Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Venäjä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Pietarin kapellimestari (Mockba Noir #1) / Grebe ja Leander

Vuosittaisen Tukholman reissun aika tuli taas ja tällä kertaa valitsin lentokenttänotkumiseen kaverikseni Grebe & Leanderin synkän oloisen toimintatrillerin Pietarin kapellimestari. Kriteereinä tälläkin kertaa olivat lentokentän hälyyn ja oletettuun väsymykseen sopiva helppous ja vetävä juoni sekä tietysti sivumäärä, kunnon matkakirjahan ei saa loppua liian aikaisin!

Grebe & Leander vievät lukijansa 2003 Moskovaan, jossa neuvostomenneisyys tuntuu olevan takana markkinavoimien jyllätessä.  Tom Blixen, ruotsalainen moskovalaisessa investointipankissa työskentelevä juristi, valmistuu sanomaan hyvästejä yllättäen Lontooseen muuttavalle ystävälleen Fredrikille ja tämän perheelle, pikku-Ksenialle ja Olgalle. Muuttoa ennen Fredrikin on vain hoidettava eräät osakekaupat jotka osoittautuvat kohtalokkaiksi...

Matkakirjaksi Pietarin kapellimestari oli ehdottoman toimiva paketti. Sen sävyt ovat hyvin tummia, vauhtia ja väkivaltaa piisaa, juonittelusta ja petoksista nyt puhumattakaan. En suosittelisi kirjaa herkimille lukijoille sillä siinä määrin reippaalla tahdilla kirjailijat listivat hahmojaan. Tunnelma on kovin raadollinen, kaikki tuntuu olevan otettavissa jos vain valtaa riittää.

Mietin pitkään kuinka pisteyttäisin kirjan Goodreadsissa, sillä Pietarin kapellimestari toki hoiti tehtävänsä mallikkaasti ja se on hyytävän tehokkaasti kirjoitettu. Kirjan tunnelma oli kuitenkin minun makuuni ehkä hiukan liiankin verinen ja kyyninen, enkä viihtynyt täysin näissä maisemissa. En siis syyttäisi kirjaa, meidän kemiamme eivät vain osuneet yksiin.

Gummerus, 2015
Sivuja: 451
Alkuteos: Dirigenten från Sankt Petersburg
Suomentanut Pekka Marjamäki

maanantai 21. heinäkuuta 2014

The Litvinenko File / Martin Sixsmith

Muistan vuosia sitten lukeneeni lehdistä silmät pyöreinä Aleksander Litvinenkon hurjasta lopusta ja miettineeni tarinan olevan kuin elokuvista, sillä erotuksella että sairaalavuoteessa makaava mies oli ehdottomasti totta eikä kirjailijan mielikuvitusta. Vuosia myöhemmin löysin Martin Sixsmithin kirjoittaman The Litvinenko Filen kirjaston hyllystä ja kiinnostus tosielämän agenttitarinaan virkosi.

Moni ehkä muistaakin Litvinenkon tarinan vuosien takaisista lööpeistä. Venäjällä epäsuosioon joutunut agentti myrkytettiin radioaktiivisella poloniumilla terästetyllä teellä josta seurasi pitkä ja tuskallinen kuolema. Syyttävällä sormella osoitettiin mm. Vladimir Putinia ja radioaktiivisten poloniumjälkien pitkin Lontoota aiheutti - ymmärrettävästi - pienoista hysteriaa.

Martin Sixsmithin teos The Litvinenko File sukeltaa traagisiin tapahtumiin varsin tehokkaasti. Teos jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen seuraa Litvinenkon viimeisiä vaiheita, toinen palaa hänen menneisyyteensä Venäjällä ja viimeinen keskittyy varsinaiseen murhatutkimukseen. Kirjaa varten tehty tutkimus tuntuu kattavalta mutta tunnustan kamppailleeni yrittäessäni pysyä kärryillä venäläisten sukunimien vuolaassa virrassa. Hyvisten ja pahisten erottaminen toisistaan osoittautui myös työlääksi, enkä ole edes ihan varma kumpaan ryhmään lopulta päähenkilökään kuului. Annankin Martin Sixsmithille kiitosta siitä ettei hän pyrkinyt nostamaan Litvinenkoa jalustalle vaan esittää tämän realistisen tuntuisessa valossa, pohtien myös miehen omia toimia ja motiiveja.

The Litvinenko File muistutti minua myös siitä, miksi pidänkään fiktiosta. Joskus nimittäin on mukavampaa kun voi kirjan hurjien käänteiden keskellä lohduttautua sillä, että kyseessä on kirjailijan mielikuvituksen tuote. Ajatus agenteista, radioaktiivisesta myrkystä ja muista salajuonista keskellä tavallista arkipäivää tuntuu sittenkin aika ahdistavalta - tieto lisää tuskaa kuten sanotaan. Omalla kohdallani tajusin jopa liikkuneeni tietämättäni Litvinenkon murhapaikalla, taannoisella Lontoon reissullamme nimittäin asuimme samassa hotellissa jossa kohtalokas teekupponen tarjottiin. Jännittävää, mutta olen myös onnellinen että nautimme teemme kulman takana olevassa kahvilassa...

Pan McMillan, 2007
Sivuja: 312
Kirjabingo: Perustuu tositarinaan

perjantai 15. marraskuuta 2013

Me, Keisarinna / Laila Hirvisaari

Tutustuin pari vuotta sitten Laila Hirvisaaren kirjoihin silloisen Finlandia-ehdokkuuden ja isäni kannustamana. Katariina Suuri vaikutti mielenkiintoiselta naiselta, mutta en varsinaisesti hullaantunut Minä, Katariina -teokseen. Meni pari vuotta ja sitten jossakin mielenhäiriössä nappasin kirjaston Bestseller-hyllystä Katariinan tarinan toisen osan, nimeltään Me, Keisarinna. Kultasiko aika lukumuistot?

Me, Keisarinna vie lukijansa aikaan jolloin Katariina on jo vakiinnuttanut asemansa keisarinnana. Edessä sotia ja uudistuksia, virheitä ja voittoja. Ja rakastajia. Hyviä ja huonoja, nuoria ja nuorempia. Kirjan runko koostuu keskusteluista ja muisteloista, joita jo iän painama keisarinna käy läpi yhdessä muistelmiaan kirjaavan ylikamariherra Leon Augustin kanssa. Eikä Leon anna armoa vaan tuo säälimättä keisarinnan eteen myös ne asiat, jotka hän mieluiten unohtaisi.

Olen tämän kirjan kohdalla todella hämmentyneissä mietteissä. Reilusti sanottuna, kirja oli minusta suureksi osaksi tylsää luettavaa, mikä on aika uskomatonta ottaen huomioon kuinka mielenkiintoinen henkilö Katariina oli. Toisaalta naisen elämän kokemusten runsaus on varmasti ollut haasteellista myös kirjailijalle ja se ehkä näkyykin kirjassa joka lukuisten henkilöiden ja historian tapahtumien kuvailun takia jää sirpaleiseksi lukukokemukseksi. Samoin koin sekavaksi ratkaisun jossa Katariinan muistelot eivät etene ajallisesti järjestyksessä.

Parhaimmillaan Hirvisaari on kuvaillessaan vanhenevan naisen tuntoja, syyllisyyttä menneisyyden virheistä ja kumppanin ja läheisyyden kaipuuta. Nostan hattuani Katariinalle joka rohkenee elää niinkuin haluaa eikä taivu yhteiskunnan normien alle vaan ottaa nuoren ja komean rakastajan vaikka omat rumat jalat ja riippuvat rinnat vähän nolostuttavatkin. Pidän myös siitä että Hirvisaaren Katariina osaa myös, sitten lopulta, myöntää heikkoutensa. Tästäkin huolimatta Katariina jäi minulle kaukaiseksi henkilöksi eikä värikäs keisarinna monine tarinoineen saanut temmattua mukaansa. Hirvisaaren myyntiluvut tietäen veikkaan että kyseessä on jälleen kerran väärän lukijan tapaus ja uskon että tälle kirjalle löytyy monta innostunutta lukijaa. Minä vain en ollut yksi heistä.
"Tiesin, että elämäni kirjaamiset olisivat pian lopussa.Niihin on liittynyt suuria ristiriitoja. Toisaalta ne ovat antaneet vapautuksen. Olemme selvinneet. Jäljellä on vielä vähän... Mutta mitä - en edes aavista. Tunnen olevani uupunut, mutta vien tämän velvollisuudentuntoisesti loppuun. Sitten huoahdan. Ja olen vapaa."
Otava, 2013
Sivuja: 576

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Haudattu hiljaisuudessa / Tove Alsterdal

Tutustuin Tove Alsterdaliin muutama kuukausi sitten ja tykästyin Kadonneiden epätoivoiseen etsintään vaikka tarina hetkittäin hurjalta tuntuikin. Tuttuun, ahneen lukutoukan tapaani halusin saada uusimmankin kirjan nopeasti hyppysiini ja päästä ahmimaan sitä. Sitten kirjakasat ja elämä tunkivat väliin mutta onneksi valon vähetessä lukuaika lisääntyy.

Haudattu hiljaisuudessa vie lukijansa erikoisiin ja silti monelle meistä tutunomaisiin maisemiin.  Kirjan tapahtumat käynnistyvät kun Katrine veljineen alkaa läpikäydä pysyvään sairaalahoitoon siirtyvän äidin tavaroita. Käy ilmi että äidillä on talo Kivikankaan kylässä, Tornionjokilaaksossa. Postista päätellen talolle olisi innokas ostajakin ja Katrine päättää lähteä paikan päälle tarkistamaan kiinteistön ennen myyntiä. Matka vie Katrinen syvälle perheensä historiaan, tapahtumiin joiden seuraukset ulottuvat nykypäivään saakka.

Alsterdalin tyyli kirjoittaa on kieltämättä toimiva ja tehokas. Tällä kertaa hän on kehrännyt kokoon juonen joka vie lukijansa samalla eksoottiseen että tuttuun paikkaan. Näin melkein silmissäni pienet, hylätyt tuvat, joiden pöydillä menneiden sukupolvien valokuvat tuijottavat tyhjyyteen, nurkassa ehkä vanha nariseva heteka, pöydällä vielä liina. Alsterdal onnistuu hienosti tavoittamaan pienen kylän suljetun tunnelman, jossa salaisuudet ja kaunat ovat kulkeneet kuin sukuperintönä vuosikymmeniä. Kirjan maisemat ovat hyisen lumisia ja kannen kuvitus tuntuukin tukevan sitä synkässä harmaudessaan.

Haudattu hiljaisuudessa osoittautui suorastaan ahmittavaksi dekkariksi, joka käsittelee varsin mielenkiintoista, mutta melko vähän esillä ollut jaksoa historiassa. Koin Neuvostoliittoon toiveikkaina lähteneiden ruotsalaisten - ja suomalaistenkin - kohtalot todella kiinnostaviksi, jopa koskettaviksikin. Ehkäpä jopa niinkin paljon että kirjan murhat taisivat jäädä sittenkin kiinnostavan sukutarinan jalkoihin, sillä ennen kaikkea halusin saada selvyyden kuka Sirin, Katrinen isoäidin lapsen isä oli ollut ja mihin mies oikein katosi. Kirjassa on vilahtelee suomalaisväriäkin ja luulenpa että voisin suositella sitä myös historiasta pitäville lukijoille.
"Kaksi asiaa sinun täytyy tietää", hän sanoi. "Älä koskaan kieltäydy kun sinulle tarjotaan kuppi kahvia. Ja keksi vastaus kun sinulta kysytään, kenen olet. Sitä täällä kysytään. Ei sitä, kuka olet, missä asut tai mitä töitä teet. Täällä kysytään aina, kenen sinä olet."
Gummerus, 2013
Sivuja: 409
Alkuteos: I tystnaden begravd
Suomentanut Katriina Huttunen
Saatu arvostelukappaleena.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Tsaarin kuriiri / Jules Verne

E-kirja alkaa pikkuhiljaa valloittaa sydäntäni sillä on hirmuisen kätevää yllättävän odottelutilanteen iskiessä kaivaa laukusta puhelin ja valita sieltä jokin mieleisensä viihdyke. Hammastarkastusta hermostuneena odotellessani päädyin valitsemaan Elisa kirjan valikoimista Jules Vernen seikkailuklassikon Tsaarin kuriiri, siinä toivossa että vauhdikas tarina auttaisi hammaslääkäripelkoon. (No ei kyllä auttanut, mutta sehän ei ole Vernen vika...)

Tarina on tuttuun tapaan seikkailuja ja runsasta faktatietoa täynnä. Tällä kertaa kirjailija vie lukijansa Aleksanteri II:n ajan Venäjälle, jossa eletään kuohuvia aikoja. Tataarit kapinoivat ja tsaarin on saatava hinnalla millä hyvänsä sana veljelleen Siperian rajan yli. Koska lennätinlinjat on katkaistu, on lähetettävä kuriiri ja Mikael Strogov, nuori siperialainen, saa osakseen tämän vaarallisen ja vaativan tehtävän. Matkalla sattuu tietysti monenmoista ja Mikaelin kanssa matkaa taittavat pian Nadja, joka tekee matkaa Siperiassa vankina olevan isänsä luo sekä kaksi kilpailevan lehden ulkomaan toimittajaa - ranskalainen Alcide Jolivet ja englantilainen Harry Blount.

Tsaarin kuriiri muistutti minua jollain tapaa Matkasta maailman ympäri, en tosin ole lukenut kyseistä kirjaa, vaan ainoastaan katsellut piirrettynä sarjana lapsena mutta siitä huolimatta teos on tehnyt vaikutuksen. Samaan Mikaelkin samoaa Venäjän takamaita ja kokee seikkailun toisensa perään pahan Ivan Ogarevin yrittäessä estää kaikin keinoin. Verne ei suoranaisesti säästele henkilöitään, olen oikeastaan ihmeissäni siitä että moisesta ryöpytyksestä voisi kukaan selviytyä hengissä! Paitsi kenties Mikael ja Nadja, nuo kaksi urheinta ja jalointa ihmistä...

Tästä pääsenkin kätevästi siihen mikä kirjassa ärsytti. Vernen henkilöt ovat nimittäin aika mustavalkoista porukkaa, hyvät ovat jaloja ja sankarillisia, Mikael on jo suoranainen supermies kaikkine ihmeellisine taitoineen ja vaistoineen ja pahikset ovat häijyäkin häijympiä vaille minkäänlaista inhimillisyyden hiventäkään. Tämä on tietysti ymmärrettävää teoksen iän ja kohderyhmän huomioonottaen, mutta nyppi silti.

Tsaarin kuriiri on, edellisten lukemieni Vernen kirjojen tapaan, täynnä tietoiskuja. Ainakin minun asiaan perehtymättömään silmääni tiedot tuntuivat tarkoilta ja paikkaansapitäviltä ja auttavat varmasti luomaan selkeämpää kuvaa olosuhteista, joissa kuriiri matkaa. Plussaa annan siitä että pikkuinen Suomikin mainitaan muutamaan otteeseen.
"Ainoastaan kuriiri saattoi korvata katkaistun lennätinlangan. Häneltä kuluisi melkoinen aika niiden viidentuhannenkahdensadan virstan taivaltamiseen, jotka erottivat Moskovan Irkutskista. Häneltä vaadittiin kapinallisten ja hyökkääjien rivien välitse pujahtaakseen miltei yli-inhimillistä rohkeutta ja älykkyyttä. Mutta selväpäinen ja lujasydäminen kykenee paljoon!
- Löytänenköhän sellaisen pään ja sydämen? tuumi tsaari."
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Karisto Oy:n suomentamana vuonna 1927
Sivuja: 296
Alkuteos: Michel Strogoff
Suomentanut Valfrid Hedman

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kultahammas / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirjat ovat minusta hilpeää luettavaa, kepeitä ja vähän mutkia suoristavia mutta hauskoja. Kirja on tekijänsä kolmas ja olen Mari A:n kanssa samaa mieltä siitä, että se on tekijänsä paras. Tulkki muistutti paljon chick-lit -kirjaa, mutta Naapureissa Patrakova alkoi jo löytää oman tyylinsä. Kirjailija iloittelee venäläisten ja suomalaisten stereotypioilla lämpimästi, tällä kertaa muistellaan 1990-luvulla suosittuja bussimatkoja Venäjältä Helsinkiin.

Kultahampaan päähenkilönä on nuori ja pätevä opas Daša, joka saa kyseenalaisen ilon luotsata jälleen yhden pietarilaisryhmän Suomeen. Bussiin mahtuu kaikenlaista porukkaa kultahampaitaan piilottelevasta mummosta kauhukakaraan ja hänen vanhempiinsa. Kirja kattaa muutaman päivän pituisen matkan tämän sekalaisen seurakunnan mukana ja on siksi lyhyt, mutta oikeastaan ihan sopivan pituinen tälle kertomukselle.

Pidin Dašasta, joka suhtautuu seurueeseen kaiken nähneen ja kokeneen oppaan kyynisyydellä. Kateeksi ei opasta käy, kukapa haluaisi raahata villiä vekaraa käsiraudoissa Itäkeskuksessa tai etsiä kadonnut passia jorpakosta - mutta kaiken tämän ja enemmänkin Daša hoitaa, se kai kuuluu oppaan toimenkuvaan?

Patrakovan kirjat eivät ole tajunnanräjäyttäviä kirjallisia teoksia, mutta viihdyn silti niiden parissa oudon hyvin. En tunne riittävästi venäläisiä ottaakseni kantaa heitä koskeviin stereotypioihin mutta suomalaisille voin naureskella. Kirja sopii mainiosti välipalakirjaksi, kepeäksi pieneksi makupalaksi raskaamman kirjallisuuden väliin.
Uuteen vuoteen sopinee hyvin tämä kuvaus venäläisistä viettämässä suomalaista uutta vuotta. Ollaan me aika riehakasta juhlakansaa, eikös vaan!"Esimerkiksi iloinen ja riehakas uuden vuoden vastaanotto Helsingissä on suomalaisten ja venäläisten käsityksissä täysin erilainen.Turistiemme suomalaista uudenvuoden juhlaa vietettiin aina ravintolassa, jossa venäläiset söivät hiljaa ja kyselivät toisiltaa, milloin juhla alkaa. Näin siihen asti, kunnes heitä kiitettiin käynnistä kohteliaasti ja toivotettiin hyvää yötä ja onnellista uutta vuotta.Joukkojuhlan toivossa turistiraukat säntäilivät paniikissa pitkin Senaatintoria, missä Helsingin pormestari ensin ynisi jotain suomeksi ja sitten puhui naispappi, joka tappoi kaikki halut hyppiä ja hälistä läsnä ollessaan. Lopuksi, kellon lyötyä ja pienen ilotulituksen mentyä, lavalle nousi räikeästi maalattu rouvashenkilö laulamaan tupakasta kähertyneellä äänellä käsittämättömän, pitkäveteisen laulun, joka sai yleisön tilaan, joka täällä vastaa haltioitumista.Sen jälkeen väki alkoi hajaantua järjestäytyneesti koteihinsa."

Helsinki-kirjat, 2012
Sivut: 167
Alkuteos:  Zolotoi zub
Kirjasta lisää: Mari A:n kirjablogi

torstai 29. marraskuuta 2012

Taras Bulba / Nikolai Gogol

Tuulessa soiden nyt kuuluu laulu kasakoiden. Säihkyvin kavioin he ratsastaa, sankareiden joukko kotiin palaa! Taras Bulba oli ihkaensimmäinen muttei ehkä viimeinen Gogolini. Nappasin kirjan kirjastosta oikeastaan siitä mitään tietämättä, nimi Taras Bulba vain kuulosti niin mielenkiintoiselta ja eksoottiselta. Voitaneen sanoa että olen huitelevainen lukija... Kasakkatarina kuitenkin pääsi yllättämään mielenkiintoisuudellaan ja oudolla, vähän humoristisen haikealla ja väkivaltaisella tunnelmallaan.

Taras Bulba on tarina vanhevasta ukrainalaisesta kasakasta, jonka nyt jo aikuistuneet pojat palaavat vuosien jälkeen koulusta kotiin. Poikien näkeminen nostattaa innon Bulbassa, hän haluaa siirtää vanhat, tutut taistelutaidot poikiinsa joten sotimaanhan sitä on lähdettävä. Äidin kyyneleistä huolimatta kolmikko ratsastaa tiehensä ja eipä aikaakaan kun jonkinmoinen sota on jo saatu syttymään.

Taras Bulba oli minulle pienoinen yllätys ja jopa vähän outokin lukukokemus, sillä en oikeastaan odottanut pitäväni tästä kirjasta. Kirjan maailma on ankara ja harmaa, elämä ei montaa ruusua kylvä Bulban perheen tielle. Aiheet ovat nekin rankkoja, kuolemasta antisemitismiin eikä naisen osakaan kovin herkullliselta vaikuta. Ja silti kirjassa on jotain lämmintäkin, ylpeääkin ja löydän minä täältä huumorinpilkkujakin jos ihan oikein luen.

Taras Bulba tuntuu melkein kuin vanhan sotaratsun joutsenlaululta. Vielä kerran on päästävä kylvämään tuhoa ja verta, kuolla ei voi rauhassa omassa kammarissa. Vielä kerran voi, yhdessä omien poikien kanssa, ratsastaa ja tuntea olevansa elossa. Vaikka Taras Bulba onkin vanha tervahousuinen jäärä, riitapukari ja röyhkimys, säälimätön julmurikin, mutta samaan aikaan hän on myös rohkea mies, joka taistelee sen puolesta mihin uskoo. Kuolema ei pelota, joskushan viikatemieskin on joka tapauksessa kohdattava. Jotain ihaitavan suoraselkäistäkin Bulbassa siis on, kaikista paheistaan huolimatta.

Gogol kuvailee myös kauniisti aroa ja Ukrainan maisemia, näissä kohdin tuntuu selvästi kirjailijan rakkaus omaan kansaan ja kotimaahan. Aro on tärkeä paikka Bulballe ja hänen pojilleen. Loppusanoissa kerrotaankin kirjailijan esi-isän olleen 1600-luvulla zaporogieversti vapaiden kasakoiden armeijassa - aivan kuin Taras Bulbakin.
"Ilma oli täynnä tuhansia erilaisia lintujen vihellyksiä. Taivaalla lekotteli liikkumattomana kokonainen pilvi haukkoja siivet levällään katse kohdistettuna liikkumatta heinikkoon. Laidemmalla lentäneen villihanhiparven huuto kajahti ties miltä kaukaiselta järveltä. Heinikosta nousi tasaisin siivenlyönnein töyhtöhyyppä ja kylpi nautinnollisesti ilman sinisissä aalloissa. Sinne se hävisi korkeuksiin ja häämötti vain mustana pisteenä. Nyt se käänsi siipiään ja välähti auringon edessä. Piru sinut periköön, aro, että oletkin kaunis!" 
Basam Books, 2010
Sivuja: 116
Alkuteos: Taras Bulba
Kirjallinen maailmanvalloitus & Ikkunat auki Eurooppaan: Ukraina

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Arkkienkeli / Robert Harris

Olen aika innoissani tästä kirjasta. Nappasin sen hyppysiini suurimmaksi osaksi tarinan sijaintipaikan, Venäjän takia (vuoden lukuhaasteiden takaraja lähestyy uhkaavasti...) Harrisin tuorein uutuus oli ollut pienimuotoinen pettymys minulle ja kun kirjan kansikaan ei houkutellut, olin jo aikeissa kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoon. Onneksi kuitenkin päätin ottaa tarinaan edes vähän tuntumaa sillä Arkkienkeli sattuikin olemaan jännäri joka koukutti lähes ensimmäiseltä sivultaan lähtien!

Arkkienkelin keskushenkilönä on Venäjän historiaan erikoistunut brittiprofessori "Fluke" Kelso. Kelso on epätodennäköinen sankari, hän on keski-ikäinen, vähän mahaakin kasvattanut mies, joka suurimmaksi osaksi tuntuu elävän työlleen ja tutkimukselleen. Ex-vaimoja on jo kolmin kappalein ja vaikka lapset silloin tällöin vilahtavatkin Kelson mietteissä, vie Stalin silti voiton. Kelso on Moskovassa symposiumissa kun häntä lähestyy vanhus, Papu Rapava, joka kertoo olleensa paikalla Stalinin kuollessa. Rapava kertoo hänen avustaneensa Stalinin hallussa olleen päiväkirjan varastamisessa ja kätkemisessä. Stalinin kadoneen päiväkirjan löytäminen alkaa kiinnostaa Kelsoa, valitettavasti se tuntuu kiinnostavan myös muitakin...

Minulle Arkkienkeli oli hyvin toimiva paketti toimintaa ja jännitystä. Pidin Kelsosta kaikkine vikoineen ja kirjan kalsean kylmästä tunnelmasta. Jostain syystä koin kirjan aika visuaalisesti, näin silmieni edessä maisemat, henkilöt, kohtauksia kirjasta... Tarinan rakenne poikkesi mielestäni mukavasti totutusta, sillä tämän kertomuksen suurin pahis onkin Stalin. Kirjaa nimittäin rytmittävät lyhyemmät kappaleet jotka koostuvat Kelson pitämästä Stalin-luennosta. Luennossaan hän käsittelee mm. Stalinin suhtautumista sukulaisiinsa, naisiin yleensä - käy ilmi tämän miehen läheisyydessä oli varsin vaarallista olla. En ole juuri yhtään perehtynyt Staliniin, jostain syystä neuvostoajat tuntuvat minusta niin harmaita, kylmiltä ja tylsiltä. Toki tiesin sen, että Stalin aikanaan osoittautui tuhoisammaksi johtajaksi kuin vaikkapa Hitler, mutta jos Arkkienkelin teksti paikkaansa pitää, olen aika järkyttynyt tuhojen määrästä. Ehkä kirjan tunnelma onkin niin hyytävä juuri siksi, koska osa tarinasta on totta.

Arkkienkelin hiukan erikoisemmaksi jännäriksi tekee se, että tällä kertaa oikeastaan kirjan "pahis" onkin Stalin, vielä haudankin takaa. Neuvostojohtaja on kaikesta huolimatta vahvasti läsnä kirjassa, jossa oikeastaan puolin jos toisinkin ollaan samaa mieltä "Stalinin käden kosketuksesta".
(Katkelma Kelson luennosta.)"Voimme myös nähdä Stalinin allekirjoittamat tappolistat. Ja meillä on hänen päivyrinsä. Tiedämme siis, että joulukuun kahdeksantena päivänä vuonna 1938 Stalin allekirjoitti kolmekymmentä tappolistaa, joissa olisi viisituhatta nimeä, monet hänen niinsanottuja ystäviään. Ja tiedämme myös, kiitos päivyrin, että hän meni samana iltana Kremlin elokuvateatteriin katsomaan filmiä, joka ei tällä kertaa ollut Tarzan vaan komedia nimeltä Iloiset pojat. "
Otava, 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2000)
Sivuja: 381
Alkuteos: Arcangel
Ikkunat auki Eurooppaan: Venäjä

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kuninkaiden tiet / Raija Oranen

Raija Orasen Metsästäjän sydän oli ihan ensimmäinen kirja, jonka blogiani varten luin ja tuntui siksikin mukavalta tarttua Orasen uutuuteen Kuninkaiden tiet, jossa jälleen kerran seurataan Suomen itsenäisyyden isiä. Jos Metsästäjän sydän vei lukijansa tasavallan syntyvaiheisin Mannerheimin myötä, mennään Kuninkaiden teissä ajassa taaksepäin Ruotsin vallan aikoihin, jossa nuori Gustaf Mauritz Armfelt hurmaa ja politikoi.

Kuninkaiden tiet seuraa Armfeltin elämää ja uraa Ruotsin hovin nousevana tähtenä, joka päätyy kuningas Kustaa III:n hyväksi ystäväksi ja jopa rakastetuksi. Kansainvälinen politiikka on käymistilassa, Venäjää hallitsee suvereenisti Katariina Suuri ja Ranskassa vallankumous tekee tilaa Napoleonille. Kaiken keskellä on myös Suomen kysymys, sillä Ruotsin raja on keisarinnan mielestä aivan liian lähellä Pietaria...

Raija Oranen on tehnyt hienoa työtä pyrkiessään tuomaan tuon varsin kuohuvan ajan eloon. Myös kannen kuva, kartta shakkinappuloineen, tuntuu kuvaavan loistavasti kirjan teemaa, sillä melkoista shakkia on tuo aika ollut. Viihdyin Armfeltin seurassa ehkä paremmin kuin ensin arvasinkaan, mutta näin jälkikäteen ajatellen jokin kuitenkin jäi lukukokemuksestani puuttumaan. Aihe kokonaisuutena on aika haastava, sillä poliittisesti tärkeitä tapahtumia ja henkilöitä on runsaasti ja tämä saattaa jo vähän turruttaa lukijaakin.

Myös Armfelt on varsinkin kirjan alkupuolella hiukan kaukainen hahmo, joka tuntuu enemmäkseen keskittyvän pitkin poikin Eurooppaa temmeltämiseen Kustaan kanssa. Kustaa III jostakin syystä muistutti minun kuvitelmissani hämmästyttävän paljon takavuosien Musta Kyy -sarjassa ollutta, Hugh Laurien esittämää prinssi Yrjöä pitseineen ja toistuvine ha ha -kommentteineen. Laurien hahmo on toki mainio, mutta komediallisuuden takia minun oli vaikea ottaa kirjan Kustaata tosissani.

Kokonaisuutena Kuninkaiden tiet oli mukavan informatiivinen, sujuva ja kiinnostava romaani, jossa vilahtelevat monet muutkin historiasta tutut hahmot, kuten huono-onninen Marie-Antoinette ja Katariina Suuri. Sivuhenkilöistä kiinnostavin minusta olikin Marie-Antoinetten rakastaja, ruotsalainen kreivi von Fersen, jonka elämäntarina sai hetkeksi miettimään elämän mielettömyyttä. En tiedä miksi juuri tämä kiinnosti minua niin paljon...

Samasta aiheesta lisää: Tanssi yli hautojen
(Armfeltin ja Napoleonin välit ovat ... viileät.)- Kas, paroni Armfelt on vielä Pariisissa, Napoleon sanoi.
- Milloin paroni aikoo lähteä täältä?
Selvempää haastetta tuskin saattoi heittää. Armfelt otti sen vastaan. - Minä lähden niin pian kuin säät kevään myötä ovat riittävän hyvät, hän vastasi rauhallisesti.
Napoleon katsoi häntä tuikeasti, kaikki lempeys oli kadonnut, silmissä välähti ilkeä tuli. - Minun mielestäni sää on jo nyt riittävän hyvä.
Se oli käsky häipyä. Armfelt päätti teeskennellä tyhmää. - Ilma on ehkä lämmin, hän sanoi, - mutta tiet ovat valitettavasti niin huonokuntoisia, ettei niillä voi näin aikaisin keväällä ajaa muilla kuin sotavaunuilla. Minun on siis valitettavasti odotettava, että luonto tekee sen, mihin edes konsuli ei pysty, eli kuivaa tiet.
Teos, 2012
Sivuja: 508

maanantai 12. joulukuuta 2011

Katariina Suuri / Henri Troyat

Luettuani Laila Hirvisaaren romaanin Minä, Katariina halusin perehtyä vähän lisää Katariina Suuren historiaan, ihan jo siksikin että tietäisin paremmin mikä Katariinan tarinassa oli faktaa, mikä fiktiota. Kirjastosta löytyi Henri Troyatin kirja Katariina Suuri joka, vähän lannistavan näköisestä kannestaan huolimatta, osoittautui oivalliseksi luettavaksi. Troyat nimittäin kuljettaa Katariinan tarinaa mukavalla kertojan äänellä, melkein romaanimaisesti.

Katariina ja hänen elämänsä tarina ovat todella kiehtovia. Hän on tietyllä tavalla hyvin moderni nainen, tavallaan oman aikansa uranainen, joka omistautuu työlleen - Venäjän keisarinnana ololle ja kaikki muu, perhe ja rakastajatkin jäävät toiselle sijalle. Rakastajat ovatkin oma lukunsa kirjassa, heistä kerrotaan Hirvikosken kirjaa laajemmin ja kenties realistisemminkin. Katariina ihastuu, viehättyy nuorista komeista miehistä, nauttii heidän seurastaan, mutta ei anna heille sydäntään, se on Venäjällä. Hänen miessuhteistaan kohistaan, mutta hän ei anna sen häiritä itseään vaan elää elämäänsä ja nauttii.

Katariina on ilmeisen älykäs ja sosiaalisesti lahjakas nainen, joka osaa lukea elämänsä ihmisiä. Hän on kovapintainen - niin kuin hallitsijan tuleekin olla, silti mietin kuinka suuret jäljet on minun näkökulmastani rankka lapsuus ja nuoruus jättänyt. Mietin paljon Katariinan suhdetta äitiyteen ja lapsiinsa, kuten poikaansa Paavaliin, jonka keisarinna Elisabet ryöväsi itselleen heti synnytyksen jälkeen. Mielenkiintoisena pidän sitä, kuinka vuosia myöhemmin Katariina toistaa saman teon Paavalin esikoispojan Aleksanterin synnyttyä. Äidillisenä ihmisenä en Katariinaa pidä, teon takana lienee enemminkin epäluottamus Paavalia ja hänen kykyjään kohtaan. Aleksanterin Katariina voi vielä pelastaa, tehdä hänestä tsaarin. Ja mikä onni Suomelle, että hän niin tekee...

Troyat keskittyykin melko paljon kirjan loppupuolella Katariinaan ja hänen miehiinsä. Hän muistuttaa että muotokuvien keisarillinen ja ryhdikäs nainen oli myös elämänsä loppupuolella riippurintainen, tukevahko ja hampaaton ja ihmettelee yleensä niin viileän älykkään Katariinan tapaa hullaantua täysin nuoriin, komeisiin miehiinsä ja uskoa heidän rakastavan tsaaritarta enemmän kuin ketään hovin nuorista kaunokaisista. Mutta sydän tahtoo mitä tahtoo. Haluan pikkuisen myös puolustaa Katariinaa, eihän miespuolisten hallitsijoiden maailmassa nuorten kaunotarten vokottelu ollut erikoisen kauhistuttavaa. Tästä esimerkkinä vaikkapa Henrik VIII (kyllä, onnistuinpa tässäkin viittaamaan Tudoreihin!), joka viisikymppisenä ja eikä enää niin säkenöivänä nai itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman Katherine Howardin ja pettyi kovin huomatessaan vaimon olevan kiinnostuneempi komeista hoviherroista kuin hänestä. Katariinan kunniaksi on kuitenkin sanottava että hän hoiti eronsa Henrikiä tyylikkäämmin - mestauksen sijaan ex-mies sai lepytteleviä lahjoja, pöytähopeoita, maata, orjia...

Nautin kovasti tästä Katariina Suuren elämäkerrasta, kirjan luettuani tuntuu siltä että olen nyt saanut jonkinlaisen käsityksen siitä minkälainen ihminen Katariina oli, hyvässä ja pahassa. Koska Troaytin tyyli on lähes romaanimainen, on kirjan lukeminen kevyempää vaikka taustalla onkin faktoja. Sivut kääntyvät lähes itsestään...
"Todellisuudessa Katariina rakastaa Venäjän puutteita, vaikka vannookin korjaavansa ne. Koska hän on mieleltään länsimaisen selväjärkinen, järjestystä rakastava, käytännöllinen ja lannistumattoman innokas häntä samanaikaisesti sekä ärsyttää että viehättää omakseen kutsumansa kansan haaveellisuus, välinpitämättömyys, fatalismi ja äkilliset mielettömyydet. Hän pitää kansaa mahtavana ja kauniina. Hän haluaa olla sen arvoinen."
Sivuja: 409

maanantai 5. joulukuuta 2011

Naapurit / Inna Patrakova

Inna Patrakovan kirja ihan hyppäsi tässä taannoin kirjaston hyllystä syliini ja pakkohan se oli kotiin viedä, niin söötti possukin kannessa. (Kaunokirjalliset kirjanvalintaperusteeni ovat joskus aika heppoisia... Kröhöm..) Patrakova aiempi kirja, Tulkki, oli entuudestaan tuttu - se oli jäänyt mieleeni helppona hömppänä. Siispä Naapurit vietiin kotiin välipalaksi. Välipalan nauttiminen taas alkoi pian Murakami-ähkyn jälkeen - tuntui että oli pakko saada jotain ihan erilaista luettavaa, jotain kevyttä, lyhyttä, suomenkielistä ja hauskaa... Patrakovan teos osoittautui siis oivaksi vastapainoksi 1Q84:lle. Se oli makoisa, siinä oli sopivasti erilaisia makuja eikä se ollut liian raskas. Vähän kuplivakin.

Kaikki alkaa siitä, kun suomalainen järkevä ja kierrättävä, vähän tylsäkin pariskunta saa uudet mökkinaapurit. Venäläisiä. Nyt on mökin rauha pilattu ja elämä pilalla, ranta sotkussa ja biojätteetkin miten lie. Ja kun mokomat eivät ymmärrä edes englantia niin millä ohjaat oikealle tielle!! Aidan toisella puolella asustavat Lena ja Kolja, varakas ja rempseä venäläinen pariskunta, jonka lapsen virkaa Boris-possu toimittaa. Hyvistä yrityksistään huolimatta pariskunta ei oikein löydä yhteyttä naapuriin, missä lie syy...

Patrakovan kirja osoittaa hyväntahtoisesti kuinka asiat ja ihmissuhteet voivatkaan mennä pieleen. Kun ei osata kommunikoida ja ymmärretään väärin, joskus ehkä tahallisestikin. Halutaan niin kovin puolustaa omia tapoja tehdä asioita, omaa tonttia että kohtuus saattaa kadota.

Kirjassa pelataan hauskasti stereotypioilla. Minun lähipiirissäni ei ole venäläisiä, joten en osaa sanoa Koljan ja Lenan osalta hahmojen realistisuudesta. Suomalaisista sen sijaan kyllä tunnistan kuvatut tyypit ja jos oikein rehelliseksi heittäydytään löydän ehkä pienen ripauksen Leenaa joskus itsestänikin. Ehkä sitä nutturaa voi joskus löysätäkin...  Kovin syvällisiin asioihin ei kirjassa päästä, kansojen luonteiden vertailu vaan raapaisee pintaa, mutta tässä lajityypissä ei oikeastaan häiritse minua. Pieni miinus on annettava kirjan pituudesta, kyseessä on minusta vähän turhankin ohut kirja. Sopivia tilanteita olisi varmasti löytynyt muutaman lisäluvun verran.

Suosittelen hyväntuuliseksi välipalakirjaksi, mökkilukemiseksi ja ihan muuten vaan piristykseksi sellaisiin päiviin kun pinna on kireällä eikä mikään oikein suju.
"Loppujen lopuksi Leena ei koskaan kyennyt näkemään koko mittakaavassa katastrofia, joka venäläistä naista kohtaa, kun häneltä murtuu KYNSI.
Hän ei tiennyt, että se voi olla Venäjällä syynä liikeneuvottelujen, tapaamisen tai loman peruuttamiseen, ja kaiken lisäksi se voi askarruttaa kärsimään joutunutta vähintään yhtä paljon kuin jätesäiliö Leenaa, ja sitä jatkuu siihen asti, kunnes kynsi on kasvanut, viilattu, hiottu, lakattu, kiillotettu ja koristeltu runsaasti strasseilla."
Sivuja: 190
Kirjasta lisää: Aamuvirkku yksisarvinen, Luettua, Oota, mä luen eka tän loppuun

maanantai 14. marraskuuta 2011

Minä, Katariina / Laila Hirvisaari

Tässä kuussa liikutaankin paljon Pietarin hovissa... No, mikäs siinä... Katariina tuli vastaani kirjaston pikalainahyllyssä. Olen aikaisemmin tainnut lukea yhden Hirvisaaren, joka ei oikein ollut minun juttuni. Ei huono, mutten rakastanutkaan sitä. Finlandia-uutisten siivittämänä ajattelin kuitenkin antaa Laila Hirvisaaren teoksille uuden mahdollisuuden. Ja onhan Katariina toki mielenkiintoinen nainen...

Finlandia-ehdokkuuden napannut Minä, Katariina kertoo Venäjän keisarinna Katariina Suuren tarinan. Katariina oli syntyjään saksalainen ruhtinatar Sofia Auguste Friedrike. 14-vuotiaana Sofia naitettiin Venäjän kruununperilliselle, suuriruhtinas Pietarille, erikoislaatuiselle ja yksinkertaiselle miespojalle, joka joi paljon, peseytyi äärimmäisen harvoin ja rakasti vain tinasotilaillaan leikkimistä.

Avioliiton myötä Sofiasta tuli suuriruhtinatar Katariina. Elämä keisarinna Elisabetin hovissa ei ole helppoa, keisarinna tuntui epäilevän pahaa kaikista ja nuori suuriruhtinatar oli täysin keisarinnan armoilla. Hovin ulkoinen prameus oli kova kontrasti sen henkiselle kylmyydelle ja likaisuudella.

Katariinan taival on kova ja ankea, mutta jää kirjassa jollakin tapaa pintapuoliseksi. Kenties se johtuu kerronnasta, kirjassa tarinaa kuljettaa eteenpäin jalkansa loukannut kuusikymppinen Katariina, joka kertoo elämänsä tarinaa ylikamariherralleen Leon Denikinille. Välillä kirja viipyilee iäkkään Katarinan elämässä, kohtaamme saavutuksia, rakastajia, lapsenlapsia, ikääntyvän naisen mietteitä menneestä ja kuolemasta, vanhenemisesta. Tämä kenties loppujen lopuksi onkin paras osa kirjassa, sillä Katariinan kertoessa menneestä, huomasin alkavani kyllästyä, vaikka kuvatut vaiheet ja tapahtumat historiassa ovatkin oikein kiinnostavia. Hirvisaari vyörytti eteeni suuren määrän tutkimustyötä, yksityiskohtia ja nimiä - ehkä hiukan liiankin suuren. Jollain tapaa nuori Katariina jäi myös melko pintapuoliseksi tuttavuudeksi, en päässyt hänen päänsä sisään vaikka yritinkin.

Koska edellisestä Laila Hirvisaaren kirjastani on vuosia aikaa, en osaa vertailla kirjaa aiempiin tuotoksiin tai sanoa edustaako tämä kirja hyvin kirjailijan tyypillistä tuotantoa. Finlandia-veikkauksia en osaa tehdä, mutta minä en tästä kirjasta lumoutunut. Toki uskon, että monelle se on mielenkiintoinen lukukokemus.
(Juuri kihlautunut Katariina matkaa talvisessa Venäjässä.)"Paluumatkalla mietin vakavasti, millaiseen elämään minut oli Stettinistä tuotu. Se mitä näin oli vihdoinkin syvää Venäjää. Näin tähtikirkkaita öitä, suuria rajattomia aroja ja pieniä kyliä. Näin ihmisiä jokien varsilla kumartamassa syvään keisarilliselle seurueelle. Osa heistä laskeutui polvilleen painaen kasvonsa maahan. Pyöreitä venäläisiä kasvoja, kirjailtuihin huiveihin päänsä peittäneitä naisia joilla oli hymy herkässä. Köyhää väkeä, mutta osaansa tyytyneitä. Näyttivät puhtaammilta kuin me, viikkoja matkustanut herrasväki. Naiset lauloivat, nauroivat, vilkuttivat, heräsivät yhtäkkiä ikään kuin eloon, nostivat vauvojaan näkyville."
Sivuja: 601
Kirjasta lisää: Saran kirjat

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tanssi yli hautojen / Mika Waltari

Mika Waltarin Tanssi yli hautojen alkoi kiinnostaa kesällä kun kävimme Porvossa retkeilemässä. Isäni, jolta olen kaiketi perinyt historiahöperyyteni, esitelmöi Aleksanterin visiitistä pitkään ja hartaasti. Etsimme valtiopäivätanssiaisten taloa ja keisarin istuintakin. Kaikki tämä kuulosti siinä määrin kiinnostavalta, että Tanssi yli hautojen alkoi kutitella mieltäni. Poliittisia jännitteitä, keisarillinen rakkaustarina, joka tapahtuu tutuissa maisemissa ja kaiken lisäksi voin vaihteeksi lukea kotimaisia mieskirjailijoita!

Olen lukenut lukioaikoinani muutaman Waltarin teoksen, Sinuhen ja Suuren illusionin, mutta minkäänlaisia muistikuvia minulla ei niistä enää ole. Waltarin tyyli oli vanhahtavaa, kuten odottaa saattaakin. Jostakin syystä ilahduin myös kovasti siitä, että vaikka minun lukemani kappale olikin uudehko (v.2009) ja kansikin kaunis, oli fontti säilytetty vanhahtavana, mikä minusta loi tunnelmaa. En uskoakseni usein kiinnitä huomiota tämän tyyppisiin asioihin, joten fontin valinta lienee ollut tärkeä.

Kirjan vanhahtavuus tuntuu paikoin viehättävältä, mutta on hetkiä jolloin se tuntuu vain tunkkaiselta. Eniten kenties tuskastuin keisarin pitkähköjen pohdintojen ja muisteloiden aikana, ymmärrän että näin Waltari haluaa valottaa Aleksanterin taustaa mutta siltikin huomasin vain kyllästyväni. Parasta antia ovat sittenkin tarinan sivuhenkilöt mietteineen, esimerkiksi vapaaherra Möllersvärd on hetkittäin melkeinpä humoristinen hahmo. Jotain pikkuisen utriomaista onkin tässä tunnelmassa ja etenkin niissä pienissä huumorinpilkahduksissa, joita olen kuvitellut kirjasta löytäväni.

Tavallisen kansan kuvaamisessa Waltari on onnistunut minusta kaikkein parhaiten. Voin melkein kuvitella köyhät suomalaiset torpparit talvisen karuun maisemaan katsomaan venäläistä keisaria, nuorta, rikasta ja komeaa. Kontrasti on suuri. Ja kuinka keisari, taitava näyttelijä, velho, hymyilee lempeästi ja valloittaa väen. Talousmatamin tähtihetki koittaa kun saa tarjota itselleen keisarille hermostunein käsin pullaa.

Rakkaustarina on kaihoisa ja kaunis, niinkuin suomalaisen rakkaus isämaahansa. Vaikka Porvoon valtiopäiviä tanssittiinkin jo tuonna 1809, olen silti aistivinani kirjassa talvisodan kaikuja, ihmekös tuo jo ensipainos teoksesta julkaistiin vuonna 1944. Tästä näkökulmasta, itsenäiseeen Suomeen rauhan aikana syntyneenä, tunnen ylpeyttä lukiessani muutaman sadan vuoden takaisten esi-isieni puolesta. Unelma omasta maasta oli jo tuolloin, vaikeuksista huolimatta, vahvasti elossa, mutta monta sukupolvea - ja uhrausta - tarvittiin sen toteutumiseksi.

Niin ja mikähän siinäkin on, ettei Ulla Möllensvärdistä ole säilynyt minkäänlaista kuvaa. Olisinpa halunnut nähdä naisen joka lumosi keisarin... Tiettävästi hänestä on jäljellä vain viuhka, - se, jonka Aleksanteri eräänä kohtalokkaana iltana painoi povelleen.
(Maaherra Möllensvärd järjestelee ja miettii...)"Aatelinen avioliitto Suomessa vaatii naiselta tervettä ruumista ja nöyrää mieltä. Useimmat Suomen herroista joutuivat kuluttamaan loppuun kaksi jopa kolmekin vaimoa, ennenkuin löytävät sellaisen, joka pystyy synnyttämään ja kunniallisesti kasvattamaan välttämättömät viisi lasta.
Mutta Möllensvärd lohduttautuu ajattelemalla, ettei naisen välttämättä tarvitse puhua. Päinvastoin saattaa olla parempikin, ettei tyhmä tyttö paljasta sanoilla itseään, vaan tyytyy vain katsomaan kauniisti keisariin. Keisari tuskin kaipaa Ullassa keskustelutoveria, ajattelee paatunut Möllensvärd, ja jälleen hänen mielessään vilahtaa ajatus kulmahuoneen leveästä vuoteesta ja paisuvista höyhenpatjoista. Kunpa Ulla älyäisi etunsa, mutta maaherra Möllensvärd on isänä joka tapauksessa tehnyt ja järjestänyt kaiken parhaan kykynsä mukaan. Mitä sitten tulee ja tapahtuu, se hänen on varminta jättää kohtalon ja keisarin huomaan."
Sivuja: 282

perjantai 30. syyskuuta 2011

Tulkki / Inna Patrakova

Viime viikot olen kahlannut tunnelmiltaan raskasta kirjallisuutta - sotaa ja muuta kurjuutta ja onnettomuutta. Aihepiiri sopii tietysti hyvin pimenevään syksyyn, mutta päätin kuitenkin päättää syyskuun positiivisempiin tunnelmiin. Oli aika lukea jotain sellaista, jolla ihan varmasti tiesin olevan onnellisen lopun - chick-litiä.

Kirjastosta löytyi sopivasti Inna Patrakovan Tulkki. Kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta idea venäläissyntyisestä sinkkuäidistä Suomessa tuntui ihan toimivalta - kulttuurien välisistä eroista saa taatusti hersyteltyä muutamat naurut.

Olgan elämässä kyllä sattuu ja tapahtuukin - on golf-kerhoa ja purjehdusta, olohuoneeseenkin ilmestyy poni. Ja chick-lit -sankarittarille ominaisella tyylillä, Olga jotenkin selviää elämänsä haasteista. Kirja on melko tyypillinen lajityyppinsä edustaja, tosin maahanmuuttaja-idea on tuore ja ihan mielenkiintoista seurattavaa. Miehet Olgan elämässä taas ovat vähemmän mielenkiintoisia, he jäävät melko yksiulotteisiksi henkilöiksi jotka tulevat ja menevät Olgan elämässä aiheuttamatta sen suurempia tunnereaktioita.
(Tätä herkkua on taas luvassa jokusen kuukauden verran, huoh...)
"Talvisinhan Helsinki muistutti aavekaupunkia, aivan kuin jotain levotonta ja kauheaa Stephen Kingin luomusta: oli pimeää, ja kova läpitunkeva tuuli pakotti jalankulkijat kumartamaan edessään. Taivaalta satoi milloin vettä, milloin lunta, milloin sieltä vain putosi jotain likapalloja. Normaaleja kenkiä ei voinut  käyttää; ohuet italialaiset saappaat olivat läpimärät muutamassa minuutissa kotoa lähdön jälkeen, ja tasapainon säilyttäminen millä tahansa koroilla oli aivan mahdoton tehtävä, joten oli nöyrryttävä pakon edessä ja ostettava venäläiseen eleganssiin sopimattomat kalossit Pertti Palmrothilta. Paras keino talviajasta selviytymiseen oli liikkuminen lyhyin juoksupyrähdyksin kaupasta toiseen."
Kirjasta lisää: HS, Susan kirjasto (vanha),
Sivuja: 300

perjantai 16. syyskuuta 2011

Bolshoin perhonen / Daphne Kalotay

Bolshoin perhosen nimi ja ja kansi olivat niin kauniit että minun oli suorastaan pakko viedä tämä kirja kirjastosta kotiin. Ja kirjan sisältökään ei ole hullumpi - koruja, balettia, menneitä muistoja...

Kun Bostonin baletin Grand Dame Nina Revskaja päättää huutokaupata korunsa, käynnistyy jotakin. Nina on jo aikoja sitten eläköitynyt, kivut ja säryt ovat osa entisen prima ballerinan elämää. Korujen huutokauppa saa Ninan palaamaan menneisiin, Neuvostoliiton aikoihin, kun hän tanssi kuuluisassa Bolshoin balettiseurueessa ja rakasti.

Tarinan keskiössä ovat Nina, huutokauppakamarissa työskentelevä Drew ja Ninan edesmenneen puolisen runojen käännöksiin erikoistunut professori Grigori. Tarina etenee kuin baletti, luo illuusioita, vihjaa hiukan yhteen suuntaan, sitten toiseen. Juoni itsessään muistuttaa sekin klassisen teatterin näytelmiä, on onni, rakkaus, perhosena liitelevä kaunis nainen ja mies, melkein prinssi, joka on runoilija. Toisessa näytöksessä saapuvat synkät varjot, maailman yleinen pahuus. Tulee valehteita, epäilyjä ja petos.

Bolshoin perhonen oli minulle jollakin tapaa visuaalinen kirja, lukiessa näin sieluni silmin tapahtumat hyvinkin elävinä. Kirja tarjoaakin kutitusta mielikuvitukselle koruineen ja ballerinoineen, hyvän kontrastin tuolle kauneudelle tarjoaa Neuvosto-arjen kovuus ja harmaus. Ja se haikeus, se sopii hyvin pimeneviin syys-iltoihin...

Mielenkiintoisena detaljina on Drewn suomalainen Riitta-mummo, joka vilahtelee siellä täällä. Googlettelin hiukan Kalotayn taustaa, mutta ainakaan netti ei paljastanut suomalaisille juurille.
"Kello on varmasti viisi aamulla. Jalkakäytävillä eukot luovat lunta, lohkovat jäätä raskailla lapioilla. Huopatossut jalassa ja puuvillainen toppatakki päällä, nostamatta katsettaan Ninan kulkiessa ohi. Hän kääntyy takaisin kotikujalleen päin, missä lumi on kasautunut paksuiksi kinoksiksi, ja näkee valojen hohtavan himmeinä kotitalonsa ikkunoista; kun asukkaita on paljon, ikkunat ovat aina valaistuja, toimintaa riittää kellonaikaan katsomatta.
Nina vilkaisee taakseen, katsoo kimaltavaa katua vielä kerran. Katuvalo ja lumihiutaleet saavat kaiken näyttämään puhtaalta. Mutta valkoisuuden takaa kuuluu loputon raaputus, eukkojen lapioiden tarmokas kolina. Nina ajattelee taas, kuten aina tästä pitäen: kotikaupunkini on parhaimmillaan talvella, kun kaikki on peittynyt lumeen."

Sivuja: 412
Kirja on ehtinyt saada osakseen melkoisen määrän blogisauhuja, siitä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa: Mari A:n kirjablogi Leena Lumi,  Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Järjellä ja tunteella

PS. Muista kurkata arvonta!

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Fall of Giants / Ken Follett

Olen nautiskellut Ken Follettin kirjoista jo pitkään, ensimmäiset kai löytyivät ukkini hyllyistä ja siitä se sitten lähti. Viimeisimmät Follettini, Taivaan Pilarit ja Maailma vailla loppua, ovat olleet mukanani pitkillä lennoilla. Ovathan ne toki tiiliskiviä, mutta ainakin lentomatkat taittuvat hyvien tarinoiden kanssa mukavasti eikä lukeminen ainakin lopu kesken! The Fall of Giantsin sain isältäni joululahjaksi, mutta jostakin syystä en ole löytänyt hetkeä jolloin tarttua tähän jättiläiseen. Ennenkuin nyt. Purin muuttolaatikoita ja tämä oli ensimmäinen kirja joka käteeni sattui. Jotenkin muuton aiheuttaman väsymyksen ja kaaoksen keskellä tämä oli juuri sitä, mitä tarvitsin.

Fall of the Giants on Follettin The Century -trilogian ensimmäinen osa, samaa herkkua on siis tiedossa lisääkin. Tarina alkaa vuodesta 1911 ja ensi alkuun on vaikea hahmottaa mitä yhteistä kirjan ensilehdillä esitellyillä henkilöillä voisi toistensa kanssa olla. Kirjassa kun seikkailevat walesiläiset kaivostyöläiset, köyhät ja orvot venäläispojat, lordit ja prinsessat, saksalainen vakooja ja y ksi Yhdysvaltain presidentille työskentelevät amerikkalaismieskin... Mutta parin sadan sivun jälkeen kuvio alkaa jo hahmottua...

Jos jotain negatiivista pitäisi keksiä, niin sodan taistelukuviot eivät kiinnostaneet ihan niin paljon kuin kotijoukkojen toimet. Minusta kiinnostavimpia hahmoja olivat nokkela ja reipas työläistyttö Ethel, jonka lupaavan urakehityksen romanssi lordin kanssa katkaisee ja lordin sisar, räväkkä naisasianainen lady Maud, joka epäonnekseen rakastuu vihollisvaltion edustajaan, Waltheriin. Naisten oikeuksien kehittyminen oli yksi tuon ajan merkittävistä muutoksista, siksi olisi ehkä ollut kiinnostavaa kuulla siitä enemmänkin, sodan ja politiikan sijaan.

Toinen ominaisuus, joka minua on hiukan häirinnyt osassa Follettin kirjoja, ja myös tässä, on henkilöhahmojen ... mustavalkoisuus. Follettin sankarit ovat niin rohkeita, nokkelia, uhrautuvaisia ja hyviä, ja ne muut taas heikkoja, ehkä pelkureita, typeriä, hysteerisiä... Fall of Giantsissa tämä näkyy ehkä selvimmin Grigorin ja Levin - venäläisten orpojen veljesten kohdalla. Grigori (ns.hyvä veli), jonka unelmana on muutto Amerikkaan, antaa työllä ja vaivalla hankkimansa matkalipun veljelleen pelastaakseen tämä pulasta. Hän jää kituuttamaan Venäjälle, huolehtimaan veljensä raskaana olevasta tyttöystävästä, jonka hengen Grigori pelasti heidän ensitapaamisellaan... Samaan aikaan Lev (se huonompi veli) on jo unohtanut tyttöystävän, veljen ja tulevan vauvan, kun hyvä elämä aukeaa Amerikassa. Lev todella saa kokea amerikkalaisen unelman, mutta tuhoaa pian omat mahdollisuutensa.

Kirjailijan www-sivujen mukaan trilogian toinen osa tulee seuraamaan Fall of Giantsista tuttujen henkilöiden lapsia, tällä kertaa toisen maailmansodan pyörteissä ja viimeinen osa käsittelee kylmää sotaa. Täytyy myöntää että asetelmat on jätetty melko mielenkiintoisiksi jatko-osia ajatellen, ainakin minä pystyn keksimään seuraavaa osaa varten jo jonkimmoista käännettä.

Fall of Giantsin monista paikoista nappaan itselleni Kirjallista maailmanvalloitusta varten Venäjän, joka tekeekin kartalleni paljon väriä! Lisäksi tämä kirja istuu myös Totally British -haasteeseen, jolla saan kategorian Modern Thrillers-täyteen. Listoja rakastava suorittaja minussa iloitsee!
(Katerina ja Grigori tapaavat ensi kertaa.)
She said: ' So you cook for your brother, and you have gentle hands, and yet can knock a policeman to the ground with one punch.'
He did not know what to say.
'You told me how your father died', she went on. 'But your mother died, too, when you were young - didn't she?'
'How did you know?'
Katerina shrugged. 'Because you had to become a mother.'

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Belsassarin tytär / Barbara Nadel

Belsassarin tytär oli minulle ns. täytekirja. Sellainen, vähän kiinnostava, joka napataan mukaan siksi että muutakaan luettavaa ei löydy. Joskus sellaisten kanssa onnistaa ja tekee uuden, hyvän kirjailijalöydön. En tiedä onko Barbara Nadel sellainen. Belsassarin tytär on hiukan sekava kirja, se alkaa tavallisena rikostarinana, mutta jossain vaiheessa kasvaa suuremmaksikin kokonaisuudeksi, melkeinpä historialliseksi arvoitukseksi. Ja vaikka yleensä olenkin suuri historiallisten seikkailujen ystävä ja Romanovien kohtalo on kiehtova, ei juuri tämä nimenomainen versio oikein viehätä. Ehkä se johtuu eteen maalatun maailman raakuudesta ja realismistä tai siitä että kirjan henkilöistä vain on niin vaikea pitää.

Pidän eri maalaisten dekkareiden lukemisesta, parhaimmillaan se melkein tuntuu samalta kuin matkustaisi. Tuntuu että näkee ehkä pienen kappaleen kyseisen maan arkea. Aleksandra Marininat ovat jotenkin hyvin venäläisiä, Mma Ramotswe edustaa Botswanaa, Annika Bengtzon Ruotsia, Maria Kallio kotoista Suomea, Brunetti Italiaa ja niin edelleen. Turkkilaista dekkaria en ole ennen lukenut ja se olikin yksi syy Belsassarin tyttäreen tarttumiseen. Tarina jopa tapahtuu Istanbulissa, jonne haaveilen joskus matkustavani... Mutta tämä tarina ei oikein toimi Istanbulin kaupungin matkailumainoksena, vaikka tietynlainen vanhan kaupungin kapeiden kujien jännittävä tunnelma siitä välittyykin.

Eniten Belsassarin tyttäressä vaivaa sekavuus ja juonen kasvaminen minusta hiukan epäuskottaviin mittakaavoihin. Loppuratkaisu sinällään on mielenkiintoinen, dramaattinenkin. Päähenkilöt, etsivät, jäivät hiukan vieraiksi minulle, jollain tavalla ehkä turhan ohuiksi. Silti, ehkä lukisin toisenkin sarjan kirjan (ymmärtääkseni kyseessä on dekkarisarja), koska haluan nähdä mihin suuntaan etsivät ja juonenkäänteet kehittyvät ja millaisia juonia Nadel on jatkossa punonut.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Metsästäjän sydän / Raija Oranen

Tässä kirjassa kohtaavat Mannerheim ja Hjalmar Linder,  kaksi niin samanlaista ja kuitenkin erilaista miestä. Gustav on kurinalainen, sotilas kun on, Hjalmar tuhlaileva riskinottaja, joka elää ylenpalttisesti. Silti heitä yhdistää sekä ystävyys että kunnia ja rakkaus kotimaata kohtaan. Ja miksei kohtalokin, tiettyyn pisteeseen saakka.

Kuvittelin alunperin että olisin ollut kiinnostuneempi Gustavin tarinasta, onhan Mannerheim kuitenkin kansallissankari. Yllättäen kuitenkin Hjalmarin persoona ja tarina veti kuitenkin enemmän puoleensa, ehkä siksi että Hjalmar on jollain tapaa Aku Ankka-mainen hahmo. Kaikkine virheineen inhimillinen ja hauska, herkkäkin. Isänmaan ja ihmisarvojen puolustuksessa rohkea ja uhrautuva.

Pidin kirjan historiallisuudesta, tuntui siltä että taas oppi vähän jotakin. Samoin rakenne, jossa kerrotaan kummankin miehen tarinaa rinnakkain, miellytti. Jollakin lailla rinnastus toimi ja yhtäläisyyksiä löytyi, vaikka ensimietinnältä näissä kahdessa miehessä ei paljon yhteistä olisikaan.

Naisten roolit olivat pieniä, vaikka takaliepeen perusteella ehkä ajattelin suurempaakin osaa. Kirjan luettuani ymmärrän miksi, näiden miesten kanssa ei olisi varmasti ollut helppoa elää...