapsi, kysyy Hilla, eikö sekään kuulu Suomen luontoon? Onko hänellä oikeus olla täällä vai ei, ja sellaisena kuin on?

 

Hopeaturkki, Mustatassu ja näiden tuore poikue tarvitsevat Hillan apua. Sattumalta ja vähän väkisin hommaan joutuu mukaan Ilpo, joka muistaa Hillan lapsuuden leikeistä lammella, ja joka nyt on taas alkanut käydä siellä perittyään isotätinsä talon ja tontin lähistöltä. Ilpo ei ensialkuun juuri välitä majavista, ja joutuu miettimään asioiden arvoa: perittyä metsää myymällä saisi ehkä tietokoneen, mutta onko se tärkeämpää kuin luonnon ja majavien säilyttäminen? Salaperäisen ja arvoituksellisen Hillan, jonka Ilpo on joskus näkevinään majavien kanssa uimassa, mielipide on ainakin ihan selvä.

 

Hillan hiljaiset hetket lammella ja kohtaamiset majavien kanssa on kirjoitettu niin, että lukijakin tuntee varpaissaan pehmeän sammalen tai veden kylmyyden ja pystyy haistamaan lammen ja metsän tuoksun (tai ehkä hajun). Hillan kokemassa yhteydessä majaviin on lumoavia fantasiaelementtejä, jotka saavat osaltaan tarinan palaamaan mieleen aina uudelleen. Mikä siinä nyt taas olikaan totta, tai mitä haluaisin uskoa todeksi. No ihan mitä vaan, kun se on näin kuvattu.

Turtschaninoff, Maria: Maresi : Punaisen luostarin kronikoita

Tammi 2014

Alkuteos: Maresi. Krönikor från Röda klostret

Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö

Kansi ja ulkoasu: Laura Lyytinen

13-vuotias Maresi Enrentytär on Punaisen luostarin noviisina kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna, kun isäänsä pakeneva Jai saapuu syrjäiselle luostarisaarelle. Maresi on läsnä tapahtumissa, jotka seuraavat Jain saapumista, ja vaikka onkin vasta noviisi, hän saa olla se, joka merkitsee kaiken muistiin talletettavaksi luostarin kirjastoon. Kirjan tarina on siis Maresin kertoma ja muistiin merkitsemä.

Punainen luostari sijaitsee Menoksen saarella, jonne on pääsy vain naisilla. Kalastajien kanssa tehdään kyllä kauppaa, mutta laituria pidemmälle miehet eivät tule saaren mystisten voimien pelossa. Eräänä päivänä saarta lähestyy kuitenkin vieras purjelaiva, joka ei ole kalastajien. Onko Jain isä tulossa kostamaan karanneelle tyttärelleen, ja miten käy saaren naisille, jos miehet päättävät rantautua? Suojeleeko Alkuäiti, jumalatar, omiaan?

 

Luostarin sisaret palvovat kolmikasvoista Alkuäitiä: Neitoa, Äitiä ja Akkaa. On riittejä ja tapoja, joita noudatetaan, ja luostarin elämä on täynnä mystiikkaa. Alkuäiti on lempeä ja oikeudenmukainen, samoin kuin luostarin sisaret. Saarella vallitsee ilo ja rauha, vaikka Alkuäidistä löytyy se Akkakin, kuolema.  

 

Sisaret kasvattavat eläimiä, heillä on oliivilehto, viinitarha ja vihannesviljelmät sekä verisimpukoita, joista saa hyvin arvokasta punaista väriä. Verisimpukoilla värjätyillä langoilla ja kankailla käydään kauppaa ulkomaailman kanssa. Yhteys Alkuäitiin on säilynyt saarella vahvana, kaikkeen hänestä lähtöisin olevaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja esimerkiksi verisimpukoista pidetään hyvää huolta, jotta ne tuottavat väriä jatkossakin.

 

Luostari on turvapaikka, jonne matkaa hädänalaisia tyttöjä ja naisia pitkienkin matkojen takaa. Jotkut ovat lähteneet kodeistaan nälänhädän ajamina, toiset taas tulevat maista, joissa naiset eivät saa kuulua, näkyä tai oppia mitään, ja se on ollut heille kestämätöntä. Luostari ottaa kaikki vastaan ja tarjoaa turvaa, elannon ja oppia. Jokaisella noviisilla on mahdollisuus valita itselleen sopivin ja kiinnostavin elämänalue, vaikka lääketiede tai maanviljelys, ja siirtyä tämän alan sisaren oppiin. Osa sisarista jää luostariin loppuelämäkseen, mutta heitä kannustetaan myös lähtemään ulos maailmaan. Koulutetut luostarisisaret voivat olla suureksi avuksi alkeellisissa oloissa eläville ihmisille niin maatalouden saralla kuin vaikka sairauksien hoidossa.

 

Jain tarinaa seuratessaan ja kertoessaan Maresi joutuu kamppailemaan myös oman kasvamisensa kanssa. Tieto ja kirjat ovat olleet aina hänelle tärkeitä, mutta riittääkö pelkkä oppiminen sittenkään, vai pitäisikö tietoa hyödyntää jotenkin? Ja miten käy Jain? Hän oli saarelle tullessaan arka ja pelokas, mutta saattaa kyetä ylläviin ratkaisuihin pakon edessä. Koko kirja, mutta etenkin loppu, piti vahvasti otteeessaan, ja sai toivomaan jatkoa. Ei kai luostarin kronikoita voi olla vaan yhtä, eihän?

Kirjan kansi on upea! Laura Lyytinen on selvästi tutustunut kirjaan enemmän kuin pintapuolisesti, ja tavoittanut sen hengen myös ulkoasussa. Maresin luettuaan kannattaa palata vielä tutkimaan kantta, ja kaikkia siinä näkyviä viittauksia kirjan tarinaan. Myös Marja Kyrön suomennos on erinomainen.

Maria Turtschaninoff (Helsinki, 1977) on suomenruotsalainen fantasiakirjailija ja freelance-toimittaja. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri, pääaineenaan ympäristöekologia. Turtschaninoffin kaksi aiempaa kirjaa Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan kuin Maresi.

Maresi : Punaisen luostarin kronikoita on ehdolla vuoden 2014 Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan 20.11.2014.

Ja päivityksenä 20.11.2014, että Maresi on vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja!



Tammi 2010

Tammi 2013

Rouhiainen, Elina: Kesytön

Tammi 2012

Elina Rouhiaisen ihmissusisarjan ensimmäinen osa, Kesytön, osui käsiini palautuessaan asiakkaalta, ja kiinnitti huomioni välittömästi. Tumma kansi siluetteineen ja herkkine perhosineen tuntui lupaavan hyvää, ja sarjan nimi, Susiraja, laittoi myös heti mielikuvituksen laukkaamaan. On todella hauska lukea Suomeen sijoittuvaa fantasiaa, ja vielä hauskempaa tietysti silloin, kun tarina on hyvä ja vie mukanaan, ja niin tämän kanssa kyllä kävi. Nyt olen jo hetken saanut odotella, että saisin hyppysiini sarjan toisen osan, Uhanalainen (2013). Kolmas osa, Jäljitetty, ilmestynee syksyllä 2014.

Sarjan päähenkilö, Raisa Oja, on tarinan alkaessa 17-vuotias. Hän asuu Helsingissä äitinsä kanssa, ja opiskelee kuvataidelukiossa. Tulevaisuudessa odottaa elämä kuvataiteilijana. Kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan ja Raisan elämä järkkyy, kun äiti kuolee auto-onnettomuudessa. Äiti ja tytär ovat aina eläneet kaksin, eikä Raisalla ole tietoa sukulaisista, joten on suuri yllätys, kun Kajaanin suunnalta löytyykin eno.

Epäluuloisena ja varuillaan Raisa muuttaa enonsa luokse pieneen Hukkavaaran kylään ja alkaa tutustua ihmisiin ja ympäristöön, yhtenä tavoitteenaan saada tietoa äitinsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Alku ei ole uudessa koulussa helppo. Ilmapiiri on jotenkin outo, vihamielinenkin, mutta toisaalta Raisa tuntuu myös herättävän kiinnostusta. Syrjityn oloisen Nikon kanssa Raisa tuntee yhteenkuuluvaisuutta, ja heistä tuleekin kavereita. Toinen, joka väistämättä kiinnittää Raisan huomion on Mikael. Selvästi koulun suosituin poika, jolla on täydellinen tyttöystävä, ja johon muut oppilaat suhtautuvat kunnioituksella. Aivan kuin kukaan ei edes uskaltaisi katsoa Mikaelia silmiin. Hätkähdyttävän sinisiin silmiin, joihin Raisa taas tuntuu uppoavan tämän tästä.

Vähitellen arvoitus alkaa avautua ja Raisalle selviää Hukkavaaran salaisuus. Kylä ja sen ihmiset ovat yhtä kuin susilauma, ja laumalla on lauman säännöt ja hierarkia. Laumanjohtajan sana on laki. Tavallisiakin ihmisiä kylässä asuu, ainakin ajoittain, turismi kun vaatii kausittaiset työntekijänsä, mutta lauman salaisuuden tuntevia on vain jokunen.

Miksi Raisan äiti sitten halusi lähteä Hukkavaarasta, jättää yhteisön ja salata menneisyytensä Raisalta? Eihän äiti voinut susi olla, sillä olisihan sen nyt huomannut, kai? Raisa itse uskoo ainakin olevansa ihan tavallinen ihminen, ehkä… Ja Mikael, ihana alfauros Mikael – entä jos Raisan Mikaelia kohtaan tuntema vetovoima onkin todellista ja vielä vastavuoroista? Maailma ei Hukkavaarassa toimi ihan niin kuin muualla, ja susilauman tavat ovat omanlaisensa. Jopa laumanjäsenille saattaa paljastua yllätyksiä, ja moni kysymys on vielä vastausta vailla kirjan loppuessa. Onneksi on ne seuraavat osat...

Tammi 2013

Tammi 2014

Aarnio, Reeta: Tuulien taikuri

Otava (2013)

Taikakoululaiset Liina, Siri, Eetu ja Viola seikkailevat Reeta Aarnion taikojen maailmasta kertovassa fantasiasarjassa. Tuulien taikuri on sarjan itsenäinen päätösosa. Aiemmin ovat ilmestyneet Maan kätkemät, Veden vanki ja Virvatulen vartijat. 

Liina, Siri, Eetu ja Viola ovat parhaita ystäviä. He asuvat Kuunangan kaupungissa ja käyvät päivisin koulua. Iltaisin he osallistuvat taikatunneille, joille vain valitut, taikuuden lahjoja omaavat pääsevät. Lapset oppivat kaikkea uutta esimerkiksi kotitontuista, maahisista, veden väestä ja ilmanhengistä. He tutustuvat myös leijutukseen ja tuonpuoleiseen.

Kuunankaan saapuu outo muukalainen, joka kantaa tuonenmarjoja kaulallaan. Samaan aikaan kaupungissa alkaa tapahtua kummia: tuulet kovenevat ja myrsky nousee. Sähköt ja tiet ovat poikki, talot kärsivät tuhoista eikä kaikkia paikkoja ehditä korjata. Myös kaupunginjohtaja tapaa muukalaisen ja sen jälkeen palveluita aletaan lakkauttaa ja kaupungissa alkaa vallita kaaos. Mutta miksi muukalainen haluaa tuhota Kuunangan kaupungin?

Taikakoululaiset pääsevät muukalaisen jäljille, mutta ennen kuin kaupunki on pelastettu, lapset vierailevat tuonpuoleisessa ja oppivat myös jotain tärkeää ystävyydestä ja yhteistyöstä. Seikkailuun sisältyy kuitenkin vaaroja, sillä jos ei ole varovainen, voi tuonelaan jäädä ikuisiksi ajoiksi..

Poimi puolat pientareelta, / marjat mättähän nenästä, / hallahelmet, kylmäkyljet, / punapuolukat kokoa. 

Poimi puolat, nouki marjat, / Mutta älä noukkiessas, / älä itseäs unohda, / heitä huolta huomisesta, / täällä tuonen tantereilla, / pohjan pitkillä pihoilla

Silloin saat heittää hyvästit / maammollesi, taatollesi, / kullaiselle kodillesi, / ehtoisalle elollesi. 

Reeta Aarnion fantasiakirjoissa taikuus löytyy jokaisen sisältä, omasta mielestä - ei taikasauvoista tai taikatempuista. Kirjoissa on paljon suomalaista mytologiaa ja kalevalamittaiset loitsut ilahduttavat lukijaa. Aarnio onkin hienosti tuonut fantasian suomalaiseen ympäristöön. Kirjoissa käsitellään myös hyvin erilaisia tunteita ja arjen tilanteita, joita lapset kokevat ja joihin he joutuvat. Sarja sopii hyvin esimerkiksi alakoululaisille, joille lukeminen on jo sujuvaa. Myös aloittelevalle fantasialukijalle sarjaa voisi suositella.

Salama, Annukka: Käärmeenlumooja



WSOY (2012

Olemme lasten- ja nuortenosastolla päättäneet panostaa erityisesti nuorten aikuisten lukemisharrastuksen edistämiseen, ja perkaamme parasta aikaa nuorten aikuisten romaaneja. Nuorten aikuisten hyllyyn tämä tamperelaisen Annukka Salaman kirjakin menee - ellei sitten ole lainassa. Luulen kyllä, että se on. Annukka Salama kirjoittaa poikkeuksellisen vetävästi, ja sitä paitsi kirjaan oli tehty jo etukäteen varauksia. Tämä on yllättävää, koska kyseessä on esikoiskirjailija. Ehkä kustantajan markkinointikoneisto on kunnossa. Tosin me olimme ottaneet teosta pääkirjastoon varovaisesti vain yhden kappaleen, mikä ei varsinaisesti viittaa siihen, että kustantajan kirjasta laatima ennakkoesittelyteksti olisi ollut erityisen myyvä. Ehkä kyse on nyt teoksen omista ansioista. Ainakin itse pistin toisen kappaleen kirjaa tilaukseen heti, kun sain ensimmäisen käsiini enkä harmikseni päässyt sitä heti lukemaan, koska kirjaan oli niitä varauksia. Voi olla, että lisäkappaleita hommataan jatkossakin.

Käärmeenlumooja kertoo poikkeuksellisista nuorista. Sen päähenkilöt ovat Unna ja Rufus. Rufuksen perhe on kuollut ja Rufus asuu kavereittensa kanssa kommuunissa, Keisarinkatu kahdessa, K2:ssa. K2 viittaa vuoreen, jolta naispuoliset kiipeilijät eivät ole päässeet hengissä alas. Keisarinkatu kakkoseen naisia ei ole edes päästetty, ei ennen Unnaa. Rufus on teekkari, joka on ehtinyt paljon. Hän aloitti koulun jo 6-vuotiaana, selvisi kahdessa vuodessa yläkoulusta eikä käyttänyt kahta vuotta kauempaa lukioonkaan. Nyt 19-vuotiaana hän on jo käynyt armeijan.

Unna on lahjakas urheilija, joka ole valinnut vielä lajiaan. Hän on miettinyt tulevaisuuttaan peruskoulun jälkeen kymppiluokalla ja on nyt aloittamassa lukion saadakseen lisää miettimisaikaa. Unna on ketterä kuin orava. Vaikka hän ei ole skeitannut aikaisemmin, hän tietää osaavansa.

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. Suojille ei olisi mitään tarvetta, koska Unnalla ei ollut aikomustakaan kaatua. Hän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä.

Skeittaaminen sujuu, itse asiassa temppuilu sujuu Unnalta huomiotaherättävän hyvin:

"Etkö sä tajua mitä sä teit?"
"Pyörähdin puoli kierrosta liikaa."
"Niin. Se on 1080 astetta. Temppu, jota kukaan ei ole onnistunut koskaan ländäämään. Tajuuks sä, että jenkeissä on ammattiskedettäjiä, jotka takoo satoja tuhansia dollareita vuodessa, eikä nekään osaa tota. Kukaan ei osaa."

Kun Unna tutustuu Rufukseen, hänelle selviää, miksi hän on niin ketterä. Hän on faunoidi! Faunoidi on ihminen, joka on saanut poikkeukselliset kykynsä joltain eläimeltä. Eikä Unna suinkaan ole ainoa sorttiaan. Myös Rufus ja tämän kämppikset ovat faunoideja. Unnan eläin on orava, mutta miltä eläimeltä Rufuksen voima on peräisin? Entä mitä seurauksia sillä on, että yleensä faunoidit ovat miehiä? Sekä Unnalla että Rufuksella on myös poikkeuksellinen hajuaisti. He haistavat heti myös toisistaan asioita, joita haluaisivat mieluusti salata.

Faunoidit yrittävät piilottaa kykynsä. Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä, sillä faunodeilla on metsästäjänsä. Onnistuuko Unna välttämään julkisuuden vai löytävätkö metsästäjät hänet? Miten Rufuksen ja hänen kämppiksiensä käy?

Se tiedetään, että tarina jatkuu, sillä takakansitekstissä teokselle luvataan jatkoa. YouTubesta tai osoitteesta http://www.faunoidit.fi/ löydät Käärmeenlumoojan kirjatrailerin.

Hunter, Erin: Keskiyö

Art House (2012)

Soturikissojen jännittävä tarina jatkuu Uusi Profetia -sarjassa. Ensimmäinen osa kantaa nimeä Keskiyö ja aivan kuten edellisessä Soturikissat-sarjassa tähänkin sarjaan on luvassa kuusi osaa. Keskiyön voi aloittaa, vaikka aikaisempia teoksia ei olisi lukenutkaan. Päähenkilökin on uusi.

Metsässä vallitsee viimeinkin rauha. Myrskyklaanissa elämä jatkuu arkitouhuissa, riistaa saalistetaan, oppilaita koulutetaan ja reviirin rajoista huolehditaan. Kaikki kuitenkin särkyy, kun Vatukkakynsi, Myrskyklaanin nuori soturi, saa Tähtiklaanilta pelottavan unen, jossa Sinitähti kertoo kissoja uhkaavasta vaarasta.

"Metsässä koittavat vaikeat ajat”, Sinitähti sanoi. ” On täytettävä uusi ennustus, jotta klaanit selviäisivät hengissä. Sinut on valittu tapaamaan kolme muuta uudenkuunaikaan, ja teidän on kuunneltava, mitä keskiyö teille kertoo."

Mitä Tähtiklaanin viesti tarkoittaa? Keitä ovat muut valitut kissat? Se ainakin on varmaa, että mikään ei tule olemaan niin kuin ennen. Vatukkakynsi aloittaa suuren seikkailun täyttääkseen hänelle annetun tehtävän. Vaaroja ja täpärältä piti -tilanteita ei puutu tälläkään kertaa.

Ahmin tämän kirjan parissa päivässä. Soturikissoja lukiessa tylsä arki unohtuu täysin. Kaikki jokapäiväiset asiat jäävät taka-alalle, kun lukija kuvittelee juoksevansa vapaana metsässä ja kokevansa mitä huimimpia seikkailuja, kissana! Ei suihkua, jääkaappia tai mukavan pehmeää sänkyä. Mitään noista ei kuitenkaan edes kaipaa, kun täysin lumoutuu maailmasta, jota muuten ei voisi kokea. Kaiken tämän huipuksi oppii arvostamaan metsää. Se on aina jonkun koti, ja se mitä teemme tai jätämme tekemättä, voi vaikuttaa suurestikin metsän elämään.

Kirja tarjoaa myös paljon huumoria. Etenkin Myrskyklaanin oppilaan Oravatassun kommellukset ja kiivaat kommentit huvittivat minua. Oravatassu on Tulitähden, Myrskyklaanin päällikön tytär ja klaaninsa mahdottomin kissa. Hän sanoo suoraan sen mitä ajattelee.

Tomuturkki: ”Oravatassu, ennemmin tai myöhemmin sinun on opittava, että on aika puhua ja on aika vaieta.”

Oravatassu huokaisi äänekkäästi. ”Mutta tuntuu siltä kuin aina olisi aika vaieta.”

”No niin, ymmärsit ajatuksen.”

Vatukkakynnen edessään oli piikkihernepensas, ja sen tiheiden okaisten oksien seassa rimpuili hullun lailla Oravatassu. Tämän etukäpälät olivat ilmassa ja turkki oli sotkeutunut okaisiin. Vatukkakynsi ei voinut hillitä pientä naurahdusta. ”Onko kivaa?”

Siinä samassa Oravatassun pää kiepahti ympäri, ja hänen vihreät silmänsä salamoivat. ”No naura nyt siinä, senkin hölmö karvapallo!” hän tiuskaisi. ”Ehkä sinulla on sitten aikaa auttaa minut tästä irti!”

Hauskoja ovat myös eri nimitykset, joita kissat ovat asioille antaneet. Ihmisiä kutsutaan kaksijaloiksi, autoja hirviöiksi, joilla on oudot metalliset turkit ja autotiet ukkospolkuja. Vuodenajoillekin löytyy hyvin kuuvaavat nimitykset, esim. syksy on lehtisade ja talvi lehtikato.

Mainittakoon vielä lopuksi, että näillä kirjoilla neljä kirjoittajaa ja tuo Erin Hunter on heidän salanimensä. Näin kaikki Soturikissat löytyvät kirjastossa samasta kohdasta.

Suosittelen Soturikissoja kaikille, etenkin kissojen  ystäville. Ne sopivat jokaiselle, joka haluaa kokea jotain uutta ja nauttia hetken aivan toisenlaisesta maailmasta.

Jordan, Sophie: Liekki

Lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, drakit, elävät omissa laumoissaan eristyksissä muusta maailmasta. Päivänvalolla on kiellettyä lentää paljastumisen pelossa ja lauman säännöt ovat muutenkin tiukkoja. Drakien suurin salaisuus on heidän kykynsä ottaa ihmishahmo, ja koko heidän olemassaolonsa voisi olla uhattuna, jos salaisuus paljastuisi.

Drakien suurimpia vihollisia ovat lohikäärmeenmetsästäjät. Ihmiset, jotka jo vuosisatojen ajan ovat metsästäneet ja tappaneet drakeja ja myyneet saaliinsa enkroille. Enkrot janoavat drakien lahjoja: kykyä löytää jalokiviä maan alta, panssarinvahvaa ihoa ja lohikäärmeenveren voimaa.

Jacinda on jo pitkään tuntenut itsensä erilaiseksi, jopa kaltaistensa eli drakien joukossa. Ja erilainen hän onkin. Jacinda on vuosisatoihin laumansa ensimmäinen tulensyöksijä, ja se on äärimmäisen voimakas ja arvokas erityistaito. Siitä hetkestä kun asia tuli lauman tietoon on Jacinda ollut niin koko lauman kuin sen tulevan hallitsijan silmäterä. Jacindaa erityisasema ei houkuta. Tuleva hallitsija Cassian voisi jopa olla ihan sopiva puoliso, jos valinnan saisi tehdä itse, mutta kun asia on ennalta määrätty, nousee Jacindan kapinahenki…

Jacindan rikottua riittävän monta sääntöä hänen äitinsä tekee päätöksen. Hän kokoaa jäljellä olevan perheensä, Jacindan ja tämän kaksoissiskon ja pakenee lauman luota kaupunkiin. Paikaksi valikoituu kuuma ja kuiva aavikko, jossa äidin mielestä Jacindan olisi helppo luopua drakipuolestaan ja antaa sen kuihtua pois. Drakin luonnollinen ympäristö kun olisi veden ja vuorien lähellä, elävän, kostean ja rikkaan maaperän äärellä. Aavikolla ja ihmisnuorten kansoittamassa koulussa Jacinda kärsii, ja sisko, Tamra, kukoistaa. Tamra ei ole koskaan kokenut muodonmuutosta drakiksi, eikä siten ole tuntenut sopivansa drakiyhteisöön. Nyt hän tuntee ensimmäistä kertaa olevansa omiensa joukossa.

Yllättäen Jacinda löytää uudesta elämästään yhden asian, johon hän tuntee suunnatonta yhteyttä, jonka lähellä hänen drakinsa virkoaa ja hän tuntee taas elävänsä. Tuo asia on ainoa, joka saa hänet jäämään kaupunkiin ja tuo asia – tai ihminen – on komea Will. Tuntuu siltä, että myös Will tuntee oudon yhteyden, joka näyttää vetävän heitä vastustamattomasti toistensa puoleen. Hankalaa on, että Jacindan draki todella herää Willin läsnäollessa ja hänellä on suunnattomia vaikeuksia saada pidettyä itsensä ihmismuodossa. Toinen hankaluus on se, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, eikä siis todellakaan ihminen, jonka kanssa Jacindan pitäisi olla missään tekemisissä.

” Kaivattu värinä alkaa rintakehästäni, leviää sisuksiini. Ihoni herää eloon.

Pääni kääntyy, katseeni pyyhkii luokkaa,

pysähtyy sisään astuvaan Williin.

…Olen odottanut liian kauan sitä, että keuhkoissani alkaisi kiristää,

sydämeni hakkaisi ja painautuisi rintakehää vasten.

Olen odottanut liian kauan sitä, että lohikäärme sisälläni herää.”

Riskeeraako Jacinda koko lajinsa suurimman salaisuuden yhden pojan tähden? Jääkö hän äidin ja siskon kanssa aavikolle vai olisiko laumaan palaaminen vielä mahdollista? Ja mitä mieltä perheen paosta on taakse jätetty lauma? Se ei taida tyytyä silmäteränsä katoamiseen ilman toimenpiteitä. Onko äidin valitsema pakopaikka riittävän hyvä, vai onnistuuko joku, esimerkiksi Cassian, jäljittämään Jacindan?

Sophie Jordanin Liekki-trilogian ensimmäinen, samaa nimeä kantava osa tutustuttaa lukijan drakien maailmaan ja päähenkilö Jacindan elämään. Paljon peruuttamattomiakin asioita tapahtuu ja seuraavissa osissa jää nähtäväksi miten Jacindan tulevaisuus muotoutuu, mitä hän itse päättää tehdä sen muovaamiseksi ja miten käy hänen läheistensä ja drakien ylipäänsä.

Jacindan muutos ihmishahmosta drakiksi kuvataan mahtavasti. Jokaisen luun muovautuminen, kasvonpiirteiden ja ihon muutos, siipien tuleminen esiin, ja nautinto, jota hän tuntee lentäessään vapaana. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut lukuisia historiallisia romaaneja sekä kauhuromantiikkaa. Liekki on hänen ensimmäinen nuortenromaaninsa, josta ei myöskään romantiikkaa puutu. Jacindan ja Willin kohtaamiset ovat sitä täynnä ja ne on kuvattu erittäin intensiivisinä.

Kritiikkiä saa kirjan suomen kielen viimeistely. Tekstissä on paljon häiritseviä virheitä: lauseista puuttuvia sanoja, sanojen vääriä muotoja, väärin kirjoitettuja sanoja. Tekstin ymmärrystä virheet eivät haittaa, mutta vähemmän mukavan ne tekevät lukukokemuksesta, joka tarinan puolesta on erittäin nautittava.

Cast, P. C. & Kristin: Valittu (Yön talo 3)

Yön talo -sarja kertoo 16-vuotiaasta Zoey Redbirdistä, joka elää melko tavallista amerikkalaisen teinin elämää – kunnes hänestä tulee vampyyrikokelas. Zoey elää maailmassa, jossa vampyyrit ovat osa yhteiskuntaa. Parhaat näyttelijät, muusikot ja taiteilijat ovat vampyyreja, ja vampyyrien sisäoppilaitoksia, Yön taloja, on ympäri maailmaa. Kuka tahansa nuori voi tulla vampyyrien palvoman jumalatar Nyksin merkitsemäksi, ja muuttua näin ihmisestä vampyyrikokelaaksi, joka kehittyy vähitellen aikuiseksi vampyyriksi.

Valittu on Yön talo -sarjan kolmas osa, ja sen tarina jatkuu lähes suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Zoey on nyt elänyt pari kuukautta kokelaana Yön talossa ja on käynyt selväksi, että hän on jumalatar Nyksin valittu; ainutlaatuinen ja erityinen koko vampyyrien historiassa. Hän on myös saanut Nyksiltä runsaat lahjat, eli yhteyden kaikkiin viiteen elementtiin, mikä on täysin poikkeuksellista. Zoey on saanut Yön talossa läheisiä ystäviä ja noussut johtamaan ja uudistamaan Pimeyden tyttäriä, jota voisi sanoa sisäoppilaitoksen oppilasjärjestöksi.

Zoeyn paras ystävä Yön talossa, Stevie Ray, on kuollut – tai niin kaikki luulevat – mutta Zoey on saanut selville, että hän onkin muuttunut hirviöksi. Zoey näkee Stevie Rayssa vielä pilkahduksen inhimillisyyttä ja päättää pelastaa hänet ennen lopullista vaipumista pimeyden voimien valtaan. Zoeylle paljastuu myös vähitellen, että koulun valtavan kaunis, arvostettu ja palvottu ylipapitar Neferet ei ole ihan sitä miltä näyttää. Neferet on vahva ja vaikutusvaltainen, ja jos hän on siirtynyt pahuuden puolelle, hän on mahtava ja vaarallinen vihollinen. Voiko yksi vampyyrikokelas Neferetille mitään, vaikka olisi kuinka ainutlaatuinen, ja miten Zoey jaksaa, jos Neferet onnistuu kääntämään Zoyen ystävät häntä vastaan?

Zoeyn ihmispoikaystävä, Heath, ei suostu jättämään Zoeya rauhaan – tosin Zoey ei ole varma haluaako hän edes sitä. Koulun parhaimman näköinen poika, Erik, on Zoeyn virallinen poikaystävä, ja myös yksi koulun opettajista, arvostettu vampyyrien hovirunoilija Loren, näyttää olevan kiinnostunut. Kenet Zoey lopulta itse haluaa ja mikä sen päättää; järki, tunne vai kenties verenhimo? Ja voiko useamman poikaystävän yhtälö johtaa mihinkään muuhun kuin katastrofiin…

Zoey sekoittaa asiansa oikein kunnolla, eikä aina ehdi miettiä tekemisiään aivan loppuun saakka. Hänen ainutlaatuisuutensa ja erilaisuutensa ei auta asiaa. Kukapa nuori haluaisi olla erilainen kuin muut? Zoey tuntee jumalatar Nyksin olevan tukenaan ja ohjaavan häntä oikeaan suuntaan, mutta taakka painaa välillä raskaana. Vähitellen Zoey alkaa hyväksyä saamansa Valitun osan ja yrittää selvitä velvollisuuksistaan parhaansa mukaan, vaikka se tie olisikin yksinäinen.

Yön talo -sarjaa kirjoittavat äiti (P. C. Cast) ja tytär (Kristin Cast). Sarjaa on suunniteltu kaksitoistaosaiseksi, ja kirjoista on tähän mennessä ilmestynyt Yhdysvalloissa kahdeksan ja Suomessa kolme. Neljäs suomennettu osa ilmestynee syksyllä 2011. Sarjaa on kirjoitettu melko nopeassa tahdissa ja se myös hieman näkyy; pienelle viimeistelylle ja muokkaukselle olisi ehkä ollut tarvetta. Siitä huolimatta tarina ja juonenkäänteet ovat erittäin koukuttavia ja moni (allekirjoittanut mukaan lukien) odottaa jo malttamattomana seuraavaa osaa. Kuinkahan Zoeyn lopulta käy?