Muistan pitäneeni Anne Tylerin kirjoista ammoisina lukioaikoinani, sitten niiden lukeminen jäi vuosiksi. Outoa kyllä, minulla ei ole aavistustakaan miksi näin kävi, ehkä vain innostuin muista kirjoista enemmän. Onnekseni eräänä talvisena päivänä kolutuessani epätoivoisesti kirjaston hyllyjä, pongasin Amerikan lapset. Kirja osoittautui oivalliseksi lomalukemiseksi, helpoksi ja mukavaksi kuin ne kaikkein lököisimmät kotihousut, ollen samalla myös viihdyttävä ja hauska.
Kirja kertoo kahden ulkomailta adoptoidun pikkutytön tarinan. Kaikki alkaa eräänä päivänä lentoasemalla jossa kaksi perhettä odottaa tärkeää lähetystä - vauvaa Koreasta. Periamerikkalaiset Donaldsonit heittäytyvät vanhemmuuteen täysin rinnoin - Jin-Hon kulttuuriperinää halutaan kunnioittaa aina pukeutumista myöten ja vaipoista luopumistakin varten pidetään omat juhlansa. Yazdanin iranilaissyntyinen perhe taas pyrkii ennemmin lähestymään amerikkalaista kulttuuria ja niinpä pikku-Sookista tulee Susan.
Amerikan lapset on kuvauksena arkinen ja leppoisa, luvassa ei ole suurta draamaa, ainoastaan elämää. Tyler kertoo tarinaa eri näkökulmista, päästäen ääneen milloin Donaldsot, Yazdanit tai isovanhemmat, Bitsyn isän Danin tai Maryamin, Sami Yazdanin tyylikkään ja varman äidin. Eri kertojien myötä valoittuvat arjen lisäksi myös toiveet ja pelot ja toisen kulttuurin ymmärtämisen vaikeus. Pidin kovasti Anne Tylerin ironisuudesta, joka pilkahteli mukavasti rivien lomasta, joskaan hän ei aivan tasaväkisesti suomi kaikkia osapuolia vaan ehkä suuremman osan piikeistä saavat osakseen Donaldsonit, jotka toki kaikessa innostuksessaan ovat aika helppoja kohteita.
Amerikan lapset on oiva kirja vanhemmuudesta, siirtolaisuudesta, rakkaudesta ja epätodennäköisistä ystävyyksistä. Mietin aika pitkään kuinka kuvailisin tätä kirjaa, josta kovasti pidin ja huomasin jatkuvasti palaavani sanoihin arkinen ja elämänmakuinen. Amerikan lapsissa ei ole komeaa draaman kaarta vaikka suuria tunteita sielläkin koetaan. Sen henkilöt ovat pohjimmiltaan ihan tavallisia ihmisiä, jotka voisivat olla vaikkapa omiakin naapureitani. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, tämä kirja kiinnosti ja kosketti. Se tuntui aidolta.
Sami ei säästänyt Donaldsoneja amerikkalaisnarinoiltaan. Jos mahdollista, hän suomi heitä vielä julmemmin. He olivat niin helppo kohde - etenkin Bitsy kotikutoisine mekkoineen ja luomuintoiluineen ja muodikkaine puheenparsineen. "Hän nimitti äitinsä hautajaisia 'juhlaksi', hän kertoi sukulaisilleen. "Hän sanoi: 'Toivottavasti pääsette tulemaan juhlimaan äitini muistoa.'"
"Jospa hän ei suruissaan löytänyt oikeaa sanaa", Ziban isä sanoi.
"Ei se siitä voinut johtua, koska hän toisti sen. Hän sanoi: 'Ja kertokaa juhlasta Maryamillekin.'"
Ziba puuttui puheeseen. "Mitä vikaa siinä muka on?" hän kysyi Samilta. "Kyllähän sitä sanotaan että kokoonnutaan 'juhlimaan elämää'. Se on ihan yleinen sanonta."
"Täsmälleen", Sami sanoi. "Se on ulkoa opittu, trendikäs muoti-ilmaisu."
Otava, 2008
Sivuja: 335
Alkuteos: Digging to America
So American: Maryland
Kirjasta lisää:
Lumiomena,
Sonjan lukuhetket,
Kirjanainen,
La petite lectrice,
Kirjava kammari