Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

Shades of Milk and Honey (Glamourist Histories #1) / Mary Robinette Kowal

Flunssalukemistooni lukeutui myös Shades of Milk and Honey joka tuli valittua siksi koska se vaikutti sopivan viihdyttävältä ja helpolta (ja sattui olemaan heti ladattavissa OverDrive-kokoelmasta). Sattuneesta syystä en pahemmin perehtynyt kirjailijaan tai kirjan aiheeseen etukäteen ja yllätyinkin iloisesti huomatessani että Shades of Milk and Honey mukailikin Jane Austenin henkeä. Siis kepeää kartanoromantiikkaa tulossa!

Kirjan alkuasetelma onkin oudosti tutunomainen: Ellsworthin perheen omaisuus on periytyvä isän kuoleman jälkeen kaukaiselle serkulle ja perheen kaksi tytärtä pitäisi siis saada nopeasti naimisiin. Rouva Ellsworth on hitusen hupsu, herra Ellsworth taas viisas ja lämminsydäminen. Tyttäristä Jane on viisas ja lempeä sekä taitava illuusioiden luoja muttei hurmaa ulkonäöllään - toisin kuin nuorempi sisarensa Melody. Melody näyttää kiintyneen kilttiin ja kunnolliseen herra Dunkirkiin ja myös koppava ja vaitonainen herra Vincent kiinnostuu erityisesti Janen illuusioista.

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin! Onnekseni olin siinä määrin tokkurassa etten jaksanut häiriintyä Austen ryöstämisestä. Kirjan teksti on onneksi mielestäni ajanmukaista ja uskottavaa sekä austenmaisen kepeää mutta valitettavasti ei ihan yhtä nerokasta kuin esikuvansa, esimerkiksi sisarusten välinen lämpö tuntuu tyystin puuttuvan Janen ja Melodyn väliltä. Samoin Eliza Bennetin rohkeus ja nokkeluus eivät valitettavasti asu Jane Ellsworthissä joka on jokseenkin alistunut reppana neidoksi.

Päästyäni yli Austenin ryöstökalastamisesta, oli kuitenkin pakko todeta ettei Shades of Milk and Honey ole yhtään hullumpi luettava. Varsinkin loppua kohden kirjailija uskaltautuu jo irtautumaan omilleenkin ja kirjassa esiintyvä taikuuskin (eräänlainen illusionismi jota hämmentävästi lähinnä sisustustarkoituksiin tai liian suurten etuhampaiden kätkemiseen) on ihan kiinnostava idea. Mary Robinette Kowal on luonut Janen ympärille kokonaisen kirjasarjan ja luulen että saatan hyvinkin sortua kokeilemaan seuraavaakin osaa, sillä tulee olemaan kiinnostavaa nähdä kuinka tarina kantaa ilman Austenin apuja.

Tor, 2012
Sivuja: 320
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja jossa on taikuutta

The Inheritance / Tilly Bagshawe

The Inheritance tipahti lukupinooni pirullisen ja pitkän flunssan ansioista. Aivokapasiteettini ei tuntunut riittävän tekstin hienojen nyanssien ymmärtämiseen joten nappasin Overdrivestä itselleni helppoa ja hauskaa luettavaa. Tilly Bagshawe on minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta uskoin (tietysti!) kannen lupauksia glamourista ja skandaaleista.

Kirja vie lukijansa Swell Valleyn idyllisen kauniiseen pikkukylään, jossa kaunis, rikas ja ylhäinen Tatiana Flint-Hamilton on juuri menettänyt kaiken. Bileprinsessan isä nimittäin kyllästyi tyttärensä käytökseen ja testamenttasi koko omaisuutensa kaukaiselle Australian serkulle, raivostuttavalle naistenmiehelle, Brett Cranleylle. Liki pennitön Tatiana pyrkii saamaan Furlingsin, 200 vuotta suvussa olleen kartanon takaisin hinnalla millä hyvällä.

En oikein tiedä mihin genreen The Inheritance kuuluu, oletin sen ehkä olevan chick-litiä, sillä tarinaan liittyy olennaisesti huumori ja chick-litille ominainen kohellus mutta luettuani ties kuinka monennen kerran Tatianan veistoksellisista kasvonpiirteitä, hunajaisista hiuksista, gasellimaisista jäsenistä ja runsaista rinnoista, aloin epäillä lukevani sittenkin viihdekirjaa. Toinen tähän suuntaan viittaava piirre on se, että Tatiana tuntuu yllättävän usein olevan oudoissa tilanteissa alasti, mistä pääsemmekin taas niihin rintoihin... No eipä tässä mitään, kirjaa oli ihan hauska lukea kun sitä ei tarvinnut ottaa turhan vakavasti.

Kirja oli kehnossa olotilassa ihan mukavaa luettavaa, sopivan helppoa ja viihdyttävää, joskaan ei erikoisen mieleenjäävää. Henkilöitä Swell Valleyn kylässä piisaa ehkä vähän liikaakin, ainakin minun flunssainen pääni ei jaksanut ihan kaikkia muistakaan. Tarina alkaa oikein viihdyttävästi ja pidin siitä että Bagshawe sortunut ihan kaikkein yleisimpiin kliseisiin vaan järjesti jokusen yllätyksenkin lukijalleen. Kirja on mielestäni hitusen liian pitkä, siitä olisi varmasti voinut tiivistää pois jokusen turhan luksusmatkan. Myös loppuratkaisu, niin persoonallinen kuin se onkin, tuntui minusta vähän kaukaa haetulta mutta makuja on toki monia...

Harper, 2014
Sivuja: 507
Kirjan vuosi: Kirja joka on yli 500 sivuinen

Seuraneiti / Kaari Utrio

Äh. Sorruin taas Bestseller-hyllyn lumoihin. Tarkoitukseni oli vain palauttaa muutama kirja ja sitten huomaankin että jalat vievät kohti Bestsellereiden kiusauksia. Mukaan lähti tällä kertaa Kaari Utrion Seuraneiti - siitäkin huolimatta että olin jo edellisen kirjan kohdalla hieman harmitellut sitä kuinka Utrion kirjat nykyisin toistavat toisiaan. Johdonmukainen ja päättäväinenkö - en minä ainakaan!

Seuraneidin keskushenkilö on suloinen Linda Melin, joka eittämättä on maailman kaunein nainen, mutta valitettavasti myös pelkkä varaton kappalaisentytär Kajaanin seuduilta. Nöyräksi, hyväsydämiseksi ja älykkääksi kuvatun Lindan mahdollisuudet oivalliseen avioliittoon kuitenkin paranevat kun hänen tielleen vaipuu tajuttomana kaksikin herraa, serkku ja tukkukauppias Claes Carlsson ja hengästyttävän komea ja korkeasäätyinen Victor Waldau.

Seuraneiti oli mielestäni taattua Utriota, takuuvarmaa tekstiä, nokkeluuksia, historiaa ja tietysti sitä rakkautta. Harmi vain että Utrion epookki-sarja tuntuu kovasti toistavan itseään, sankaritar tuntuu järjestäen olevan köyhä mutta järkevä kaunotar, jonka rakkausasiat menevät ensin pikkuisen solmuun - ehkä rakastutaan väärään mieheen. Eihän tässä sinänsä mitään vikaa ole, samoja teemoja tapaillaan esimerkiksi Ylpeydessä ja ennakkoluulossakin mutta Utrion kirjat kuitenkin muistuttavat toisiaan siinä määrin etten pysty niitä näin jälkeenpäin erottamaan toisistaan. Yhden tapahtumat sijoittuvat kenties Lappiin? Minun makuuni Linda oli ehkä hivenen tylsäkin sankaritar kaikessa nöyryydessä, taidan pitää sittenkin enemmän Utrion kipakoista sankarittarista. Kirja oli ihan miellyttävä lukukokemus, se tarjosi romanttista todellisuudenpakoa pieni pilke silmäkulmassaan mutta jäi kuitenkin kokonaisuutena keskinkertaiseksi.

(Utrio irroittelee hupaisasti kuvaillessaan ylhäisen herran rakkauden tunteita.)
"Rakkauden tunne hyrskyi Victorin mielessä niin valtaisana vuoksiaaltona, että häntä alkoi pyörryttää. Hän ajatteli itseään synkässä metsässä, yksin kivuissaan, ja Lindaa rientämässä apuun yli kivien ja risujen, kaatuvien puiden paukahdellessa polun molemmin puolin. Hän ei muistanut kokeneensa mitään sellaista, koska oli silloin tajuton, mutta mielikuva oli niin voimakas että hän purskahti itkuun."

Amanita, 2013
Sivuja: 464

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä / Jojo Moyes

Jojo Moyesin on jonkin aikaa häilynyt tajuntani rajamailla, nimen olen kaiketi napannut korvani taakse jostakin blogikirjoituksesta joka on uteliaisuuteni herättänyt. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osui silmiini Elisa kirjan alessa ja tuumin että hyvään viihdekirjaan kannattanee sijoittaaa muutama euro. Harmaan päivän sattuessa on nimittäin hyvä jos puhelimesta löytyy mahdollisuus todellisuudenpakoon.

Moyesin kirjalla on kaksi sankaritarta ja kaksi rakkaustarinaa. Se kiehtovampi sijoittuu 1960-luvulle, jossa kaunis, rikas ja naimisissa oleva Jennifer Stirling herää muistamattomana auto-onnettomuuden jälkeen. Elämänsä palasia jäljittäessään Jennifer löytää hänelle osoitetun rakkauskirjeen, jonka on lähettänut  - on pakko selvittää kuka salarakas on ja vieläkö hänen tunteensa ovat ennallaan. Nykyhetkessä taas räytyy rakkaudesta varattuun mieheen. Arkistossa käydessään Ellie saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen 1960-luvulta...

Hankalan suomenkielisen nimen omaava Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui näppäräksi viihderomaaniksi. Aika kului sen parissa mainiosti, teksti oli sujuvaa, 1960-luvun Lontoon miljöö viehättävä ja muutaman kivan koukunkin oli kirjailija tarinaansa kehittänyt - ei siis mitään valittamista. Elämää suurempien rakkaustarinoiden kastiin tarina ei toki putoa, mutta hintansa arvoinen se kyllä oli. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki oli, mutta se taitaa kuulua genreen.

Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat lukujen väliin sijoitetut katkelmat rakkauskirjeistä, jotka, yhtä Jenniferille kirjoitettua lukuunottamatta, olivat käsittääkseni aitoja. Suuret tunteet ja tarinat niiden takana jäivät kiinnostamaan ja vähän haikailemaan menneitä aikoja. Rakkaustekstiviesteissä ei taida olla ihan samanlaista paloa - vai olisiko sittenkin? Ehkä ihmiset ja viestivälineet muuttuvat mutta tunteet pysyvät?

(Miehen kirjeestä naiselle)
"Minulle ainoa selviytymiskeino on olla paikassa, jossa en näe sinua koskaan, jossa minun ei tarvitse koskaan pelätä näkeväni sinua hänen kanssaan. Minun täytyy olla jossain, missä saan sinut väistämättä häädettyä ajatuksistani minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Se ei onnistu täällä.
Aion ottaa sen työn vastaan. Olen Paddingtonin laiturilla 4 perjantai-iltana kello 19.15, eikä mikään maailmassa tekisi minua onnellisemmaksi kuin se, että rohkenisit lähteä mukaani."

Gummerus, 2014
Sivuja: 388
Alkuteos: The Last Letter From Your Lover
Suomentanut Heli Naski

Kosto / Sharon Osbourne

Sharon Osbournen kirja kiinnitti huomioni ihan kirjailijan nimen takia. Vaikka kirja vaikuttikin jo takakannen perusteella perusviihdehutulta, olin kuitenkin utelias näkemään minkälaisen kirjan Ozzyn vaimo onkaan saanut aikaiseksi. Koska Kostossakin liikutaan Hollywoodissa, arvelin myös että Sharonilta saattaisi löytyä hyviä inspiraation lähteitä, jopa ihan lähipiiristäänkin. Valitettavasti Kosto osoittautui kuitenkin aika perinteiseksi viihdekirjaksi, jonka juonenkäänteet eivät häikäisseet kekseliäisyydellään.

Kosto kertoo Stonen sisaruksista, joista molemmat ovat onnistuneet saavuttamaan mainetta ja mammonaa Hollywoodissa saakka. Esikoinen, elokuvatähti Chelsea, on käynyt läpi kovan koulun ja on katkeroitunut äidilleen Margaretille joka tuntuu vain suosivan pikkusisko Amberia. Kiltti ja herttainen, Amerikan suosikkitytöksikin kutsuttu Amber taas tehtailee kepeitä romanttisia komedioita ohjaajapoikaystävänsä kanssa, haaveillen jostain aivan muusta.

Ensimmäisten sivujen jälkeen oli aika selvää, että luin viihdekirjaa. Naisilla oli smargadinvihreitä kauriinsilmiä, sydämen muotoisia kasvoja, rubiininpunaisia huulia ja valtoimenaan aaltoilevia kutreja. Miksihän tämän tyyppisissä kirjoissa aina kuvaillaankin päähenkilöitä niin ylitsevuotavaisesti? Minusta virheetön kaunotar kuulostaa oikeastaan aika tylsältä sankarittarelta, pieni särö tekee ihmisistä usein aidompia ja kiinnostavampi. Ja tietysti olisi kiva, jos päähenkilöiden persoonaakin esiteltäisiin lukijalle yhtä vuolaasti kuin ulkonäköä...

Kirjan nimi oli mielestäni harhaanjohtava, sillä tarinassa edettiin reilusti yli puoliväliin saakka ennenkuin kostolle tuli edes tarvetta ja sen jälkeen tapahtumat etenivätkin varsin vauhdikkaasti. Lukijana ihmettelinkin pitkään mikä kirjan punainen lanka oikein olikaan, koska mitään kostettavaa ei ollut. Lisäksi  nyrpistän lukutoukan nenääni liian helpoille lopuille, joissa kaikki palikat putoavat lähes taianomaisesti paikoilleen. Tässäkin kaiketi näkyy rakkauteni sopivasti rosoisiin kirjoihin, joissa on enemmän haastetta niin lukijalle kuin kirjan henkilöillekin.

Kirjan päähenkilöt, Stonen satumaisen lahjakkaat ja ah, niin kauniit sisarukset jättivät tämän lukijan niinikään kylmäksi, sillä oikeastaan kirjasta ei löytynyt yhtään pidettävää hahmoa. Chelsea velloi rasittavan itsetuhoisesti säälissä, Amber taas oli liian pehmoinen pidettäväksi eikä epätasaisen tehokkaasti curling-vanhempi Margaretkaan ole varsinaisesti ehdolla vuoden äidiksi.

Viihdekirjallisuutta enemmän seuraavalle tämä voi olla oikein mukavakin teos, mutta omalla kohdallani tulin nyt lyöneeksi hudin. Mutta onneksi maailmassa riittää luettavaa, sanoi smaragdisilmäinen bloggari ja heilautti kultaisia, valtoimenaan aaltoilevia kutrejaan...

(Meet the Stones.)
Chelsea oli häikäisevän kaunis ja aistillinen nainen. Hänellä oli mustat, upeasti lainehtivat hiukset, silkkinen iho ja hienot tummansiniset silmät, joita kehystivät pitkät, mustat ripset. Hän oli klassinen kaunotar, kuin entisajan Hollywood-tähti, ja mahdollisesti sukupolvensa lahjakkain näyttelijätär.
....
 Amberilla oli sievät, sydämenmuotoiset kasvot, samanlaiset vihreät silmät kuin äidillään ja meripihkan väriset hiukset. Se, että amber merkitsee meripihkaa, oli yksi monista onnellisista sattumista hänen elämässään. Nuorempana hän oli ollut sukupolvensa tunnetuin pop-tähti, sittemmin hän oli noussut yhdeksi maailman suosituimmista näyttelijöistä.

Minerva, 2012
Sivuja: 420
Alkuteos: Revenge