Firman mies (Raksa #3) / Tuomas Vimma

Olen odottanut Raksa-sarjan viimeistä osaa hartaasti. Muutaman päivän odottelin sopivaa fiilistä, viretilaa jossa varmasti ymmärtäisin Tuomas Vimman nokkeluuksien päälle. Olen huomannut suhtautuvani kirjasarjojen viimeisiin osiin sentimentaalisesti, on samanaikaisesti ihanaa ja haikeaa päästä vielä kerran tuttujen henkilöiden seuraan, toivoen että kirjailija on luonut heille ihan oikeanlaisen lopun.

Hyperboreassa ollaan varsin ajankohtaisissa tunnelmissa sillä rautainen Danika päättää aloittaa yt-neuvottelut firman tuloksen parantamiseksi. Viis siitä, että tulosta tulee mukavasti ja pääkonttorikin on juuri remontoitu varsin hulppeasti.

Eräs hieno piirre Vimman Raksa-trilogiassa on se, että jokainen sarjan kirjoista on paitsi itsenäinen teos, myös teemoiltaan hiukan erilainen. Siinä missä Raksa kurkisti remonttibisneksen perustuksiin ja Ruutukymppi television sisustusohjelmien lavasteisiin, keskittyy Firman mies enemmänkin yritysmaailman talouspuoleen: yt-neuvotteluihin ja yritysostoihin. Taas ollaan ajan hermolla ja aiheissa, joista varmasti löytää kirjoitettavaa.

Teksti on tuttuun ronskia ja värikästä, tosin Firman miehessä on ehkä hiukan aiempaa vähemmän Vimman verbaaliakrobaatiaa, josta kovasti pidän. Kirjailija saa teemoista mukavasti velmuilua irti, en epäile hetkeäkään etteikö tästäkin kirjasta joku mieltään pahoittaisi. On silti hyvä muistaa että tulkinta on lukijan, kirjailija vain kertoo tarinan.

Itse peukutan hulvattoman tekstin ohella sitä, että kirjaan on kirjoitettu vahva, lähes psykopaattia muistuttava naisrooli. Danika on kaikessa on äärimmilleen viety, silti vielä uskottava, kaikessa kieroudessaan ja rehvakkuudessaan aivan mahtava mimmi, joskin olen iloinen että oma pomoni on vähän pehmeämpää sorttia.

"Kyllä mulla on kaikki rahat tässä hevosessa kiinni. Duunarit ei ole panneet tähän mitään muuta kiinni kuin omaa aikaansa, joka ei tietenkään ole mulle minkään arvoista. Jos firma kannuttaa, ne voi hakea puuttuvat liksansa palkkaturvasta. Multa taas menee kaikki. Eli suomeksi sanotuna, niiden riski on nolla. Mä olen all in."

Gummerus, 2014
Sivuja: 244
Saatu arvostelukappaleena

Taivas + helvetti / Terho Puustinen, Mika Mäkeläinen

Luen liike-elämään liittyvää kirjallisuutta mielelläni ja siksi myös suomalaisista yrittäjätarinoista koostuva Taivas + Helvetti tupsahti lukulistalleni. Jo pelkän kannen perusteella sisältö alkoi kiinnostaa: mukaan on mahtunut 18 tarinaa onnistumisista ja kolme hiukan epäonnekkaampaa tarinaa. Optimisti minussa peukuttaa positiivisten ja negatiivisten tarinoiden suhdetta: olemmehan varmasti kaikki kuulleet samat väitteet siitä kuinka vaikeaa yrittäminen on joten hyvä että esiin nostetaan myös onnistumisia.

Kirjan tarinat on kasattu mukavan monipuolisesti: mukaan mahtuu niin isoja nimiä kuin nuoria ja pieniä yrityksiäkin, yrittäjiäkin on mukana ihan kaikenlaisia. Yksi teoksen tunnetuimpia nimiä on varmasti Rovion Niklas Hed jonka kohdalla kyllä vähän kurtistin kulmiani. Tavallinen pikkuyrittäjä tuskin saa sukulaiselta aloituspääomaksi miljoonaa euroa mutta toisaalta, kirjassa ei toki pyrittykään maalaamaan kuvaa keskivertoyrittäjästä ja tavallisempiakin tarinoita onneksi löytyy kansien välistä.

Kirjan tarinat ovat lyhyehköjä ja niissä kuvataan yrittäjän taustaa sekä itse yrityksen perustamista ja toimintaa. Monella esiin nousee samantyyppisiä teemoja: oman jutun toteuttaminen ja vapaus on tärkeää, innostavaa ja hienoa, toisessa vaakakupissa on yrittäjän elämän vaativuus. Jokainen avioliitto ei kestä pitkiä työpäiviä ja synkimillään ns. hiljaisten kuukausien epävarmuus on raastavaa ja terveyttä verottavaa. Asenne kuitenkin tässä ratkaisee, mokia tehdään mutta tärkeintä on oppia niistä ja jatkaa elämää eteenpäin.

Lukukokonaisuutena kirja oli ihan mukavaa luettavaa vaikkei juuri tarjonnutkaan minulle uusia elämyksiä, olen seurannut vierestä yrittäjän elämää ja siksi monet kirjan teemoista olivatkin tuttuja juttuja. Pidän kuitenkin kirjan positiivisesta ja silti realistisesta hengestä joka ehkä innostaa alalle uusiakin yrittäjiä.

One on One Publishing, 2014
Sivuja: 339

Sunnuntaina Manhattanilla / Heli Vaaranen

Heli Vaaranen vietti lapsuutensa Hollolassa, mutta kauneuskilpailu muuttaa maatilan tytön elämän ja pian tyttö lähtee seikkailemaan maailman metropoleihin ammattimallina. Mallintyö tuo onnistumisia ja paineita, pitäisi olla laiha ja koti-ikäväkin vaivaa välillä. Elämä vie Heliä Pariisista, Tokioon ja lopulta New Yorkiin jossa Heli mm. tutustuu Andy Warholiin etsiessään omaa tietään.

Sunnuntaina Manhattanilla on kasvukertomus; Suomesta maailmalle lähti kokematon tyttö joka pikkuhiljaa tarinan edetessä kasvaa, muuttuu varmemmaksi ja aikuisemmaksi. Tarinassa on jotain aitoa ja rehellistä, sillä Vaaranen ei kersku upeilla kokemuksilla ja julkkistuttavillaan tai maalaile mallintyöstä ruusuisia tai järkyttäviä kuvia vaan pysyttelee kultaisella keskitiellä. Työ on työtä, iloineen ja suruineen.
Jossain määrin tämä asiallisuus kuitenkin myös haittasi päähenkilöön samaistumista, sillä Helin suurten tunnemyrskyt eivät sellaisenaan välittyneet minulle vaan hän vaikutti melko vaivattomasti etenevän maasta toiseen, löytävän uuden elämän ja ystäväpiirin.

Kirja sivuaa useaan otteeseen myös mallien ulkonäköpaineita, erityisesti painonhallintaa. Vaaranen kirjoittaa asiasta virkistävän normaalilla otteella, lähinnä harmitellen jatkuvaa dieetillä oloaan. Ehkä 1980-luvun mallimaailma oli suopeampi tai kenties Helillä oli tukevasti jalat maan pinnalla. Molempi parempi.

Pääpiirteittäin Sunnuntaina Manhattanillla on mukava lukukokemus joka ei ehkä tarjoa suuria elämyksiä mutta viihdyttävän aika-ja nojatuolimatkan kuitenkin pienillä julkkistarinoilla maustettuna. Uskoisin kirjan kiinnostavan myös muodin maailmasta tai vaikkapa mallin työstä haaveilevalle nuorelle.

"Katselin ruokapöydässä kulmieni alta toisia malleja, jotka söivät ahmien ja ottivat lisää häpeilemättä. Kateus korvensi minua, kun näin heidän litteät vatsansa ja hoikat kehonsa, joissa he olivat kuin kotonaan. He kohtasivat minun katseeni avoimina, hätkähtämättä, mitenkään kieltämättä sitä, että heillä oli vallassaan jokin taika, jota minulla ei ollut. Hoikkuus, oi hoikkuus! Miten sen saa, mistä sen saa ostaa? "

Teos, 2014
Sivuja: 273

Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset / Pauli Aalto-Setälä, Mikael Saarinen

Innostuksen puoleen minut veti kirjan kansi, joka kieltämättä tiivistääkin hienosti jotain olennaista sen sisällöstä.  Parhaimmillaan innostunut ihminen on kuin Duracell-pupu jonka virta tulee siitä mystisestä innostuksesta. Aihe on oivallinen ja Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen ovat tiivistäneet napakkaan ja kansantajuiseen pakettiin joka toimii mainiosti - myös innostajana.

Kirja on selkeä ja toimiva kokonaisuus, joka tarjosi minulle myös jossain määrin ahaa-elämyksiä. Kirjan mieleenpainuvin anti minulle liittyy kiitokseen, siihen yksinkertaiseen ja arkipäiväiseen asiaan joka harmittavan usein kuitenkin unohtuu. Kiitos kun on yksinkertainen ja tehokas tapa innostaa toisia, jokainen varmaan muistaa tilanteen jossa saatu kiitos on saanut seisomaan vähän suorempana ja innostanut yrittämään jatkossa ehkä vieläkin enemmän. Pohtiessani omaa toimintaani, tajusin itsekin antavani harvoin positiivista palautetta vaikka siihen monesti syytä olisikin. Tähän pitää tehdä muutos!

Pidin Innostuksesta ja uskon sille olevan tilausta. Ihan niiden Tärkeiden kirjojen joukkoon se ei yltänyt mutta oli kaikin puolin kiintoisa ja silmiä avaava lukukokemus. Miksi elämisen - tai työnteon pitäisikään olla innotonta puurtamista? Miten pitkälle voisimmekaan päästä innostuksen siivin?!

Luin kirjan e-kirjana (kiitos taas mainiolle Helmet-kirjastolle, en selviäisi ilman teitä!) ja veikkaan fyysisen ilmeen hieman kärsineen kännykkäni pieneltä näytöltä tihrustelusta, mm. osa otsikoista ei näkynyt sivulla kokonaan.


Talentum, 2014
Sivuja: 177

PS. Kirjabingosta nappaan tällä pisteen Kannen perusteella valittu

Mahdoton menestys: Kasvun paikkana Nokia / Jorma Ollila, Harri Saukkomaa

Olen hiukan empiväinen tarttumaan liike-elämään sijoittuviin elämäkertoihin sillä monesti yritysmaailman kiemuroiden kiintoisuus ei tunnu siirtyvän tehokkaasti kirjan sivuille. Ollilan tarina kuitenkin kiinnosti, onhan Nokian tarina osa suomalaista historiaa.

Kirjan kuvaama Jorma Ollila on järkevä, omien sanojensa mukaan hieman kuivakkakin mies, joka mielellään pitää riman mahdollisimman korkealla, vaatien paljon itseltään ja muilta. Hän pelaa tennistä joka aamu kello 7 ja pyrkii olemaan kotona iltauutisiin mennessä. Hän on rohkea, eittämättä poikkeuksellisen lahjakas joka näyttää saavuttaneen kaiken mitä on halunnut.  Kirjan toisessa pääosassa on yhtiö Nokia, mutta sen tarinanhan me jo tunnemme.

Mahdoton menestys alkaa kiinnostavasti lauseella: "Kukaan ei ollut tyytyväinen kun minut valittiin Nokian toimitusjohtajaksi tammikuun 16. päivänä 1992 " ja pidinkin kovasti kirjassa pilkahtelevasta kuivahkosta huumorista. Kirja on toisaalta kattava ja melko mielenkiintoinen kuvaus Nokian taipaleesta, mutta siihen antaako se lukijalleen paljoakaan uutta tietoa, en osaa sanoa. Kurkistus Ollilan henkilökuvaan jää myös pintapuoliseksi, ilmeisesti miehen omasta toiveesta johtuen. Kirja onkin hyvin Nokia-keskeinen, Ollilan yksityiselämän verhoa nostetaan vain harvoin. Tässä kirja auttamatta häviääkin esimerkiksi Walter Isaacsonin hienolle Steve Jobs -elämäkerralle, joka onnistui piirtämään kiehtovan ja moniulotteisen kuvan Apple-gurusta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli lukea Ollilan ajatuksia johtamisperiaatteista ja ihmisten motivaatiosta, muutamaa mietettä pyörittelin ajatuksissani pidempäänkin, fiksuja juttuja! Olisin kuitenkin kaivannut enemmän kommentteja Nokian viimeisimmistä vaiheista ja Ollilan tunnelmista niihin liittyen, mutta ehkä tapahtumista on vielä kulunut liian vähän aikaa jotta asiasta voisi puhua.

"Citibankissa opin, että johtaja ei johda laatikoita tai organisaatiota, vaan ihmisiä. Johtajan, myös isossa organisaatiossa, on oltava kiinnostunut ihmisistä, joiden kautta tulokset syntyvät. Hyvän johtajan on tunnettava ihmisensä. Hyvän johtajan on oltava myös valmis nostamaan yllättäviä ihmisiä yli organisaation, yli virallisten laatikoiden."

Otava, 2013
Sivuja: 480
Kirjasta lisää: Kulttuuri kukoistaa

Kolkyt ja risana / Kasey Edwards

Kasey Edwardsin Kolkyt ja risana -kirja oli yksi lukumaratonini kirjoista, siitä bloggaaminen valitettavasti jäi kesälomailun jalkoihin. Nappasin teoksen mukaani kirjastosta ihan puhtaalla mutuhuttu-meiningillä, 60-lukulaisen kannen ja näppärähkön nimen perusteella. Työelämässä olevana olin myös kiinnostunut ottamaan selvää siitä, kuinka Edwards sai työintonsa takaisin. Vai saiko?

Kasey Edwardsin tarina ei ole traaginen tai surullinen. Hän on kolmekymppisenä saavuttanut unelmiensa työn, asunnon ja poikaystävän. Ei hullumpaa. Jos kyseessä olisi chick-lit, osoittautuisi sankarittaren poikaystävä petturiksi tai neito saisi potkut työpaikastaan, mutta koska elämme tosielämässä, Kasey heräsi eräänä aamuna työmotivaatio kadonneena. Entistä uratykkiä ei vain enää napannut.

Kolkyt ja risana oli nopealukuinen ja sujuva teos. Edwards on nokkela ja kirjan alkupuolella suorastaan hauskakin kirjoittaja, mutta jutun vitsit kuluivat kyllä lukuprosessin aikana loppuun. Kirjailija onneksi tiedostaa itsekin olevansa maailman onnekkaiden ihmisten joukossa kriiseineen, hyvä niin, sillä muuten kirja olisi kallistunut jo ärsyttävän puolelle.

Kirjan aihe, työmotivaatio ja sen katoaminen, on minusta kiinnostava ja koskettanee varmasti monia. Ihan hirveän suuria ahaa-elämyksiä kirja ei minulle tarjonnut, mutta muutaman hyvän pointin Edwards silti tekee. Parhaimmin mieleeni jäi ajatus ns. vauvasta eli siitä että jokainen tarvitsee elämäänsä jonkinlaisen projektin jota hoivata ja kasvattaa. Projektin ei tarvitse liittyä leipätyöhön, mutta sen tarkoitus on ruokkia luovuutta ja henkilön onnellisuutta. Ei hullumpi ajatus - luulen että esimerkiksi minulle tämä blogi toimittaa tuon inspiraatiovauvan virkaa. Mikä on sinun vauvasi?

"Tiedän että kolmenkympin kriisi on kärpäsenkakkaa kun sitä verrataan nälänhätään ja rintasyöpään. Ymmärrän myös, että olen etuoikeutettu koska minulla on varaa valittaa työni mielekkyydestä siinä missä valtaosa maailman ihmisistä joutuu tekemään työtä jotta heillä olisi varaa elää. Silti kammoksun ajatusta, että tekisin tylsistyneenä ja tympääntyneenä työtä seuraavat kolmekymmentä vuotta."

Nemo, 2011
Sivuja: 241
Alkuteos: 30-something and over it
Suomentanut Lotta Heikkeri

Poikkeus säännöstä / Christian Jungersen

Christian Jungersenin Poikkeus säännöstä meinasi jäädä kesken. Väsytti, päätäkin vähän särki, enkä millään tahtonut päästä kiinni kirjan punaiseen lankaan. Dekkarilta se ei ainakaan tuntunut, sellaiseen tarkoitukseen kirjassa oli aivan liian vähän toimintaa ja aivan liian paljon henkilöiden aivoituksien kuvailua. Sinnikäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin kahlaamista, sillä a) minulla ei ollut muutakaan luettavaa ja b) kirjan kansi kettuineen oli hieno. Ja melkein kuin varkain, yht'äkkiä huomasin koukkuuntuneeni tähän kirjaan! Kuinka tässä nyt näin kävi?!

Kirja vie lukijansa Tanskaan, Tanskan kansanmurhien tiedotuskeskuksen toimistolle. Laitos on pieni ja äkkiseltään voisi kuvitella että viidestä henkilöstä muodostuva henkilökunta olisi yhteenhitsautunut ja innostunut porukka. Työpaikalta kuitenkin löytyykin jännitteitä, jotka alkavat paljastua kun henkilökunnan jäsenet, Malene ja Iben saavat nimettömät uhkauskirjeet. Heidän epäilyksensä kohdistuvat jugoslavialaisen sotarikollisen jälkeen kuitenkin Anna-Liseen, joka toimii tiedotuskeskuksen arkistonhoitajana.

Jungersenin kirja osoittautui sellaiseksi, joka osoitti tehonsa vähä vähältä. Mitä pidemmälle lukeminen edistyi, sitä enemmän kirjailijan ratkaisut alkoivat avautua lukijalle ja syntyi loistavia ahaa-elämyksiä.  Kirja on oikeastaan mielestäni kuvaus työpaikkakiusaamisesta ja siitä, kuinka suhteet ihmisten välillä pääsevät tulehtumaan. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri kertojien voimin, useimmiten kuitenkin niin että äänessä on joko Malene tai Iben, välillä kuitenkin Jungersen päästää myös Anna-Lisen ääneen näyttäen sitäkin kautta todellisuuden toisen puolen. Kirjan kiusaaminen oli hyvin uskottavaa, hymyihin verhottuja pieniä piikkejä, porukasta pois sulkemista, kuiskuttelua, näennäisen viatonta toimintaa joka kuitenkin loukkasi uhria. Jungersen käyttää kirjan henkilöitä hienosti kuvatessaan sitä kuinka kiusaamisen uhri miltei demonisoidaan jotta kiusaamiselle saataisiin oikeus.

Kirjassa viitataan usein kansanmurhiin päähenkilöiden työtehtävien kautta, mikä toimii mielenkiintoisena ja ajatuksia herättelevänä vertauskuvana kiusaamiselle. Radikaali mutta hyvä veto kirjailijalta! Kiinnostavana pidin myös sitä, että Jungersen on valinnut kirjansa päähenkilöiksi joukon naisia, jotka kai normaalisti voisi ammattinsa puolesta mieltää kilteiksi hissukoiksi - mukaan mahtuu niin sihteeriä, kirjastonhoitajaa kuin historioitsijaakin - aivan kuin näyttääkseen että meissä kaikissa on potentiaalia sekä hyvään että pahaankin.

Pidin muuten kirjan kannesta kovasti, harvinaisen ja arkisen yhdistelmä tuntui pysäyttävältä ja mielikuvitusta kutittavalta. Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän kansi merkityksineen minua puhutteli. Kannen suunnittelijasta en valitettavasti löytänyt tietoa, se luultavasti piileskelee kirjaston viivakooditarran alla. Mutta kiinnostava kuva joka tapauksessa!

"Pahuudeksi kutsuttu piirre ei herää pelkästään silloin, kun taistellaan ruoasta ja rakkaudestaa. Meillä se on monimutkaisempaa. Meissä on painonappeja, jotka käynnistävät taistelun ja ehkä tappamisen, ja toisia painonappeja, jotka käynnistävät hyvyyden. Eikä meillä itsellä ole aavistustkaan, missä napit sijaitsevat, kuka niitä painelee, tai edes milloin mitäkin nappia on painettu."

Otava, 2007
Sivuja: 675
Alkuteos: Undtagelsen
Suomentanut Sanna Manninen

Kotirauha / Marko Leino

Marko Leinon Kotirauha jäi mieleeni viime vuonna ensi-iltansa saaneesta, samannimisestä elokuvasta. Leffa herätti uteliaisuuteni mutta jäi tuolloin katsomatta. Nyt Kotirauha osui käsiini kirjaston palautukset-hyllyllä ja se napattiin oitis mukaan somistamaan Koe 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta komistamaan.

Tarinana Kotirauha on sittenkin jotenkin aika tyypillinen suomalainen. Keski-ikäinen Sami on nuoruuden konkurssierheiden jälkeen saanut luottotietonsa taas kuntoon ja uuden rakennusfirman pystyyn. Silmissä kiiltää perisuomalainen unelma, oma torppa kalliolle kukkulalle, humisevien mäntyjen siimekseen. Siellä kelpaa vaimon istutella pihaan orvokkeja ja jälkikasvun huristella mopoautolla. Mutta sitten kaikki alkaakin - tietysti - mennä pieleen. USAn pankkikriisi hiljentää asuntokaupan eivätkä Samin rakentamat kohteet menekään kaupaksi kuten kuviteltiin. Pankki ei enää suostu myöntämään lisälainaa eikä työmiesten palkkoihin enää ole rahaa. Vaimolle Sami ei - tietenkään - totuutta kerro.

"Sitä kysyy itseltään, missä kohti ajoi harhaan, kääntyi huomaamatta väärästä risteyksestä tälle tielle joka on alati kavennut niin, ettei nyt lopulta erehdyksensä tajuttuaan pysty kääntymään ympäri ja palaamaan oikealle reitille."

Marko Leinon teksti on sujuvaa ja Kotirauha osoittautuikin melko nopealukuiseksi tapaukseksi. Se tukee jollain lailla kirjan tarinan tempoa, sitä kiihtyvää alamäkeä tai pyörrettä, johon Sami ajautuu. Minusta Kotirauha oli ennenkaikkea ahdistava kirja. Ahdistava siksi että se oli hyvin kirjoitettu ja tempauduin tunteella menoon mukaan ja siksi, että tarina on suureksi osaksi vähän liiankin aidon oloinen, sellainen, josta valitettavasti luetaan aina joskus iltapäivälehtien lööpeistä. Marko Leino on tehnyt hyvää työtä mutta ahdistavuuden takia en kykene kirjasta pitämään. Vaikka eihän tästä aiheesta voikaan iloisesti kirjoittaa...

Ihan puhtaasti tyyppinä Sami oli minusta sekä uskottava että ärsyttävä. Huomasin nimittäin harmistuvani siitä, kuinka suuria ratkaisuja tämä tyyppi teki perheensä kohtalon kustannuksella sen kummemmin vaimonsa Sarin kanssa keskustelematta.  En minä kyllä tykkäisi siitä jos siippani päättäisi rakennuttaa meille talon paikkaan X ilman että asiasta mitenkään etukäteen keskusteltaisiin. Ja jos kaupat eivät menisi toivotulla tavalla ja rahat uhkaisivat loppua kesken, niin siitäkin haluaisin kuulla. Jollain tapaa kirja muistutti minua myös Puulattian kunnossapidosta, jossa niin ikään muistutettiin siitä kuinka ongelmien salailusta ei yleensä seuraa muuta kuin isompia ongelmia. Puhukaa toisillenne.

"Älä elä ja tee niin kuin minä olen elänyt ja tehnyt, elä ja tee niin kuin minä en koskaan ymmärtänyt elää ja tehdä."

Teos, 2010
Sivuja: 398

Nostalgia / Pauliina Susi

Minulle kävi Pauliina Suden Nostalgian kohdalla samalla tavalla kuin Kirjainten virrassa -blogin Hannalle. Luin väsyneenä, pää ja silmät särkien, pätkissä ja kadotin täysin punaisen langan vaikka etukäteen olinkin kuvitellut kirjan olevan kevyt ja helppo.

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen Anni, jolla on pätkätöitä, teini-ikäinen tytär, joka haikailee kielikursseille, mies, joka työskentelee irtisanomisuhan alla ja asuntolaina. Aika tavallinen tilanne näinä aikoina siis! Vanhalta opiskelukaveriltaan Anni saa nöyryytyksen jälkeen toimeksiannon kirjoittaa firman henkilöstölehteen kivan ja myönteisen kuvan Maaria Riennosta, uudesta firmaan palkatusta johtajasta. Paha vain että Riento vaikuttaa lähes epäinhimilliseltä uratykiltä, joka myös sattuu päättämään ketkä Annin miehen yrityksestä saavat kenkää.

Kirja vaikutti juonensa perusteella aika suoraviivaiselta ja kiinnostavalta ja etukäteen arvelinkin että kirjailija saisi varmasti kehiteltyä noista aineksista kelpo sopan. Sitten seuarasivat päänsärky, silmäsärky, lukubreikki ja armoton sumeus. Luin Suden kirjaa pienissä pätkissä, miten nyt yksisilmäisenä pystyin. Tapahtumat seurasivat toisiaan mutta en oikein tajunnut kirjan pointtia tai oikein jaksanut uskoa sen henkilöihinkään.

Hyvää kirjassa oli mm. pätkätyöläisten elämän kuvaaminen, pienet nöyryytykset sopimusehdoissa ja loputon työtehtävien metsästys ja huoli siitä, mistä huomenna saadaan leipä pöytään. Suden kerronta oli sujuvaa ja huumorikin pilkahti, mutta kokonaisuutena tämän lukeminen meni pelkäksi sivujen kääntelyksi. Päälimmäiseksi mieleeni jäi sekava tunne ja monta kysymystä.

"Olenko kauhea? Jos tietäisitkin kuinka kauhea. Jos tietäisitkin, mitä minulla on takakontissani: täysikokoinen kiinteälihainen naaras, painoa ehkä noin kuusikymmentä kiloa.
En minä ole kauhea. Tämä viikko on ollut kauhea, ihan perkeleellinen.
Aivan tavallinen työviikko. Ei edes ohi vielä."

Tammi, 2010
Sivuja: 262

Ulkoministeriö 2: diplomaattisia merkintöjä / Abel Lansac, Christophe Blain

Pimeän ja kylmän tammikuisen illan pelasti Ulkoministeriö. Tutustuin tähän sarjakuvaan viime vuonna ja olen ensimmäisen osan lukemisesta saakka odottanut hartaasti toisen osan suomennosta. Ajattelin ensin vain vähän silmäillä diplomaattisia merkintöjä, mutta niinhän siinä sitten kävi että koko herkkupala tuli ahmaistua kerralla.

Kirja sijoittuu Ranskan ulkoministeriöön seuraten raivostuttavan, loistavan, melkeinpä demonisenkin ministeri Alexandre Taillard de Vormsin työtä. Tarinan kertojana on ministerin puheenkirjoittajaksi palkattu Arthur, joka painiskelee vaativan, kiehtovan ja oudon koukuttavankin työnsä ja yksityiselämän vaatimusten kanssa. Tällä kertaa yritetään torjua maailman laajuisen sodan uhkaa kun Yhdysvallat haluaa hyökätä Luusdemiin.

Jännästi huomaan innostuvani aina työelämään liittyvistä jutuista vaikka siellä itsekin olen. Vaikka poliittikka onkin allekirjoittaneen hommista kaukana, huomaan kuitenkin samaistuvani tuohon pieni ratas suuressa koneistossa -fiilikseen sekä hektisyyteen ja toimistopolitiikkaan. Muutenkin Ulkoministeriö tuntuu kaikessa ironisuudessan myös jollain tasolla uskottavalta, Luusdem muistuttaa oudon paljon Afganistania tai Irakia ja Taillard de Vormsin tyylisiä politiikkoja taitaa löytyä joka maasta. Uskottavuus lisääkin kirjaan koukuttavuutta, ainakin allekirjoittanut oli vähällä myöhästyä töistä jäätyään nauttimaan aamupuuroa Ulkoministeriön kanssa! Täytyihän minun nyt lukea siihen asti että Luusdemin kriisi saadaan jotenkin selvitettyä!

Silmiäni miellyttävät kovasti Ulkoministeriön piirrokset, joista liike ja kiireisyys välittyvät tehokkaasti. Myös tarina toimi minusta mukavasti kokonaisuuden pyöriessä vahvasti Luusdemin ympärillä. Olen myös vaikuttunut ulkoministerin monipuolisuudesta, sillä vaikka Taillard de Vorms tuntuu hetkittäin olevan lähes demoninen pomo helvetistä niin hän myös näyttäytyy inhimillisenä ja kameoleonttimaisena politiikan taitajalta, joka vaatii paljon itseltään ja muilta koska uskoo aidosti asiaansa.

WSOY, 2013
Sivuja: 112
Saatu arvostelukappaleena.

Työkirja / Saku Tuominen, Pekka Pohjakallio

Työkirjan idea on sekä mielenkiintoinen että ajankohtainen, kiire tuntuu olevan jo melkein muotisana ja täpötäysi kalenteri tarkoittaa tehokasta työntekijää ja jollain oudolla tapaa parempaa ihmistä. Töitä vain tulee jostain ja monen arki on kamppailua sähköpostin, palaverien ja kaiken muun rumban pyörteissä. Ja tahti vain tuntuu kiihtyvän. Näihin ja moniin muihin epäkohtiin yrittävät Saku Tuominen ja Pekka Pohjakallio löytää ratkaisuja tai ainakin helpotusta.

Työn luonne on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon, olemme siirtyneet tehdastyöstä tietotyöhön, työajat ja -paikat vaihtelevat ja työn ja vapaa-ajan tasapainokin askarruttaa, minuakin. Teenkö viiden vuoden aikana töitäni yömyöhään keittiön pöydän ääressä koska toimistolla on siirrytty entistä liikkuvampaan ja tehokkaampaan moodiin? Näenkö enää työkavereitani livenä kun työelämäkin siirtyy entistä vahvemmin verkkoon? Elämme valitettavasti yt-neuvotteluiden kulta-aikaa ja varmasti monella työpaikalla puhutaan monenlaisista tehostamistoimista, mutta miten tehostetaan jos tahti on jo entuudestaan tiukka?

Työkirja on eräänlainen loppuraportti 925 - Redesigning the work week -projektista. Projekti starttasi vuonna 2011. Vuoden mittaisen projektin pääyhteistyökumppanina oli IBM, mukana olivat myös mm. Fazer, Outotec, UPM sekä valtioneuvoston kanslia. Projektin aikana tarkkailtiin tietotyöläisen arkea, tehtiin harjoituksia ja keskusteltiin. Projektilaiset testasivat käytännössä ison nipun kirjailijoiden teorioita, joista parhaat ovat jaossa kirjan lopussa.

Kirjan lukeminen vei minulta yllättävän kauan vaikka teksti olikin sujuvaa ja miellyttävää lukea. Tunsin kuitenkin tarvetta pitää taukoja ja sulatella lukemaani tavallista enemmän. Kävin töissä, mietin ja pureskelin ideoita. Tunsin lukiessani myös oudosti muutosvastarintaa ja kuten projektilaisetkin huomasin toistelevani tuttuja mantroja: "ei ehdi kun on niin kiire", "niin hommia nyt vaan tulee jostain", "se on vaikeaa". Kunnes eräänä päivänä minunkin lamppuni syttyi. Tajusin että kuten muutkin, vastustin kirjan ajatuksia, koska kiire ja pitkät työpäivät vain ovat osa hyvän työntekijän imagoa. Mitä sitä sanottiinkaan kärsimisestä ja kirkkaammasta kruunusta? Tärkeintä on imago, mielikuva.

Pohjakallio ja Tuominen pyrkivät kirjassaan rikkomaan rajoja ja murtamaan myyttejä - pehmeästi. Parhaimmillaan heidän ideansa ovat niin yksinkertaisia perusjuttuja että lukijana tekee ihmettelen miksen itse ole tullut ajatelleeksi tuota. Kyse ei siis ole poppakonsteista, enemmänkin maalaisjärjen käytöstä. Sillä oikeastaan on ihan järkevää suunnitella seuraavan päivän työt tai siirtyä tekemään työtä kulloisenkin tehtävän vaatiman ympäristöön, siis vaikkapa keskittymistä vaativana päivänä kirjastoon tai muuhun hiljaiseen tilaan. Eikä sekään että unta tulisi saada tarpeeksi, ole varsinaisesti uutispommi, olkoonkin että se tapaa unohtua liian usein.

Kirjan ulkoasu on miellyttävän erilainen ja tyylikäs. Se on tehokkaan oloinen, kuten Työkirjan pitääkin ja nokkela. Erilaisuus ei lopu kansiin, kirjan tekstejä rytmitetään mustavalkoisin piirroksin ja tekstein ja käytännon harjoituksetkin löytyvät vasta kääntämällä kirjan toisinpäin. Ulkoasu on väljä, vaikka asiaa onkin, se pystytään sanomaan yksinkertaisesti ja lyhyesti - samaan tapaan kuin kirjoittajat neuvovat yrityksiä kirjoittamaan missionsa ja visionsa. "Kirjoittakaa ne niin että 10-vuotiaskin ymmärtäisi ja innostuisi niistä." Fiksua, kukapa ei haluaisi eroon merkityksettömästä jargonista, joka ei tunnu merkitsevän mitään?!

Työkirja oli mielenkiintoinen luettava, joka antoi ajattelemisen aihetta ja ehkä ihan apuakin oman työpäiväni kanssa. Pidän kirjan yksinkertaisista ja järkevistä teeseistä mutta myös sen positiivisuudesta, työn ilo meiltä usein onkin kateissa. Parempaa työpäivää kaikille!

"Siksi ensimmäinen iso vallankumous vaatii tämän kokonaisvaltaisuden hyväksymistä. Hyvä työ vaatii taustalle myös hyvää elämää. Tai oikeastaan; hyvä työ on osa hyvää elämää. Levollinen mieli ja toisaalta ahdistus vaikuttavat kaikkeen, mitä teemme joko hyvässä tai pahassa. Aivan kuten urheileminen, ravinto, lepo, ihmissuhteet tai elämänrytmimmekin."

Näin Helsingin kirjamessuilla Tuomisen ja Pohjakallion haastattelun.
Muutkin tilaisuutta seuranneet taisivat pitää kuulemastaan, sillä sivukorvalla
kuulin kehuja miesten ideoiden raikkaudesta.

WSOY, 2012
Sivuja: 294 + kääntöpuoli 97
Kirjasta lisää: 925design
Saatu arvostelukappaleena.

Tehtaan tytöt / Maria Furuhjelm

Vaikka e-kirjaviikko tuli ja meni niin lukeminenhan tietysti jatkuu. Elisa Kirjalta löytyi pieni tarina Tehtaan tytöistä, joka piti lukea ihan jo kuriositeettiarvionsa takia. Kertomus on aikanaan Kansanvalistusseuran kustantama, mikä näkyykin tekstissä. Ihan kaikille en suosittele, mutta jos tykkää lukea joskus kummallisuuksia ja pitää historiasta niin kokeile ihmeessä! Teos löytyy Elisa Kirjan ilmaisesta kokoelmasta.

Kertomuksen rakenne on klassinen: nuori Miina haikailee pois kotitorpan raskaista töistä helpompaan elämään kaupungissa, tehdastyöläisenä. Tehtaassa saisi palkkaakin ja pyhäpäivät voisi pitää vapaata, töitäkin joutuisi tekemään vain vaivaiset kymmenen tuntia. Miinan vanhemmat pyytävät avukseen viisaan papinrouvan, jonka neuvojen saattelemana Miina lopulta lähtee suureen maailmaan. Mutta parin vuoden kuluttua tulee erilainen tyttö kotiin ja taas tarvitaan papinrouvan neuvoja.

Tehtaan tytöt oli varsin lyhyt luettava ja sisälsi paljon suoria ohjeita mm. hyvästä ravinnosta tehdastyöläiselle tai siitä, kuinka heinälaatikossa voi keittää puuroa. Minulle nykyajan lapselle ei tosin ihan selvinnyt se, mikä heinälaatikko on, mutta jonkinlaista haudutuspadan tyyppistä veikkailisin. Ruokaohjeiden osalta lukeminen muuttuikin pitkälti selailuksi, varsinkin kun vuoden 1912  reseptivalikoima koostui pitkälti erilaisista puuroista. Myös tehdastyön ja kaupunkielämän vaaroja esitellään kovasti ja nämä kyllä hymyilyttivät ja Furuhjelm ohjeistaa lukijaa myös raittiin ilman ja liikunnan tärkeydestä.

Furuhjelmistä ei hirmuisesti tietoa netistä löydy, mutta Tervolan torpasta ja papinrouvasta hän näyttää kirjoittaneen enemmänkin, sillä kirjailijalta ovat ilmestyneet mm. teokset Papinrouva ja Tervolan torppa, Tervolan lapset ja Tervolan puutarha.

"Nuori tyttö tahtoo mielellään huvitella. Sehän on luonnollista, eihän sitä muuten jaksa tehdä töitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon." "Mutta täytyy valita huvituksensa samoinkuin ystävänsä." " Ei pidä ruveta ystäväksi huonon, epäsiveellisen tytön, eikä kevytmielisen, viinaan menevän miehen kanssa. Sitten ei myöskään pidä käydä huonoissa tansseissa, ei käyttää väkeviä juomia, ei lukea huonoja kirjoja, ei laulaa rumia lauluja, eikä ottaa osaa raakoihin huvituksiin. Hyvä tyttö valitsee ystävikseen sellaisia henkilöitä, jotka vaikuttavat häneen niin, että hänestä tulee "hyvä", "iloinen" ja "tyytyväinen" ihminen. Hän valitsee semmoisia huveja, jotka "jalostuttavat häntä" ja "vaikuttavat siten, että hän aamuisin tuntee itsensä virkistyneeksi ja valmiiksi hyvällä mielellä ja uusin voimin taas alkamaan työtänsä."

Kansanvalitusseura, 1912

Climbing the stairs / Margaret Powell

Tutustuin Margaret Powellin keittiöpiian muistelmiin googlaillessani Downton Abbeyn jälkihöyryissä itselleni saman tyyppistä luettavaa, Powellin kirjoja kun on ilmeisesti käytetty kyseisen sarjan innoittajana. Vaikka Powellin muistelot keskittyvät vain palvelusväen elämään, on aikamatka ollut silti melkoinen ja voin vain kiittää onneani siitä, että olen syntynyt aikana jolloin työolot ovat huomattavasti paremmat.

Powellin ensimmäinen kirja, Below stairs, keskittyi kuvailemaan palvelijan työolosuhteita mutta jatko-osassa Margaret valoittaa työväenluokan elämää yleensäkin. Suuren osan kirjasta saavat seurustelu, naimisiinmeno ja perhe-elämä. Vaikka toki tiesinkin aikaisemmin lukemani perusteella naimisiinmenon olevan tärkeää naisille noihin aikoihin, silti yllätyin siitä, kuinka suuri paine naisilla tuntui olevan puolison "nappaamisessa", Powellin työtoveri muunmuassa joutuu mielisairaalaan kun hänen vaivalla pyydystetty kihlattunsa pidätetäänkin siveettömyydestä ja vaivalla ommellut kapiot jäävätkin käyttämättä.

Climbing the stairs oli jollakin tapaa hämmentävä lukukokemus. Powellin kirjoitustyyli on hyvinkin keskusteleva (kuten esimerkiksi tekstinäytteestä huomaa) ja lukiessani tunsin melkein kuuntelevani jonkun vanhemman sukulaisnaisen muisteluja. Tekstissä vilahtelevat niin reipas maalaisjärki kuin vanhanaikainen viattomuuskin. Maailma Margaretin ympärillä on muuttunut hurjasti siitä kun kirja ensimmäistä kertaa julkaistiin vuonna 1969. Tätä taustaa vasten esimerkiksi Margaretin ja hänen puolisonsa ensimmäinen, huono-onninen ulkomaanmatka vaikuttaakin liikuttavalta - kokemattomia matkailijoita huijattiin jatkuvasti.

Lukukokemuksena Climbing the stairs oli vaihteleva. Parhaina hetkinään Margaretin tarinat viihdyttivät ja vähän naurattivatkin, mutta hetkittäin kirja tuntui toistavan itseään ja kyllästyin. Margaretin käyttämä kieli lähentelee puhekieltä ja osa käytetystä sanastosta oli minulle vierasta joten lukeminen oli hetkittäin melko työlään tuntuista.

"I don't like all those static things - the trees and fields and I don't really like animals. I wouldn't walk through a field if there was even one cow in it, never mind a herd. Have you ever noticed the way cows look at you - as if they can see right through and they don't like what they see. Scornful-like. And then they start ambling towards you. They might be going to be friendly but it's a bit too late if they get right up and you find they're not, isn't it?"

Pan McMillan, 2011
Sivuja: 199

Hiljaiset: introverttien manifesti / Susan Cain

Hiljaiset on kirja, johon halusin ehdottomasti tarttua. Yllätyksekseni ja ihastuksekseni Susan Cain tarkasteleekin kirjassaan introverttiyttä monipuolisesti pohtien mm. miksi yhteiskuntamme ihailee ihmisiä, jotka saavat suunsa auki ja miksi vaikkapa kiltit ja tunnolliset nörtit (tai lukutoukat!) ovat edelleenkin monissa elokuvissa ja kirjoissa kuvattu jonkinlaisina koomisina hahmoina. Kirjaa lukiessani Stingin kappale Englishman in New York nousi useasti mieleeni (kts. lainaus alla).

Itselleni oli mielenkiintoisinta lukea Cainin ajatuksia erilaisista työpaikoista ja -pisteistä. Erityisesti silmääni pisti ohjelmoijilla tehty tutkimus, jossa huomattiin työpisteen yksityisyyden selvästi parantavan ohjelmoijan työsuoritusta. Tämä ei toki sinänsä ole mikään suuri yllätys varmastikaan kenellekään avotilassa työskentelevälle siksi hiukan ihmettelenkin yritysten hinkua rakentaa työskentelytiloja, jotka heikentevät työtehoa. Positiivisena esimerkkinä mainitaan mm. Microsoft, jonka työntekijöillä on työtilat liikuteltavin seinin ja ovin - jokainen voi siis valita tehtäviensä ja luonteensa mukaan haluaako olla rauhassa vai kenties viestiä enemmän työtovereidensa kanssa. Mielenkiintoista oli myös lukea yrityksistä, joissa vietetään esimerkiksi hiljaista torstaita tai joissa on erillisiä keskustelualueita spontaania ideointia varten. Innostuin asiasta niin että pohdiskelin tovin jos toisenkin sitä, millaiseksi minä työpisteeni suunnittelisin.

Introvertit oli minulle kirja jota luin hitaasti ja rauhassa, makustellen ja mietiskellen. Kirja nosti esiin hyviä kysymyksiä, joita luotasin läpi omien kokemusteni kautta. Kirjainten virrassa -blogin Hanna liippaisi hiukan samoja aiheita miettiessään lukemiseen liittyviä negatiivisia asioita. Miksi lukeminen, tunnollisuus tai hiljaisuus olisikaan paha asia? Kuten Susan Cainkin toteaa kirjassa osallistuttuaan introverttien viikonlopputilaisuuteen, meitä kaikkia tarvitaan maailmassa. Vaikka muiden introverttien kanssa onkin miellyttävää kommunikoida, tarvitaan porukkaan myös muutama meluisampi tapaus joka alkaa kaataa rommipaukkuja tai muuten vain elävöittää tilannetta. Eikös vaan?

Suomalaisena pidin mielenkiintoisena pientä viittausta, jonka mukaan kotimaani olisi introverttien luvattu maa. Vaikkapa Yhdysvaltoihin verrattuna uskon väitteen varmasti pitävän paikkaansa sillä me tosiaan elämämme kulttuurissa jossa ei puhuta jollei ole asiaa ja jossa hyvä naapuri on sellainen, joka pysyy omalla puolellaan aitaa. Mistähän suomalainen introverttikulttuuri oikein juontaa juurensa?! Hiljaisuutta ja opiskelemista arvostetaan myös monissa Aasian kulttuureissa ja Cain tutkiikin kirjassa mm.  amerikan-aasialaisia nuoria ja heidän elämäänsä kahden varsin erilaisen kulttuurin puristuksessa. Herää kysymys siitä, kuinka paljon ihminen voi ympäristön vaatimuksesta venyttää persoonaansa ja kuinka paljon se mahtaakaan kuormittaa henkisesti tai jopa fyysisesti?!

Tästä postaus taitaakin olla enemmänkin omaa tajunnanvirtaani. Summa summarum, kirja on oikein hyvä ja kuten huomaatte, saattaa herättää roppakaupalla ajatuksia...

"Modesty, propriety can lead to notoriety
You could end up as the only one
Gentleness, sobriety are rare in this society
At night a candle's brighter than the sun
...
If "manners maketh man" as someone said
Then he's the hero of the day
It takes a man to suffer ignorance and smile
Be yourself no matter what they say"

Sting / Englishman in New York

Avain, 2012
Sivuja: 388
Alkuteos: Quiet
So American: Osavaltio: New York

Below stairs / Margaret Powell

Margaret Powell lopetti koulunkäyntinsä 12-vuotiaana. Melko varattomasta perheestä kotoisin oleva tyttö haaveili opettajan koulutuksesta mutta vanhemmilla ei ollut tähän varaa, joten Margaret joutui astumaan palvelukseen. Koska tyttö ei pitänyt ompelemisesta, päätyi hän keittiöön aputytöksi. Työpäivät saattoivat kestää aamuviidestä kahdeksaan illalla ja työnantajissakin oli monenlaisia tyyppejä - ei vain Downton Abbeystä tuttuja inhimillisiä esimiehiä.

Ajoittain Powellin kirjassa häiritsee eräänlainen keskustelevuus ja puhekielen omaisuus mutta toisaalta tämä myös jollain lailla tuo oikean Margaretin lukijaa lähemmäksi. Kun muistaa kirjoittajan taustan ja sen että hän on lopettanut koulunkäyntinsä 12-vuotiaana, turhan siloiteltu ja hienostunut teksti tuntuisi väärältä. Nyt lukiessani tuntuu siltä kuin kuulisin sen oikean Margaretin, sen sitkeän tytön joka on nuoresta saakka tehnyt pitkiä työpäiviä. Keskusteleva tyyli tuo mieleen vanhemman sukulaisen, joka muistelee sitä kuinka silloin ennen ruoassa oli makua, mutta välillä Margaretin tokaisut saavat myös hymyilemään.

Margaret ei juurikaan analysoi tai pohdiskele kirjassaan eikä sellainen tähän kirjaan kuuluisikaan. Hän keskittyy kuvaamaan omaa, varsin työntäyteistä arkeaan sen kummemmin asioita kauhistelematta ja onkin hyvä muistaa että se, mikä nyt tuntuu raskaalta tai jopa vääryydeltä, on tuolloin ollut tavallista arkea. Mutta en voi olla tuntematta sääliä sitä pikkupiikasta kohtaan, joka yritti saada keskenmenon siirtelemällä kaikkein raskaimpia huonekaluja jottei menettäisi työpaikkaansa...

Margaretin tarinan ensimmäinen osa koostuu pitkälti hänen kokemuksistaan eri työnantajien palveluksessa. Vaikka hän onkin tuolloin vasta nuori tyttö, elämä kovettaa ja ehkä katkeroittaakin. Ainakin niin minä luin kohdan jossa Margaret vertailee elämäänsä silloisen palveluspaikkansa omistajan tyttärentyttären, Miss Susanin kanssa. Tytöt olivat lähes saman ikäisiä, mutta vauraan ja koulutetun Susanin elämä oli jo muodostumassa aivan erilaiseksi kuin Margaretin.

Kirja piirtää mielenkiintoisen ja romantisoimattoman kuvan palvelijan työstä noina aikoina ja onkin siksi mielenkiintoista luettavaa, joskin tunnen itseni hiukan hemmotelluksi uupuessani vaivaisen kahdeksan tunnin työpäivästä... Kirja kattaa useita vuosikymmeniä Margaretin elämästä ja siksi maailmakin hänen ympärillään ehtii muuttua. Toinen maailmansota mullistaa niin yläluokan kuin työläistenkin elämän...

Margaretin kirja julkaistiin vuonna 1968 ja se oli tuolloin melkoinen myyntimenestys. Se kuvaa varsin koruttomasti palveluskunnan arkea ja tehtäviä ja sen kerrotaan olleen innottajana mm. Kahden kerroksen väelle ja Downton Abbeylle. Powell kirjoitti teokseensa myös jatko-osan, Climbing the stairs, joka odottelee lukupinossani...

"In my first months there I made one mistake after another. I particulary remember one day when I was doing the front door - I was a bit late this particular morning - the newsboy came with the papers. As I went to put them on the hand table, Mrs Clydesdale came down the stairs. I went to hand her the papers. She looked at me as if I were something subhuman. She didn't speak a word, she just stood there looking at me as though she could hardly believe that someone like me could be walking and breathing. I thought, what's the matter? I've got my cap on, I've got my apron on, I've got my black stockings and shoes; I couldn't think what was wrong. Then at last she spoke. She said, 'Langley, never, neverr on any occasion ever hand anything to me in your bare hands, always use a silver salver. Surely you know better than that."

Pan Books, 1968
Sivuja: 210
Kirjasta lisää: The Guardian, Blogging for a good book, Bookslut

Jouluihminen / Regina Rask

Aloitin jonottelemaan Regina Raskin Jouluihmistä joskus joulun aikoihin. Jono oli melkoinen, en yhtään arvannutkaan Raskin olevan näin suosittu. En tosin ollutkaan aikaisemmin tutustunut hänen tuotantoonsa, kunhan vain ajattelin napata jouluksi hauskan kirjan. Koska sain kirjan haltuuni näin maaliskuussa, oli ihan kiva huomata että kirjassa käsitellään paljon muutakin kuin joulun aikaa...

Kirja on aika perinteistä chick-lit -tyyliä, kepeä ja sujuvasti kirjoitettu, mutta sivuaa samalla vähän syvempääkin teemaa, nimittäin sitä suorittamisen ja stressin määrää jolle itse itsemme alistamme. Kirjan sankaritar on jouluaattona syntynyt Eeva, joka kokee olevansa jouluihminen - kuinkas muuten? Eeva on ihminen, joka tekee ensimmäiset jouluostoksensa 27. joulukuuta ja jatkaa tästä joulun valmistelua kiihtyvällä tahdilla. Joulu ei ole joulu jollei tarjolla ole sitä oikeanlaista itsetehtyä sinappia ja ruusun muotoon taiteiltua graavilohta...

Kirja on nopealukuinen ja osa Raskin havainnoista on hauskoja ja vähän oivaltaviakin. Liikoja tältä kirjalta ei kannata odottaa, mutta aikaisemmin lukemien raskaiden sotakirjojen jälkeen oli rentouttavaa vaihteeksi upota Eevan joulunpunaiseen arkeen jossa melkein kukaan ei kuole ja suurin draama syntyy siitä kuka saa suunnitella tavaratalon jouluikkunan.

Minä en ole jouluihminen, varsinkaan samassa mittakaavassa kuin kirjan Eeva, mutta ymmärrän hyvin kirjan viestin. Ymmärrän hyvin paineet, joita vaikkapa naistenlehdistä saa joulun alla - "300 vinkkiä täydelliseen jouluun!" yms. Sama toistuu vähän laajemmassa mittakaavassa muulloinkin vaikka eihän se onnellinen koti synny täydellisestä sisustuksesta tai unelmien lomamatka tiukkaakin tiukemmasta ohjelmasta. Onni on omasta korvien välistä tai asenteesta kiinni!

"Miltähän joulupukinmuorista tuntui ikuinen asema jossain taustalla? Kuinka tämä ollenkaan saattoi hyväksyä sen, että joulupukki keräsi kaiken gloorian ja huomion ilman että oikeastaan teki mitään? Kulki vain hohotellen ympäriinsä, taputteli tonttuja päähän, istui paksulla  takapuolellaan porotokan kyydissä tai tavaratalon nojatuolissa puhuen pehmeitä, lupasi autoradat ja pissaavat nuket. Joulupukki oli pelkkä keulakuva, syvän pohjoisen orjatilallinen. Tontut tuottivat tavarataivasta ja joulupukinmuori syötti, juotti,  siivosi ja huolsi."

Otava, 2011
Sivuja: 222
Kirjasta lisää: Susan kirjasto

Sivistyksen turha painolasti / Minna Lindgren

Jonkin asteisena listailufriikkinä innostuin kovasti kun löysin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhan painolastin kirjaston hyllystä. (Miten se kirjastotäti osaakin aina laittaa niin mahtavia täkyjä tarjolle?!) Mahtava idea - luetaan kokonainen vanha ja huonoksikin haukuttu tietosanakirja läpi!

Kirja on hulvaton! Se rakentuu tietosanakirjan viitteistä joiden kautta Lindgren kertoo tarinaansa. Oheisjuonena Lindgren läpikäy omaa elämäänsä - työtään konttorilla, sitkeää sijoitusrahastomyyjää, matkaa Teneriffalle, lapsuudenmuistojaan. Kirja alkaa leppoisasti mutta kiihtyy loppua kohden hurjaksi kertomukseksi myös tämän päivän työelämästä, jossa konsultit leikkivät laatikkoleikkejä ja ihminen voi huomata olevansa tarpeeton osa organisaatiota.

Kirjan päähenkilönä on siis Minna Lindgren -niminen nainen, jonka elinolosuhteet muistuttavat paljon kirjailija Minna Lindgreniä. Teksti on ihanan ironista ja sen sävyistä käy toki hyvin ilmi se, että teos on osin kuvitteellinen tai ainakin railakkaasti liioitteleva. Silti Minna tuntuu ihan oikealta ihmiseltä mikä tekee tekstistä aitoa ja kiinnostavaa. Melkeinpä kuvaisin häntä Suomen 47-vuotiaaksi Bridget Jonesiksi, jolla tosin ei ole romanssihuolia vaan joka lukee tietosanakirjaa.

Naureskelin sanojen hassuille kirjoitusasuille kuten kälpeälle, säihkimiselle ja avocadolle, joka kuulemma tarkoittaa asianajajaa. Lindgren käyttääkin varsin veijarimaisesti sanakirjan sanoja tekstissään, joka antaa tekstille mukavan erikoisen, joskin hetkittäin vähän vaikealukuisen, säväyksen. Viihdytyksen lisäksi kirja siis luonnollisesti myös sivistää ja toivon että pian osaan itsekin Minnan tapaan käyttää sellaisia sanoja kuin kälpeä tai säihkiminen...

chassé Liukuva tanssiaskel, jolla siirrytään oikealle tai vasemmalle toisen jalan luisuessa nopeasti perässä.
chasee-croisé Joutava säihkiminen
cancan Rivoliikkeinen algerilainen katrillitanssi

"Aivan, Minna-Liisa, en kai häiritse?", mies sanoo. Hänen täytyy olla sosiaaliviranomainen tai kaupustelija. Otan oikealla jalalla liukuvan tanssiaskelen yrittäen siirtyä vasemmalle, mutta vasen jalka luisuu oikealle. Säihkin joutavasti kuin harrastaisin rivoliikkeistä algerialaista katrillitanssia.

Teos, 2011
Sivuja: 341
Kirjasta lisää:  Booking it some more

Ulkoministeriö: diplomaattisia merkintöjä 1 / Abel Lanzac, Christophe Blain

Kirjainten virran Hannalle kiitos loistavasta sarjakuva-vinkistä, nautin nimittäin hirmuisesti Ulkoministeriö-kirjasta!

Kirjan keskiössä on nimensä mukaisesti ulkoministeriö ja sinne puheenkirjoittajaksi palkattu nuori mies. Puheenkirjoittajan työ vain ei ole ihan yksinkertaista, sillä kaikkia olisi pyrittävä miellyttämään ja itse ministeri vasta melkoinen tapaus onkin! Kirjan itseoikeutettu tähti onkin juuri ministeri, joka selkeästi onkin elämää suurempi ja varsin hulvaton hahmo. Ministeri on kiihkeä ja energinen hahmo, jonka visiot ovat melkein tavallisen tallaajan käsityskyvyn ulkopuolella. Blain piirtääkin hänet usein muita suuremmaksi ja korostaa hänen liikkeitään mm. vauhtiviivoin. Blainin piirrostyyli antoikin todella hyvän käsityksen tilasta ja liikkeestä, voisin mainiosti kuvitella tämän sarjakuvan myös animaatioelokuvaksi!

Mielenkiintoa kirjaan tutustumiseen lisäsi se, että Abel Lansac (salanimi) on aiemmin työskennellyt Ranskan ulkoministeriön virkamiehenä. Utelias bloggaaja harmittelikin tietämättömyyttään Ranskan poliittisesta pelikentästä, uskoisin että maan politiikkaa paremmin tunteva saattaisi saada kirjasta vielä enemmän irti. Voin myös kuvitella että ministeriössä on arvuuteltu Lansacin henkilöllisyyttä kiivaasti!

Ulkoministeriön 2 osa on jo ilmestynyt Ranskassa, joten nyt vain hartaasti odotellaan uutta suomenkielistä kirjaa... Christophe Blainilta on ilmestynyt myös Maalari ja merirosvo -sarja, johon tekisi mieleni seuraavaksi tutustua. Tämä kirja oli niin mainiota luettavaa, että se menee ehdottomasti Suosikit-kategoriaani ja saatanpa ostaa sen ihan omiinkin kokoelmiin!

WSOY, 2012
Sivuja: 98
Alkuteos: Quai d'Orsay
Kirjasta lisää:  Kirjainten virrassa

Raksa / Tuomas Vimma

Minulla on jollain lailla outo suhde Tuomas Vimman kirjoihin - ne eivät ole sellaisia, joista yleensä pitäisin, niiden maailma on aika erilainen minun maailmastani ja silti ne uppoavat kuin minuun kuin veitsi kuumaan voihin... Vimman tuorein teos sukeltaa rakennusliikkeiden maailmaan ja tuttuun vimmaiseen tapaan sieltä löytyy jos jonkinmoista ruodittavaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen, rakennusalalla projektipäällikkönä työskentelevä Sami jää työttömäksi konkurssiin menneestä firmasta, jonka pomo yrittää ihan kirjaimellisesti ikkunan kautta verottajaa karkuun. Sami saa ystävänsä juristiystävänsä Pepin (joka lempinimestään huolimatta on satakiloinen suomalainen mies) kautta vinkin rehdistä firmasta jonne haetaan uutta väkeä. Mukaan kuvaan tulee yritys nimeltä Hyperborea ja sitä pyörittävä Danika Stenhammar.

Kirja on mielenkiintoinen ja vähän pelottavakin kurkistus rakennusalalle. Me remontoimme keittiömme viime vuonna ja mietimme jonkin aikaa ammattilaisen palkkaamista, mutta sopivaa tyyppiä ei noin vain löytynyt. Eräskin sankari kävi mittailemassa ja lupasi antaa tarjouksen - ja palasi puoli vuotta myöhemmin asiaan. Luotettavan ja tehokkaan oloinen heppu tämä. Tämän ja muutaman muun kokemuksen perusteella aloin kyllä uskoa Vimman maalaamaan kuvaan alasta - sitä en vain tiedä onko tavallisella tallaajalla minkäänlaisia mahdollisuuksia saada remontti teetetyksi ilman venyneitä aikatauluja, kireitä hermoja ja kasvanutta budjettia.

Vimman maalaama kuva alasta ja sen tempuista on mielenkiintoinen, olisin halunnut tietää enemmänkin kuittikaupoista ja muista kierouksista. Jollakin lailla kirja muistuttaa minua Karo Hämäläisen Erottajasta, toisesta erikoisesta maailmasta jossa raha ja kova peli jylläävät.

Kirjaan on sotkettu mukaan jonkin verran ihmissuhteitakin. Niiden kohdalla olin vähän pettynyt, koska kuviot olivat ennalta-arvattavia. Juuri muuta negatiivista sanottavaa minulla ei olekaan, kirja on nopealukuinen ja kummallisen koukuttava. Vaikkei tapahtumissa sinänsä hirmuisen suuria käänteitä olekaan, on silti vain pakko lukea vielä seuraava luku...

"Ilta sujui varsin rattoisasti kevyen vittuilun merkeissä. Emilialla oli harvinaisen hyvä huumorintaju kolmekymppiseksi naiseksi, ja sille pystyi heittämään ronskiakin läppää ilman että se meni hämilleen.
Tämä on yksi merkittävimmistä piirteistä, miten paljasjalkaiset stadilaiset eroavat junantuomista. Ystävällismielinen helsinkiläinen vittuilu on jotain sellaista, mitä muualla maassa ei juurikaan ymmärretä. Kaksi aivan tuntematonta ihmistä saattaa vittuilla ensitapaamisella toisilleen hyvin vapautuneesti ja henkilökohtaisuuksiin mennen, tavalla, joka johtaisi pienemmässä pitäjässä siihen, että puukot kaivettaisiin esiin. Helsingissä  sitä pidetään kohteliaisuutena."

Gummerus, 2011
Sivuja: 438
Kirjasta lisää: Kaiken voi lukea, K-blogi, Mari A:n kirjablogi

Katkeamispiste / Simon Lelic

Katkeamispiste ei ole mikään mukava kirja. Se on taitavasti kirjoitettu ja se tempaisee mukaansa ja hyytää mutta mukava se ei ole. Se on varmasti tärkeä kirja, mutta se lukeminen on raskasta. Se on kirja kiusaamisesta ja siitä, kuinka ihminen ajetaan katkeamispisteeseensä saakka.

Katkeamispiste alkaa oikeastaan erään katkeamispisteen jälkeen. Opettaja Samuel Szajkowski avaa eräänä päivänä tulen koulun aamunavauksessa, päätyen tappaamaan neljä ihmistä ja itsensä. Kuolemantapausta alkaa tutkia etsivä Lucia May, kirja koostuu sekä kappaleista joissa osalliset antavat Lucialle haastatteluja sekä Lucian varsinaisista tutkimuksista. Varsinkin haastattelut ovat kirjan antoisinta ja sydäntäsärkevintä osuutta. Lelic antaa taitavasti jokaiselle haastatellulle äänen, käyttämällä esim. slangia tulee tekstissään. Osallisten haastattelut paljastavat myös pikkuhiljaa surullisen totuuden, myös opettaja voi olla kiusattu. Kiusaamista käsitellään useammallakin tasolla, myös Lucia tahollaan kokee kiusaamista ja tulee eristetyksi tiimistään.

Lelic nostaa esiin tärkeän asian - kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin ympäristö antaa sen jatkua. Joskus ihmiset ummistavat silmänsä siltä mikä on väärin, ehkä pelosta tai ymmärtämättömyyttään. On vaikea olla kiusatulle ystävä ja se ainoa ihminen, joka uskaltaa olla eri mieltä. Minusta tämä kirja oli sydäntä särkevä. Pahemmaksi asian teki se, että vaikka Katkeamispiste onkin fiktiota, mutta vastaavaa tapahtuu niin monelle päivittäin. Joku selviää, toinen ei. Joku katkeaa. Pahimmassa tapauksessa katkeamispisteestä luetaan seuraavan päivän lehdestä kun väkivalta synnyttää lisää väkivaltaan.

Kirjan luettuani olo ei ole erikoisen hyvä, enemmänkin ahdistunut, surullinen ja vihainen. Siltikin annan kirjalle suosituksen. Lue tämä, ehdottomasti.

"Välillä taas. Välillä toivon, että hän olisi elossa, jotta voisin tappaa hänet.
En minä sitä todella tarkoita. En minä sitä tarkoita.
Välillä tuntuu siltä, mutta en minä ole tosissani.
Tämä on varmaan sitä sama, mitä ystävänikin yrittivät. Kovillehan se ottaa. Kun ei ole syyllistä, vaikka on tapahtunut jotain kauheaa. Tai syyllinen on mennyttä. Ymmärrättekö te? On helpompaa, jos voi vääntää tuskansa vihaksi, jos voi rähjähtää, jos voi syyttää ihan ketä vain, vaikka syyttä.
Kai te ymmärrätte?"

Like, 2011
Alkuteos: Rupture
Sivuja: 296
Kirjasta lisää: Booking it some more,  Sonjan lukuhetket, Kaiken voi lukea, Kirjava kammari