Talvi-iltain tarinoita 3 / Zacharias Topelius

Talvi alkaa olla jo takanapäin mutta päätin silti jatkaa vielä ainakin yhden niteen verran Talvi-iltain tarinoiden parissa, olen nimittäin alkanut mielistyä satusedän kertomuksiin. Kansien välistä kun on löytynyt suorastaan koukuttaviakin helmiä! Sarjan kolmannessa osassa on kaksi tarinaa: Suomen herttuatar ja Kulta-aave, jotka pelkästään nimiensä perusteella vaikuttivat siinä määrin kiintoisilta että raahasin kirjan mukaani jopa kampaajalle ja myönnän että aika kului kirjan parissa paremmin kuin kulahtaneiden Seiska-lehtien.

Suomen herttuatar pohjautuu todelliseen historian henkilöön, Eva Mertheniin, joka Pikku vihan aikana (1741-1743) oli Turussa vaikuttava kaunotar. Jaakko Keithin miehitettyä Turun tuli Evasta tämän avopuoliso, jota aikanaan tituleerattiin Suomen herttuattareksi.

(Totta tämäkin.)
"Pohjoismaalainen ei koskaan tunne olevansa niin tyytyväinen elämäänsä kuin hyvän aterian jälkeen. Ilman ruokaa ei tule iloisuudesta mitään. Mielet ovat velttoja, keskustelu sujuu kuin polvia myöten lumessa kahlaten, elämä näyttää sammuvalta takkavalkealta. Silloin kaikuu iloinen sanoma, että ruoka on pöydässä. Heti löytyy silloin olemassaolon salaisuus, ihmisen oikeudet, sukkeluuden suola, ja keskustelun sotkeutunut lanka selviää."

Eva Merthenin tarina oli kiinnostava, joskin luulen että suuri osa tarinan viehätyksestä muodostui nimenomaan siitä että kyseessä oli todellinen henkilö jonka vaiheet olivat kiinnostavat. Minun makuuni Topeliuksen Eva oli hiukan turhankin hyveellinen ja uskonnollinen ollakseen samaistuttava, toisaalta nainen kuitenkin teki elämässään rohkeitakin valintoja joten kiinnostukseni säilyi läpi tarinan. Olen jostakin saanut päähäni sellaisen ajatuksen että Topeliuksen kirjat olisivat "säädyllisiä ja somia" kertomuksia ja ällistyn ja ihastun joka törmätessäni aiheisiin joiden kuvittelen olleen aikanaan hieman rajumman puoleisia. Hienoa!

Kirjan toinen tarina, kulta-aave, on vaikea luonnehdittava: se voisi olla jonkinlainen kummitusjuttu, tarina liike-elämästä tai kahden suvun kilpailusta, romanssikin, mutta ehkä vahvimmin se on tarina ahneudesta. Kulta-aaveen keskiössä on kaksi vanhaa, keskenään kilpailevaa kauppiassukua, Halmit ja Gråbergit. Ja miksei komissaari Sten Halm siedä edes keltaista väriä silmissään?

Toiveeni olivat korkealla kulta-aaveen kohdalla, edellisten kirjojen perusteella Topelius vaikuttaa nimittäin oivalta kummitusjuttujen kirjoittajalta. Tarinan edetessä mielialani kuitenkin laski kun tajusin tarinan keskittyvän enemmän liike-elämään ja ennenkaikkea sen moraaliin. Tarinan nuori pari, Lauri Roderick ja Liisukin osoittautuivat vähän liian kilteiksi ollakseen kiinnostavia ja uskontoakin kertomukseen mahtui minun makuuni vähän turhan paljon. Kulta-aave ei siis ollut minun juttuni.

(Näin Topelius kuvailee nuorta Lauri Roderick Gråbergiä.)
"Kaksikymmenvuotiaana hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin moni muu hänen asemassaan oleva rikkaan miehen poika: elämän kysymysmerkki, hetken leikkikalu, peräsintä vailla oleva purjehtija, joka huoletonna antoi tuulen ajella itseään kohti tulevaisuuden äärentöntä valtamerta, mikä auringon valaisemana aukeni hänen eteensä.

WSOY, 1975 (Seitsemäs painos)
Sivuja: 413
Suomentanut Ilmari Jäämaa

Talvi-iltain tarinoita 2 / Zacharias Topelius

Päätin viime vuonna tutustua satusetä Topeliukseen Talvi-iltain tarinoiden muodossa. Ensimmäinen kirja sekä
haukotutti että ihastutti, teoksen sisältämistä kahdesta teoksesta toinen ei oikein ollut kestänyt aikaa mutta se toinen, romanttinen kummitusjuttu, taas oli vallan hurmaava. Tästä rohkaistuneena päätin jatkaa seuraavankin kirjan kimppuun - ties millaisia helmiä se sisältäisi?!

Talvi-iltain tarinoita 2 sisälsi kertomukset Vinsentti Aallonhalkoja, Aulangon pastorinvaali ja Mirabeau-täti. Visentti Aallonhalkoja on vie lukijansa kesäiseen Helsinkiin, jossa nuorista ylioppilaista muodostuva ryhmä ilakoi. Nyt he ovat nuoria ja huolettomia, mutta pian kaikki muuttuu. Tarina oli sinällään herttainen ja pidin kovasti vanhan Helsingin kuvauksesta, mutta loppua kohden kokonaisuus hiukan lässähti. (Anteeksi Topelius, olen kasvanut Disneyn parissa ja siksi tottunut onnellisempiin loppuihin.)

Sen sijaan Aulangon pastorinvaali osoittautui tylsästä nimestä huolimattaan melkoisen kiinnostavaksi kertomuksen, jossa satusetä revittelee oikein kunnolla; tarinasta löytyy kummitustarinan elkeitä, sosiaalista kritiikkiä, rikostarinan hippusia ja toki uskontoakin. Enpä olisi koskaan koukuttuvani tarinaan joka kertoo pastorinvaaleista mutta kas vaan, niin pääsi nyt käymään. Aulangon pastorinvaalin päähenkilö on nuori maisteri Erland Stjernkors, joka saapuu Aulangolle sijaistamaan edesmennyttä pastoria. Meno kylässä on vauhdikas, pontikankeittobisnekset kukoistavat ja maisteri saa vastaansa sekä politikointia että kaikenlaisia outoa, mm. edesmenneen pastorin lapsien olemassaolo hämmentää ja taitaapa pappilassa kummitellakin! Tarina toki on hitusen mustavalkoinen ja vanhentunut, mutta kokonaisuutena jopa jännittäväkin.

Kirjan viimeinen kertomus, Mirabeau-täti, toi mieleeni L.M. Montgomeryn kirjat. Kirjan kertoja on nuori, sievä ja varakas Augusta-neiti, joka kirjeessään ystävälleen Constancelle kertoo perheen viimeisimmästä seikkailusta iäkkään Mirabeau-tädin luona. Tarina on hauska hupailu, jossa on hippunen romantiikkaakin ja olisin itseasiassa voinut kuvitella sen syntyneen ennemmin Vihervaaran Annan kynästä kuin Topeliuksen. Olenkin vaikuttunut kirjailijan monipuolisuudesta, hän näyttää kirjoittavan vaivattomasti melkein mistä vain!

Kokoelmana Talvi-iltain tarinat tuntuvat olevan hieman epätasaisia, tarinoista toiset eivät ole kestäneet ajan kulua mutta mukana on suoranaisia helmiäkin. Ihan salakavalasti alan myös pikkuisen fanittaa kirjailijaa, luulen että loputkin Talvi-iltain tarinoista on luettava. Niitä tosin ei harmikseni löydy Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista mutta ainahan on kirjasto!

"Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano, Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten luo? "

Ilmestyi ensimmäisen kerran WSOY:n kustantamana v.1910.
Sivuja: 340
Suomentanut ilmari Jäämaa ja Aatto S.

Talvi-iltain tarinoita 1 / Zacharias Topelius

Luettuani Enni Mustosen Paimentytön alkoi mieleni tehdä tutustua hieman satusetä Topeliuksen tuotantoon. Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista löytyi Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen osa, joka tuntui sopivalta teokselta aloittaa. Kirja sisältää kaksi erillistä ja varsin erilaista tarinaa, Kuninkaan hansikkaan joka sijoittuu sotavuoteen 1788 ja Linnaisten kartanon viheriän kamarin, joka on romanttinen kummitustarina 1830-luvulta. Isänmaallisuus on toki valttia molemmissa tarinoissa.

Kuninkaan hansikas kuvaa Ruotsin ja Venäjän välistää sotaa, joka kirjaimellisestikin jakaa Suomen kahtia. Tarinan keskiössä nuori sotilas, Lennart Croneld, joka uskollisesti palvelee kuningas Kustaa III:tta. Tarinan nimi juontaa juurensa siitä, että nuoren miehen isoisä oli pelastanut silloisen kuninkaan ja saanut palkakseen kuninkaan hansikkaan.

"Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa."

Ikävä kyllä on sanottava että ensin lukemani Kuninkaan hansikas sai minut melkein jättämään Talvi-iltain tarinat kesken. Kertomus pursuaa sankarillisuutta ja sodan melskeitä niin että heikompaa jo hirvittää. (Haa! Avaankin tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteen pistetilin.) Tarina tuntuu hiukan vanhentuneelta enkä oikein jaksa olla samaa mieltä siitäkään kuinka kunniakasta nuorelle miehelle on kuolla sodassa.

"Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta tämä todellinen rakkaus ei kuole, se seuraa sielujamme ikuisuuksien toiselle puolelle."

Ilokseni kirjan toinen kertomus olikin aivan toista maata - Linnaisten kartanon viheriä kamari nimittäin tuli ahmaistua päivässä kun taas Kuninkaan hansikkaan kanssa jumitin useamman kuukauden. Linnaisten kartanossa pohditaan vanhan Littowin suvun historiaa ja luokkaeroja, kun pahainen arkkitehti rakastuu paroni von Littowin tyttäreen. Mukana on luonnollisesti muutama sekaannus ja useampikin kosija sekä tietysti viheriän kammarin kummitus.

Linnaisten kartanon tarina oli mielestäni mukavaa luettavaa, kepeää ja pilke silmässä kirjoitettua komediaa pienellä yliluonnollisella elementillä maustettuna. Henkilökaartikin oli toimiva, erityisesti pidin hupsusta kapteeni Winterloosta, jonka tukevahkon hahmon pystyin lähes näkemään silmissäni. Juonellisesti tarina ei tarjoa huikeita yllätyksiä mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kertomus!

Julkaistu ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana vuonna 1909
Sivuja: 311
Suomentanut Ilmari Jäämaa