Hauskuutusta viihdemaailmasta Mindy Kalingin Why not me? ja Lauren Grahamin Someday, someday, maybe

Flunssaillessani hyppysiini osui kaksi kepeää ja hauskaa äänikirja viihdemaailmasta, jotka olivat aika pitkälti juuri sitä mitä väsynyt ja kehnossa kunnossa oleva ihminen nyt vain voi haluta kuunnella. Jos kaipaat hilpeää piristystä ja hassuttelevaa hattaraa, tsekkaa nämä!

Mindy Kaling: Why not me?
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2015
Kesto: 4h 57min
Lukija: Mindy Kaling

Komedienne Mindy Kalingin (mm. Konttori) Why Not Me sisälsi otoksen omaelämäkerrallisia pakinoita, joissa Mindy iloittelee mm. kertomalla millaista hänen elämänsä on nyt kun hän on melkein kuuluisa ja luonnollisestikin myös esimerkiksi deittailu ja sinkkuus kuuluvat kirjan teemoihin.

Kokonaisuutena pidin tästä kirjasta: Mindy on juuri niin höpsö ja aito kuin kuvittelinkin, sellainen henkilö, jonka voisin kuvitella vaikka omaan kaveripiirinikin. Teemoissa löytyy valinnanvaraa, aina yliopistoelämästä kirjoittamiseen ja ystävyyteen saakka. Parhaiten minulle mieleen jäi email/tekstiviesti-muotoon kirjoitettu kertomus rinnakkaisesta Mindystä joka toimisi latinan opettajana New Yorkissa, viimeistään tätä kuunnellessani vakuutuin Kalingin kirjoittajantaidoista - teksti toimisi mainiosti vaikka televisiossakin.Kirja on lyhyt ja vaikka toisaalta pidänkin siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa, flunssan tuhoamat aivoni kokivat Mindyn puhuvan välillä hieman liiankin nopeasti ja pirtsakasti.

“Work hard, know your shit, show your shit, and then feel entitled. Listen to no one except the two smartest and kindest adults you know, and that doesn't always mean your parents. If you do that, you will be fine.” 

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Penguin Random House Audio Publishing Group, 2013Kesto 8h 27min
Lukija: Lauren Graham

Gilmoren tytöistä tuttu Lauren Graham oli puolestaan kirjoittanut kelpo chick-litiä, jossa Franny Banks -niminen nuori näyttelijä etsii onnea ja menestystä vuoden 1995 New Yorkissa. Frannie on Bridget Jonesia muistuttava sankaritar, joka onnistuu joutumaan mukaan jos jonkinmoiseen soppaan luoviessaan tietään kohti tähteyttä.


Someday, someday, mayben tarina sisältää kaikessa kepeydessään myös koskettavia hetkiä Frannien kärsiessä takaiskuista ja kirja onkin mielestä ihan kelpo kasvutarina. Frannie on henkilönä helposti samaistuttava, inhimillinen toilailija jolle toivoo vain onnellista loppua. Tästäkin toiveesta huolimatta, oli mukavaa huomata ettei tarina ollut liian sokerinen.

Kaksi synkkää sarjakuvaa: Perkeros ja Kuolema, elämisen kallis hinta

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros (WSOY, 2013), 185s.

JP Ahosen sarjakuvat kuuluvat suosikkeihini kotimaisen sarjakuvan saralla. Villimpi Pohjola -sarja on esimerkiksi vallan mainio ja siksi tulin nappaaneeksi kirjastosta mukaan myös Perkeroksen, josa meno on astetta rokimpaa ja tummempaa. Perkeros on avantgardistinen metallibändi, jossa soittavat musiikissaan täydellisyyttä hakevat Akseli, monitaituri Lilja, ikivanha hippi nimeltä Kervinen ja Karhu, lisävahvistusta löytyy läheisessä kebab-pizzeriassa työskentelevästä Aydinistä. Bändin näytönpaikka on Rocktoberfesteillä mutta jotain kovin outoa myös eräässä hipster-bändissä...

Perkeros viihdytti minua loistavasti, luultavasti olisin nauttinut kirjasta vielä enemmän jos tuntisin paremmin metalli-musiikkia, mutta toki tunnelmat välittyivät silti hienosti. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia sanoilla rokkaavampi ja jännittävämpi versio Villimmästä pohjolasta, siinä määrin tutulta Ahosen kynänjälki ja hahmot tuntuvat. Tarina on kuitenkin aika vinkeä ja piirtäjän kynänjälki sekä ruutujen rytmitys toimivat hienosti! Suosittelen!


Neil Gaiman: Kuolema, elämisen kallis hinta (Vertigo, 2013), 240s.

Neil Gaimanin kirjoittama sarjakuvasarja esittelee nuoren tytön hahmon ottaneen Kuoleman useissa seikkailuissa. Gaimanin kuolema on ilkikurinen, lempeä, arkinen, filosofinen ja silti vakava ja lopullinenkin. Kirja sisältää tarinat Elämisen kallis hinta (Gaiman, Bachalo, Buckingham), Elämä on parasta aikaa (Gaiman, Bachalo, Buckingham), Talvinen kertomus (Gaiman, Jones, Muth), Kehrä (Gaiman, Bachalo, Bo, Bleyaert), Näyttelykuvia ja Kuoleman puheenvuoro elämän puolesta (Gaiman, McKean).

Kuoleman lukeminen jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin.  Kirjan synkkä pohjavire oli kiinnostava, samoin kuin henkilövalinnat, mutta karsastin hiukan eri tekijöiden piirtämiin sarjoihin hyppäämistä. Olen melko nirso piirrosjäljen suhteen ja tästä syystä esimerkiksi Talvinen kertomus ei miellyttänyt lainkaan, kun taas Elämä on parasta aikaa osoittautui suosikikseni. Mielenkiintoinen, mutta ei täydellinen lukukokemus.

Kaksi loistavaa sarjakuvaa: Tulevaisuuden arabi ja Sculptor

Vau. Lokakuu on ollut minulle ainakin loistavien sarjakuvaromaanien kuukausi, molemmat tämän postauksen kirjoista olivat sellasia napakymppejä että ne pitäisi saada omaankin hyllyyn talteen. Nämä ovat koskettavia, taiteeltaan huikeita ja älynystyröitä kutittelevia mielettömän hienoja kirjoja. Sarjisten ystävä, mitä olette näistä mieltä? Ovatko Sculptor ja Tulevaisuuden arabi jo tuttuja, hullaannuitteko?

Scott McCloud: Sculptor
Selfmade hero, 2015
Sivuja: 489

Sculptorin päähenkilö on uransa aallonpohjassa rämpivä kuvanveistäjä David Smith joka on valmis tekemään lähes mitä tahansa saadakseen äänensä kuuluville. Jopa sopimuksen viikatemiehen kanssa...

Scott McCloudin tiiliskivi on huikea tarina rakkaudesta ja taiteesta. McCloudin piirrostyyli miellytti silmääni kovasti ja erityisesti nautin eri kokoisista ruuduista ja tavasta, jolla kirjailija luo tarinaan tunnelmia ja vauhtia niiden avulla. Tempauduin tarinaan täysin ja nautin sen laajasta tunneskaalasta ja luin vuoroin rauhassa ja viipyillen, vuoroin sydän hurjasti sykkien. Erityisesti Davidin surullinen hahmo vetosi tunteisiini ja niiskuttaen pidin peukkuja sille että mies saisi onnellisen loppunsa.

Sculptor on melkeinpä itkettävän hyvä sarjakuva jolle toivoisin suomennostakin. Sen sanoma on kaunis, piirrosjälki tyylikästä ja huikea, pienisuuri tarina on juuri sellainen jonka mukana sekä itkee että nauraa.




Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi: Lapsuus Lähi-Idässä (1978-1984)
WSOY, 2015
Sivuja: 158
Alkuteos: L'Arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978-1984)
Suomentanut Saara Pääkkönen

Kirjabloggaajien viidakkorumpu oli vihjannut että Tulevaisuuden arabi olisi mainiota luettavaa ja näemmä kanssabloggaajien sanaan voi luottaa. Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuva on nimittäin sekä hauska, nokkela, huolestuttava ja koskettavakin.

Sattouf on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika ja hän on 2-vuotias perheen muuttaessa isän työn perässä ensin Libyaan ja myöhemmin Syyriaan. Pienen lapsen silmien kautta maiden poliittinen tilanne näyttäytyy pehmeämpänä ja hassumpana mutta aikuinen osaa lukea myös rivien välistäkin.

Riad Sattoufin tarinan ensimmäinen osa tuo mieleeni yhden sarjakuvasuosikeistani, Li Kunwun Minun Kiinani -sarjan joka sekin on sarjakuvan muotoon puettu omaelämäkerrallinen romaani tavallisen ihmisen elämästä historian taitekohdissa. Molemmat kirjat ovat hurjan hienoja lukukokemuksia jotka avaavat hienosti arkea poliitikan myllerryksen keskellä ja todistavat myös sen, että sarjakuvat ovat niin paljon muutakin kuin lyhyitä strippejä tai supersankaritouhuja (ei sillä että näissä tyylilajeissa olisi mitään vikaa, itse tykkään niistäkin). Minun makuuni Tulevaisuuden arabi iski ehkä jopa Kunwun kirjaa kovemmin sillä pikku-Riadin havainnot ovat myös viattomuudessaan hauskoja. Tämä kirja siis menee ehdottomasti ostoslistalleni, sääli että toista osaa joudutaan odottamaan vuoden verran.

Valokuvan historia / Tom Ang

Sain jokin tovi sitten luettavakseni Docendolta ihanan järkäleen - Tom Angin Valokuvan historian. Olen innostunut valokuvauksesta ja vaikken toki hardcore-harrastajiin kuulukaan, ovat esimerkiksi aamulenkit kamerakännykkäni kanssa tärkeä henkireikä. Itse pidän kaiketi aika pienten ja arkisten asioiden kuvaamisesta, kauniin kultaisesta aamun valosta, kastepisaroista lehdillä tai lintuauroista taivaalla. Ruoasta, lätäköistä, kirjoista tai vaikka kengistäni. Minulle osa valokuvauksen taikaa on se, että sen kautta tulee katsoneeksi maailmaa eri tavalla ja siten arkisesta löytyykin jotain kaunista tai kiinnostavaa jonka voi valokuvan välityksellä jakaa muillekin.

Ensimmäinen ajatukseni Tom Angin kirjasta oli, että se on kaunis. Valokuvan historia on juuri niitä kirjoja joiden ansioista paperista kirjaa rakastetaan. Se on painava, tavallaan arvokkaan ja ryhdikkään oloinen ja kauniisti taitettu. Kirjassa valokuvat ovat ansaitusti pääosassa ja lukiessani nautin suuresti juuri näiden vaikuttavien kuvien katselusta joka herätti mielikuvituksessani ajatuksen jos toisenkin. Erityisen hauskaa oli tajuta kuinka ihmisluonne ja valokuvaus ovat tavallaan pysyneet tietyissä asioissa hyvinkin samanlaisina - vain tekniikka on kehittynyt. Kirja tarjoaakin kaiken muun lisäksi myös oivallisen aikamatkan aina 1820-luvulta nykypäiviin saakka.

Ikoninisten valokuvien ohella(esim. Dorothea Langen kuva siirtolaisäidistä vuodelta 1936, Steve McCurryn kuva Sharbat Gulasta vuodelta 1984 tai vaikkapa kirjan kannessakin komeileva Richard Avedonin kuva Carmenista - voisin luetella vaikka kuinka monta suosikkiani...) on Valokuvan historia myös napakka tietopaketti. Historian ohella käydään läpi erilaisia valokuvaamisen tekniikoita ja profiileja tunnetuista valokuvaajista, oma kiinnostava osionsa ovat tunnetut valokuvat, joihin tarjotaan ns. lukuohje, eli nostetaan kuvasta esiin osioita jotka ovat erityisen merkityksellisiä juuri tämän kuvan toimimisen kannalta. Tämäkin on hyvä tapa kehittyä kuvaajana!

Nautin hurjasti - jopa enemmän kuin odotinkaan - Valokuvan historiasta ja päädyinkin lukemaan sitä hitaasti ja säästellen. Luulen myös että se tulee olemaan kirja jonka kuviin palaan tulevaisuudessa uudelleen, etenkin silloin kun kaipaan inspiraatiota valokuvausharrastukseeni. Luulen että tämä on minulle yksi vuoden parhaista tietokirjoista.

Docendo, 2015
Sivuja: 400
Suomentanut Eero Sarkkinen
Saatu arvostelukappaleena.

Not My Father's Son: A Family Memoir / Alan Cumming

Mietin lainatessani Good Wife -sarjastakin tutun Alan Cummingin muistelmia että tämän tyyppinen teos saattaa mennä kahdellakin tapaa pieleen. Koska, esittelyteksteistä päätellen, kyseessä oli tarina väkivallan varjossa kasvasta pojasta, saattaisi kirja mennä helposti kauheuksilla mässäilyksi. Ja koska kyseessä oli kuuluisa näyttelijä, saattaisi homma mennä omien meriittien esittelyksi. Mutta ei. Alan Cummingin Not My Father's Son on toimiva ja ehjä kokonaisuus joka suorastaan koukutti.

Kirjan ydin keskittyy vuoteen 2010, jolloin Cummingin elämässä tapahtui jotain, joka sai hänet perehtymään perheensä historiaan kahdellakin aikatasolla. Häntä pyydettiin osallistumaan tv-sarjaan Who Do You Think You Are?, joka tutkii julkkisten sukupuita. Cummingin kohdalla keskityttiin äidinpuoleiseen isoisään joka oli kuollut Malesiassa 1950-luvulla epäselvissä olosuhteissa. Seurasi matka, jonka aikana Alan tutustui isoisään jota ei ollut koskaan tavannut. Uutinen tv-sarjaan osallistumisesta aiheutti myös reaktion näyttelijän vieraantuneessa isässä.

Kirja liikkuu Alanin lapsuus- ja nuoruusmuistojen sekä vuoden 2010 välillä sulavasti eikä lukijan niskaan kaadeta liialti nimiä tai faktoja ja tarina jääkin sulavaksi ja miellyttävän helppolukuiseksi. Nostan hattua myös sille että toisin kuin joissakin julkkiselämäkerroissa, Cumming todella haluaa kertoa tarinan eikä vain keskity omien meriittiensä esiintuomiseen, kirjassa nimittäin pääpaino on ihan jossain muualla kuin miehen urassa.

Not My Father's Son oli oivallinen muistelmateos, jonka voisin kuvitella puhuttelevan moniakin ihmisiä sillä se ei ole ihan lajinsa edustaja. Se on myös surullinen kuvaus perheestä väkivallan ikeen alla samalla kuin se saa melkeinpä dekkarimaisia piirteitä Cummingin selvittäessä sukunsa historiaa. Sanoisin että tämä kirja on päätynyt New York Timesin Bestseller -listalle ihan ansiosta.

PS. Cummingsin Who Do You Think You Are -sarjan jaksosta kiinnostuneet, kurkatkaapa lisätietoja täältä. Sarjan jaksoja löytyy myös mukavasti Youtubesta.

Canongate Books, 2014
Sivuja: 288
Kirjan vuoden lukuhaaste: Kirja henkilöstä joka on eri sukupuolta kuin sinä

China Dolls / Lisa See

Kirjablogin kirjoittamisessa on eräs oivallinen tai ehkä hiukan kiusallinen puoli, sen kautta nimittäin oppii huomaamaan mitkä aiheet tai tyylilajit ovat omaa kiinnostusaluetta. Nyt joudun toteamaan että Tudoreiden ohella taidan myös olla jokseenkin fiksaantunut kiinalaisuudesta kertoviin teoksiin. Ihmeelliset ovat ihmisen aivot, samat varpaat kirpistyvät ilosta lukiessaan Henrik VIII:n vaimoista tai Chop Suey Circuitista! Lisa Seen uutuus, China Dolls, päätyi siis kuunnetavaksi pitkälti outojen pakkomielteiden takia. Koittakaa kestää...

China Dolls sijoittuu 1930-1940-lukujen San Franciskoon ja keskityy kuvaamaan tuon ajan nuorten amerikankiinalaisnaisten elämää. Tarinan kertojina vuorottelevat kolme ystävystä, joilla jokaisella on omat salaisuutensa: kotoaan väkivaltaista isäänsä paennut Grace, syntyperäänsä salailevat kovapintainen Ruby ja hillitty ja perinteisiin tukeutuva Helen. Sattuma tutustuttaa naiset toisiinsa heidän hakiessaan tanssijan työtä kaupungin uudesta ja kuumasta yökerhosta, Forbidden Citystä. Luvassa on siis glamouria, suuria tunteita ja särkyneitä sydämiä sekä tietysti toinen maailmansota.

Luvassa on siis eräänlainen maahanmuuttotarina, sillä vaikka Grace, Ruby ja Helen ovatkin syntyperäisiä amerikkalaisia, ovat he silti perusväestön silmissä "orientaleja", joihin eivät aivan samat oikeudet ja mahdollisuudet eivät ylety, minulle esimerkiksi tuli yllätyksenä se, että valkoisten ja aasialaisten avioliitot eivät olleet sallittuja 1940-luvulla. Suvaitsevuus tuntuu sitten edistyvän, tosin hitaasti mutta silti varmasti.

China Dolls sisälsi monia minua miellyttäviä elementtejä: aikakausi, yökerhomaailman kimallus ja jännitys, pienet historian palaset ja ihmiskohtalot mutta näistä huolimatta kirja ei noussut suosikikseni Lisa Seen tuotannosta. Syynä taisi olla se, etten oikein jaksanut aina uskoa naisten ystävyyteen, joka tuntui hetkittäin olevan aika heppoista. Kirjassa on muuten mukana Suomi-väriäkin: Gracea nimittäin kiusaavat koulussa suomalaistaustaiset siirtolaistytöt, jotka mm. juhlivat pikkujoulua ja syövät Janssonin kiusausta.

Bolinda Publishing, 2014
Kesto: 15h 13min
Lukija: Jodi Long

Riivaus. Romanttinen kertomus / A.S. Byatt

A.S. Byattin Riivaus oli heräteostos Helsingin kirjamessuilta - miten olisin voinut kävellä jonkin näin kauniin ohi, varsinkin kun kirjaa myytiin aivan pilkkahintaan, varsinkin kun Lasten kirja oli pari vuotta sitten tehnyt minuun vaikutuksen?! Iira Oivon suunnitelema ulkoasu vei täysin sydämeni - kauniin esineen omistaminen on totisesti ilo ja vielä iloisempaa on se, että myös kansien välistä löytyy jotain upeaa!

Riivauksen päähenkilöitä ovat kirjallisuudentutkijat Roland ja Maud jotka törmäävät salaisuuteen. Rolandin löytämät kirjeet nimittäin viittaavat siihen että rakastetulla runoilijalla ja uskolliselle puolisolla, Randolph Henry Ashilla, on ollut lämpimiä tunteita aikanaan satuja ja runoja kirjoittanutta Christabel LaMottea kohtaan. Alkaa aarrejahti, jonka palkintona on salaisuuden paljastaminen.

Riivaus on huikean monitasoinen teos, kunnianhimoinen ja älykäs. Byatt haastaa ja lumoaa lukijansa, jonka eteen levittäytyy niin kirjallisuudentutkimusta, mytologiaa, satuja ja runoja, historiaa kuin se rakkaustarinakin. Se on rönsyilevä ja laaja teos kaikkine eri tasoineen ja tuo jollakin tapaa mieleeni Donna Tarttin Tiklin. Kirjassa Byatt näyttää monipuolisuutensa, romaani tuntuu koostuvan Rolandin ja Maudin tutkimuksen tapaan pienistä tiedon sirpaleista ja niiden tulkinnasta - tarinaa kuljetetaan eteenpäin niin lehtiartikkeleiden, kirjeiden, satujen ja runojenkin kautta ja hetkittäin tunsinkin lukijana olevani mukavuusvyökykkeeni ulkopuolella yrittäessäni esimerkiksi ottaa selvää monta sivua pitkän runon merkityksestä kirjan tarinan kannalta. Kirjailijan ohella myös suomentaja Marja Alopaeus ansaitseekin hatunnoston, sillä uskoisin ettei tämän varsin kunnianhimoisen romaanin suomennos ole ollut yksinkertainen tehtävä mutta lopputulos on vaikuttava. Kirjan monitasoisuus miellytti minua, luulen että tämä on niitä kirjallisia runsaudensarvia jotka voi lukea uudelleenkin ja löytää tekstistä aina jotakin uutta.

"Olen nähnyt joka yö unta Teidän kasvoistanne ja joka päivä kävellyt arkielämän katujanni Teidän poljentonne, Teidän kirjoittamienne säkeiden laulun kaikuessa aivojeni hiljaisuudessa. Olen sanonut Teitä minun muusakseni, ja sitä Te olette, tai voisitte olla, voisitte tuoda viestin jostain välttämättömästä hengen tyyssijasta, jossa syvin runous laulaa alati. Voisin vielä totuudenmukaisemmin sanoa Teitä - minun Rakkaakseni - kas niin, nyt se on sanottu - sillä minä totisesti rakastan Teitä niin monella tavalla kuin mies suinkin voi ja palavasti. Se on rakkautta, jolle tässä maailmassa ei ole sijaa - rakkautta joka ei ole eikä tule olemaan meille kummallekaan hyväksi, sanoo minun huvennut järkeni, rakkautta jolta olen ovelasti yrittänyt piiloutua ja jolta olen yrittänyt varjella Teitä kaikin nerokkain konstein, mitä olen keksinyt."

Teos, 2008
Sivuja: 709
Alkuteos: Possession. A Romance
Suomennos Marja Alopaeus, runot suomentanut Leevi Lehto

Kuusi kohtausta Sadusta / Leena Lehtolainen

Dekkarikuningatar Leena Lehtolaisen uudet kirjat kiinnostavat minua aina eikä tämä, mielenkiintoisesti teos nimetty, ollut poikkeus. Kuusi kohtausta Sadusta on hieman erikoisempaa Lehtolaista, se on lähes näytelmän muotoon kirjoitettu henkilökuva taiteilija Satu Savinaisesta, joka on varsin värikäs nainen. Näytelmä on Sadun rakastajan kirjoittama ja skandaalinkäryisyyttä lisää se, että päähenkilö on kadonnut ennen ensi-iltaa.

Lehtolaisen teksti on tutun sujuvaa ja varmaa mutta huomasin dekkarikirjailijan maineen vaikuttavan siihen kuinka tekstiä luin. Kuin oletusarvona aivoni tuntuivat kehitteleväni tarinan taustalle dekkarimeininkiä vaikka kyseessä olikin ennemminkin ihmissuhdedraama ja taitelijan henkilökuva feminismillä painotettuna. Lukiessa mietinkin onko tämä kirja Lehtolaisen yritys näyttää että hän osaa kirjoittaa muitakin kuin dekkareita, jopa tällaisen, rakenteeltaan erikoisen, näytelmän tyyppisen teoksen? Etenkin tähän postaukseen valitsemani pätkä tukee samaa ajatusta, miksipä ei dekkarikirjailija voisi kirjoittaa muutakin? Pitääkö aina valita vain yksi? Kiinnostavinta Sadun tarinassa onkin hänen kipuilunsa, naisen tai taiteilijan roolien välillä.

Kuusi kohtausta Sadusta ei ole hullumpi teos mutta ei myöskään huikea lukukokemus. Päähenkilö, Satu, on ehkä kaikkine virheineen inhimillinen mutta ärsyttäväkin hahmo dramaattisuudessaan ja alitajunnassani nakuttavat dekkarihaaveet tekivät nekin hallaa, puolet lukuajastani taisin vain odottaa Sadun ruumiin löytymistä ja etsin johtolankoja tekijästä. Että näin sitä ihminen voi kaavoihinsa kangistua... Tähän kirjaan kannattaakin siis tarttua avoimin mielin, mieluiten siten että unohtaa kuka kirjailija on ja antautua tarinan vietäväksi! Kokonaisuus ei ole ehkä häikäisevä mutta varsinkin teoksen rakenne on vähintäänkin kiinnostava kokeilu ja siksikin kokeilemisen arvoinen.

"SATU: Sitä mitä todella haluan... Mitä minä todella haluan? Onko minun pakko haluta vain yhtä? Saat olla naimisissa vain yhden miehen kanssa kerrallaan. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä palvele muita jumalia. Sen mukaan siis muita jumalia on, niinkö? Jussi sanoo aina, etten voi kaahottaa joka suuntaan vaan minun pitää keskittyä. Mutta minä haluan tehdä performansseja, jotka hämmentävät ihmisiä niin, etteivät he tiedä, mitä he niistä ajattelevat, tahdon kirjoittaa, laulaa, tehdä itse lauluja, maalata - vaikka siinä minä en kyllä ole kovin hyvä - minä täytän kohta kolmekymmentä ja siihen mennessä pitäisi olla aikuinen ja tietää mitä elämällään aikoo tehdä, mutta en minä tiedä. Miksi ei vain voi antaa elämän viedä?"

Tammi, 2014
Sivuja: 273

The Silkworm (suom. Silkkiäistoukka) / Robert Galbraith

Yksi viime vuoden kiintoisia kirjailijaskandaaleja oli esikoiskirjailija Robert Galbraithin paljastuminen menestyskirjailija J.K. Rowlingiksi. Käen kutsu jakoi mielipiteitä ja taatusti myi uutisen jälkeen kuin häkä! Uteliaana minäkin luonnollisesti halusin ottaa selvää mistä kohussa oli kyse ja ilahduin huomatessani että Harry Potterin luoja oli tällä kertaa kirjoittanut kelpo dekkarin jolle seurasi jatkoa suhteellisen rivakassa tahdissa. The Silkwormin päätin kuunnella Audiblen kautta lunastettuna äänikirjana sillä arvelin taitavan ääninäyttelijän saavan paljonkin irti kirjailijan värikkäistä henkilöhahmoista.

Owen Quine ei koskaan ollut saavuttanut menestyskirjailijan myyntilukuja mutta miehen tuoreimman käsikirjoituksen, The Bombyx Morin, piti hänen mukaansa olla menolippu maineeseen. Kun miestä ei muutamaan viikkoon kuulu kotiin, huolestuu arjen alle lähes nääntynyt vaimokin ja päättää palkata Cormoranin etsimään omille teilleen usein eksyvän taiteilijan joka vaikuttaa tekstillään suututtaneen puolet Lontoon kirjailijapiireistä.

Galbraith taitaa hienosti erilaisten henkilöiden luomisen, kuunnellessani mm. onneton Leonora herää vaikuttavasti eloon. Jälleen kerran on pakko todeta että etenkin elämän synkempien puolten kuvaaminen sujuu kirjailijalta hyvin, osa Silkkitoukan hahmoista on kaikessa surkeudessaan hetkittäin jopa hitusen koomisia. On hieman hämmentävää huomata, että visualisoin osan henkilöistä Harry Potter -elokuvien hengessä, mm. Leonora Quine muistuttaa minun kuvitelmissa erästä Tylypahkan opettajaa... 

Kirjan aihe, Lontoon kirjallisuuspiirit, oli mielenkiintoinen kirjailijan taustaa silmälläpitäen, enkä voinut olla miettimättä sitä oliko kirjailija kenties lainannut tosielämästä itselleen innoitusta. Oli myös mukavaa huomata että jo toisessa kirjassa kirjan päähenkilöt alkavat tuntua mukavan tutuilta, mm. Cormoran kaikkine puutteineen alkaa kuitenkin muotua sympaattiseksi sankariksi, jossa rähjäisyydestä huolimatta on nallekarhumaisuutta ja haavoittuvaisuutta, jonka veikkaisin vetoavan naislukijoihin. Kirjailija on kehitellyt myös mielenkiintoisia sivuhenkilöitä, mm. Cormoranin sekopäinen ex-morsio lienee hahmo josta tullaan tulevaisuudessa kuulemaan lisääkin.

Kuuntelin kirjan Audiblen julkaisemana äänikirjaversiona ja paikallaan on jälleen kiitellä lukijaa, Robert Glenister nimittäin teki hienon työn niin karhumaisena Cormoranina kuin monina mainioina naishahmoinakin - pidin! Loppuratkaisukin toimi, olkoonkin että tällä kertaa arvasin tekijän ja taustoineen, aika näyttää olinko todella terävä vai paljastiko kirjailija liian helposti johtolangat.

Kirjan suomennos ilmestyy elokuun lopulla Otavan kustantamana nimellä Silkkiäistoukka, dekkareiden ystävien kannattaa siis pitää silmät auki! Cormoran Strike -sarjasta on suunniteltu 7-osaista, joten herkkua riittänee vielä muutamaksi vuodeksi.

Hatchette Audio UK, 2014
Kesto 17h 16 min
Lukija Robert Glenister
Kirjabingo: Ostettu kirja 

Nuoruutemme Pariisi / Paula McLain

Paula McLainin Hadley Richardson Hemingwaystä kertova kirja on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa ja yllätyinkin iloisesti huomatessani että Gummerukselta oli ilmestynyt teoksesta suomennos. Kirja siirtyi heti lukupinoni kärkeen, kukapa voisi vastustaa 1920-luvun Pariisin tunnelmaa?!

Hadley Richardson oli hiljainen 28-vuotias nainen, jonka elämä otti uuden käänteen kun hän kohtasi juhlissa nuoren Ernest Hemingwayn. Ehkä elämänsä umpikujaa pelkäävä Hadley tekee yllättävän ratkaisun ja siirtyy Ernestin kanssa niukkaan mutta luovaan ja jännittävään elämään Pariisissa. On härkäjuoksuja Pamplonassa, laskettelua Alpeilla, auringonpalvontaa Italiassa ja rakkautta Pariisin kahviloissa. Juhlia muiden luovien nerojen kanssa ja turhautumista kirjoittamiseen. Mutta kaiken hyvän täytyy joskus päättyä...

Pidin Paula McLainin tavasta kirjoittaa, hän herätti Pariisiin (ja kroonisen matkakuumeeni) eloon mainiolla tavalla. Kiinnostuin taiteilijaelämästä, joka vaikutti yht'aikaa olevan raadollista, loistokasta ja rankkaa. Ernestin ja Hadleyn tuttavapiiri vilisee tuttuja nimiä, kuten Gertrude Stein sekä F.Scott Fitzgerald Zelda-vaimoineen. Tuoreen Kultahattu-kokemukseni jälkeen etenkin tämä pariskunta kiinnosti minua - en tiedä oliko se vain minun omaa mielikuvitustani mutta kirjan Fitzgeraldit muistuttivat minusta kovasti Kultahatun Buchannoneita. Olen lukenut tästä ajankohdasta vain vähän (viimeksi mainion sarjakuvan Beware the Reeper, jossa muuten Ernest ja Hadleykin vilahtavat). Kirjan sivuhenkilöt alkoivat kiinnostaa ja päädyinkin tapani mukaan googlettelemaan.

"Silloin me sanoimme Pariisia verrattomaksi paikaksi, ja niin se olikin. Mehän sen keksimme. Loimme sen omasta kaipauksestamme, savukkeista ja Saint Jamesin rommista: loimme sen savusta ja säkenöivästä, vimmaisesta keskustelusta, ja kuka uskalsikaan väittää ettei se ollut meidän? Yhdessä loimme ja sitten taas hajoitimme kaiken."

Kiinnostuneille vinkiksi myös Random Housen The Paris Wife -sivu, jolta löytyy mm. kirjailijan haastatteluja ja valokuvia kirjan tapahtumien paikoista.

Gummerus, 2013
Sivuja: 390
Alkuteos: The Paris Wife
Suomentanut Irmeli Ruuska
Saatu arvostelukappaleena

Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta / Tuula Karjalainen

Tove Janssonin -elämäkerta Tee työtä ja rakasta on kiinnostanut minua siitä lähtien kun Tammen tilaisuudessa sain kirjasta kuulla. Tänä vuonna juhlavuottaan viettävä muumimamma selkeästi kuitenkin kiinnostaa monia, sillä kirjaston varausjono oli pitkä kuin nälkävuosi ja sain kirjan hyppysiini vasta nyt! Kirja voitti myös ihan äskettäin kirjabloggaajien jakaman Blogistinian Tieto -palkinnon ja ihan ansiosta, sillä kyseessä on runsas, kaunis ja toimiva pakkaus joka kunnioittaa aihettaan.

Jo kirjan nimi, Janssonin exlibriksestä lainattu lausahdus, tuntui miellyttävän maanläheiseltä ja kauniilta, tavoittaen jotain sellaista miksi kuvittelen Tove Janssonin. Karjalainen kartoittaa Janssonin elämänvaiheita kattavasti ja kiintoisasti, piirtäen kuvan herkästä ja tunnollisesta naisesta jossa on elämäniloa, rohkeutta kulkea omaa polkua ja lahjakkuutta.

Minulle kirjan mielenkiintoisimmaksi anniksi nousivat Janssonin töiden analyysit joissa Tuula Karjalainen nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia ja sota-ajan kuvaus, jossa nousevat hyviin esiin sekä ajan henki että Toven oman elämän myllerrykset ja pohdinnat. Kirjailija tuntuu perehtyneen hyvin aiheeseensa, tietoa on runsaasti ja ne esitetään lukijaa kiinnostavalla tavalla, herättäen mielenkiinnon tutkia Jansson töitä lisääkin. Ilokseni huomasinkin että Ateneumissa alkaa maaliskuussa Tove Jansson -näyttely, se taitaa nyt olla ihan pakko katsomassa. Mieli tekisi myös palata hetkeksi lapsuuden rakkaiden Muumi-kirjojen pariin, varsinkin sarjakuvat olivat meillä kovassa suosiossa. Muistan rakastaneeni sarjakuvien paksuutta ja kuvituksen ja tarinan runsautta niin että lainasin suosikkikirjani kirjastosta aina vain uudestaan!

Kirjan ulkoasusta on vastannut Timo Numminen, joka mielestäni on tehnyt oivallista jälkeä, kirja on kaunis kuin Janssonin luomat satumaailmat.

Maalaan taivaan siniseksi, siniseksi

hameen auringon keltaiseksi

kauniiksi hymysi.

Sinut maalasin suloisimmaksi,

maalaan kuvasi seinälle 

ja sinne jäät

sellaisena kuin olit

kun rakastit minua.

- Tove Jansson

Tammi, 2013
Sivuja: 303

Beware the Creeper / Jason Hall & Cliff Chiang

Tuntuu että sarjakuvien lukemisesta on taas vierähtänyt ihan liian pitkä aika ja olikin ihanaa löytää kirjaston hyllystä uutta ja kiinnostavaa luettavaa. Jason Hallin kirjoittama ja Cliff Chiangin kuvittama Beware the Creeper nimittäin vaikutti heti ihan juuri oikeanlaiselta kirjalta allekirjoittaneelle.

Tarina sijoittuu vuoden 1925 Pariisiin, jossa Benoirin sisarukset, räväkkä Judith ja hiljainen Madeline vaikuttavat. Valitettavasti Judithiin iskee silmänsä myös seurapiirien paha poika, Mathieu Arbogast, jolle ei sanota ei, kuten Judith saa valitettavasti todeta. Mutta sitten Pariisin varjoihin ilmestyy uudenlainen saalistaja, erikoiseen asuun pukeutunut, Creeperiksi itseään kutsuva nainen, joka tuntuu vainoavan juuri Arbogasteja.

Creeper osoittautui ilahduttavan toimivaksi sarjakuvaksi. Jälkikäteen ajatellen tarina oli mukavan eheä ja vauhdikas, jollain tapaa samaistuttavakin. Kirjan perusidea (josta en tässä kuitenkaan paljasta enempää) on mielestäni aika tyypillinen, saman tapaiseen asetelmaan olen törmännyt aiemminkin. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti menoa haitannut, sillä Hallin tarina tempasi minut tehokkaasti mukaansa ja Chiangin kuvitus toimii hienosti sitä täydentämässä. Innokas nojatuolimatkailija kun olen, nautin myös kirjan hyvin välittämästä pariisilaisesta tunnelmasta, tyylikkäästä, taiteellisesta ja kapinallisesta menosta.

En ollut aiemmin tutustunut Hallin ja Chiangin tuotantoon, mutta tämän kelpo kokemuksen jälkeen pidän silmäni auki miesten muiden kirjojen varalta!

Prenez garde au Creeper! Beware the Creeper!

Vertigo, 2013
Sivuja: 128

The death of an artist / Kate Wilhelm

Kate Wilhelmin dekkari vie lukijansa pittoreskiin pikkukaupunkiin meren rannalla. Kuten monet muutkin tarinat, kaikki alkaa muukalaisesta. Tällä kertaa muukalainen, Tony, on entinen suurkaupungin etsivä, joka on eläköitynyt ampumistapauksessa saamansa vamman takia. Nyt Tony on jättänyt entisen elämän, kaupungin, työn ja vaimon taakseen ja etsii työtä puuseppänä. Pikkukaupungissa ei kuitenkaan tarvitse kauaa olla yksin ja pian Tony tutustuu jo paikallista taidegalleriaa pyörittävään Marnieen sekä hänen persoonalliseen taitelijatyttäreensä Stefiin. Stefin taulut ovat yhtä vaikuttavia kuin hänen yksityiselämänsä sotkuista ja pian aistittavissa onkin ero galleristi-puoliso Dalesta. Mutta sitten Stef löytyy kuolleena, Dalen heilutellessa varsin epäilyttävää sopimusta naisen taulujen myyntiin liittyen.

Death of an artist osoittautui epätyypilliseksi dekkariksi ja mietin aika pitkään mitä siitä kirjoittaisin. Dekkariksi kirja on pienoinen pettymys sillä murhan uhri käy ilmi jo kirjan otsikosta eikä murhaajankaan henkilöllisyys varsinaisesti mikään yllätys ole - epäiltyjä on tasan yksi. Kaiken lisäksi rikosta joutuu odottamaan lähes kirjan puoliväliin saakka. Mutta, jotenkin, kaikesta edellämainitusta huolimatta kirjassa on silti melko onnistunut painostava tunnelma, joka tosin saattoi myös johtua siitä että kuuntelin teoksen äänikirjana jossa lukijan, Carrington MacDuffien, luoma tunnelma toi hyvin kirjan sävyt esiin.

Kirja oli miellyttävää kuunneltavaa ja sen juonessa oli helppo pysyä mukana vaikka kuuntelinkin katkonaisesti vain lenkkieni aikana. Jännitys ei ole päätähuimaavaa ja uskoisinkin sen toimivan perinteisestä tai ns. cosy mysterystä pitävien hyppysissä. Itse mieleeni painuivat jälleen kerran parhaiten maisemat, joita Wilhelm kuvailee kauniisti. Innokkaana nojatuolimatkailijana saatoin hyvinkin kuvitella itseni pieneen oregonilaiseen rantakaupunkiin, jossa ihmiset ovat aitoja ja kiinnostavia ja rannat upeita mutta autioita, vain odottaen satunnaista kulkijaa.

Blackstone audio, 2012
Kesto: 8 h, 1 min.
Lukija: Carrington MacDuffie

Lumikko ja yhdeksän muuta / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Hieman epäröiden tutustuin muiden kirjabloggareiden ylistämään Pasi Ilmari Jääskeläiseen. Aloitin Lumikkoa kuumeisena ja keskenhän se jäi, aivot surisivat tyhjää outojen kirjojen ja toimimattomien lisääntymiselinten keskellä ja olin jo aivan varma etten olisi Jääskeläisen tyyppiä. Aikanaan flunssa antoi periksi ja minä annoin Lumikolle uuden mahdollisuuden. Ja jotenkin pääsi käymään niin että lopetin lukemisen yöllä sikkurassa ihmetellen että joko se nyt loppui?!

Lumikko ja yhdeksän muuta on kertomus kirjailijoista, kirjallisuusseuroista ja salaisuuksista. Kirja sijoittuu Jäniksenselän kaupunkiin, jossa kaikki on melkein tavallisesti. Paitsi että joskus kirjaston kirjojen juonta onkin muutettu ja kaupungin koirat käyttäyvät kummallisesti. Kirjan päähenkilö on Ella, joka tulee valituksi kaupungin johtotähden, legendaarisen Laura Lumikon kirjallisuusseuran kymmenenneksi jäseneksi.

Pidin paljon kirjan tunnelmasta, joka oli miellyttävän omalaatuinen, taianomainen mutta sen juuret ovat silti tiukasti tässä arjessa. Minulle kirja oli hyvin visuaalinen kokemus, näin monet kohtauksista sieluni silmin kuin elokuvissa! Jääskeläisen luoma maailma tuntui rikkaalta ja kauniilta yksityiskohdissaan, joista varsinkin muuta oli suorastaan riemastuttava - lukutoukkana ajatus kirjoista joiden sisältö muuttuu, tuntui herkulliselta enkä pistäisi pahakseni teehetkeä paikallisessa kahvilassa, jossa "pöydissä lukeminen ei ole pakollista mutta se on suotavaa".

Lumikko ja yhdeksän muuta onkin mainion kummallinen kokonaisuus, siinä on reilusti synkkyyttä, jota taitetaan näppärästä taianomaisuudella ja huumorilla, joka on mustaa, juuri sellaista mistä pidänkin. Siitä huolimatta kirjassa on muunkinlaisia sävyjä, myös haikean sinisiäkin.  Mielikuvitus saa tehdä töitä ja pieni todellisuudenpako vain virkisti tätä lukijaa! Mahtava kirja siis, aion ehdottomasti lukea lisääkin Jääskeläisen kirjoja, itseasiassa Harjukaupungin salakäytävät jo odottelevatkin hyllyssä. Myös kirjailijan ihan kohta ilmestyvä teos, Sielut kulkevat sateessa, pitää ehdottomasti laittaa korvan taakse.

"Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti."

Atena, 2006
Sivuja: 279

Dotter of her Father's eyes / Mary M. Talbot, Bryan Talbot

Dotter of her Father's Eyes nappasi mielenkiintoni yksinkertaisella ja tehokkaalla kannellaan ja takakannen lupaukset kahden naisen elämäkerrasta saivat minut nakkaamaan kirjan kirjastokassiini. Dotter of her Father's Eyes on surullinen tarina kahdesta naisesta, jotka tavalla tai toisella ovat isiensä varjossa. Kirjan kertoja ja kirjoittaja Mary M. Talbot on James S. Athertonin, tunnetun James Joycen tutkijan tytär ja jäi lähes aina isänsä suuren intohimon varjoon. Herkullista ironiaa löytyykin siitä, että tässä omaelämäkerrallisessa teoksessaan Mary rinnastaa itsensä Joycen tyttäreen, Luciaan, jolle tanssi oli elämä ja siitä luopuminen tuhoisaa.

Kirjan tarinat tuntuvat aidoilta, varsinkin Maryn sinänsä arkiseen tarinaan voinee samaistua moni. Lucian kohtalo on taas traagisempi, lahjakas nuori nainen sairastui lopulta skitsofreniaan ja vietti suuren osan elämästään yksin mielisairaaloissa. Hänen sanotaan olleen innoituksena isänsä teoksessa Finnegans Wake, silti elämässä Lucia tuntuu jääneen vähälle huomiolle - aivan kuten Marykin.

Mary M. Talbot on kansainvälisesti tunnettu ja julkaistu tutkija ja Dotter of her Father's Eyes on hänen ensimmäinen graafinen romaaninsa. Bryan Talbot taas on palkittu sarjakuvataiteilija, joka on mm. piirtänyt Batmania ja Fablesia. Yhdessä he ovat luoneet teoksen, joka on varsin kiinnostavaa luettavaa,
Mary Talbotin kertojanääni on rauhallinen ja jättää riittävästi tilaa Bryan Talbotin piirroksille, jotka tuntuvat kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Yhdistelmä tuntuu toimivalta, etenkin Maryn tunteet välittyvät hienosti lukijalle. Pidin kovasti kirjan piirrosjäljestä ja värityksestä, jonka keinoin oli mm. ratkaistu se, kuinka Lucian ja Maryn tarinat erotetaan toisistaan. Näiltä tekijöiltä luen mielelläni lisää, kirjan takakansi paljastaakin Maryn luonnostelevan käsikirjoitusta seuraavaan graafiseen romaaniinsa.

Dark Horse Comics, 2012
Sivuja: 89

Juhla alkakoon / Niccolò Ammaniti

Niccolò Ammaniti Juhla alkakoon osui selkeästi oikeaan lukuhetkeen, sillä avasin kirjan eräänä ei-niin-hilpeänä maanantaina. Tuossa olotilassani nauruhermojani kyllä hersyttelivät saatananpalvojien alijärjestön vetäjän urahaaveet siinä missä turhamaisen kirjailijan egokin.

Kirja kattaa lyhyen ajanjakson joka tulee osoittautumaan tärkeäksi niin julkkiskirjailija Francesko Ciballe kuin Abaddonin pedoille, pienelle ja paikalliselle saatananpalvontaryhmälle. Sekä Ciba että Pedot ovat loukussa omassa elämäntilanteessaan, Ciban kirjoittaminen ei suju ja Petojen draivi pahantekoon on kadonnut jonnekin arjen pyörittämisen, nalkuttavien vaimojen ja työpaikkojen jalkoihin. Muutos on tarpeen ja molemmille se näyttäytyy erikoisen miljonööri Chiattin ökyjuhlien muodossa. Metsästysteemaisiin, yltiöpäisiin kekkereihin on kutsuttu kaikki silmäätekevät ja sinne menevät myös sankarimme - Ciballa on tavoitteena nostaa imagoaan sopivan julkkisnaisen kanssa, Pedot taas aikovat toteuttaa kaikkien aikojen tempauksen uhraamalla enkelin - uskoon tulleen suloisen laulajatar-Laritan.

Ammanitin kirja osui siis minulle oivalliseen lukuhetkeen, viihdyin sen parissa mainiosti. Pidin erityisesti siitä, kuinka Ammaniti trivialisoi saatananpalvonnan, jotain herkullista oli siinä kuinka tuon onnettoman alijärjestön neljä jäsentä pohtivat toiseen, menestyneempään järjestöön liittymistä, kunnes toteavat että matka kokouksiin on liian aikaa vievä julkisilla kiinnostaakseen. Myös turhanpäiväiset ökyilyt naurattivat överiydellään vaikkei Ammanitin visio tässä kohdin ehkä olekaan kovin pahasti liioiteltu. (Olen seurannut telkusta myös Beverly Hillsin kotirouvien touhuja...)

Kirja alkoi mainiosti ja sopi oikein hyvin mielentilaani, oli oikeasti kivaa pyöritellä silmiään ja hihitellä näiden antisankareiden touhuille. Risuja antaisin kuitenkin lopusta. Tarinan vauhti nimittäin kiihtyy takakannen lähestyessä ja Ammaniti päästää mielikuvituksensa todella valloilleen. Monestihan tämä on hyvä asia, mutta minusta tällä kertaa homma meni kuitenkin jo liian överiksi. Minulle kirjan juttu oli nimittäin se, että kaikki - hölmöt kirjailijat ja saatananpalvojat - olivat riittävän realistisia, oli mahdollista uskoa että näinkin onnettomia reppanoita todella on. Mutta lopussa soppaan heitetään uusia elementtejä, joiden nieleminen lukijalle on jo aika vaikea juttu ja lupaava lukukokemus lässähtää loppumetreillä. Niccolò Ammaniti, olisitpa malttanut vähän hillitä itseäsi...

"Ilmiselvä juttu. He haluavat, että joudun tilille.
Koko kirjailijanuransa ajan hän oli asettunut hämäriä voimia vastaan, seurauksista piittaamatta. Hänestä se oli kirjailijan yhteiskunnallinen velvollisuus. Hän oli kirjoittanut tulikivenkatkuisen artikkelin, jonka tähtäimessä olivat aarniometsiä hakkaavien suomalaismetsurien lobbaajat. Hänen sieppaajansa, nuo köriläät, saattoivat hyvinkin kuulua suomalaiseen äärisiipeen."

Ensi viikolla aloitan tämän vuoden ensimmäisen teemaviikkoni, jonka aiheena on tällä kertaa Venetsia. Siispä maanantaina tavataan Italiassa!

Otava, 2011
Sivuja: 432
Alkuteos: Che la festa cominci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Muita hyviä ominaisuuksia / Petri Tamminen

Päädyin uhkarohkeasti kokeilemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia, koska minulla ei ollut mitään luettavaa ja vieroitusoireet alkoivat olla jo pahat. Ajattelin että kyseessä saattaisi olla sellainen hauska ja oivaltavakin kirja suomalaisen miehen sielunmaisemasta kuin vaikka Mielensäpahoittajat ovat ja se onkin, minä en vain tajunnut sitä.

Yksi suurista epäluulon aiheuttajistani oli kirjan pieni koko ja väljä taitto, sillä nopeana lukijana vierastan lyhyitä kirjoja. Niiden kohdalla usein käy niin että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin ja koen tutustuneeni päähenkilöön riittävästi, kirja loppuu. Tämän kirjan kohdalla tuo seikka ei tosin haitannut, sillä jokainen luku on oma itsenäinen kokonaisuutensa, melkein kuin novelli tai pakina. Tamminen siis viihdytti minua matkalla töihiin, kotiin mennessäni jouduin jo turvautumaan toiseen kirjailijaan. Ei voi mitään, olen tiiliskivityttöjä!

Kirjassaan Tamminen kertoo pitkälti itsestään, elämästään kirjailijana ja ujona miehenä, sellaisena jonka upeutta ei jälkikäteen ihastella. Teksti on sujuvaa, miellyttävää ja nokkelaakin. Minulla ei ole suurta valittamista kirjasta, mutta se ei oikein antanut minulle mitään. En nauranut, hymistellyt tai nyökytellyt tyytyväisenä, en tuntenut iloa, sääliä tai sympaatia enkä saanut sitä "just noin se menee" -tunnetta. En myöskään harmistunut tai kiroillut huonoa kirjavalintaani silmiäni pyöritellen. Siksi tämän tekstin kirjoittaminen olikin niin vaikeaa - kirja jätti minut tyhjäksi. Ei jäänyt tunteita kirjan puolesta tai vastaan, olo on neutraali ja siitä on paha sanoa mitään.

"Vanhemmiten mies ei jaksa ihailla sitä, että joku onnistuu ja on taitava ja viisas ja pääsee pitkälle ja korkealle. Se että kestää on sankariteko. Kestää, kestää vain, vaikka on kokenut kaiken tämän ja pahempaakin. Se on todiste kohtuudesta, siitä että elämä ei pelkästään muserra."

Otava, 2010
Sivuja: 144

Blankets / Craig Thompson

Ensikosketukseni Craig Thompsonin kynän jälkeen oli vuoden sarjakuvaksikin äänestetty Habibi. Blankets on saman tekijän toinen, massiivinen sarjakuvaromaani, joka tuntuu omaelämänkerralliselta ja Habibin tapaan pursuaa teemoja.

Blankets on tarina lapsuudesta ja aikuistumisesta, uskonnosta, ensirakkaudesta ja oman tien löytämisestä. Craig pikkuveljineen kasvaa pienellä paikkakunnalla kiihkeän uskonnollisessa ja konservatiivisessa perheessä. Uskonnon takia Craig jopa hillitsee piirtämistä - asiaa, jonka tekeminen on hänestä niin upeaa, että se kuuluisi taivaaseen. Craigin lapsuus ja nuoruus eivät ole onnellisimmasta päästä kiusaamisen ja ankarien vanhempien takia, mutta sitten tunnelin päästä alkaa alkaa näkyä valoa. Tyttö.

Piirrosjäljen ja tarinan runsauden lisäksi Blanketsin hengessä on jotain Habibista tuttua. Epätoivoisen oloinen rakkaustarina, uskonto, symboliikan käyttö... Tarina on sekä dramaattinen ja arkinen ja täynnä elämän kirjoa. Thompson heittää pieniä piikkejäkin entisen uskonyhteisönsä suuntaan mm. kuvaamalla kuinka nuorta Craigia pelotellaan taidekouluun menosta. Siellä kun voi tulla vaikka homoseksuaaliksi ja se lienee liki pahempaa kuin kuolema. Huh. Kirjassa Craig kulkeekin myös uskonnollisesti pitkän matkan irtautuessaan ahdasmielisestä yhteisöstä ja löytäessään oman tapansa olla kristitty.

Kokonaisuutena Blankets oli hyvällä tavalla melkoinen sulateltava. Vaikka uskonnollisen etsinnän kuvaus ei erityisesti minua puhutellut, oli Craigin ja Rainan tarina taas ihana ja riipaisevan kaunis, juuri sellainen kuin ensirakkauden tulisikin olla. Kirjana Habibi oli ehkä minusta vaikuttavampi,  mutta Blanketskin on upea ja rohkea teos. Tätä lisää!

Top Shelf, 2011
Sivuja: 582
So American: Wisconsin

Hobitti Tolkienin silmin / Wayne G. Hammond, Christina Scull

Hobitti-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tänään, 12.12.2012 ja sen kunniaksi esittelen ihanan Tolkien-taidekirjan. Hobitti Tolkienin silmin kertoo paitsi tarinan syntyvaiheista ja esittelee Tolkienin itsensä laatimaa upeaa kuvitusta. Oli mielenkiintoista nähdä kuvien kautta kuinka kirjailija on hahmottanut luomaansa maailmaa. Tolkienin kuvitus on minun makuuni kaunista, kenties vähän japanilaistyylistäkin ja esimerkiksi kannen kuvan voisin kuvitella ripustavani omallekin seinälleni. Elokuvaakin on tarkoitus mennä katsomaan, liputkin on jo varattu viikonlopuksi. Tulee olemaan mielenkiintoista verrata kirjan taidetta Peter Jacksonin näkemykseen!

Olen aina ollut kiinnostunut taiteilijan luovasta prosessista ja Hobitti Tolkienin silmin tarjosikin siihen oivallisen näkökulman. Kirjaan on koottu mm. erinäisiä luonnoksia saman kuvan synnystä, mm, Hobittilasta ja Haltijakuninkaan portista löytyy monta kuvaa, joista on hauska huomata miten Tolkien on iteroinut ja leikitellyt ideoillaan. Plussaa kirjassa ovat riittävän isokokoiset värikuvat, jotka hyödyttävät varsinkin karttojen tutkailua - iso plussa tosi-fanien kannalta!

Visuaalisesti kirja on minusta suoraan sanottuna ihana. Minulla ei toki ole minkäänlaista kuvataidekoulutusta, joten en kaiketi ole pätevä antamaan muuta kuin mutuhuttuarvion, mutta toistaiseksi kirjan kuvitus on aiheuttanut vähän samanlaisia reaktioita kuin suuresti fanittamani Hiroshigen työt. Olenkin selaillut sitä jo useampaan otteeseen ja huokaillut kuvien äärellä, jonka jälkeen olen visusti tallettanut aarteeni turvalliseen paikkaan. My precious...

WSOY, 2012
Sivuja: 144
Alkuteos: The art of the Hobbit by J.R.R. Tolkien

Constance: the tragic and scandalous life of Mrs Oscar Wilde / Franny Moyle

Kiinnostukseni Oscar Wilden elämään ja tuotantoon ei liene salaisuus. Vaikka mies parhaiten muistetaankin nokkeluuksistaan ja surkeasta lopustaan, oli hänen elämässsä paljon muutakin ja sitä valoittaa Constancen, Wilden vaimon, elämäkerta. Constance on jäänyt historiassa paitsioon. Hän oli skandaalista kärsiviä vaimo ja äiti, mutta hän oli myös rohkea ja moderni nainen aikana jolloin naiset olivat juuri saaneet oikeuden hallita omaisuuttaan.  (Vuoteen 1882 saakka naisen aviopuoliso hallitsi hänen omaisuuttaan, mistä seurasi monia surullisia tarinoita.)

Tarina on surullisen tuttu. Poika kohtaa tytön ja he rakastuvat, avioituvat ja perustavat perheen. Hankitaan oma koti ja sisustetaan, siunaantuupa perheeseen pian kaksi pientä poikaakin. Molempien urat kukoistavat - elämä on hyvää. Sitten mies alkaa hiukan kyllästyä vaimoonsa, joka ei enää synnysten ja sairastamisen jälkeen olekaan niin liljamainen kuin hääpäivänä. Miehen mieli kaipaa jännitystä ja niinpä perheidylliin luikertelee käärme...

Franny Moyle on tehnyt hienon tutkimustyön ja tuonut Constance Wilden esiin varsin elävän tuntuisena. Kirja sisältää mm. lukuisia katkelmia Constancen kirjeistä ystävilleen, samoin kuin hänen poikansa Vyvyanin muisteloita. Constance näyttäytyy kirjan sivuilla älykkäänä ja rohkeana naisena, jolla on aivan omia ajatuksia. Hän on omistautuva äiti ja rakastava vaimo, joka ei arkaile tiukan paikan tullen kääriä hihojaan mikäli perheen hyvinvointi sitä vaatii. Hän on aatteen nainen, josta tulee myös tyyli-ikoni, jonka pukeutumista seurataan ja kommentoidaan.

Pukeutuminen onkin yllättävän suuri osa kirjaa, sillä ns. järkevän pukeutumisen suuntaus oli hyvin tärkeä asia Constancelle. Suuntaus pyrki vastustamaan luita murtavia korsetteja ja suuria vannehameita, jotka olivat aiheuttaneet jopa kuolemaan johtaneita onnettomuuksia, mm. Oscarin sisarpuolet olivat menehtyneet hameen syttyessä tuleen tanssiaisissa. Nykypäivän lukijana ja pukeutujana moinen hanke tuntui ensin oudolta ja jopa turhanpäiväiseltä, mutta kiitos Moylen tekstin, aloin ymmärtää että kyse on ollut ihan oikeasta käytännön ongelmasta.  Kirja tarjoaakin myös mielenkiintoisen kurkituksen viktoriaanisen ajan ylemmän luokan elämään, mistä pidin kovasti! Esiin nousi monia minulle aivan uusiakin asioita, joiden taustojen Moyle avaa hienosti vieden samalla Wildejen tarinaa kohti surullista loppuaan.

Oscar esitetään kirjassa heikkona miehenä, joka ajautuu huonoon seuraan ja tekee kehnoja ratkaisuja puhtaasti typeryyttään ja turhamaisuuttaan. Hieno kirjailija, mutta heikko ihminen. Niin paljon kuin Oscar Wilden teksteistä pidänkin, aloin loppua kohden jo kiristellä hampaitani Oscarin hurvitellessa samalla kun hänen perheensä yrittää kaapia rahaa laskujen maksuun. "Oscar is weak like water", Constance kirjoittikin kuvaavasti ystävälleen.

Oscarin tavoin myös Constance oli kirjailija, hän oli julkaissut useampia lastenkirjoja ja toiminut myös Oscarin kirjallisena avustajana mm. Onnellisen prinssin kirjoittamisen aikana. Franny Moyle nostaakin esiin kysymyksen siitä, kuinka paljon Constance on itseasiassa auttanut kertomuskokoelman laatimisessa, sillä ainakin yksi kirjan tarinoista, Itsekäs jättiläinen, muistuttaa tyyliltään enemmän Constancen kuin Oscarin tekstiä.

Luettuani jäin miettimään enemmänkin piilomerkityksiä Wilden tuotannossa, esimerkiksi Ihanneaviomies ja Dorian Grayn muotokuva ovat melko mielenkiintoisia tässä mielessä. Edellisessähän on kunniallinen, lähes ihanteellinen aviomies, jolla on synkkä salaisuus. Jälkimmäisessä taas nuori herrasmies kaipaa Wilden tavoin jännitystä ja ajautuu viettämään paheellista elämää. Lukiessani huomasin myös löytäväni Wildejen tarinasta jotain samaa kuin A.S. Byattin Lastenkirjasta, mikä ei toki sinänsä liene ihme, kuvataanhan molemmissa samaa ajankohtaa. Silti mietin olisiko Constance voinut olla jonkinlaisena esikuvana esimerkiksi Olive Wellwoodille.

Kokonaisuutena viihdyin loistavasti Franny Moylen kirjan parissa ja kiittelen kirjan parissa tehtyä taustatyötä joka tuo sekä aikakauden että pariskunnan itsensä hienosti eloon.

It was the last time she ever went to the theatre with her husband. It may well have been last time she saw him as a free man. And Bosie remembered that "When I said goodnight to her at the door of the theatre she had tears in her eyes."

2011, John Murray
Sivuja:  374